Blogi

Tässä sitä ollaan, 2014

 

 

 

 

 

 

 

 

Viime perjantaina tuli kuluneeksi sata vuotta Saksan sodanjulistuksesta Venäjälle, ja pian koko Eurooppa oli ensimmäisessä maailmansodassa. Ennen sitä länsi ja itä olivat taistelleet Suuren pojansodan ja Napoleonin sodat. Sen jälkeen käytiin toinen maailmansota ja kylmä sota.

 

 

Voitettuaan kylmän sodan 1989 länsi eteni itään, kunnes uudelleen voimiaan koonnut Venäjä alkoi puskea toiseen suuntaan 2007. Sen jälkeen jännite kasvoi tasaiseen tahtiin ja se purkautui tänä talvena Ukrainassa.

 

 

Vuosisatoja idän ja lännen konfliktit olivat sotilaallisia, ja niillä oli usein ideologinen perustelu. Rooman perillisinä Eurooppa, Yhdysvallat ja Venäjä ovat aina katsoneet edustavansa yleispätevää arvoyhteisöä, sen sisältö vain on vaihdellut.

 

 

Sotaisan historian jälkeen Euroopan Unioni perustettiin rakentamaan sisäistä rauhaa perustuen valistusaatteeseen, josta vähitellen tuli myös EU:n ulkoinen itäpolitiikan missio. Sen esitti liittokansleri Merkel ytimekkäästi ennen eurovaaleja:”oikeus vapauteen ja demokratiaan… koskee myös Moldovan, Georgian, Valkovenäjän, Armenian ja Azerbaidzhanin kansaa.”

 

 

Presidentti Obama korosti tunnetussa West Pointin puheessaan Yhdysvaltojen jatkuvaa tehtävää vapauden edistäjänä kaikkialla maapallolla. Sen sijaan hänen mukaansa ”Yhdysvaltojen sotilaallinen toiminta ei voi olla joka kerta ainoa eikä edes tärkein osa johtajuutta ”.

 

 

Venäjä pyrkii nyt presidentti Putinin johdolla yhdistämään moderniin aikaan sosialismia edeltäneen ajan kansallis-keisarillista perintöä, mistä etsitään perusteita myös Euraasian unioniin ja venäläisväestöön lähialueilla.

 

 

Näistä taustoista lähtien EU:n strategiaksi on tullut laajentua tai edetä itään pehmeällä kärjellä sopimuksin ja jäsenyyksin Naton tullessa myöhemmin perässä. Venäjä näkee tämän kokonaisuuden poliittisena ja sotilaallisena uhkana, mutta lännellä ei ole paikan päällä sotilaallista kykyä tai halua vastata Venäjän voimatoimiin. Sen sijaan länsi vastaa niihin laajalla alueella ja laajalla keinovalikoimalla kuten talouspakotteilla.

 

 

Näin idän ja lännen suhteessa on kehittymässä malli, jota on luonnehdittu mm. nimellä ”hybrid warfare”. Kehittymässä on kuitenkin laajempi ilmiö kuin suomen sana ”sodankäynti”. Se kattaa ilmiöitä sotilaallisesta toiminnasta ja painostuksesta tiedustelupalveluiden operointiin, kansalaistoiminnan rahoittamiseen, mediapropagandaan, sosiaaliseen mediaan, kauppasotaan jne. Siksi siitä voi seuraavassa käyttää termiä moniaineksinen konflikti.

 

 

Kun katsotaan edellä mainittuja lännen ja idän julkisia poliittisia tavoitteita, kysymys ei ole vain Krimistä tai itäisestä Ukrainasta vaan mahdollisesta pitkäaikaisesta kamppailusta juuri moniaineksisena konfliktina.

 

 

Länsi tuskin muuttuu perusteiltaan eikä historia viittaa siihen, että Venäjän saataisi helposti polvilleen. Ja vaikka Venäjälle saataisi täsmälleen sama yhteiskuntajärjestelmä kuin Yhdysvalloissa, olisiko se vähemmän kiinnostunut omasta turvallisuudestaan kuin nykyinen Venäjä – tai Yhdysvallat?

 

 

Siksi on Suomessa on syytä analysoida nykyisiä talouspakotteita laajalta pohjalta ja pitkällä aikavälillä. Uudesta kylmästä sodasta ei ole kysymys, koska siihen kuului ydinsodan pelon vuoksi Euroopassa selkeät rajalinjat. Kyseessä on jatkossa intensiivisyydeltään vaihteleva, moniaineksinen konflikti tai molemminpuolinen puskeminen, jonka riskeistä on saatu esimakua.

 

 

 

 

Ukrainan kriisin alkuvaiheessa Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski puhuivat Suomen mallista, koska he tuntevat sen syvällisemmin kuin monet Suomessa.

 

 

Vuoden 1709 Pultavan tappion jälkeen Tukholmassa ei totuttu suurvalta-aseman menetykseen, vaan aloitettiin varsin pian kaksi hyökkäyssotaa, mm. 1741 perustellen, että ainoana riskinä olisi ”Suomen hävittäminen tai menettäminen”. Noista ajoista alkaen Suomessa alettiin vähitellen ajatella, että Suomi voi selvitä idän ja lännen törmäyksistä, kun ei mennä väliin murskautumaan eikä anneta maata Venäjän vihollisten käyttöön.

 

 

Kun länsi oli voittanut kylmän sodan, nykyinen kriisi oli kyllä ennakoitavissa. Toisaalta ”historian lopun” eli läntisen järjestelmän globaalin voiton odotus oli yliampuvaa. Toisaalta oli ilmeistä, ettei tuhatvuotinen sivilisaatio noin vain häviä kartalta Suomen vierestä.

 

 

Esitin osaltani mm. MTS:n seminaarissa 23.3.1994: "Olisimme sidottuja erityisesti Saksan ja Ranskan johtamaan Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, mutta nämä maat tai koko Euroopan unioni eivät edes muodollisesti kantaisi vastuuta omien päätöstensä vaikutuksista Suomen turvallisuuteen."  Tuolloin vastaus oli, että EU:n ja Venäjän suhteet tulevat olemaan hyvät ja Suomi voi osaltaan estää mahdolliset ongelmat, koska on mukana EU:n päätöksenteossa.

 

 

Presidentti Koiviston pääministeri Ahon ratkaisu oli EU-jäsenyys ilman varaumia ja sotilaallinen liittoutumattomuus, jonka pohjalta on viime vuosikymmenellä rakennettu pohjoiseen Eurooppaan sotilaallisesti vakaata kokonaisuutta. Sen onnistumisesta kertoo, ettei Ukrainan kriisi ole sotilaallisena tai puolisotilaallisena levinnyt tänne.

 

 

Jaakko Iloniemi sanoo nyt, että tällä alueella Suomen ”Natoon liittyminen vähentäisi kriisin todennäköisyyttä”. Asia on kuitenkin päinvastoin. Liittyminen Natoon merkitsisi Venäjän vihollisen etenemistä Suomen avustuksella Pietarin portille ja ketjureaktiona nykyisen kriisin leviämistä myös pohjoiseen Eurooppaan. Lisäksi Heikki Talvitie sanoo asiaa tuntien, että suurvaltojen sotilaallisessa konfliktissa ensimmäinen isku kohdistuu vastapuolen läheiseen tukikohtaan.

 

 

Pohjoisen Euroopan vakauden ja rauhan turvaamiseksi on siis tarpeen vahvistaa edelleen alueen nykyistä turvallisuuspoliittista järjestelyä kaikilta – myös Naton ja Yhdysvaltojen Baltia-vastuiden – osilta, ja tämän kokonaisuuden osana torjua kokoomuksen Nato-hanke.

 

 

EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on Suomen kannalta toiminut tähän asti kohtuullisesti, koska sitä ei ole suunnattu operatiivisesti Venäjää vastaan. Selkeän varauman puuttuminen on nyt kuitenkin osoittautumassa ongelmaksi.

 

 

Talouspakotteet ovat luonteeltaan uuvutussotaa, jossa kumpikin osapuoli kärsii ja heikomman puolen oletetaan uupuvan ensin. Mutta vahvemman puolenkaan taakat eivät jakaudu tasan. Täältä katsoen on kestämätön näköala, että suurvallat törmäisivät geopoliittisesti jatkossakin, paikalliset jäisivät kantamaan sotilaalliset taakat ja taloudellisten taakkojen etulinjaan jouduttaisiin aina täällä 1000 kilometriä pohjoisempana.

 

 

Nyt hahmottuva lännen ja idän moniaineksinen konflikti muodostaa perinteisen sodan ja rauhan väliin alueen, jota ei ole otettu huomioon varautumana Suomen EU –jäsenyysneuvottelussa. Tästä syystä Suomen ei tulisi talouspakotteiden käsittelyn kotimaisissa vaiheissa hyväksyä niiden olevan ennakkotapaus, vaan kehittää Suomen erityiset piirteet ja tarpeet huomioiva linja moniaineksisiin konflikteihin.

 

 

Jos suurvallat haluavat jatkaa pitkää sotaista historiaansa yhden sukupolven eteenpäin moniaineksisena konfliktina, pieni Suomi ei mahda sille mitään. Pohjoisen Euroopan sotilaallisen vakauden ja omien elinehtojen turvaamisen lisäksi Suomella voisi kuitenkin olla jälleen aktiivinen rooli liennytyksen edistäjänä ja rauhan rakentajana Euroopassa ja maailmassa.

 

 

On kestämätöntä sanoa, että Suomella ei olisi EU:n jäsenenä oikeutta omaan ulkopolitiikkaan tai Venäjä –suhteeseen, sillä kaikilla jäsenmailla on. On myös kestämätön lähtökohta, ettei Suomi voisi EU:n jäsenenä ottaa huomioon elintärkeitä etujaan vital interests, sillä kaikki muutkin sen tekevät.

 

 

Vaihtoehdoton Suomen hallitus ei ole mikään hallitus.