Blogi

Metsän poika tahdon olla

 

 

 

 

 

 

 

Eilen sydän hypähti Metsä Groupin Metsä Fibren investoinnista Äänekoskelle. Kaiken sen jälkeen kun monilta on kuultu, ettei Suomeen kannata suuria investoida, metsänomistajien pellervolainen osuuskunta suunnittelee historian suurinta investointia.

 

 

Soitin uutisen jälkeen eläkkeellä olevalle Jaakko Punkarille, ja totta oli sekin, että Metsä Fibren entinen nimi oli Metsä Botnia, siis yritys joka syntyi rakentamaan sellutehtaan Kaskisiin. Muistelimme tovin Jaakon kanssa, miten istuimme Liisankadulla samassa työhuoneessa osaltamme auttamassa asiaa.

 

 

Talven 1972 vaalit olivat tulleet yllättäen kesken opintojen lopettamista, enkä ollut pärjännyt. Vaalimatkan jälkeen olin työtön maisteri. Menin tervehtimään MTK:n toiminnanjohtajaa Heikki Haavistoa, ja hän kehotti menemään Metsäliitoon Manne Pakkasen puheille.

 

 

Epäileväinen Pakkanen otti vastaan ja kutsui Heikki Araston luokseen, mutta oli ilmeisesti saanut vahvan suosituksen palkata minut. Tehtävä oli projektisihteeri tulevan Kaskisten tehtaan pääomahankinnassa erityisesti Osuuskunta Metsäliiton jäseniltä ympäri Suomea. Se merkitsi ajatuksen markkinointia, kymmeniä asiamiesten kokouksia ympäri maata, ja joskus johdon sihteerausta asian poliittisessa junailussa.

 

 

Metsäliiton hallintoneuvoston puheenjohtaja oli MTK:n puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, jota yrityksen suurimmatkin johtajat näyttivät kunnioittavan jopa vähän pelkäävän. Suomen Pankin pääjohtaja oli Mauno Koivisto, ja pankki suhtautui hankkeeseen epäilevästi perustellen raaka-aineen riittämättömyydellä. Tämä ongelma ratkesi sillä, että Veikko Ihamuotila myi Metsä Botnian ensimmäisen osakkeen presidentti Urho Kekkoselle.

 

 

Pieneltä osaltani jäin kiitollisuuden velkaa Manne Pakkaselle, koska hän opetti tekemään työtä työsuhteessa. Olin silloin NKL:n eli keskustanuorten puheenjohtaja ja se merkitsi jos jonkinlaisia kokouksia myös työaikaan. Pakkanen ei tätä sulattanut, ja se oli oikein ja kouluttavaa nuorelle miehelle.

 

 

Aikoinaan tehdas nousi Kaskisiin, ja siihen tarvittiin sekä rahan että tahdon voimaa. Vuosia myöhemmin ilmoittauduin ministerin poliittisena sihteerinä uudelle esimiehelle Esko Rekolalle. Hän tiedusteli, mitä tuore tohtori oli ennen tehnyt. Kuullessaan Metsä Botnian alkuvaiheista hän tokaisi hänelle tavallisella huumorilla, että sehän oli yksi niistä tehtaista, jossa oma pääoma riitti parkkipaikkaan - vaikka silloin jo tiedettiin hankkeen suuri taloudellinen menestys.

 

 

Metsäliitto tuli vielä uudestaan vastaan. Talvella 1991 MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto kutsui Ylen apulaisjohtajan käymään luonaan. Hän sanoi, että Neuvostoliiton romahdettua Eurooppa on nyt muuttumassa niin, että Suomessakin joudutaan ennen pitkää sopeutumaan EU:n maatalouspolitiikkaan – vaikka hän tietenkin vastustaa sitä. Tarkoituksena on uudistaa MTK:n ja Pellervon luottamusmiesten koulutus auttamaan selviämistä tulevasta murroksesta.

 

 

Perustelu oli niin vahva, että tulin uuden Pellervo-instituutin vetäjäksi ja jatkossa Pellervoon esimiehinä Jarno Mäki ja Samuli Skurnik. Instituutin ensimmäinen hankinta oli paketti Domino keksejä, kun Esko Rekola kiipesi talon vinttikerrokseen kahville keskustelemaan tulevan hallituksen nuoresta pääministeristä.

 

 

Siirtyminen julkisesti säädellystä ympäristöstä kilpailuympäristöön oli tullut tutuksi Ylessä, ja lisäoppia kilpailustrategiasta etsittiin pellervolaisella joukolla erityisesti Harvardista. Pellervolaisen maatalousosuustoiminnan strategiaksi tuli jäsenyyteen perustuvan omistajahallinnon korostaminen niin, että yrityksen omaa pääomaa vahvistetaan, tuottajahinnat pudotetaan heti jäsenyyden alkaessa eurotasolle ja pohjoisten olosuhteiden vaatima tulotaso varmistetaan liittymissopimuksessa – jonka Haavisto sitten ulkoministerinä neuvotteli.

 

 

Tämä sitten jatkossa aiheutti jännitteitä myös Pellervon ja MTK:n uuden johdon välillä, mutta pellervolaisen osuustoiminnan sopeutuminen onnistui kohtuullisesti. Vain Hankkija kaatui, mutta se oli karannut jäseniä edustavan hallinnon käsistä jo paljon aikaisemmin.

 

 

Mutta metsäosuustoiminta oli silloinkin haasteissa. Erityisiä paineita toivat globaalisti keskittyvän metsäteollisuuden ulkopuolisen pääoman tarve ja siihenkin liittyen odotukset hallintoelinten ulkopuolisten asiantuntijajäsenten merkittävään lisäämiseen.

 

 

Seurattuaan jonkin aikaa hallituksen puheenjohtajana Pellervo-instituutin toimintaa Haavisto kehotti aloittamaan myös metsäalan osuustoiminnan ja järjestöjen luottamusmiesten koulutuksen. Neljän viikon luottamusjohdon koulutusohjelmia järjestettiin alkuunsa puolen tusinaa ja lisäksi muita vastaavia tapahtumia. Niiden sisältönä oli suuryrityksen hallituksen ja hallintoneuvoston jäsenen tarvitsema tietämys, mutta Heikki Haaviston ohjeen mukaisesti läpi ohjelman kulki vihreä lanka, että osuuskunnan jäsenyyteen perustuvaa demokraattista jäsenomistajien enemmistövaltaa ei anneta pois käsistä.

 

 

Erittäin haastavien vaiheiden jälkeen, viimeiset kymmenen vuotta Kari Jordanin toimitusjohdolla, Metsäliitto Osuuskunta on tänään noin 5 miljardin euron ja 11 000 työntekijän Metsä Groupin emoyhtiö, ja siihen kuuluvat eri muodoin Metsä Forest, Metsä Wood, Metsä Tissue, Metsä Board ja nyt investointia suunnitteleva Metsä Fibre. Tänään voi suomalaisena vain kiittää Metsäliitto Osuuskunnan 123 000 metsänomistajajäsentä, heidän valitsemiaan luottamushenkilöitä ja heidän luottamaansa liikkeenjohtoa - ja toivottaa uudelle investointisuunnitelmalle menestystä.