Blogi

Ukrainan kriisin tulemaa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Maaliskuun 6. päivänä Henry Kissinger julkaisi Washington Postissa artikkelin Ukrainan kriisistä sanoen mm., että “politiikan testi on se mihin se päätyy eikä se miten se alkaa”. Tänään tuo päätyminen alkaa olla näkyvissä. Kun suomalainen media on keskittynyt uutisointiin omista lähtökohdistaan, voi olla paikallaan etsiä keskeisimpien poliittisten tapahtumien kulkua.

 

 

Kriisin kärjistyessä Euroopalla oli kaksi tilaisuutta saada ote sen rauhoittamiseksi. Ensimmäinen niistä oli Saksan, Ranskan ja Puolan ulkoministereiden johdolla tehty sopimus Maidanin kolmen oppositioliikkeen ja presidentti Janukovitsin välillä. Toinen oli liittokansleri Merkelin ja Presidentti Putinin puhelinkeskustelu pian sen jälkeen. Kumpikin yritys epäonnistui ja lännen puolelta vastuun otti Yhdysvallat.

 

 

Ukrainan sisäinen kehitys oli oma, monin osin traaginen kokonaisuutensa. Kenenkään voimatta vaikuttaa Venäjä valtasi Krimin itselleen kansainvälisen oikeuden vastaisesti. Tämän totesi lännessä ensimmäisenä Englannin ulkoministeri William Hauge jo 9. maaliskuuta: ”Mitään ei voida tehdä Venäjän joukkojen saamiseksi pois Krimiltä.” Muut Venäjän sotilaalliset toimet näyttävät olleen voimannäyttöjä politiikan tueksi. Se alkoi käydä ilmeiseksi ulkoministeri Lavrovin ja ulkoministeri Kerryn tapaamisessa Lontoossa 14. maaliskuuta.

 

 

Ulkoministerit keskustelivat Lontoossa kuusi tuntia. Sen tiedotustilaisuudessa ulkoministeri Lavrov kertoi julkisuuteen, ettei maalla ole suunnitelmia hyökätä itäiseen Ukrainaan. Yhdysvaltojen ulkoministeri Kerry toisti tiedotustilaisuudessa useaan kertaan ymmärtävänsä Venäjän ”legitiimejä intressejä” – suomalaisille tuttu J.K. Paasikiven termi.

 

 

Maaliskuun 19. päivänä presidentti Obama sanoi julkisesti, ettei Yhdysvallat aio joutua sotilaalliseen toimintaan Ukrainassa. Sen sijaan Ukrainaa tuetaan ja diplomaattisin painostuskeinoin ja pakottein lähetetään vahva viesti Venäjälle. Suomessa suurlähettiläs Heikki Talvitie tunnisti ensimmäisenä, ettei suurvallan presidentti konfliktitilanteessa tee tällaista lupausta julkisuuteen ilman toisen puolen viestiä.

 

 

Tämän jälkeen merkittävin presidentti Obaman julkinen linjaus oli viime viikolla 25. maaliskuuta, kun hän sanoi, etteivät Ukraina tai Georgia ole tiellä NATO:n jäsenyyteen. Samalla presidentti Obama viittasi juuri tämän olleen Venäjän huolena.

 

 

Nostettuaan uudelleen jännitystä Ukrainan rajalla Venäjä ehdotti ulkoministereiden tapaamista viime pyhäksi Pariisiin. Siinä oli historian havinaa, mutta oleellisesti se osui juuri Naton ulkoministerikokouksen alle. Ulkoministeri Lavrov esitti vaateita Ukrainan sisäisestä rakenteesta. Ulkoministeri Kerry vaati venäläisjoukkojen vetäytymistä rajan läheltä ja Ukrainaa mukaan sitä koskevaan neuvotteluprosessiin. Yksityiskohtaisia tietoja saadaan ehkä vasta pitkän ajan päästä.

 

 

Varsin odotetut Naton voimakkaat muotoilut olivat sekä viestejä Venäjälle että pienten jäsenten turvallisuuden vakuuttelemista. Odottaa sopii, että niistä ja niiden juoksutuksesta on jo ennalta puhuttu Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä, ja sitä tullaan jatkamaan. On ilmeistä, että erilaiset sotaharjoitukset tulevat jossain määrin lisääntymään, mutta ne ovat jatkossa enemmän kummankin puolen ylimmän valtionjohdon seurannassa, ja näin myös keskustelujen kohteena.

 

 

Pohjoisen Euroopan osalta voi vain toivoa ja mahdollisuuksien mukaan vaikuttaa, etteivät myöskään jälkipohdinnat tai -toimet vaikuta täällä jo pian kylmän sodan jälkeen saavutettuun vakauteen. Osa tuota koko alueen vakaata kokonaisuutta on Naton eli Yhdysvaltojen sitoutuminen Baltian maiden turvallisuuteen. Saadun kokemuksen jälkeen ei ole todennäköistä, että suurvallat haluaisivat horjuttaa liikkein ja vastaliikkein täällä pohjoisessa Itämeren alueen saavutettua vakautta suuntaan tai toiseen. Myös Saksan kannalta aluelta odetetaan lisää taloudellista hyvinvointia eikä uusia harmeja.

 

 

Sekä Ukrainasta että Georgiasta Naton ulkoministerikokouksessa muotoiltiin sympaattisesti, mutta ei jäsenyydestä. Viime viikkojen merkittävimpiä lausuntoja oli kuitenkin Pariisin ja Naton kokouksen jälkeen eilinen Saksan ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier ilmoitus, ettei hän usko olevan mahdollista, että Ukrainasta tulee Naton jäsen.

 

 

Tällä hetkellä näyttää siltä, että ensimmäiseksi reaaliseksi tulemaksi tulee Ukrainan kallis integroituminen EU:iin, Ukrainan ja Georgian pysyminen Naton ulkopuolella sekä tosiasiallinen Venäjän suorittama Krimin valtaus. Se ei ole kovin kaukana myöskään Yhdysvaltojen kokeneen polven reaalipoliitikkojen huolestuneista ennakoinneista.