Blogi

Kristikunnan helvetinkone ja Ukraina

 

Julkaistu 16.3. 2014

 

 

 

 

 

Vaikka suurempaa sotaa ei nyt tulisikaan, vaarana on se, että Euroopan, Yhdysvaltojen ja Venäjän seuraava sukupolvi ajetaan taas vihanpitoon. Kaikkien mielestä syy on toisissa, mutta pohjimmainen syy on se, että kaikki me Rooman perilliset uskomme olevamme eräänlaisia yli-ihmisiä toisiin perillisiin ja koko ihmiskuntaan verrattuna.

 

 

Yhteinen oppi-isämme on Rooman keisari Augustus, joka Platonia soveltaen propagoi itsensä ja valtakuntansa edustavan kaikille ihmisille oikeaa, taivaallista järjestystä maan päällä. Kun Eurooppa, Venäjä ja Yhdysvallat lopulta omaksuivat saman keisarillisen ohjelman, syntyi kristikunnan taakaksi eräänlainen ikiliikkuja tai helvetinkone, jota ei näköjään saada pysähtymään.

 

 

Eurooppa

 

Kirjallisuudesta ei ole pulaa. Tuore yritys Euroopan osalta on Brendan Simmsin ”Eurooppa: taistelu ylivallasta alkaen 1453”. Simms siis aloittaa Itä-Rooman kukistumisesta. Ennen sitä läntinen kristikunta eli Eurooppa syntyi ja kehittyi aluksi kristillis-kreikkalaisena sivistysprojektina, jonka sitten kuitenkin kaappasivat johtoonsa taivaallisen vallan edustamisesta keskenään kilpailleet paavi ja keisari.

 

 

Konstantinopolin kukistuminen vuonna 1453 antoi aluksi Habsburg -keisarille lisää valtaa läntisen kristikunnan puolustajana islamin itää vastaan. Se taas edisti saksalaisten protestanttien kapinaa, ja seurauksena oli vuonna 1618 alkanut 30 –vuotinen sota, joka yhdisti paavin ja keisarin reformaatiota vastaan. Siitä seurannut Saksan hävitys antoi Ranskalle ja Venäjälle aikaa 100 vuotta nousta Euroopan johtovaltioiksi, jotka sitten törmäsivät Napoleonin sodissa. Lopulta Aleksanteri II marssi Pariisiin juuri 200 vuotta sitten.

 

 

Saksan uusi nousu huipentui Ranskan-Saksan sotaan 1871, minkä jälkeen Saksa yritti kahdessa maailmansodassa saada hegemonian Euroopassa – ja Venäjä laajentaa perimäänsä.

 

 

Sen jälkeen rauhan projektiksi kehitettiin Euroopan Unioni. Se sovelsi roomalaista ideaa hyödyntäen modernin ajan aatteita rationaalista hallinnosta ja vapaista markkinoista. Nyt niillä uskotaan olevan yleisinhimillinen pätevyys, johon ympäröivän maailman EU:n lähialuepolitiikan merkeissä itsestään selvästi liittyvät. Suomessa nuo Rooman sopimuksen ideat ovat viime vuosina kaikuneet mm. ”uutena todellisuutena” ja ”arvoyhteisönä”. Tuntuu kuin meillä olisi nyt paljon oman propagandansa uhreja, jotka ovat hiljalleen heräilemässä.

 

 

Näin Euroopan rauhanprojektista kehittyi nykyinen EU:n koneisto, joka on ohjelmoitu sisällään jatkuvasti samanlaistamaan ja keskittämään sekä ulospäin laajenemaan niin kauas kuin pääsee. Simmsin mukaan Saksa on nyt tulossa sen johtoon.

 

 

Venäjä

 

Philip Longworth taas kertoo vastaavan historian Venäjästä kirjassaan ”Venäjän imperiumit, niiden nousut ja tuhot esihistoriasta Putiniin.”

 

 

Ensin ruotsalaiset perustivat Venäjän Kiovaan 800 –luvulla, mutta sen valtasivat mongolit. Sitten hallitsijasukuun hankittiin puoliso Itä-Rooman keisarisuvusta ja vuonna 1547 saatiin Konstanttinopolin patriarkka siunaamaan Iivana IV keisariksi eli tsaariksi: ”Anna hänelle pitkä ikä… aseta hänet oikeuden valtaistuimelle… tuo kaikki barbaarikansat hänen alamaisikseen.”

 

 

Alkoi laajeneminen kaikkiin ilmansuuntiin, ja sille vastaiskun antoivat ensin keskenään Itämerestä kamppailleet Puola ja Ruotsi. Paljon ennen Napoleonia ja Hitleriä Moskovaan tai lähelle marssi Ruotsin Jakob de la Gardie vuonna 1610. Takaiskujen jälkeen Venäjän kokosi ja laajensi seuraavan kerran Pietari Suuri, joka löi Ruotsin Pultavassa 1709 – ja menestystä kestikin vuoteen 1917.

 

 

Romanovien jälkeen Lenin muunsi Venäjän keisarillisen idean marxismi-leninismin ideologiaksi eli ohjelmaksi toteuttaa Marxin ”ihmisen tosiolemus” koko ihmiskunnassa. Meilläkin tuon vaiheen idean propaganda valtasi 1970 –luvulla suuren joukon suurten ikäluokkien tyttöjä ja poikia. Huonostikin olisi voinut käydä, ellei tuo ideologia olisi lopulta hävinnyt kylmässä sodassa Atlantin takana kehittyneelle kolmannelle Rooman perilliselle eli Yhdysvalloille. Nyt sitten presidentti Putinin Venäjä pyrkii ensin pysäyttämään kylmää sotaa seuranneen perääntymisen, ja jatkoon vanha ortodoksien ja sosialismin suojaaminen kaikkialla on muuntumassa venäläisten suojaamiseksi vanhan Neuvostoliiton ja keisarikunnan alueella.

 

 

Yhdysvallat

 

Yhdysvaltojen ideasta on kaksi tuoretta kirjaa, Maidanilla leipää jakaneen apulaisulkoministeri Victoria Naulandin puolison Robert Kaganin ”Vaarallinen kansakunta, Amerikan paikka maailmassa alkuajoista 1900 –luvun sarastukseen” sekä Stephen Sestanovitchin ”Maximalist, Amerikka maailmassa Trumanista Obamaan”.

 

 

Jo Max Weber analysoi, miten amerikkalaiset ovat alun perin kokeneet olevansa uuden testamentin ”kaupunki kukkulalla”, sekä valistuksen että kristillisen yleisen vapausihanteen johtava maallinen ilmentymä. Eikä käy kieltää, että kahdessa maailmansodassa ja kylmässä sodassa he ovat ratkaisseet ihmiskunnan kohtalon demokratian hyväksi.

 

 

Sestanovich analysoi, miten myös Yhdysvaltojen koko ihmiskuntaa koskeva missio on johtanut sen Venäjän imperiumin tapaiseen eteen-taakse -sahausliikkeeseen, mutta paljon nopeammalla syklillä. Toisen maailmansodan jälkeen etenevä ”maksimalismi” on nähty kolme kertaa: Presidentti Trumanin johdolla kylmän sodan alkaessa sekä presidentti Kennedyn ja presidentti Reaganin kausilta alkaen. Nyt presidentti Obaman hallinto näyttää toisaalta perääntyvän Irakista ja Afganistanista, mutta jatkavan EU:n ja Naton kanssa Euroopan suunnalla ”Europe free and whole” -ohjelmalla Kaukasuksen suuntaan - nyt ohelmalla vastata konfliktitilanteessa mobilisoimalla liittolaiset ja kumppanit moniaineksisiin pakotteisiin ja muihin toimiin mutta pitäen sotilaalliset toimet vain takataskussa.

 

 

Myös Yhdysvaltojen ulkopolitiikan etenemisvaiheen jälkeen on aina toteutunut vetäytyminen (”retrenchment”). Kun Henry Kissinger jokin aika sitten varoitti sodasta Ukrainassa, hän perusteli: “Elämässäni olen nähnyt aloitettavan neljä sotaa suuren innostuksen ja julkisen tuen vallassa, emmekä missään niistä tienneet miten ne voi lopettaa ja kolmesta niistä vetäydyimme yksipuolisesti”.

 

 

Itämeri ja Suomi

 

Alan Plamer taas kertoo miten nämä kolmen Rooman perillisen liikkeet ovat tuntuneet Itämerellä kirjassaan ”Pohjoiset rannat, Itämeren ja sen kansojen lyhyt historia”.

 

 

Tämä meidän nurkkamme jaettiin viimeisenä lännen ja idän välillä, kun paavi Eugenius määräsi 1148 Ruotsin kuninkaan Erikin Jerusalemin sijaan ristiretkelle Suomeen ja Baltiaan. Sen jälkeen Itämeren alueesta kamppailivat pitkään Ruotsi ja Puola. Vuoden 1709 Pultavan taistelun jälkeen Itämeren herrana on pienin väliajoin ollut Venäjä aina kylmän sodan loppuun.

 

 

Pultavan jälkeen Venäjä ja Saksa jakoivat Puolaa ja muuta välimaastoaan niin pitkään kuin jaettavaa riitti, aina Berliinin konferenssiin 1878. Siitä alkanutta törmäystä seurasivat tunnetuin tuloksin kaksi maailmansotaa, mihin myös liittyi lännessä Saksan ja Ranskan törmäys.

 

 

Ruotsi yritti Pultavan jälkeen 1700 –luvulla vielä hattujen ja Kustaan sodissa hyökkäystä Pietariin. Suomalaiset alkoivat vähitellen kyllästyä, ja uskomattoman taitavalla operaatiolla rakensivat autonomisen valtion osaksi Venäjän imperiumia vuodesta 1809. Tämän jälkeen Ruotsi vetäytyi kesän 1812 Bernadotten ja Aleksanterin Turun sopimuksella puolueettomuuteen ja muodosti näin Itämerelle tyhjiön muiden täytettäväksi. Ruotsin puskuriksi Venäjää vastaan tulivat maalla Suomi ja merellä peräjälkeen Englanti ja Ranska, Saksa sekä Nato eli Yhdysvallat.

 

 

Palmer kiinnittää huomiota siihen omituiseen ilmiöön, että tässä Venäjän, Euroopan ja lopulta Yhdysvaltojen etujen törmäyskohdassa, korpien kätköistä Suomi syntyi, kasvoi ja sai koko pohjoisen Euroopan vakautta turvaavan roolin. Palmerin mukaan, ”Jälkeenpäin näyttää ainutlaatuiselta, ettei Paasikivi tai Kekkonen saanut Nobelin rauhanpalkintoa.”

 

 

Pitkän historian valossa Itämerellä saavutettiin kylmän sodan jälkeen sen pienten valtioiden osalta kaikkien aikojen paras tilanne. Siksi koko viime vuosikymmenen Suomen politiikka oli syventää edelleen tätä vakautta. Tännekin on kyllä heijastunut sekä lännen että idän uudelleen voimistunut voimapoliittinen puskeminen, vaikka se on haluttu uuden todellisuuden ja arvoyhteisön nimissä kieltää.

 

 

Muualla ihmetellyn ja ihaillun Suomen mallin olemassaolon todistaa se, että Suomi on olemassa. Se tarkoittaa omaa sivistykseen perustuvaa itesenäistä käytännöllistä järkeä, joka turvaa rauhaa ja vakautta omalle maalle ja koko alueelle. Suomen tulevaisuutta voi pohjimmiltaan horjuttaa vain se, että ajaudutaan ulkoa tulevaan ohjaukseen.

 

 

Suomea auttaa se, että Snellman opetti alitajuntaamme pienenkin kansakunnan osallistuvan yleisinhimilliseen kehitykseen, mutta omalla muodollaan. Siltä pohjalta voi myös pieni maa olla omalla muodollaan vahva ja luova osa laajempaa läntistä arvoyhteisöä, mutta samalla nähdä kaikkien arvoyhteisöjen läpi ja auttaa niitä purkamaan keskinäiseen törmäämiseen perustuvaa historian ikiliikkujaa – työ, jonka Urho Kekkosen Suomi jo laittoi alulle.