Blogi

Onko valtion keskushallintokin vaarassa?

 

Kuvassa valtioneuvoston kansliapäälliköt valmistautumassa Tasavallan presidentin esittelyyn talvella 2010.

 

 

 

 

 

 

Aamun Helsingin Sanomissa oli hyvä ja laaja artikkeli eläkkeelle jäävästä ulkoministeriön valtiosihteeri Pertti Torstilasta. Osaltani kiitän häntä viime vuosikymmenen hyvästä yhteistyöstä.

 

 

Pertti Torstilaan ja artikkeliin kiteytyy yhden sukupolven historiaa valtion palveluksessa. Monilla muillakin hallinnonaloilla valtion palveluksessa olleet suuriin ikäluokkiin kuuluvat ovat osa suomalaisen yhteiskunnan historiaa sodanjälkeisestä ajasta tähän päivään.

 

 

Valtioneuvoston kanslian valtiosihteeri Olli-Pekka Heinonen järjesti pari viikkoa sitten Pertti Torstilan eläkkeelle lähdön johdosta nykyisille ja aikaisemmille kansliapäälliköille mielenkiintoisen tapaamisen ja keskustelutilaisuuden. Oli mukava tavata monia viime vuosikymmenen kollegoja ja nyt vastuussa olevia. Paljon myönteistä kehitystä on tapahtunut, mutta Suomen valtion ylimmän johdon eli valtioneuvoston ja ministeriöiden johtamisen perusongelmat ovat jatkuvasti sekä samat että vastausta vailla.

 

 

Miten järjestetään toimiva ja tarvittaessa nopeasti läpi useiden hallinnonalojen vaikuttava toimintatapa? Miten järjestetään ylimmän eli poliittisen johdon pätevä avustaminen? Näihin kysymyksiin liittyy myös koulutus julkisen hallinnon johtotehtäviin, kun yliopistotutkinnon jälkeen paljolti työssään oppineet suuret ikäluokat siirtyvät lyhyessä ajassa eläkkeelle. Se on haaste suomalaiselle tutkijakoulutusta antavalle tiedeyliopistolle.

 

 

Viime aikoina näitä kysymyksiä on usein käsitelty erillisinä, vaikka ne ovat saman asian eri puolia. Onhan valtio-organisaation ylin johto parlamentaarisessa demokratiassa juuri poliittinen. Kaikissa demokraattisissa maissa on nykyaikaisen valtion ylimmällä demokraattisella johdolla sen välttämättä tarvitsemat avustajat, kuten meillä valtiosihteerit ja erityisavustajat. Kysymys on vain siitä, miten se järjestetään pätevällä ja selkeästi määritetyllä tavalla. Valtion hyvän johtamisen kannalta se on yhtä tarpeellista kuin hyvä ja pätevä virkamiesjohto.

 

 

Kaikesta näkee, että Kataisen hallitus on kohdannut monia samoja valmistelun ja käytännön ongelmia kuin Vanhasen hallitukset viimevuosikymmenellä. Yksi niiden perimmäisistä syistä on vuosikymmenien mittaan kehittynyt normein ohjattu hallinto, jossa hyvän oikeusvaltion periaatetta sovelletaan jakamalla päätösvalta sadoille verraten itsenäisille toimivaltaisille viranomaisille.

 

 

Ongelmat syntyvät siitä, että näin järjestetty normiohjaus soveltuu hyvin normaaliin ympäristöön, mutta ympäristö on päivä päivältä vähemmän vanhassa mielessä ”normaali”. Viime vuosikymmenellä tästä seuraava uudenlaisen strategisen ketteryyden vaatimus radikalisoitui vuoden 2004 tsunamikriisissä. Silloin pääministeri Vanhasen vastuunotolla polkaistiin muutamassa tunnissa liikkeelle 1000 ihmisen ja 8 miljoonan euron pelastushanke – vastoin toimivaltaisen viranomaisen eli ulkoministeriön kantaa, ilman säädöksiä ja ilman budjettia.

 

 

Mutta kun valtion johtamista alettiin tältä osin uudistaa, se kohtasi voimakasta vastarintaa hallinnon sisällä. On ymmärrettävää, että Kataisen hallitus on kohdannut samat hallinnon ongelmat ja myös siksi toteuttanut ”keskushallinnon uudistamistarpeita selvittävän hankkeen”. Ja on myös ymmärrettävää, että sekin on kohdannut vastustusta. Mutta tällä kertaa kritiikillä on myös perusteet, sillä ratkaisua etsitään siirtymisestä äärimmäisyydestä toiseen: ”yhtenäiseen valtioneuvostorakenteeseen” eli jonkinlaiseen pääministerin johtaman yhden ministeriön malliin.

 

 

Perinteisiä ongelmia ei kuitenkaan voi ratkaista kasaamalla uusia. Asetettu komitea ei miltään kannalta katsoen lupaa hyvää keskushallinnon tulevaisuudelle.

 

 

Tämän yhden ministeriön mallin ensimmäisiä askeleita ollaan jo konkretisoimassa. Ymmärrän siis viime vuosikymmenen työtoveriani Pertti Torstilaa hänen korostaessa ulkoministeriön erityispiirteitä tässä hankkeessa. Samoin ymmärrän Helsingin Sanomissa kirjoittanutta entistä työtoveriani ja esimiestäni Juhani Korpelaa hänen huolestaan keskushallinnon tulevaisuudesta.

 

 

Juhani Korpela totesi aivan oikein, että suunniteltu siirtyminen äärimmäisyydestä toiseen korostaisi pääministerin ”valtaa”. Kyllä, niin paljon että tekisi mahdottomaksi sekä pääministerin tehtävän että monen puolueen parlamentaarisen hallituksen.