Blogi

Neuvoja tuleville johtajille

 

Digitalisoin hiljakkoin väitöskirjan päätöksenteosta, mutta kirjoitin artikkelin lähinnä sen teoreettisesta puolesta. Siksi vielä soveltavaan osaan perustuvia ajatuksia.

 

 

 

MOTTO:

Pyysit taakkoja kantaaksesi -, Ja valitit, kun niitä annettiin. Mitä oikein pyysit? Uskoitko uhrautumiseen nimettömänä?

… hyväksyä tuomitseminen toiminnan tuloksena ja edellytyksenä, hyväksyä jo silloin kun sitä suunnittelee ja siitä päättää.

Dag Hammarskjöld, Vägmärken

 

  

Tutkijoista parhaan kokonaiskuvan johtajan tehtävistä antaa Chester Barnard. Hän sanoo, että johtamisessa on kyse kolmesta asiasta: Pitää itse ymmärtää ja saada väki ymmärtämään, mihin maailma menee ja mitä siinä tavoitellaan. Toiseksi johtaja jakaa tavoitteen toteuttamiseksi tehtävät ja koordinoi niitä. Kolmanneksi hän saa ihmiset toimimaan näiden heidän tehtäviensä mukaisesti.

 

 

Tämä pätee pienistä yrityksistä suuriin kansanvälisiin organisaatioihin. Eri aikoina korostuvat eri puolet, mutta erityisesti suurina murroskausina korostuu sen ainakin itselleen selvittäminen, mihin ollaan menossa – vaikka ei voisi sitä kertoa muille tai ainakaan monille.

 

 

Mannerheim sanoi heti talvisodan jälkeen esikuntapäällikölleen kenraali Heinrichsille olleensa ”jo kauan sitä mieltä, ettei se raja (vuodelta 1920) voinut olla pysyvä raja kahden itsenäisen kansakunnan välillä, joista toinen on heikko ja toinen mahtava”. Johannes Virolainen sanoi 1970 –luvun alussa, ettei Neuvostoliiton vallankumousta kokematon uusi sukupolvi tule hyväksymään kommunismia. Heikki Haavisto sanoi tammikuussa 1991, että tavalla tai toisella EU:n maatalouspolitiikka tulee toteutumaan myös Suomessa.

 

 

Kaikissa yhteisöissä johtajan kannattajat odotavat ja vaativat täydellistä voittoa. Johtajan tehtävänä on saavuttaa paras mahdollinen tappio. Mannerheim, Virolainen ja Haavisto onnistuivat tässä.

 

 

Kaikki valta on perimmiltään arvovaltaa.

 

Richard Neustadt on puolestaan parhaiten tavoittanut erityisesti ylimmän valtiollisen ja poliittisen johdon tilanteen.

 

 

Neustadt kuvailee, miten saadaan isossa organisaatiossa liikettä aikaan tavoitteen suunnassa. Jaettujen tehtävien sitomat hallinnonalat ja alaiset ajavat asioita vain sen oman tehtävän näkökulmasta. Johtaja tietää, että puheille pyrkijät ovat ajamassa jotakin erityistä tai omaa intressiään. Johtajan tehtävä on saada nämä sisäiset ja ulkoiset intressit kulkemaan samaan suuntaan.

 

 

Tuosta myös seuraa, että johtaja on hyvin yksinäinen. Toisaalta hänen pitää näyttää suunta ja toisaalta hän ei saa sulkea ovia eli sitoutua liian aikaisin konkreettisen tason vaihtoehtoihin.

 

 

Hänen tulee määrittää suunta, mutta välttää riittävän pitkään lopullista konkreettisen tason kannanottoa. Näin hän säilyttää valmistelun luovuuden ja aina voi tulla lopulliseen päätöstilanteeseen uusia näkökohtia, jotka ovat asian kannalta ratkaisevia. Näin sitominen itsensä toisissa oloissa tai ilman riittävää informaatiota otettuun konkreettiseen kantaan voi merkitä poliittista hirttäytymistä. Tästä on kunta-sote –uudistus oli tyypillinen esimerkki.

 

 

Tilanne on siis aina ristiriitainen, kun koko ajan pitää kertoa väelle, mihin suuntaan, mutta pitää samalla omat korttinsa piilossa. Omia toimia seuraavat muiden vastatoimet ja siksi on ennakoitava useita siiroja eteenpä ja varauduttava niihin säilyttämällä toimintamahdollisuutensa.

 

 

Ylimmätkään valtiolliset tehtävät eivät sellaisenaan tuo valtaa vaan mahdollisuuden siihen. Kaikki valta on viime kädessä arvovaltaa ja osaamista käyttää aseman tuomia mahdollisuuksia. Kaikki tarkkailevat johtajan arvovaltaa ja kyvykkyyttä toimia - ja toimivat itse sen mukaan. ”Heidän toiveensa ja heidän pelkonsa on hänen valtaansa”, sanoo Neustadt.

 

 

Erityisesti suurissa ja poliittisissa organisaatioissa on siis johtajan yleinen arvostus ja maine ammattimiehenä tärkeä. Jos ei niitä ole, lopettavat muut välittämästä. Siksi vastustajat ja media pyrkivät heikentämään juuri mainetta, nykymaailmassa esimerkiksi vuodoin. Valkoisessa talossa palvellut Neustadt sanoi oppitunnilla, että suurimmat laivat vuotavat komentosillalta tai läheltä.

 

 

Kun viime aikoina on puhuttu kriittiseen sävyyn Mannerheimin tarkkuudesta ulkoisen kuvansa suhteen, ei ole ymmärretty, että se oli tärkeä osa hänen johtamistaan. On aivan ilmeistä, että Urho Kekkonen otti oppia.

 

 

Hammarskjöldin sisäinen ihminen.

 

Johtajan sisäisen draaman ymmärtäjä on Dag Hammarskjöld, jonka Vägmärken -mietelmissä myös tiivistyy johtajan yksinäisyys. Hänen päiväkirjansa julkaistiin sen jälkeen, kun hän kuoli Kongon kriisin aikana 1961. Avoimuudessaan ja syvällisyydessään ne puhuttelevat varmaankin jokaista todellisessa johtamistilanteessa ollutta.

 

 

Johtajan on löydettävä sellainen tapa kommunikoida, jossa toisaalta yhtyvät arvovallan vahvistaminen ja toisaalta saada laajaa informaatiota sekä poikkeavia mielipiteitä ja kritiikkiä – ettei myöskään joudu imartelun uhriksi eli ei mene päähän, mikä on aina vaarana. On siis toisaalta kuultava herkästi ja samalla säilytettävä tietty älyllinen etäisyys lähiympäristöön.

 

 

Läpi historian johtajan suuri vaara on ollut päähän meno, ja myös kokeneiden sukujen johtajille voi käydä huonosti. Luin juuri Nikolai I:n elämänkerran. Krimin sodan lyömänä hän sanoi viimeisinä päivinään: "Yritin parastani, mutta 30 vuotta valheita ja imartelua johtivat siihen, etten lopulta erottanut oikeata väärästä."

 

 

On myös vältettävä joutumasta muodollisen esikuntansa tai poliittisen lähipiirinsä vangiksi ja etsittävä uutta informaatiota kritiikkiä niin, ettei sen esittäminen johda muiden silmissä arvovallan menettämiseen. Mannerheimia on moitittu siitä, ettei hän käyttänyt saksalaista esikuntamallia vaan teki suurimmat päätökset kahden kesken ja ilman papereita. Vaikka tälle on omat perusteensa, unohdetaan myös, että hän oli tosiasiallisesti samaan aikaan sekä sotilaallinen että valtiollinen johtaja.

 

 

Muutosta seuraa aina vastaisku

 

Johtaminen on tulevan tekemistä - ja siitä seuraa rakenteiden muuttamista. Mutta silloin asiaan kytkeytyvät myös ihmisten ja byrokratian valta, arvot, toiveet ja pelot - ja jokaista johtajan tekemää uudistusta seuraa myös vastaisku.

 

 

Dag Hammarskjöld sanoi sen suunnilleen niin, että kun toimii oikein väärässä maailmassa, ei voi muuta kuin joutua vastaiskujen kohteeksi. Hänen mukaansa johtamiseen kuuluu, että jo ennalta nähtävä ja hyväksyttävä kritisoiduksi tai tuomituksi tuleminen. Presidentti Koivisto sanoi asian niin, että kaikki politiikka on väärää – jonkun mielestä. Johtajan on varauduttava, milloin vastavoimat lähtevät liikkeelle.

 

 

Varsin usein käy niin, että kärjen tunnustelijat ammutaan ensimmäiseksi. Usein on käynyt niin, ettei tietty yritys tai valtiollisessa johdossa oleva itse etene ykkösenä vaan maksattaa oppirahat toisilla. Valtiollisessa toiminnassa tähän kuuluu vaikeina aikoina, ettei ylin johto voi kansalaisten tai muiden maiden silmissä tehdä virheitä vaan ne menevät toisten tiliin.

 

 

Esimerkiksi Urho Kekkonen ja Johannes Virolainen tiesivät tämän, ja kumpikin sen hyväksyi historian välttämättömänä osana. Myös Mauno Koivisto ja Esko Aho toimivat saman mallin mukaan Neuvostoliiton romahtaessa. Aho esiintyi kärjessä, ja jos asiat olisivat menneet huonosti, Koivisto olisi ollut jäljellä. Näitä tilanteita on päässyt näkemään pienemmissä puitteissa.

 

 

Näin ratkaisun hetkellä johtajan on laitettava itsensä likoon tietäen, että kaikkein parasta ajava toiminta yhteisössä saattaa myös johtaa henkilökohtaiseen tappiolta näyttävään tilanteeseen. Kun se sitten osuu kohdalle, niin asianomainen saattaa kokea sen olevan väärin, mutta taustalla on yleinen ihmisen perusdraama. Tällaiset ihmiset kannattavat demokraattista yhteiskuntaa.

 

 

Kun alkaa johtaa uudistusta, on varauduttava siihen, että tulee lyödyksi ja hedelmät menevät seuraajien koriin. Siksi uudistus on vietävä sivulle vilkuilematta niin pitkälle, ettei paluuta ole vaikka vanha kulttuuri tekee vastaiskun.

 

 

(Tähän tekstiin antoi virikkeen myös kotiarkistosta löytynyt Pekka Alarotulle Osuustoimintalehteen vuonna 2007 antamani haastattelu, jossa sanomaani olen tässä konkretisoinut.)