Blogi

Reporadiosta Academia.eduun, yllättävää kun vielä yllätt...

 

Uuden median voima jaksaa jatkuvasti yllättää, kun se sattuu omalle kohdalle.

 

 

Maaliskuussa 1990 pidin esityksen Pohjoismaisessa kasvatustieteilijöiden konferenssissa aiheena ”Viestintä, kasvatus ja Eurooppa”. Siinä Yleisradion apulaisjohtaja kokosi yhteen viestinnän historiaa ja visiota, jota oli itse tutkinut ja oppinut yhteistyöstä mm. Ismo Silvon, Kalle Heikkisen, Juha Kytömäen, Osmo Miettisen ja Matti Oksasen kanssa. Esityksen jälkeen siitä jäi konferenssin osanottajille joitakin monisteita.

 

 

Esitelmässä ollut ajattelutapa merkitsi irtiottoa Reporadion informatiivisesta ohjelmapolitiikasta. Se oli ollut mahdollista pääjohtaja Sakari Kiurun suojeluksessa. Mutta vuoden 1990 alusta uusi pääjohtaja Reino Paasilinna alkoi palata Reporadion aikaan. Seurauksena oli uuden pääjohtajan törmäys jo alkaneen uuden ajan ja siitä kertovien kanssa – mikä sitten joitakin vuosia myöhemmin johti hänen eroonsa.

 

 

Loppuvuodesta 1990 uusi pääjohtaja, Martti Soramäki ja minä istuimme Kesäkadun yläkerran kulmahuoneessa. Paasilinna toisti moneen kertaan, että apulaisjohtaja Volanen on YLEssä vain Kepun agenttina häiritsemässä. Lopulta pyysin häntä esittämään yhden esimerkin väitteensä tueksi. Siihen hän vastasi: ”Siinähän se ongelma juuri onkin, ettei ole esimerkkejä”.

 

 

Samoihin aikoihin MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto pyysi uudistamaan tuottaja- ja osuustoimintajärjestöjen koulutusta. Hän perusteli, että vastustaa kyllä liittymistä Euroopan Unioniin, mutta tavalla tai toisella Suomessakin on lopulta sopeuduttava EU:n yhteiseen maatalouspolitiikkaan. Kun olet ollut mukana vastaamassa Yleisradion haasteisiin, etkö voisi tulla samaan työhön maatalous- ja osuustoimintajärjestöihin.  Paasilinnan ja Haaviston yhteisvaikutuksesta vaihdoinkin alaa.

 

 

Kului 24 vuotta. YLEstä olin saanut mukaani vanhalla ”korpulla” siellä kirjoittamani tekstit. Pari viikkoa sitten se sattui käsiini ja alan yritys konvertoi sen luettavaan muotoon.

 

 

Olin syyskuussa avannut tilin Academia.edu verkossa, johon kuuluu nyt 5 672 690 tutkijaa. Kun tuo talven 1990 esitelmä oli tieteellisessä konferenssissa, laitoin sen tuohon Academia.eduun otsikolla ”COMMUNICATION, EDUCATION, EUROPE, a history and forecast in 1990”. (Voi avata TÄSTÄ:)https://www.academia.edu/5143569/_COMMUNICATION_EDUCATION_AND_EUROPE_a_history_and_forecast_in_1990. Ja uskomatonta, kolmessa päivässä se on ladattu 174 kertaa noin 40 maassa ympäri maapallon (kartassa vähän tummennettuna) Jemenistä, Teheranista ja Islamabadista Pariisiin ja Palo Altoon.

 

 

Ehkä tämä osoittaa talven 1990 vision jotenkin osuneen, mutta tuo mieleen myös muuta.

 

 

Talven 1990 esitelmän keskeisenä pohjana oli toukokuussa 1989 Yhdysvalloissa ICA:n konferenssissa pitämäni esitys. Alan amerikkalainen julkaisu tarjosi silloin julkaisumahdollisuutta, jos tarkistaisin merkittävästi sisältöä. En sitä hyväksynyt. Suomalainen Politiikka –lehti julkaisi sitten suomeksi samana syksynä (XXXI vsk, No 3,), mutta tuskin monikaan sitä luki.

 

 

Nyt Academia.edun verkossa tuo yliopiston luentosalin pöydälle jäänyt moniste ja sen taustana ollut analyysi ja visio levisivät muutamassa päivässä kiinnostuneille koko maapallolla. Ja yli viisi miljoonaa tutkijaa viestii samassa palvelussa jatkuvasti keskenään sadoilla tutkimusaloilla – ilman minkäänlaisia rajoja tai esteitä. Kun viisi miljoonaan yliopistojen tutkijaa eri puolilla maailmaa ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa, sillä on väistämättä suuri vaikutus sekä tiedeyhteisöissä että yhteiskunnissa.

 

 

Yllättävää on, kun vielä yllättyy.

 

 

Matkan varrella on voinut kokea samantapaisen ilmiön myös arkisemmin. Usein ennen tekstin jonoon ja painoon saamista on keskusteltu hartaasti sisällön yksityiskohdista tai merkkien määrästä toimittajan kanssa. Mutta kun perustaa kotisivun, voi kirjoittaa ja laittaa heti julkisuuteen niille joita asia kiinnostaa.

 

 

Kun alkukesästä kävin parin vuoden tauon jälkeen Washingtonissa, siellä oli suljettu kaksi suurinta kirjakauppaa. Huomasin myös, ettei suurilla lentokentillä enää tahdo löytää lehtimyymälöitä, mutta odotussaleissa monet räpläävät jatkuvasti läppäreitään ja iPadejaan.