Blogi

Uutinen Savon Prikaatissa

 

Viisikymmentä vuotta sitten Savon Prikaatin neljännessä komppaniassa oltiin käytävällä odottelemassa iltahartautta. Äkkiä joku huusi: ”Kennedy on ammuttu”. Se oli ensin aivan epätodellista, eikä kukaan osannut sanoa oikein mitään. Itsekin hapuilin ajatusta ymmärtääkseni miltä tuntui.

 

 

Sitten päivystävä luutnantti tuli komppaniaan ja kertoi ikään kuin virallisesti uutisen. Ja vasta kun hän liikuttui puhuessaan käsitin sen olevan totta. En muista hartauden tekstiä, mutta kyllä sen että kosketti meitä kaikkia.

 

 

Silloinkin oli perjantai, ja seuraavana päivänä tupa, kaappi ja siisteystarkastuksen jälkeen kello 12 päästiin sunnuntailomalle. Kävelin Kalevankankaan suuntaan ja sain ensimmäisen peukalokyydin kohti Jyväskylää. Sen aikana ei puhuttu mitään. Toisen kyydin antaja ihmetteli ensin, miten ne amerikkalaiset antavat tappaa presidenttinsä ja hiljentyi sitten. Kangasniemeltä alkaneen kyydin antanut sanoi, että tuntuu kuin läheinen olisi mennyt. Sanoin, että niin minustakin.

 

 

Televisio oli tullut Jyväskylään edellisenä jouluna eikä sitä ollut kaikissa perheissä. Kun pääsin iltapäivän lopulla kotiin, vieraita oli jo tullut. Se ilta istuttiin ja ihmeteltiin, ja mieleen jäi Jussi Himangan ääni.

 

 

Myös sunnuntaista jäi mieleen neuvottomuuden ja avuttomuuden tunne. Juna Mikkeliin lähti niin, että jos meni juoksujalkaa asemalle, saattoi katsoa television uutiset. Mantteli oli päällä ja äiti pakannut jenkkisalkkuun villasukkia. Ristiin lentävien joutsenten jälkeen esiin tuli Heikki Kahila. Hän kertoi, että oli saatu satelliitin kautta kuvaa uudesta ampumisesta. Sitten näytettiin, kun Lee Harvey Oswald käveli tungoksessa ja Jack Ruby ampui hänet. Isä sanoi, että tämäkin vielä, ja aloin juosta asemalle.

 

 

Kun istuin junassa ja hengitys tasaantui, muistan ajatelleeni, että jotakin on nyt jäänyt taakse. Maailma edessä olisi erilainen kuin me lyseolaiset olimme ajatelleet.