Blogi

Peter Sloterdijkin vihateoria selityksenä Suomen uuslapu...

Peter Sloterdijk, Rage and Time, a psychopolitical investigation. Columbia University Press 2010. 248 s.

 

Saksan  – Jürgen Habermasin jälkeen – ”kakkosfilosofin” Peter Sloterdijkin tutkimus vihan pohjavireestä Euroopan aatehistoriassa tarjoaa mahdollisuuden selittää myös suomalaisten ääriliikkeiden vaihtelua sotia edeltäneestä lapualaisuudesta sitä seuranneeseen uusstalinismiin ja nyt taas uuslapualaisuuteen. 

 

Sloterdijkin Raivo ja aika aloittaa aivan alusta eli Homeroksen Iliaan ensimmäisestä sanasta, menis eli raivo tai viha. Otto Mannisen mukaan: ”Laulaos, oi runotar, viha Peleun poian Akhilleun turmiokas, mi akhaijeja löi lukemattomin tuskin…”

 

Länsimainen kirjallisuus siis alkoi runoelmalla kunnian loukkaamisesta ja sodasta sen kostona. Homeerinen kulttuuri ilmensi ja loi sotaisaa raivokkuutta, jota tuolloin tarvittiin jatkuvassa kamppailussa naapureiden kanssa.

 

Sloterdijkin hyvin tuntema ranskalainen René Girard muistuttaa myös sisäisen elämän menneen muinaisissa yhteisöissä usein kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Silloin rauha palautettiin suuntaamalla kaikkien viha yhteen onnettomaan ihmisuhriin ja sittemmin eläimeen eli syntipukkiin, esimerkiksi Dionysios –kultin tragokseen. Vihan suuntaaminen yhteen ulkoiseen tai sisäiseen kohteeseen oli samalla yhteisön johtamista yhtenäisyyteen muidenkin asioiden hoidon järjestämiseksi.

 

Sloterdijkin mukaan alkukantaisen vihan hallintaan saaminen on ollut länsimaisen kulttuurin yksi pääjuonne. Kaikkein vanhimpia ratkaisuja seurasivat vahvat johtajat, keisarit ja kuninkaat, ja sitten lopulta parlamentaarinen demokratia. Vihaa hallintaan saaneen sivistyksen ja ihmisyyden kehityksen rinnalla on välillä myös taannuttu. Sloterdijk analysoi erityisen tarkoin viime vuosisadan radikaalit taantumat stalinismiin ja fasismiin.

 

Ensimmäinen suuri askel eteenpäin otettiin Kreikassa 400 –luvulla e.Kr., kun filosofian ja draaman keinoin alettiin korostaa inhimillistä järkeä valtion johtamisessa. Platonin ja Sloterdijkin mukaan ihmisen psyyken itsetunnossa, thymoksessa, piilee kyky sekä kokea arvostusta että loukattuna raivostua vihaamaan. Muiden loukkaama itsekunnioitus ja häpeä saavat aikaan vihaa, mutta vihaa nostaa myös ihmisen sisäinen häpeä epäonnistumisesta itselleen arvokkaan asian saavuttamisessa.

 

 

 

 

 

Mitä sanookaan kaksi ja puoli tuhatta vuotta myöhemmin Hannu Salama, suomalainen ”kommunistin lapsuudesta saakka murjottu kakara”: ”…oppikoulu minussa tämän suomalaisuuden inhon synnytti laittamalla lapsirukan ensin häpeämään vanhempiaan ja heidän punauskoaan…” Juhannustanssien tuomio katkeroitti lisää: ”ajan mittaan vauhtiin päässyt selvä ja suora kostonhimo”. (Hannu Salama, Sydän paikallaan. Otava, 2010.)

 

Kuin Salamaa ajatellen Sloterdijk sanoo, että loukatun raivo usein kohdistuu niihin, jotka eivät vihaajan mielestä ole kärsineet niin kuin hän itse. Niinpä Salama vihaakin keskiluokkaista duunariporukkaa, kravattiköyhällistöä, tätä keskiluokaksi sanottua kunniallista paskasakkia eli koko sinivalkokeskinkertaisuutta ja suomalaista elämänmuotoa.

 

Jo kolmekymmentä vuotta sitten Kyynisen järjen kritiikissään Sloterdijk määritteli kyynisyyden olevan valistuksen vääristynyttä tietoisuutta. Ja jo silloin hän saattoi ennakoida Järkeen vannovan sosialismin johtavan kyynisyyteen ja kaatuvan.

 

Hannu Salama analysoi paljolti Sloterdijkin oivalluksen mukaisesti sosialismin romahtamisen seurauksia Suomessa: ”Mutta sitten koko se talo romahti ja tuhannet myös vielä taloon jääneet ”opiskelija-säätyläissosialistit” saivat sieluihinsa pettymyksen ja häpeän vammoja.” Salama näyttää avaavan näkyväksi koko suomalaisen yhteiskunnan post-stalinistisen virtauksen piilotajunnan, joka Sloterdijkin mukaan varastoituna etsii purkautumistietä. Osaltani aikoinaan tulkitsin Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan juuri tämän ilmiön manifestiksi.

 

 

 

 

 

Mutta miten oli alun perin mahdollista, että ne tuhannet Salaman sanoin ”opiskelija-säätyläissosialistit” pukivat 1970 –luvulla päälleen DDR:n nuorten sinisen paidan ja alkoivat laulaa käsi nyrkissä niin että punapaitojakin hirvitti?

 

Vihaperinteiden dynamiikkaa pohtivat tänään monet muutkin kuin Sloterdijk ja Girard. Tuorein kohokohta lienee ollut Pariisissa pari vuotta sitten ajan ehkä tunnetuimman kuraattorin Jean Clairin kokoama taidenäyttely Rikos ja rangaistus. Se tutki vihaa ja pahaa autenttisten esineiden sekä kuvataiteen kautta Ranskan vallankumouksesta nykypäiviin. Sekä Sloterdijk että Clair kertovat sosiaalisen ja naapurivihan satojen vuosien jatkumoista ja muuntumisesta eri aikoina.

 

Myös Suomessa kuten kaikkialla muuallakin toisiinsa liittyvät viha, väkivaltakulttuuri ja kiusaaminen ovat olleet joku osa elämää, mutta peilin käyttö on ollut vähäisempää kuin muualla. Matti Klinge raportoi hiljakkoin uusintapainoksen saaneessa Vihan veljet ja asevelisosialistit sotaa edeltävien vuosikymmenien äärioikeiston ryssävihasta AKS:ssä sekä Vihan veljissä – veljissä jotka omaksuivat V. A. Koskenniemen vuoden 1918 runosta tunnuslauseen ”Pirua ja ryssää vastaan”. Samaan kokonaisuuteen liittyivät Lapuan liike ja IKL paikallisena muunnelmana  aikakauden vastaavasta eurooppalaisesta liikkeestä.

 

Klingen selostus ajan hengestä on vieläkin melko karseaa luettavaa, ja se myös piirtää kuvaa aikansa merkittävän lukeneistoryhmän ihanteesta. Mutta mitä sille tapahtui sodan jälkeen?

 

 

 

 

 

Paras analyysi sodan jälkeen tapahtuneesta Sloterdijkin teorian mukaisesta tradition muuntumisesta lienee Pekka Tarkan elämänkerta Pentti Saarikoskesta. Saarikoski näyttää käyneen läpi syvästi ja omakohtaisesti samantapaisen prosessin kuin moni häntä seuranneessa suuressa ikäluokassa enemmän tai vähemmän joukkoa seuraten.

 

Kristillisen ja klassisen läpitunkema Saarikoski tuli aikansa modernistiseen kulttuuriin ja suomalaisen politiikan jännitekenttään, jossa uumoiltiin sosialismin lopulta voittavan. Tarkan mukaan Saarikosken oma usko horjui, mutta hän ”halusi takaisin nuoruutensa uskon ja kilvoittelun” maassa, jossa alkoi levitä, - Timo Vihavaista soveltaen - uudenlainen ulkopoliittista yksimielisyyttä vaatinut ”kansalaisuskonto”. Tarkan mukaan nuoressa runoilijassa näkyi tuolloin sekä opportunismia että tosiuskovaisuutta.

 

Tarkka kertoo, miten Saarikoski opiskeli marxisminsa Otto Ville Kuusisen johdolla tehdystä Marxisimi-leninismin oppikirjasta, jossa Platonia edeltävät materialistiset filosofit esitettiin  tulevaisuudessa voittavan sosialismin varhaisimpia edustajia. Lopulta Saarikoskelle ”tulevaisuudessa kajasti se kulta-aika, jonka Saarikoski oli aikaisemmin löytänyt menneisyydestä…”

 

Itse asiassa tämä Pekka Tarkan tämä kuvaus Pentti Saarikosken sielunliikkeestä etsiä klassista tai oikeastaan esiklassista kulta-aikaa tulevaisuudesta on samanlainen kuin ranskalaisten Luc Ferryn ja Alain Renautin kuvaus Martin Heideggerin tulosta natsiksi 1930 –luvun Saksassa.

 

Saarikosken Mitä tapahtuu todella säe ”… minä haluan/lakata olemasta/ja minä haluan/elää kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä” muistuttaa Heideggerin autenttiseen olemiseen uppoamista siinä missä Marxin ihmisen tosiolemuksen toteutumista.

 

Peter Sloterdijkin viha –teoriaa seuraten 1970 –luvun suomalaisilla ”opiskelija-säätyläissosialisteilla” matka tasavaltaa väheksyvästä, antiikin ylevyyteen ja ryssävihaan suuntautuvasta säätyläiskodistaan marxilaisen etujoukon luokkavihaan saattoi olla varsin lyhyt. Ryssäviha muuntui pakonkin edessä luokkavihaksi.

 

Prosessin saattoi sinetöidä se, ettei Suomen valtiollinen johto elokuussa 1968 ottanut selkeää kantaa Tsekkoslovakian miehitykseen. Vaihtoehtoja näytti maailmassa olevan kaksi ja paine vei sinne, mihin ovea ei suljettu.

 

 

 

 

 

Sloterdijk kehittää yksilötason analyysista vihan psykopolitiikan teorian ja analysoi sen pohjalta kristillistä vihaisen Jumalan perinnettä sekä kommunistista ja fasistista raivon maailmanpankkia.

 

Yksilötasolta alkaen viha on hänelle dynaaminen ihmismieleen kasautuva, kostonhaluksi kehittyvä voima, aivan niin kuin esimerkiksi Salama itseään kuvaa. Mutta monet ihmiset voivat myös jakaa yhteisen vihan, joka varastoituu heille yhteiseen kulttuuriin. Sen avulla voidaan viha siirtää paikassa ja ajassa muille, jolloin syntyy vihatalous vihapankkeineen ja vihamanagereineen, jotka pitävät huolta vihapääoman investoinnista, kasvattamisesta ja perinnöksi jättämisestä.

 

Kristillisen perinteen osalta Sloterdijk kertoo, että toisella vuosisadalla uskoon tulleet menivät valittamaan kirkkoisä Tertulianukselle, miten vaikeata on pakanoiden keskellä rakastaa lähimmäistä, antaa anteeksi tai kääntää toinen poski, kun ne itse elävät synnissä ja vain lyövät toisenkin kerran. Tertulianus kehotti pysymään uskossa, koska Jumala kyllä vihastuu syntisille ja kostaa viimeisellä tuomiolla.

 

Kehittyi vähitellen Jumalan vihan perinne kiirastulineen, mistä Luther sitten irrottautui oivaltaessaan, ettei Iustistia Dei tarkoitakaan kostavaa vaan armahtavaa Jumalaa, joka vanhurskauttaa eli oikaisee ihmisen rikkinäisen psyyken kolmiyhteisen kuvansa kaltaiseksi. Lynkattu ihminen tai kansanryhmä on syytön ja lynkkaaja syyllinen, jonka on tehtävä parannus – vaikka Sloterdijk tosin pysyykin kirjassaan vain katolisessa sfäärissä.

 

Alkuperäisille marxilaisille viimeinen tuomio taas oli vallankumous. Sloterdijk analysoi mallinsa pohjalta sekä kommunismin että fasismin vihatalouden ja päätyy siihen, että kumpikin sortui lopulta siihen, että voimavaroihin sopivat vihaprojektit loppuivat kesken. Niiden piti suuntautua yli rajojen meneviin vihaprojekteihin, joihin omat voimat eivät riittäneet.

 

Jo pari vuotta aikaisemmin Sloterdijk analysoi Sodanjälkeisten kulttuurien teoriassa, miten Euroopan maiden naapurivihat laantuivat ensin Ranskan ja Saksan yhteisvoimin ja sitten EU:n perustamiseen. Sitten Neuvostoliiton romahdus johti siihen, että useat Euroopan maat ovat käytännössä riisuneet itsensä perinteisten sotien aseista.

 

Filosofin mukaan eurooppalaisia vihan elpymisen merkkejäkin voi kyllä nähdä maahanmuutto- ja etnisillä rintamilla. Myös kapitalismi on koventunut ja tullut yhä röyhkeämmäksi, kun vanha vainooja sosialismi on poistunut - nostaen sen jalkoihin jäävien uutta kaunaa ja vihaa. Fasismin ja marxismin suurten vihaperinteiden jäljiltä latentit vihavarastot piilevät nyt Euroopassa uutta muuntuvaa kohdettaan etsien.

 

Sloterdijkin malli muuntuvine vihaperinteineen, -pankkeineen ja –managereineen tarjoaa mahdollisuuden tutkia ja selittää suomalaisessa vihaperinteessä myös sen uutta kehitysvaihetta. Sen pohjalta Kokoomusnuorissa olisi alullaan sen muuntuminen uuteen muotoon eräänlaiseksi uuslapualaisuudeksi. Nyt myös näytetään oltavan samassa vaiheessa kuin uusstalinismin ensimmäisissä oireissa 1968, jolloin valtionjohdon epäselvä asenne Tsekkoslovakian miehitykseen demoralisoi uutta ikäluokkaa.

 

 

 

 

 

Taustaksi on tarpeen ottaa eurooppalainen vertauskohta tai mittapuu. Siitä seuraava esimerkki Ranskasta kesällä 1980. Olin silloin ENA:n oppilaana työharjoittelussa les Yvelines departementin Versaillesin prefektuurissa.

 

Eräänä päivänä prefektuurin poliisiosaston juristi tuli tervehtimään, koska hän valmisteli syytettä ilmiannon perusteella. Paikallisessa vanhojen kirjojen myymälässä joku oli havainnut kirjan, jossa joltakin sivulta löytyi hakaristitunnuksin varustetun lentokoneen kuva. Näytti siltä, että kauppias oli lain vastaisesti levittämässä fasistista tunnusta. Juristi oli huomannut tekstistä, että kyseessä on suomalainen kone ja halusi kuulla, mistä on kysymys.

 

Kerroin, mitä muistin ruotsalaisesta kreivi Eric von Rosenin talvella 1918 ilmavoimille lahjoittamasta koneesta ja suvun tunnuksesta sen kyljessä. Mainitsin asiasta myös virason päällikölle prefekti Laurent Clémentille.

 

Clément kertoi aloittaneensa virkauransa Nürnbergin oikeudenkäynnin ranskalaisen valtuuskunnan avustajana ja edellisen tehtävän olleen Pariisin poliisiprefektin kabinetin päällikkö. Hän antoi oppitunnin eurooppalaisen politiikan historiallisista kokemuksista ja perusteli, miksi on oltava tarkka etteivät viha ja kiihotus pääse alkuun. Kuunnellessa mieleen tuli vielä tuolloin julkisuudessa paljon ollut Raymond Aron. Hänen päähuolensa siinä vaiheessa oli, miten hauras sivistyksen kuori on ihmisessä ja hänen yhteisössään olevan barbaarisuuden peitteenä.

 

 

 

 

 

Seuraavan sukupolven tutkijat pääsevät katsomaan, mitä näinä viikkoina diplomaatit raportoivat Suomesta. Normaalille länsimaisen sivistyksen saaneelle on mahdotonta ymmärtää, että demokraattisessa maassa johtavan hallituspuolueen nuorisojärjestön puheenjohtaja ilmoittaa (IRC-Galleriassa) ”elämänkatsomukseksi ja filosofiaksi” ”Lapuan liike” eli järjestö joka on suomalainen muoto 1930 –luvun eurooppalaista fasismia. Mistä muusta demokraattisesta maasta katsoen on yhtä käsittämätöntä, että tuossa asemassa pukeudutaan poseeraamaan fasistisen järjestön asussa.

 

Vielä erikoisemmaksi tilanne käy, kun johtavan hallituspuolueen nuorisojärjestö päättää ohjelmakseen poistaa laista kielto kiihotuksesta kansanryhmää kohtaan. Itse tämä yhteiskunnallinen tavoite on yksi asia, mutta yhtä suuri asia on pyrkiä järjestölliseen ja median kautta yhteiskunnalliseen mobilisointiin avaamalla mahdollisuus suunnata vihaa kansanryhmiä vastaan.

 

Toisen maailmansodan Auschwitzin ja muiden kauhujen jälkeen juuri kiihotuksessa kansanryhmää kohtaan kulkee ehdoton raja, jonka ylittämistä demokraattisessa maassa ei muualla hyväksytä. Voidaan sanoa, etteivät suomalaiset uuden ikäluokan nuoret oikein ymmärrä asian vakavuutta, kuten eivät monet vähän vanhemmatkaan. Sitä suuremmalla syyllä on pohdittava, miten suomalainen koulujärjestelmä tai yksi puolue voi tuottaa uuden ikäluokan, jolta puuttuu tietoa ja sydäntä länsimaisen sivistyksen ydinkysymyksessä.

 

 

 

 

 

Suomalainen tutkimus voi etsiä vastausta uuteen ilmiöön käyttämällä Sloterdijkin teorian nostamia kysymyksiä perinteiden varastoitumisesta ja muuntumisesta.

 

Kokoomuksen oma historia kertoo, miten äärioikeistolaisuus J.K. Paasikiven johdolla 1930 –luvulla häädettiin puolueesta, ja miten sodan jälkeen puolueeseen sisällä kamppailtiin. Ulkopuolinen on voinut havaita, miten puolue ja Perussuomalaiset ovat viime vuosina tulleet keskinäiseen kilpailuun perinteestä. Kansanedustaja Jussi Niinistö julkaisi jo vuosia sitten Lapuan liikettä ihailevan kirjan ja sen jälkeen hän on ollut johtavassa asemassa mm. perinnejulkaisuissa. Samaan aikaan on myös mm. V.A. Koskenniemen kautta elvytetty varsin niukasti kritisoiden sotaa edeltäneitä muistoja. Sloterdijkiä seuraten perinteellä on pankkinsa, managerinsa sekä investoijansa ja sen muistajista tai elvyttäjistä käydään kilpailua.

 

Peter Sloterdijkin, Hannu Salaman ja Pekka Tarkan rinnakkainen tarkastelu tulkitsee varsin hyvin lukeneiston äärioikeistolaisuuden muuntumisen äärivasemmistolaisuudeksi sodan jälkeen. Se myös tulkitsee tässä joukossa sosialismin romahtamisen aiheuttaman pettymyksen. Siitä seuranneen asenteen demokratiassa toimivia ”poliitikkoja” sinänsä vastaan on voinut identifioida suomalaisen kulttuurin ja median arjessa. Se taas on maailma johon uusi sukupolvi kasvaa sisään etsimään vaihtoehtoja. Tältä osin oikealle muuntumisen edellytykset ovat olemassa.

 

Epäilemättä on niin, että puolueen nuoret itse ovat olleet tekemässä uutta ohjelmaa rikoslain muuttamisesta, mutta juuri tämä nostaa kysymyksiä. Meillä on nyt kasvamassa toinen peruskoulusukupolvi. Suurten tiedollisten saavutusten rinnalla uutiset koulusta ovat usein liittyneet mm. kiusaamiseen, jonka aiheuttamista vaikutuksista monet asiantuntijat varoittavat – kuten Hannu Salama omalla tavallaan. Kouluhallinnolla on kaikki syy omaan kriisikokoukseensa: mikä on se arkisen kokemuksen sekä eettisen ja tiedollisen kasvatuksen pohja, jolta ei pysty tunnistamaan länsimaisen sivistyksen perusihanteita ja perusvaaroja?

 

  

 

 

 

Pääministeri, puheenjohtaja Katainen sanoo Verkkouutisissa: ”Keskusteluyhteys on koko ajan olemassa, mutta ei tässä mitään aateneuvottelua tarvita. Oman toiminnan ja ajattelun arviointi voi lähteä vain ihmisistä itsestään, tässä tapauksessa siis Kokoomuksen Nuorten Liiton toimijoista.” Seuranneessa keskustelussa mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että tällaista itsearviointia tapahtuisi, päinvastoin. Kokoomus tietenkin harkitsee itse politiikkansa, mutta maan pääministeriltä voimakkaan ja täysin selkeän linjauksen puuttuminen on kestämätöntä asiassa, joka punnitsee maan asemaa demokraattisena sivistysvaltiona ja on uudelle sukupolvelle viesti demokraattisen yhteiskunnan perimmäistä arvoista.