Blogi

Maa vailla menneisyyttä?

 

Uuden Der Spiegelin kannessa on kriittinen kuva Napoleonista ja laajan artikkelin teema: ”Napoleonin tapaus, nykyaikaisen diktatuurin synty.”

 

Saksassa ymmärretään historian merkitys kansalaisten mielissä sekä identiteetin muodostajana ja siksi sen käsittelyyn suhtaudutaan huolella. Suomessa tilanne on toinen.

 

Varmaankin ainakin vuosi sitten Der Spiegelin toimituksessa ja jossakin lähellä Saksan poliittista johtoa on pohdittu, miten käsitellään Napoleonin sotien loppuvaiheen tapahtumia ja itse keisarin ja vallankumouksellisen Ranskan kukistumista 200 vuotta sitten. Asia tulee pian vastaan, kun ensi lokakuussa on tulee kuluneeksi nuo tasavuodet Leipzikin ”kansojen taistelusta” ja parin vuoden perästä myös Wienin konferenssista sekä Waterloon taistelusta. Ehkä joku voisi Suomessakin muistaa, että Porvoon poika Carl Johan Adlercreutz johti Leipzikissa erittäin taitavasti ruotsalaisia.

 

Sivistysmaissa tiedetään, että oma kansa ja muut maat lukevat merkkivuosien muistamistavasta tai sen puuttumisesta, miten maa nyt suhtautuu silloisiin toisiin osapuoliin. Esimerkiksi Napoleonin loppuajan osalta saksalaiset tietävät hyvin, miltä ranskalaisista tuntuisi, jos silloiset liittolaiset hehkuttaisivat voittoaan Ranskasta viimeisissä suurissa taisteluissa.

 

Der Spiegel onkin valinnut Napoleonista näkökulman modernin maailman ensimmäisenä sotilasdiktaattorina. Ratkaisu tuntuu perustellulta, sillä asia on tänäänkin ajankohtainen. Läpi demokratisoituvien maiden historian kriisitilanteissa on esiintynyt sotilaskaappauksia kuten Euroopassa sotien välissä, eilen Turkissa ja tänään Egyptissä. Der Spiegel tuo nyt esiin sen harvemmin alleviivatun asian, että Napoleon antoi tähän ensimmäisen esimerkin. Vanhoissakin demokratioissa vielä vuonna 1961 presidentti Eisenhower varoitti ”sotilas-teollisesta kompleksista” jättäessään presidentin tehtävät.

 

On vaikea sanoa, miksi historian yhteiskunnallinen käsittely on ollut monissa maissa tavanomaista, mutta Suomessa vaikeutunut. Snellmanin 2006 sekä Mikael Agricolan ja itsenäisyyden 2007 merkkivuosien jälkeen vielä Suomen autonomian alun merkkivuosi 2009 toteutui hyvässä yhteistyössä sekä Suomen sisällä että myös Ruotsin ja Venäjän suuntaan.

 

Viime kesän elokuussa Aleksanteri I:n ja Bernadotten tapaamisesta Turussa tuli kuluneeksi 200 vuotta. Turun kaupunki hoiti hyvin roolinsa, mutta maan hallitus tai valtakunnallinen media ei asiasta kiinnostunut. Presidentti Niinistö osoitti historian ymmärrystään kunnioittamalla läsnäolollaan tapaamista muistavan patsaan paljastamista. Viime vuonna myös Helsinki toteutti tyylikkäästi koko maalle tärkeän oman pääkaupungiksi tulon muistamisensa.

 

Ruotsin hallituskaan ei Turun tapaamista muistanut, vaikka se loi pohjan 200 vuodeksi Ruotsin puolueettomuuspolitiikalle. Jokaiselle Suomesta raportoivalle diplomaatille viesti oli selvä. Sen sijaan Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaaosoitti historian ymmärrystään käymällä varsin pian partiokokouksen varjolla Turussa tapaamisen muistomerkillä. Tehtiinhän Turussa sopimus paitsi valtioiden myös hallitsijasukujen välillä.

 

Viime viikon Kieliasetuksen 150 –vuotispäivän valtakunnallinen muistamattomuus ja presidentti Svinhufvudin kodin myyminen kertoo nyt jo merkittävistä ongelmista. Hämäläisille taas kuuluu nyt kiitos koko kansakunnalle merkittävän Parolan tapaamisen tilaisuuksien toteuttamisesta. Valtakunnallinen media taas ei tässä asiassa kiitosta ansaitse.


Paradoksaalisesti maan hallituksen johdossa on Kokoomus, jonka historiasivulla korostetaan Snellmanin merkitystä samoin kuin puoluetta edeltäneen Suomalaisen puolueen syntyä juuri vuonna 1863 kielikysymyksen merkeissä. Samoilla sivuilla korostetaan myös Svinhufvudia ensimmäisenä kokoomustaustaisena presidenttinä. Ehkä rohkenee päätellä, etteivät Snellmanin aatteet tai kansallinen näkökulma ole päällimmäisinä maan nykyjohdon mielessä.

 

Emerituspäätoimittaja Mikael Pentikäinen sanoo haastattelussaan, että mediassa tarvittaisi teologista asiantuntemusta sen alan lisääntyvien kysymysten vuoksi. Samaa voi ehdottaa myös historian tuntemuksesta. Voinee sanoa, että maan kansallisista medioista Iltalehti on historian osaamisen osalta nyt kärjessä.  

 

Seuraavaksi on edessä Suomen itsenäisyyden 100 –vuotuisjuhlallisuudet. Sitä alustavasti valmistelleen työryhmän puheenjohtajuus on ollut Martti Häikiön varmoissa ja kokeneissa käsissä. Itse valmisteluhanke aloittanee syksyllä.

 

Historia ei kuitenkaan jatkossakaan häviä, vaikka yrittäisi unohtaa. Monissa maissa kuten Ranskassa on järjestetty systemaattinen tulevien muistettavien tapahtumien seuranta ja ennakolta tarkastelu pitkällä aikavälillä. Suomessa on Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva pohtinut samaa ideaa. Ehkä sitä olisi syytä kehitellä.