Blogi

Kultarannan jälkeen, suunnaton vai rauhoittava Suomi?

 

Presidentti Niinistön kutsuman Naantalin tapaamisen seuraaminen mediasta oli monin tavoin myönteinen kokemus. Suomesta on puuttunut vastaava foorumi ja nyt presidentin kutsumana siihen saatiin mukaan heti alkuunsa valtakunnan ykkösketju.

 

Tapaaminen myös heijasti uuden perustuslain aikana kehittynyttä ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamistapaa. Asiat lohkoutuvat ja kokonaiskuvaa tai -suuntaa on henkilöistä riippumatta vaikeata saada syntymään. Tässä suhteessa laaja aihealue ja monipuolinen osanottajajoukko ovat varmaan jatkossakin kokoamisen arvoisia.

 

Viime vuosikymmenellä on paljon on vaikuttanut myös se, että presidentti Halonen ja ulkoministeri Tuomioja ovat painottaneet mielenkiintoaan globaalin ajan ”uusiin kysymyksiin”. Tuomioja toi tämän Kultarannassa hyvin esiin omassa puheenvuorossaan: ”…elämme kahden todellisuuden maailmassa. Yhtäällä on vanhan reaalipolitiikan maailma, jossa voimapolitiikka on pääsääntö ja turvallisuus sotilaallista varautumista, toisaalla kasvavan keskinäisriippuvuuden maailma, jossa laaja-alaiseen turvallisuuteen ja kestämättömään kehitykseen liittyvät uhat voidaan torjua vain rakentamalla turvallisuutta kaikkien maiden monenkeskisellä yhteistyöllä.”

 

Tämä on totta, mutta näiden kahden maailman erottaminen ja keskittyminen vain ”uuteen” maailmaan on osaltaan Suomessa vääristänyt perinteisen ”reaalipoliittisen” tai sotilaallisen turvallisuuden hoitoa - ja edistänyt sen siirtymistä sotilasjohtoiselle puolustusministeriölle. Ministeriö on tietenkin pyrkinyt samaan suuntaan ja se on verkostojensa kautta myös rakentanut yhteyksiään eduskuntaan ja mediaan.

 

On toivottavaa ja ilmeistä, että presidentti Niinistö saa otteen perinteiseen, kovaan, sotilaalliseen turvallisuuspolitiikkaan. Vaikutelma on, että yhteys presidentin, puolustushallinnon ja eduskunnan valiokuntien välillä on vahvistunut. Mietinnöt sekä selonteosta että Islanti -hankkeesta ovat selkeästi puolustusministeriön ruokkimia, mutta presidentti on todennut niiden pääsisällöt omikseen. Samoin presidentti Niinistö Kultarannan tapahtuman jälkeen vetosi kannoissaan eduskunnan eikä valtioneuvoston tukeen.

 

Ongelma tässä on tietenkin se, että perustuslain mukaan Tasavallan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Pääministeri Katainen ja ulkoministeriön virkamiesjohto tuntevat varmasti ongelman. Mutta ulkoa näyttää myös siltä, että SDP:n ja Vasemmistoliiton ministerit ovat omaehtoisesti jättäytyneet ulkokehälle, Tuomiojan sanoin ”vanhan reaalipolitiikan maailmasta”.

 

Presidentti Niinistö otti Kultarannan tapahtuman jälkeisessä Ylen haastattelussa omakseen maan ulkopolitiikan irrottautumisen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta: ”Edelleenkin on ehkä vähän sellaista halua, että nyt pitää olla joku leima, joka otsaan lyödään ja tästä Suomen suunnasta ei saa tällä hetkellä ehdotonta leimaa lyödyksi eikä se ole ehkä tarpeen sellaista tavoitellakaan.” Tähän suunnattomaan Suomeen on nyt kansalaisen tyytyminen, vaikka olisikin eri mieltä. Kaikki sympatia suomalaisille diplomaateille, jotka selostavat tätä muiden maiden hallituksille.

 

On sinänsä ymmärrettävää, että ajan monimutkaisuus sekä hallinnon lohkoutuminen tekee suunnan määrittelyn vaikeaksi myös ylimmälle ulkopoliittiselle johdolle. Käytännössä puolustuspolitiikka ei voi kuitenkaan välttää jatkuvaa ympäristöön reagointia jonkun suunnan pohjalta. Jos suuntaa ei määritä ylin ulkopoliittinen johto, sen tekee puolustusministeriö ja käytännössä sen kenraali kansliapäällikkö.

 

Puolustushallinnon kannalta asetelma on kohtalaisen selkeä. Se aloitti puolustusvoimien integroimisen yhteistoimintakykyiseksi Natoon ja Yhdysvaltoihin viime vuosikymmenen alussa visiona yhteinen puolustus eli Nato –jäsenyys. Itse jäsenyys on etääntynyt, mutta sen tilalle on tullut kaikkinainen verkottuminen ja yhteistyö pohjoisen Euroopan puolustusalueeksi, joka integroituisi vähitellen Natoon – paikkaamaan Yhdysvaltojen voimavarojen mutta ei mielenkiinnon etääntymistä. Kun samantapainen hanke on menossa myös itäisessä Euroopassa, Venäjä näyttää näkevän tämän kehityksen uutena Suomella ja Ruotsilla vahvistettuna Naton saartorenkaana.

 

Näin on kuin varkain päässyt liikkeelle kahden puolen sotaharjoitusten, kokousten, puheiden, lipunnäyttöjen, uhkausten ja paljon muun yhä äänekkäämmän sapelinkalistelun ketjureaktio. Sille Pohjoismaat, Baltian maat, Naton byrokratia ja Venäjä eivät keskenään näytä mahtavan mitään. Se ei kuitenkaan ole minkään alueen valtion etu - sen enempää kuin Saksan tai Yhdysvaltojen etu niiden suhteessa Venäjään.

 

Suunnattoman Suomen sijaan maallamme olisi nyt paikka ottaa aloite tilanteen rauhoittamiseen ja uudelleenvakauttamiseen pohjoisessa Euroopassa. Muutoin aloitteen ottavat jossakin vaiheessa keskenään Yhdysvallat, Venäjä ja Saksa, sillä niillä on omalta kannaltaan paljon tärkeämpiä asioita. On perusteltua ennakoida, että tällaisia toiveita tullaan Suomeen kuulemaan sekä lännestä että idästä.