Blogi

Jemen: Tuomiojan ei kannata vannoa, hän ei voi tietää ka...

 

Jemenin tapaus on nostanut esiin Suomessa aina kriisin jälkeen toistuvan keskustelun kriisin hoidosta. Vielä ja ehkä koskaan ei tiedetä mitä Jemenissä tapahtui. Mutta jo nyt näyttää ilmeiseltä, että Itävallan ja Suomen puolesta asiaa konkreettisesti kentällä hoitaneiden välillä on ollut konflikti. On selvää, ettei sitä kumminkaan puolin myönnetä poliittisella tasolla. Ja on myös muistettava, että Itävallan valtion ydin on vanhaa suurvaltakeisarillista perua eikä sielläkään hempeä yhteislaulu ole sotilastiedustelun päällimmäinen hyve. Minkäänlainen hyve ei ole se, että operaation jälkeen siitä vuodetaan.

 

Nykyisten säädösten mukaan asian hoito on selkeästi kuulunut ulkoministeriölle. Lehtitietojen mukaan kotimaassa hankkeessa mukana on ollut useita kymmeniä monien eri viranomaisten edustajia. Uutisissa kiinnittää huomiota puolustusvoimien yliluutnantin toimiminen vastoin esimiehen kantaa, sotilastiedustelun toimiminen operatiivisessa tehtävässä toisen valtion alueella, Supon ja KRP:n rooli ja näiltä kaikilta suunnilta tulleet selittelyt roolin pienuudesta.

 

Kotimaisista toimijoista ja heidän suhteistaan vielä kuullaan, mutta varsinainen hierre näyttää olleen itse Jemenissä toimineiden suomalaisten ja itävaltalaisten välillä. Voi olla että yksi piirre suomalaisilla on myös tällaisten tapahtumien harvinaisuus ja siitä tuleva tottumattomuus niiden hoitoon. Edellisen työni aikana vierailin usean suuren valtion kriisikeskuksessa ja niillä kaikilla oli menossa yhtä aikaa useita projektitiimien hoitamia ulkomaisia kaappauksia ja vastaavia tilanteita.

 

Mutta samalla on sanottava, että Suomessa ongelmat yllättävien sekä laajojen tai monimutkaisten kriisien hoidossa ovat sääntö, jossa ei ole poikkeuksia. Esimerkiksi Arctic Sean, joulun 2011 myrskyn, Thor Libertyn, Talvivaaran, hallisortumien tai vankilentojen jälkeen jokaisen pitäisi tiedostaa, miten suomalainen toimivaltainen viranomainen toimii kriisitilanteessa.

 

Sellaista mahtia ei maailmassa ole, joka kriisitilanteessa reaalisesti koordinoisi suomalaista toimivaltaista viranomaista. Toimivaltainen viranomainen heittäytyy kriisin päälle ja katsoo ettei kriisin ohjaus sen itsensä osalta kuulu muille. Toimivaltainen viranomainen kannattaa lämpimästi koordinaatiota, mutta toteuttaa sitä niin, että koordinoi muita ja ei suostu koordinoitaviksi.  Toimivaltainen viranomainen välttää, ettei ylempi taso saa tietää. Kun asiat ovat menneet huonosti toimivaltainen viranomainen peittää jälkensä vuodoin, salaamalla, tiedottamalla ja tekemällä itse selvityksen itsestään. Syntipukiksi hoidetaan näin joku muu, paremman puutteessa media. Kun tämä on ikivanha rakenne ja kulttuuri kotimaassa, ei ole ihme, että tulee törmäyksiä ulkomailla.

 

Jokaisen epäonnistuneesti hoidetun kriisin jälkeen toimivaltaisen viranomaisen paras tuki on toinen toimivaltainen viranomainen ja erityisesti puolustusministeriö sekä niin sanottua oikeuspositivismia seuraava nykyinen hallinto-oikeus. Sen mukaan oikeusvaltioperiaate takaa ja vaatii lailla valtansa saaneen toimivaltaisen viranomaisen täydellisen riippumattomuuden kaikista muista kaikissa olosuhteissa.

 

Nykyisen oikeusopin mukaan mikään ylempi hallinnon aste valtioneuvostosta alkaen ei saa puuttua toimivaltaisen viranomaisen yksittäiseen päätökseen missään tilanteessa, ei edes suurimmassakaan kriisissä kuten joulun2004 tsunamissa. Silloin pääministeri Vanhanen vastoi ulkoministeriön eli toimivaltaisen viranomaisen kantaa määräsi evakuoinnin otti oikeudellisen ja 8 miljoonan euron riskin ottaessaan vastuun evakuointipäätöksestä.

 

Toimivaltaisen viranomaisen ei myöskään tarvitse kertoa millekään ylemmälle tasolle mistään yksittäisestä asiasta, kuten Arctic Sean tapauksessa. Silloin pääministeri Vanhanen sai parhaan informaation Ruotsin ja Venäjän pääministereiltä, mitä suomalaiselle laivalle oli tapahtunut. Ainostaan tarkoitushakuiset vuodot medialle ovat sallittuja.

 

Aikaisemmissa kriiseissä on säästytty ihmishenkien menetyksiltä. Tällä kertaa kahden suomalaisen henki oli vaarassa.

 

Suomen valtio on sairas kriisijohtamisen kohdalta ja se saattaa kansalaiset pysyvästi hengenvaaraan sellaisissa uusissa kriiseissä, jotka eivät ole yhden ainoan viranomaisen hoidettavissa tai sen perinteisellä virka-avulla johdettavissa. Toimivaltaiset viranomaiset ovat itse puolustushallinnon johdolla ja KHO:n johdon tuella estäneet Suomen valtion kehittämisen niin, että kriisitilanteessa tiedonsaannin ja koordinaatiovallan osalta olisi valtiossa joku, joka voisi demokraattisen oikeusvaltion mukaisesti tuloksellisesti vastata ja johtaa ihmisten, omaisuuden tai luonnon pelastamisen.

 

Tiedän toistavani tämän turhaan jokaisen vaikeasti päätyneen turvallisuustilanteen jälkeen. Teen sen kuitenkin siinä toivossa, että kun joskus nykyisen kriisijohtamismallin seuraukset ovat riittävän katastrofaaliset, maassa olisi paremmat valmiudet tarttua ongelmaan ja korjata se. Se on mahdollista demokraattisessa oikeusvaltiossa, koska muut ovat sen jo tehneet.

 

Mielenkiinnolla luin kun arvostamani nykyinen pääministerin valtiosihteeri Olli-Pekka Heinonen Kanava lehdessä tilitti kokemuksiaan täsmälleen samasta asiasta. Siihen en ota kantaa, onko hänen ratkaisunsa juuri se oikea.