Blogi

 

 

 

 

 

 

 

(11.3.2020)

 

 

Iltalehden Lauri Nurmi kysyy, ”Kenen on vastuu, ettei kaikkia koronaan liittyviä päätöksiä ole tehty ajoissa. Kiinan presidentti nimitti koronaa paholaiseksi tammikuussa – nukkuiko Suomen hallitus Ruususen unta?”

 

 

Vastuu jakautuu kolmelle taholle. Ensiksi, Suomen valtion kriisijohtamisjärjestelmä on historiallisista syistä ja maan oikeusopin vuoksi siiloutuneesta hallinnosta johtuen monissa kriiseissä kyvytön niiden edellyttämään toimintatapaan. Toiseksi, maan hallitus jättäytyy tai kokee olevansa pakotettu jäämään sen vangiksi vedoten "toimivaltaisiin viranomaisiin", joilla on tieteellistä asiantuntemusta omalla alallaan mutta ei kriisijohtamisen osaamista, joka edellyttää käytännöllistä järkeä, johtajuutta ja yli yhden sektorin meneviä mahdollisuuksia. Kolmanneksi, aina kriisien jälkeen ”toimivaltaiset” viranomaiset puolustavat reviirejään ja estävät kriisijohtamisjärjestelmän uudistamisen.

 

 

Suomessa useimmat erityistilanteet ja kriisit ovat seuranneet samaa kaavaa. Ensin kriisiä vähätellään. Sitten kamppaillaan toimivallasta, kierrellään vastuuta ja lopulta sovitaan syntipukki. Sellaisia kriisejä ovat olleet mm. vuoden 1986 Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, joulukuun 2011 Tapanin myrsky, Talvivaaran kaivos, pakolaiskriisi 2015, Al-holin leiri, Turkki-Kreikka -kriisi ja nyt korona.

 

 

Poikkeuksia ovat olleet yhden toimialan suuronnettomuudet sekä vuoden 2004 tsunami, jossa pelastushankkeen nopean alkamisen mahdollisti pääministerin valtiosihteerin pojan ja vaimon antama tilannekuva. Sen jälkeen nopea päätös oli pääministeri Matti Vanhasen ottaman vastuun ja valtiosihteerille antaman valtuuden varassa – vastoin toimivaltaisen viranomaisen eli ulkoministeriön kantaa.

 

 

Tsunamin jälkeen Vanhasen hallitukset yrittivät korjata Suomen kriisi- ja erityistilanteiden johtamisjärjestelmää kansalaisten turvallisuuden vaatimalla tavalla – ettei se jatkossa olisi kiinni pääministerin urheudesta tulkita perustuslakia ja ministerivastuulakia tai sattumanvaraisesta ”onnesta onnettomuudessa” kuten hänen valtiosihteerinsä perheen lomasta ja vaimon valppaudesta. Korjauksen kuitenkin estivät reviirejään puolustavat viranomaiset ja niiden vaikutus seuraaviin hallituksiin.

 

 

Jokainen kriisi testaa Suomen valtion erityistilanteiden ja kriisijohtamisen lainsäädännön ja järjestelmän kyvyn vastata niihin. Useimpien epäonnistumisten perussyy on rakenteellinen.

 

 

Suomen kriisijohtamisen vaarallinen perusheikkous on sen jakautuminen kahteen osaan ja yhä useampien kriisien jääminen niiden väliin kattamattomalle harmaalle alueelle. Maassa on toisaalla sodan ja erityisen suurten kriisien varalle korkean kynnyksen takana Valmiuslaki. Toisaalla ovat  ”toimivaltaisen” viranomaisen sektoreiden kriisien erityislait. Suomessa ei kuitenkaan ole erityistä lainsäädäntöä, joka antaa valtio-organisaation johdolle eli pääministerille ja hänen johtamalleen hallitukselle avustavine hallintoineen oikeuden johtaa näitä hallinnon sektoreiden viranomaissiiloja kriisissä – eli koordinoida aloitteellisesti, ennakoivasti ja päättäväisesti useiden erityslakien mukaan toimivaltaisten, reviireitään vartioivien viranomaisen yhteistoimintaa.

 

 

Tästä syystä Suomen kriisijohtamisen vaarallisesti kattamattoman harmaan alueen muodostavat Valmiuslakia pienemmät mutta yhtä viranomaissiiloa ja sen mahdollisuuksia suuremmat ja laajemmat kriisit. Kuitenkin juuri tällaiset kriisit ovat viime vuosikymmeninä lisääntyneet ja tulevat mm. ilmastomuutoksen vuoksi lisääntymään. Ne edellyttävät johtamisen nostamista portaattomasti sille tasolle kuin kriisin laajuus vaatii, aina pääministerin ja hänen johtamansa valtioneuvoston sekä niitä suoraan tukevan riittävän vahvan ja osaavan rakenteen tasolle - ja jos kriisiin liittyy ulkopolitiikka tarvittaessa myös TP-UTVA:n tasolle. 

 

 

On siis syytä kannattaa hallituksen hanketta Valmiuslain uudistamisesta, mutta myös olla huolestunut tehtävän antamisesta Turvallisuuskomitealle.

 

 

Nykymuotoinen Turvallisuuskomitea syntyi nimenomaan useiden reviiriviranomaisten vaatimuksesta estämään ja purkamaan vuoden 2004 tsunamin jälkeinen Vanhasen hallituksen aloittama kriisijohtamisen uudistaminen sekä torjumaan vuoden 2008 selonteossa edellytetyn valtion ylimmän johdon Turvallisuusneuvoston perustaminen. Sitä olisi tarvittu ja tarvitaan yhä kipeämmin korjaamaan sitä vahinkoa, joka aiheutui vanhan Puolustusneuvoston lakkauttamisesta ja sen uudistamatta jäämisestä kokoamaan maan ylin johto varmistamaan valtion turvallisuusjärjestelmien toimivuus. Asiaan kiinnitti viimeksi huomiota eduskunnan puhemies Matti Vanhanen hallitusmuodon 100 -vuotisjuhlaistunnossa viime kesänä.

 

 

Nyt voi kansalaisena vain toivoa mahdollisimman hyvää onnistumista menossa olevassa koronan tapauksessa. Toivoa voi myös, että Turvallisuuskomitean nykyiset jäsenet ja maan hallitus onnistuvat ylittämään perinteisten turvallisuussiilojen reviiri-intressit ja rakentaman maahan nykyajan ja tulevaisuuden vaatiman kriisijohtamisjärjestelmän kansalaisten turvaksi.

 

 

 

 

Mainittakoon, että uutisista päätellen kuten vuoden 2004 tsunamin aikana myös Ruotsissa törmätään nytkin samantapaiseen rakenteelliseen ongelmaan kuin Suomessa. Silloin Ruotsin pääministeri ei onnistunut ylittämään ongelmaa, ja seurauksena oli välittömästi ulkoministerin ja pääministerin valtiosihteerin ero kuten myös seuraaviin vaaleihin vaikuttanut epäluottamus sikäläiseen hallitukseen. Kymmenen vuotta tsunamin jälkeen silloinen kollegani Lars Danielsson sanoi Ruotsin järjestelmän olevan rakenteeltaan yhä samassa tilanteessa kuin 2004, ja sama pitää paikkansa myös Suomesta.

 

 

------------------------

 

Aiheesta laajemmin:

 

Kriisijohtaminen Suomessa II, Suomen turvallisuushallinnon ajautuminen kriisiin 2000-2013.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kreikan ja Turkin rajalla kohtaa kaksi maailmaa, mutta myös kaksi käsitystä Euroopan Unionista ja sen jäsenvaltioista. Suomessakin se konkretisoituu kysymykseksi, onko Kreikalla oikeus olla ottamatta vastaan Turkista rajan yli pyrkiviä ihmisiä ja heidän turvapaikkahakemuksiaan, kuten se on päättänyt tehdä. Se on sama kysymys jonka Suomi voi kohdata itärajallaan, ja itse asiassa kohtasikin 2015.

 

 

Suomen sisäministeri Maria Ohisalon mukaan Kreikan päätös on laiton koska se rikkoo kansainvälistä ja EU –oikeutta. Pääministerin sijaisen Katri Kulmunin mukaan Kreikka voi toimia päättämällään tavalla ja sen tulee seurata EU- ja kansainvälistä oikeutta. EU-parlamentaarikkojen Mauri Pekkarisen ja Petri Sarvamaan mukaan Kreikalla on oikeus tehdä olosuhteiden mukainen päätös. Presidentti Sauli Niinistön mukaan Suomi ja EU kannattavat  ”sitä, että Kreikka sulki rajansa”.

 

 

EU:n sisäministereiden neuvosto “ilmaisee solidaarisuutensa Kreikalle, Bulgarialle, Kyprokselle ja muille jäsenvaltioille, jotka voisivat joutua samanlaisten vaikutusten kohteeksi, mukaan lukien niiden ponnistuksissa hallita EU:n ulkorajoja…” Konkreettisten tukitoimien lisäksi neuvosto toteaa, että, ”Laittomia rajanylityksiä ei hyväksytä. Siinä suhteessa EU ja sen jäsenvaltiot toteuttavat kaikki välttämättömät toimenpiteet EU:n ja kansainvälisen oikeuden mukaisesti.”

 

 

EU:n osalta päätös ryhtyä samaan aikaan Kreikkaa tukeviin toimenpiteisiin ja seurata EU:n ja kansainvälistä oikeutta merkitsee päätöstä tulkita EU-oikeutta ja kansainvälistä oikeutta siten, että suvereeni jäsenvaltio Kreikka ja EU sitä tukiessaan toimivat näiden mukaisesti. EU:n neuvoston kanta on siis sama kanta kuin minkä pääministerin sijainen Katri Kulmuni esitti eduskunnan kyselytunnilla. Presidentti Niinistöä on vaikea ymmärtää muuten kuin, että hän lausunnoissaan katsoo noudattavansa lakia. Perustuslain ja Valtioneuvostolain mukaan Katri Kulmunin pääministerin sijaisen ominaisuudessa esittämä lausunto ja presidentti Niinistön lausunto muodostavat yhdessä Suomen valtion kannan, joka on siis EU- ja kansainvälisen oikeuden tulkinnasta sama kuin EU:n toimielimillä.

 

 

EU:n toimielinten ja Suomen valtion kanta ovat Suomelle jäsenvaltioille erittäin tärkeitä, koska ne antavat tulkinnan ja muodostavat ennakkotapauksen EU:n jäsenvaltion suvereenisuudesta päättää ja toimia sille tärkeässä tilanteessa ja saada sille koko EU:n tuki. Rajakysymyksissä Suomelle ovat tietenkin merkittäviä EU:n sisäraja Ruotsiin ja erityisesti ulkoraja Venäjälle, jonka nykyisen Kreikka-Turkki ongelman kaltaista kysymystä vuonna 2015 silloinen valtion johto ei rohjennut ja osannut hallita tilannetta Suomen suvereenisuuden pohjalta kuten Kreikka, EU ja Suomi nyt tekevät.

 

 

Suomessa Vihreiden ja Vasemmistoliiton edustajien kanta on kuitenkin poikennut Kreikka-Turkki –kysymyksessä em. EU:n toimielinten ja Suomen valtion kannasta. Sen taustaksi voi tunnistaa Suomessa monilla aloilla varsin pitkälle edenneen oikeusopin, jonka taustana taas ovat monissa oikeustieteellisissä tiedekunnissa 1970 –luvulta alkaen vaikuttaneet positivistiset ja post-marxilaiset suuntaukset.

 

 

Oikeuspositivistien koulukunnan johtavan hahmon Hans Kelsenin mukaan ”Laissa ei ole mitään poikkeuksia… laki pysyy voimassa muuttumattomana jos konkreettisessa tilanteessa tosiasiat eivät vastaa normia.” Marxilaisen perinteen taustana taas on teoria kaikkien ihmisten ”lajiolemuksesta” (Gattungswesen), jonka keskuskomitea tuntee ja toteuttaa sitä kaikkien ihmisten normiksi. Näistä ja näihin liittyvistä perinteistä käsin perustellaan, että kansalaisten oikeustajun ja valtioiden perustuslakien yläpuolella on olemassa koko ihmiskunnan yleinen oikeusperusta, jota oppineet tulkitsevat – periaatteessa samaan tapaan kuin keskuskomitea sosialistisessa ja oppineet islamilaisessa valtiossa.

 

 

Kuten muissakin tieteissä myös oikeuden alalla länsimaissa on toinen perinne, jonka alkuperäisen ”aristoteelisen” lähtökohdan mukaan kaikkiin tilanteisiin lait eivät suoraan ”sovellu täsmällisesti siitä syystä, että yleisen periaatteen on vaikea kattaa kaikkia erityistapauksia.” Sen jälkeen kanonisessa oikeudessa tunnistettiin normaalista poikkeava hätätilanne ”necessitas facit legem”, ja uuden ajan liberalismin perustaja John Locken mukaan ”On olemassa monia asioita joiden hoitoon laki ei mitenkään sovellu, ja ne on välttämättä jätettävä harkintaan hänelle jolla on käsissään toimeenpaneva valta”. Sen taas tulee olla valtion parlamentin ja kansalaisyhteiskunnan julkisuuden kontrollissa. Locken jälkeen myös liberaalin demokratian perustelu jakautui toisaalta universalistiseen ja toisaalta kansalaisten sivistyshistoriaa ja heidän sopimustaan korostavaan suuntaan, johon Suomen ståhlbergilainen parlamentaarinen demokratiakin perustettiin.

 

 

Suomessa hegemoniseen asemaan päässyt universalistinen koulukunta on viime vuosikymmeninä korostanut EU- ja kansainvälisen oikeuden enemmän tai vähemmän autonomista asemaa Suomen perustuslain yläpuolella, esimerkiksi perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien suhteessa. Suomen synnyn taustana oleva historiallinen sivistysdemokratia taas näkee EU- ja kansainvälisen oikeuden perustuvan suvereenien ”Westfalenin” kansallisvaltioiden sopimuksiin ja olevan sellaisina sekä muutettavissa että sovellettavissa.

 

 

Lisäksi vähälle huomiolle on jäänyt Suomessa oikeustieteellisen asiantuntemuksen nimissä tapahtunut koko Suomen valtion muokkaaminen oikeuslaitoksen tulkitsemien lakien ja satojen autonomisten ”toimivaltaisten” viranomaisten rykelmäksi, jossa myös sisäisissä kriisi- ja erityistilanteissa valtion demokraattinen johto on oikeudellisesti toimintakyvytön nykyaikaisen kriisijohtamisen vaatimalla tavalla. Samaan kokonaisuuteen on liittynyt positivistis – post-marxilaisen oikeuskoulukunnan pyrkimys hajottaa kilpailevan historiallisen parlamentaarisen demokratian perustana olevaa kansallisen kulttuurin identiteettiä ja sen sivistysperinteitä.

 

 

Turkin yritys painostaa rajakriisillä ja EU:n vastaus siihen tulee aikana jolloin kysymys liberaalin demokratian ja maailmanjärjestyksen tulevaisuudesta on ajankohtainen. On totta, että Yhdysvaltojen universalistisen liberalismin ja neokonservatiivien suuntausten tavoin EU:ssa oli pitkään vallalla tulkinta, että sen valtapiiriä laajentamalla myös sen oma käsitys itsestään valtaa maailmassa alaa. Globaalin kehityksen myötä Yhdysvaltojen tavoin myös Euroopassa ollaan kreikkalaisen draaman tavoin kohdattu käänne 500 vuotta kestäneessä globaalissa hegemoniassa ja totuuden hetki tarvittavista johtopäätöksistä. Ne ovat nyt menossa, ja paradoksaalisesti suomalaisella ”sivistysdemokratian” ja ”historiallisen realismin” kokemushistorialla on niihin runsaasti annettavaa.

 

 

UKK-seura ja Kansallismuseo järjestivät viime viikolla Tamminiemessä suurlähettiläs Heikki Talvitien ja johtaja Mika Aaltolan keskustelun, jonka puheenjohtajana oli lähetystäneuvos Erja Tikka. Alla videona yleisöpuheenvuorossa nyt päällimmäisenä olevia huolia.

 

Puheena olevan Graham Allisonin artikkelin analyysi tässä: http://www.ristovolanen.fi/…/harvardin-maanj%C3%A4ristys-on…

 

Koko Tamminiemen keskustelu tässä: https://www.youtube.com/watch?v=eZ7K_fLE9H8

.Ulkopoliittisia huolia. UKK-seura ja Kansallismuseo järjestivät viime viikolla Tamminiemessä suurlähettiläs Heikki Talvitien ja johtaja Mika Aaltolan keskustelun, jonka puheenjohtajana oli lähetystäneuvos Erja Tikka. Tässä yleisöpuheenvuorossa nyt päällimmäisenä olevia huoliani. Puheena olevan Graham Allisonin artikkelin analyysi tässä: http://www.ristovolanen.fi/…/harvardin-maanj%C3%A4ristys-on… Koko Tamminiemen keskustelu tässä: https://www.youtube.com/watch?v=eZ7K_fLE9H8

Graham Allison

The New Spheres of Influence

Sharing the Globe With Other Great Powers

Foreign Affairs, March/April 2020 Volume 99, Number 2 

 

 

 

Seurasin keväällä 1976 Harvardin J.F. Kennedyn hallintokoulussa Richard Neustadtin ja Graham Allisonin kurssin Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta. Neustadt oli tuolloin jo tunnettu aikaisempi presidentti Kennedyn avustaja, jonka pääteos "Presidential Power" on yhä yksi vallan analyysin klassikoista. Allison oli Harvardin nouseva tähti, jonka silloin tuore "Essence of Decision" analysoi kolmen toisiaan täydentävän mallin avulla Kuuban ohjuskriisiä. Tein sitten väitöskirjassani siitä analyysin.

 

 

Läpi kurssin ohjelman kulki kyllä tietoisuus Yhdysvaltojen ulkopolitiikan perinteistä eli presidenttien James Monroen pitäytymisestä omalle pallonpuoliskolle, Theodor Rooseveltin realismista ja Woodrow Wilsonin liberalismista. Mutta kun kevätlukukauden kymmenkunta tapausta analysoitiin loppuun asti, näkyviin tulivat aina opettajien opastuksella valtioiden keskinäiset ja sisäiset kamppailut, riisuttuina puolin ja toisin ideologisista verhoistaan. Samaa vielä alleviivasi vuosi Ranskan johtavien virkamiesten koulussa ENA:ssa. Se jolla on voimaa etenee kunnes tulee toinen voima vastaan, ovatpa selitykset tai propaganda minkä värisiä tahansa.

 

 

Tuon ajan jälkeen Allisonin ura on kulkenut Harvardin yliopiston ja maan ulkopolitiikan eliitin korkeimmissa tehtävissä. Henry Kissingerin oppilaana ja historiallisen realismin edustajana Allison on kritisoinut niitä liberaaleja ja neokonservatiiveja, jotka kylmän sodan jälkeen alkoivat uskoa läntisen mallin nopeaan globaaliin voittoon tarvittaessa amerikkalaisten aseiden voimin. Hänen viimeisin kirjansa on ”Kohtalona sota” (Destined for War). Se analysoi 500 vuoden ajalta valtioiden voimasuhteiden muutoksia ja päätyy tarkastelemaan nyt Kiinan nousun vuoksi uhkaavaa ”Thukydides” –ilmiötä eli suuresta voimasuhteiden muutoksesta usein seuraavaa sotaa – sekä miten sen voisi välttää tällä kertaa.

 

 

Uusimmassa Foreign Affairs –lehden ”Tule kotiin Amerikka?” -numerossa Allison ampuu nyt kaikilla realismin tykeillä kaikkia ideologisen ulkopolitiikan kulisseja otsikkonaan ”Uudet etupiirit, Maapallon jakaminen muiden suurvaltojen kanssa”. Eikä voi välttyä vaikutelmalta, että samalla tutustuu myös nykyiseen Valkoiseen taloon vaikuttavaan ajattelutapaan.

 

 

Artikkelinsa alussa Allison siteeraa viime vuosikymmenien amerikkalaisia liberaaleja ja neokonservatiivisia poliitikkoja, joiden mukaan etupiirien aika on ohi. Allisonin mukaan he ovat kuitenkin tosiasiassa tarkoittaneet, että koko maapallo on Yhdysvaltojen etupiiriä, ja siksi saa seurata sen sääntöjä. Siihen hän jatkaa monien muiden amerikkalaisten realistien tavoin, että ”yksinapaisuuden aika on ohi” mutta tekee myös kylmäävän johtopäätöksen, että ”Yhdysvalloilta se vaatii sen todellisuuden hyväksymistä, että nykymaailmassa on etupiirejä – eivätkä ne kaikki ole amerikkalaisia.”

 

 

Graham Allison on historiallisen ja maantieteellisen realismin mies, ja Jaltan konferenssi juuri 75 vuotta sitten antaa sopivan lähtökohdan analyysille, kuinka nykytilanteeseen on tultu. Toisen maailmansodan loppuvaiheen ja sen jälkeisen maailman perusasiat oli sovittu jo Teheranissa joulukuussa 1943, mutta ne sinetöitiin Jaltassa helmikuussa 1945. Sen ytimen esitti Allisonin siteeraama amerikkalainen diplomaatti George Kennan sähkeessään Moskovasta presidentti Rooseveltille 4. helmikuuta: ”Miksi emme voisi tehdä asiasta järkevää ja lopullista kompromissia – jakaa Eurooppa avoimesti etupiireihin – pitää itsemme pois Venäjän etupiiristä ja venäläiset omastamme.”

 

 

Tähän voi suomalaisesta näkökulmasta liittää kysymyksen, miksi Stalin jo Teheranissa oli torjunut Rooseveltin omalta osaltaan valmisteleman mahdollisuuden ottaa myös Suomi. Siihen ei löydy muuta selitystä kuin se, että Moskovasta ja Pietarista katsoen oli jatkuvasti parasta säilyttää jo Stolbovan rauhasta 1617 ja Wienin kongressista 1815 aloitettu politiikka pitää Pohjois-Euroopassa tasapaino Atlantin valtojen – ensin Englannin ja sitten myös Yhdysvaltojen – sekä Venäjän välillä. Toisin sanoen, kun Suomi säilytti itsenäisyytensä, Ruotsi sen selän takana koki itsensä turvalliseksi eikä liittoutunut sotilaallisesti Venäjän vihollisten kanssa. Nämä suurvallat ovat vuosisatoja välttäneet keskinäisen suoran sotilaallisen kohtaamisen tällä alueella, joka itse asiassa on niiden välillä olevaa rajaseutua. Jos tälle alueelle on pyrkinyt joku Manner-Euroopan valtio eli Ranska tai Saksa, Atlantin vallat ja Venäjä ovat yhdessä hoitaneet sen pois.

 

 

Kun Rooseveltin, Churchillin ja Stalinin kesken oli Teheranissa ja Jaltalla sovittu etupiirijaosta, Yhdysvaltojen politiikaksi tuli tiivistää omaa etupiiriään. Seuraavan George Kennanin 22. helmikuuta 1946 lähettämän ”pitkän sähkeen” suositusten mukaisesti se merkitsi käytännössä politiikkaa paketoida ydinasevaltio Venäjä kokemaan itsensä turvalliseksi, estämään sen laajeneminen ja kypsymään oman järjestelmänsä kestämättömyyteen. Niinpä Yhdysvallat on vuoden 1956 Unkarista aina vuoden 2014 Ukrainaan vetänyt jarrut päälle, kun riskinä on ollut reaalinen sotilaallinen kontakti Venäjän kanssa – vaikka sen oma propaganda olisikin rohkaissut paikallisia kansannousuja.

 

 

Nyt Allison siteeraa Fareed Zakariaa luonnehtiessaan Yhdysvaltojen politiikkaa samassa hengessä kuin opettaessaan oppilaitaan keväällä 1976: on tarpeen erottaa ”muutoksen retoriikka ja sopeutumisen todellisuus”. Ainoa kurssilta muistamani moraliteetti amerikkalaisille opiskelijoille oli, että teidän pitäisi tulevissa tehtävissänne välttää usuttamasta muita Venäjää vastaan, jos ette pysty vastaamaan seurauksista. Nytkin Allisonin artikkelissa toistuu hänen harmittelunsa niistä Yhdysvaltojen pienistä ystävistä, jotka usuttamattakin kuvittelevat voivansa haastaa vihollisensa siinä uskossa, että saavat sotilaallista apua.

 

 

Nyt menossa olevaa Kiinan noususta ja Yhdysvaltojen suhteellisesta laskusta johtuvaa poliittisten mannerlaattojen liikkumista voi kuvata monin tavoin. Allison mm. toteaa, että vuonna 1950 Yhdysvaltojen tuotanto oli noin puolet koko maapallon tuotannosta ja nyt noin seitsemäs osa. Vastaavasti Kiinan tuotanto oli vuonna 1991 noin 20 prosenttia Yhdysvaltojen tuotannosta ja nyt noin 120 prosenttia ostovoimapariteetilla mitattuna. Vaikuttavan listauksen jälkeen artikkelissa mm. kerrotan, että ”Pentagonin 18 sotapelistä Taiwanin salmessa Kiina voitti Yhdysvallat hävisi 18.” Ja tämä on vain alkua Kiinaa ympäröivillä merialueilla.

 

 

Allisonin mukaan, verrattuna Kiinaan ”Venäjä on eri asia”, mutta sillä on globaali ydinase, ja se pystyy kohdentamaan ja voittamaan rajallisilla voimillaan sekä lähellä että etäällä. Lisäksi kun eurooppalaisten mielestä sota on vanhanaikainen ja heidän armeijoillaan on ”seremoniallinen tehtävä”, Venäjän suhteellinen asema lännen suuntaan on vahvistunut.

 

 

Jurnutettuaan pitkään maansa liberaalien ja neokonservatiivien ulkopolitiikasta Allison taklaa nyt omalla ja Harvardin arvovallalla maansa nykyistä ulkopoliittista eliittiä: ”Useimpien Yhdysvaltojen ulkopolitiikan tekijöiden perusnäkemys maansa roolista tämän päivän maailmassa muodostettiin kylmän sodan voiton jälkeisen neljännesvuosisadan aikana. Se maailma on mennyt. Seuraukset ovat yhtä syvälliset kuin Yhdysvallat kohtasi 1940 –luvulla.” Vaikka ei olisikaan Allisonin kanssa samaa mieltä johtopäätöksistä, voi kuitenkin sanoa, että myös Suomessa on valtion, median ja tutkimuksen ulkopoliittisessa eliitissä on paljon sitä, mitä Allison viimeisessä kirjassaan luonnehtii todellisuutta hämärtäväksi voitonhurmaksi.

 

 

Suomessakin on hyvä tiedostaa, että historian pitkässä juoksussa kylmän sodan ja sen jälkeisen yksinapaisen maailman aika olivat poikkeuksellisia. Samalla kun on kaikin voimin puolustettava noina aikoina sopimalla saavutettuja yhteisiä sääntöjä, on Suomenkin varauduttava kansainvälisen politiikan siirtymiseen globaalissa mittakaavassa historiallisen realismin parhaiten ymmärtämään maailmaan. Sen maailman politiikan ja toimintatapojen ymmärtämiseksi Suomen kannalta voin osaltani suositella vuosien 1789-1922 Euroopasta ja Suomesta kertovia ”Suomen syntyä” ja ”Nuorta Suomea”. On ainakin yhtä tärkeätä tunnistaa, miten Suomea koskevat päätökset syntyvät kuin muistella vuosikymmeniä niiden seurauksia tietämättä mistä nämä seuraukset johtuvat.

 

 

Johtopäätöksenään Allison suosittelee amerikkalaisille ”realistista tiedostamista”. Hänen mukaansa tuleva maapallo on etupiirien maailma, jossa suurvallat odottavat ja saavat naapurimailtaan ”tietyn asteista huomioonottamista”. Mutta Yhdysvallat voi myös siinä maailmassa vastata haasteisiinsa. Ensimmäinen asia on lopettaa yrittämästä mahdottomuuksia kuten Georgiassa, Ukrainassa ja Syyriassa. Pääasia on, että ”Yhdysvaltojen tulisi ennen kaikkea keskittyä liittolaisiinsa ja kumppaneihinsa.” Niin saadaan kokoon riittävä joukko, jolla kyllä pärjätään jatkossakin.

 

 

Mutta sitten Allisoilta kuullaan suuntaviivat monissa pääkaupungeissa järkyttävästä projektista, joka monista viime vuosien tapahtumista päätellen lienee jo alullaan. ”Washington tulee tarvitsemaan kumppaneita – mutta kumppaneita jotka tuovat enemmän taseeseen kuin tuovat riskejä. Valitettavasti vain harvat Yhdysvaltojen nykyisistä liittolaisista täyttävät tämän ehdon. Yhdysvaltojen liittolaisjärjestelmästä on tehtävä nollapohja -analyysi: jokainen nykyinen liittolainen ja kumppani Pakistanista, Filippiineiltä ja Thaimaasta Latviaan, Saudi-Arabiaan ja Turkkiin tulisi arvioida sen perusteella, miten se vaikutta Yhdysvaltojen turvallisuuteen ja hyvinvointiin sekä millä riskeillä ja kustannuksilla. Liittokunnat eivät ole ikuisia. Historiallisesti, kun olosuhteet ovat muuttuneet, erityisesti kun päävihollinen on häipynyt tai voimasuhteet ovat muuttuneet dramaattisesti, niin ovat muuttuneet myös suhteet kansakuntien välillä.”

 

 

Kiinaan keskittyvän ”Kohtalona sota” –projektin ja kirjan jälkeen Allisonin uusi artikkeli on yksinkertaisesti perustelu vaatimukselle analysoida ja myllätä koko Yhdysvaltojen ulkopolitiikan järjestelmä vastaamaan Kiinan nousuun. Hänen suosittelemansa ja todennäköisesti hallitsemissaan instituutioissa jo aloittamansa analyysi merkitsisi johtopäätöksiä, jotka voivat ”lopettaa” tai ”radikaalisti muuttaa jokaisen sitoumuksen velvollisuuksia tai rajoituksia”. Vähän kuin esimerkkinä, mitä Yhdysvaltojen nykyisen ”50 sopimukseen perustuvan liittolaisen ja kumppanin” nollapohja -analyysi voisi merkitä hän mainitsee, että ”Jos konventionaalisen sodan voimatasapaino Taiwanin tai Baltian maiden osalta on muuttunut ratkaisevasti Kiinan ja Venäjän eduksi, Yhdysvaltojen nykyiset sitoumukset eivät ole kestäviä.”

 

 

Professori Graham Allison ei ole Yhdysvaltojen presidentti, mutta turhan päiten Harvardin yliopiston ja Yhdysvaltojen kansainvälisen politiikan instituutioiden voimahahmo ei tällaisia kirjoittele. Ja onpa presidentti Trumpista henkilönä mitä mieltä tahansa kaikki viittaa siihen, että tämän vuosisadan maailmaan suuntautuva puolustusrevisio on jo menossa.

 

 

Kaikilla mailla on Zakariaan sanoin ulkopolitiikassaan aina oma ”muutoksen retoriikka ja sopeutumisen todellisuus”. Suomella on jo pitkään ollut kolme retoriikkaa – arvojohtajan, kaikkiin suuntiin kommunikoivan ja ilman päällä oleva EU sotilaallisena liittona – sekä yksi reaalinen todellisuus integroitua sotilaallisesti yhä syvemmin Yhdysvaltoihin sekä sen Jäämeren ja Euraasian tukialueen rakentamiseen Pohjoismaihin. Käytännössä se merkitsisi edetessään ensimmäistä kertaa 400 vuoteen Atlantin suurvaltojen ja Venäjän suoran sotilaallisen kosketuspinnan kehittymistä Suomeen, eikä pitäisi olla yllätys, kun nämä suurvallat uutta asentoa etsiessään vielä katsovat keskenään asian tarkemmin ennen vahinkoja. Mistään ei voi päätellä, miten nämä kaikki osat sopivat yhteen tai tulevaisuuteen, jossa suurvallat määräävät keskinäisten ja sisäisten kamppailuiden ja sopimusten sivutuotteina myös peliin mukaan mennen Suomen vaihtoehdot.