Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Dag Hammarskjöld syntyi 29. heinäkuuta 1905 ja kuoli tänään 57 vuotta sitten 18. syyskuuta 1961.

 

 

Nuori Hammarskjöld eteni virkauralla nopeasti ensin valtiovarainministeriön ja sitten ulkoministeriön johtoon. Lopulta hän nousi Tage Erlanderin hallitukseen sitoutumattomana ministerinä. YK:n pääsihteeriksi hän tuli 1953. Muun ohessa hän kehitti YK:n ensimmäiset rauhanturvajoukot Suezille vuonna 1956. Kun turvallisuusneuvosto lähetti rauhanturvaajat Kongoon, ne olivat paikalla päätöstä seuraavana päivänä.

 

 

Hammarskjöld kuoli Kongon kriisiä sovitellessaan lentoturmassa nykyisen Zambian Ndolassa syyskuussa 1961. Taskusta ja matkatavaroista löytyivät Uusi testamentti, Tuomas Kempiläisen ”Kristuksen seuraamisesta” sekä juutalaisen mystikon Martin Buberin keskeneräinen käännöstyö. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi ”Vägmärken” (Suomennettu nimellä Kiinnekohtia, Otava 1963), päiväkirjan tapaan kirjoitettu uskonnollinen miete- ja runoteos.

 

 

Tehokkuudestaan tunnettu virkamies olikin ollut uskovainen kristitty, jopa mystikko. Kuusikymmentäluvun alun Ruotsissa asetelma näytti monista skandaalimaiselta. Dagens Nyheterissä Vägmärkenin arvostelija piti onnellisena, että Hammarskjöld ”sai kuolla” ennen kuin etääntyi vieläkin kauemmaksi todellisuudesta.

 

 

Syntymän juhlavuosi 2005 tarjosi mahdollisuuden pohtia uudelleen, mistä oli kysymys. Svenska Dagbladetin entinen päätoimittaja, nyt maaherra Mats Svegfors haastoi 1960 –luvun kriitikot. Hänen Hammarskjöld -tutkielmansa alaotsikko on ”Ensimmäinen moderni ruotsalainen”.

 

 

Svegfors seuraa Hammarskjöldiä isä Hjalmarin ja äiti Agneksen suvuista ja kodista alkaen. Dagin syntymän aikoihin isä oli juuri tulossa Ruotsin opetusministeriksi. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa hänestä tuli pääministeri. Hän sai pidettyä Ruotsin puolueettomana, mutta sota toi pula-ajan. Hungerskjöld sai lähteä maaherraksi Uppsalaan. Myöhemmin Dag muisteli nuoruuttaan: ”Korvapuusteista poika oppi / että hänen isänsä nimi / oli heille vihattava.”

 

 

Juhlavuoden helmiin kuului Kaj Falkmanin tutkielma Vägmärkenin runoista. Se kertoo, että Hammarskjöldin mitta oli japanilainen haiku.

 

 

Svegfors kuvaa 1920 -luvun Uppsalaa, josta kasvoi esiin uuden vuosidan Ruotsin kirkko, sosialidemokraattinen puolue ja – Dag Hammarskjöld.

 

 

Dagin filosofian professori Axel Hägerström ajoi osaltaan valistusta ja modernia Ruotsiin: vain luonnontieteellinen tieto on pätevää, ihminen on luonnostaan eettinen, humanistiset tieteet ovat ”ainoastaan älyllistä leikkiä tunneilmaisuilla”.

 

 

Teologien taholta modernin haasteeseen vastasi tuleva Ruotsin arkkipiispa Nathan Söderblom, joka oli Hammarskjöldien perhetuttu. Hänen vastauksensa vaikutti vahvasti pohjoismaisiin kirkkoihin, Suomeen tosin vasta viime vuosikymmeninä.

 

 

Söderblom loi perusteet ”protestanttiselle sosiaaliopille”, joka mukaan kirkon missiona on toteuttaa yhteiskunnassa ihmisluontoon luontaisestikin kuuluvaa oikeudenmukaisuutta. Toisaalta tiede ei voi tavoittaa ihmisen hengellistä kokemusta, joka kuuluu uskonnon piiriin.

 

 

Nuori Dag Hammarsjöld otti omakseen modernin uskomisen käytännöllisen puolen. Virkamiehenä ja pääsihteerinä hänen kutsumuksensa oli edistää totta ja oikeaa Ruotsissa ja maailmassa.

 

 

Mutta kun monet muut virkamiehet tekevät illalla muistiinpanon päivän tapahtumista, Hammarskjöld tiivisti parilla rivillä päivän henkisen tai hengellisen annin. Svegforssin kirjan ansio on seurata Hammarskjoldiä askel askeleelta, sisäistä kokemista ja ulkoista toimintaa yhdistäen.

 

 

Albert Schweitzer, Tuomas Kempiläinen, Meister Eckhart olivat Hammarskjöldille läheisiä, kun hän tavoitteli ymmärrystä sielunliikkeistään ja niiden perustasta: ”Matkoista pisin on sisään päin”. Tämä on myös perinteinen tapa lukea ja tutkia Hammarskjöldiä. Tähän teemaan toi juhlavuoden kunniaksi oman lisänsä myös Ruotsin arkkipiispa KG Hammar omassa tutkielmassaan.

 

 

Svegforssin tapa kertoa rinnan Hammarskjöldin työstä ja teksteistä lisää kuitenkin ymmärrystä käytännöllisen toimijan henkisestä tilanteesta. Vägmärkenin mietelmät alkavat nuoren miehen etsimisellä ja epäilyllä. Itse asiassa vasta elämänsä loppuvaiheessa hän kirjoittaa jotenkin selkeästi ja varmasti vastanneensa ”jollekin tai johonkin – Kyllä”.

 

 

Ilmeisesti juuri karttuvien kokemusten pohjalta uhrautumisen ja uhriksi joutumisen ajatus alkoi vähitellen tuntua läheiseltä: ”Uhritoimituksen uhri on juuri siinä, että tulee tuomituksi vastakohtanaan... Hyväksyä, että kirotuksi tuleminen on toimintaan ryhtymisen seuraus ja edellytys...”

 

 

Hammarskjöld näyttää vähitellen kokeneen, että kutsumustaan toteuttavan ihmisen tilanne muistuttaa ”evankeliumien sankarin” kertomusta.  Oikea toiminta väärämielisessä maailmassa voi johtaa vain tuomituksi tulemiseen. Vähitellen hänellä vahvistui myös kokemus, että protestanttisen itsekritiikin edessä ja toisten ihmisten tuomitessa Jumala armo auttaa jaksamaan oikeaan suuntaan.

 

 

Svegforssin kuva työn ja mielen yhteiselosta auttaa myös ymmärtämään Vägmärkenin muotoiluja, jotka tavallisesta uskovaisesta menevät jotenkin liian lähelle seurattavaa mestaria. Kyseessä voi viesti globaalin päättäjän kivusta ja yksinäisyydestä henkilöön käyvässä suurvaltojen puristuksessa. Urho Kekkosenkin tiedetään pahimmissa paikoissa lukeneen Tuomas Kempiläistä.

 

 

Seurattuaan rinnakkain Hammarskjöldin ulkoista toimintaa ja sisäistä etsimistä Svegfors olisi voinut palata kirjansa alun mallia noudattaen Ruotsin tai maailman laajempaan tarkasteluun ”80 tai 40 vuotta myöhemmin”. Hän kuitenkin tyytyy melko pieniin kritiikkeihin vasemmiston suuntaan.

 

 

Millainen tuo peilaus tähän päivään olisi?

 

 

Valistuksen jälkeisessä pohjoismaisessa kirkossa on vuosikymmeniä vahvistunut Nathan Söderblomin perintö, rationaalisesti tai luonnonoikeudellisesti perusteltu sosiaalieettinen saarna. Sen rinnalla elää kyllä jatkuvasti hengellistä kokemusta ravitseva hartaus.

 

 

Hammarskjöldin erikoisuus oli siinä, että hän otti tosissaan ihmisen sielua kokoavan ja rohkaisevan armon ja armahtavan Jumalan vaikutuksen itsessään – ja kestikin sen varassa varsin paljon. Paavalin, Augustinuksen ja Lutherin perilliset puhuivat pitkään tästä ”Iustitia Deistä” vanhurskautena, mutta ajan mittaan se on hiipunut modernin kirkon tarjouksista. Meidän sieluparkamme ovat jääneet tieteellisen diskurssin ja viihdekapitalismin varaan tai väliin.

 

 

Max Weber, Jurgen Habermas tai John Rawls kyllä myöntävät, että tie nykyaikaiseen demokraattiseen ja yrittelijääseen ihmiseen kulki reformaation kautta. Kuitenkin Immanuel Kantin valistuksen ja David Humen jälkeisen liberalismin perusajatus on ollut, että modernin ihmisen psyyken tai sielun rakennelma kyllä kestää vaikka sen kristilliset piirrustukset unohtuvat.

 

 

Hammarskjöldin dokumentoima moderninkin ihmisen sisäinen omakuva antaa mahdollisuuden ehdottaa, että kristillisessä perinteessä kysymys on paremminkin kulttuurin kantavasta rakenteesta kuin muinaismuistosta. Kantin ja Humen löytämä hyväntahtoinen järkevyys saattaa loppujen lopuksi olla runsaan tuhannen vuoden kristillisen sivistyksen tulos. Ja jos näin on, sen sivistyksen katoaminen on myös syy nyt menossa olevaan hyväntahtoisen järkevyyden katoamiseen.

 

 

Mats Svegfors: Dag Hammarskjöld, Den förste moderne svensken; Norstedts, 2005

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eilen julkaistiin Pekka Visurin kääntämä ja toimittama kenraali Erfurthin sotapäiväkirjan viimeinen osa.

 

 

Erfurth oli jatkosodan aikana Saksan edustaja Suomen päämajassa ja teki päivittäin tarkat muistiinpanot tapahtumien kulusta. Viimeinen vuoden 1944 osuus julkaistiin jo 1950 luvulla. Se kertoo, miten Suomi irrottautui sodasta. Kaksi ensimmäistä eivät tuohon aikaan sopineet ajopuuteoriaan. Ne kertovat, miten Suomi huolellisesti suunnitellulla tavalla liittyi sotaan Saksan rinnalle, ja miten ylin johto sitten totesi, että tässä käy maalle huonosti. Nyt kokonaisuus on julkaistu suomeksi kolmena osana kesäkuusta 1941 syyskuuhun 1944. Pekka Visurin kirjoittamat päiväkirjojen johdannot tarjoavat asiaa harrastaneellekin hyvän tiedon noista vuosista.

 

 

Eilen julkaistu osa tuo esille uutta tietoa muun muassa Hitlerin vierailusta Mannerheimin luo sekä vastavierailusta Saksaan kesäkuussa 1942. Mutta oleellista on saada eteen päivä päivältä havaintoja, miten Suomen johdossa nähtiin Saksan hyökkäyksen ja Suomen siihen liittymisen alku, Saksan tappioiden alku ja suomalaisten johtopäätökset sekä irrottautuminen ja siihen liittynyt kriisi Saksan kanssa.

 

 

Koko historiikin ydintä on, miten tapahtumat Suomessa olivat alusta loppuun Mannerheimin käsissä taustanaan tietenkin monien silloisten Suomen johdossa olleiden suuntausten ajattelutavat. Kun joitakin aikoja sitten moitin Väinö Linnan Pohjantähteä kehyskertomuksen puutteesta, voi vastaavasti kiittää hänen Tuntemattoman sotilaansa alun kapteeni Kaarnan monologia, kuvauksena mistä monille oli kysymys – vaikka perimmiltään tuskin Mannerheimille tai suurelle osalle suurta kansaa.

 

 

Sotaan liittymisen ja sen alkuvuosien johtaminen olisi varmaankin hoitunut monelta muultakin, mutta irrottautuminen ja maan hengissä ulos selviäminen oli melkoinen suoritus. Viime vuosien uuden sukupolven ulkomaisen tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että onnistumisen taustalla oli merkittävästi Yhdysvaltojen ja Venäjän keskinäinen ymmärrys niiden pohjoisen Euroopan raja-alueen järjestelystä. Yksi selvittämistä kaipaava kysymys on, missä määrin Mannerhein tiesi tai aavisti tämän joulukuun 1943 Teheranin konferenssin kuvion. Ainakin hänellä ja Paasikivellä oli omaa karua kokemusta samasta asetelmasta 20 vuotta aikaisemmin – senkin ollessa yhä yhtä arkaa käsiteltävää kuin Erfurthin kertoma on ollut.

 

 

Kokonaisuutena näyttää siltä, että Suomen liittyminen Saksan hyökkäykseen kesäkuussa 1941 on varsin hyvin tutkittu. Sodan ajan Suomen sisäinen päätöksenteko pääesikuntaa myöten sekä Suomen kohtaloiden meistä riippumattomat ulkoiset päätökset odottavat vielä paljon työtä. Siihen tämä Erfurthin ja Visurin suurtyö tarjoaa vankkaa tukea.

 

 

Voi vain suositella Erfuthin päiväkirjojen kulumista Suomen historiasta kiinnostuneiden käsissä, kuten myös sitä, että ne uuden polven tutkijoiden käsissä antavat rohkeutta kysyä, mitä Suomessa ja Suomelle tapahtui, kun kaikki otetaan huomioon.

 

 

 

 

Waldemar Erfurth, sotapäiväkirja 1942-1943.

Toimittanut Pekka Visuri

Docendo 2018

 

 

 

Asettaessani Ylen tiedustelussa professori Ilkka Niiniluodon sukupolveni merkittävimmäksi ja vaikuttavimmaksi ajattelijaksi Suomessa, jatkoin vielä kommmentilla:  

 

 

"Mainittakoon, että samalla kun osaltani tunnistan arvostaen em. ajattelijoiden kansallisen vaikutuksen, olen omassa ajattelussani eri mieltä Ilkka Niiniluodon ja Björn Wahlroosin kanssa, mutta varsin lähellä Heikki Talvitien ajattelua."

 

 

Ehkä on paikallaan perustella. Pohdin asiaa mm. toukokuussa 2014 Niiniluodon jäädessä eläkkeelle seuraavassa blogissa. Kuluneiden neljän vuoden aikana sen kysymyksenasettelu on jatkuvasti radikalisoitunut, kun läntinen valistusliberalismi ja sen luoma yhteiskunta- ja kansainvälisen politiikan malli ovat yhä enemmän haastettuna sisältä, ulkoa ja ilmakehästä. Itse asiassa neljän vuoden takainen pohdinta koskee Suomea ja koko länsimaista kulttuuria. Osaltani olen kannattanut valistushumanismin reformaatiota sivistyshumanismiksi, joka tunnistaa järkevän, eettisen ja vapaan demokraattisen ihmisen edellyttämän kulttuurihistorian myös tulevaisuudessa ja pitää siitä huolta.

 

 

 

 

Toukokuussa 2014: Miten tässä näin kävi?

 

 

Viime maanantai oli Helsingin yliopistossa kasallisesti merkittävä päivä. Kansleri, teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto piti jäähyväisluennon, ja teologisen tiedekunnan filosofian professori Simo Knuuttilalla oli läksiäisseminaari. Eläkkeelle siirtyy kaksi suuriin ikäluokkiin kuuluvaa arvostettua tutkijaa ja persoonallisuutta. Sain tilaisuuden kunnioittavasti tervehtiä kumpaakin, ja esitin kiitoksen monista yhteyksistä ja yhteistyöstä vuosien varrella.

 

 

Bertrand Russell sanoo ”Länsimaisen filosofian historian” esipuheessa esittelevänsä filosofit ”oman aikansa tuotteena, henkilöinä jossa ovat olleet kiteytyneenä ja keskittyneinä ajatukset ja tunteet, jotka ovat olleet epämääräisessä ja sekavassa muodossa yleisiä hänen ympäristössään”Niiniluodosta ja Knuuttilasta voi sanoa näin, mutta ehkä enemmänkin. He ovat myös vahvasti vaikuttaneet aikaansa.

 

 

Joitakin vuosia sitten eläkkeelle jäivät myös professorit Raimo Tuomela ja Juha Manninen. He kaikki ovat filosofiassa kaikki samaa sukupolvea kuin minä, mutta Mannista lukuun ottamatta eri vuosiluokkaa. Opiskelemaan tullessani otin ensin pääaineeksi yleisen valtio-opin, mutta sitten ajan aatteelliset taistelut saivat valitsemaan käytännöllisen filosofian.

 

 

Satuin filosofian opiskelijana vuosien 1965-1968 aikaikkunaan, jossa sekä Georg Henrik von Wright että Jaakko Hintikka olivat pitkiä aikoja ulkomaisissa yliopistoissa ja opetuksesta huolehtivat assistentit Erkka Maula, Albert Kivinen, Mårten Ringbom – ja ennen kaikkea vt. professori Reijo Wilenius.

 

 

Helsingin yliopistossa oli vanhastaan vahvana perinteenä Eino Kailan analyyttinen filosofia tai looginen positivismi, jonka perusideoita on loogis-empiirisen luonnontieteellisen metodin yksinvalta kaikessa tieteessä ja perimmiltään koko kulttuurissa. Kukaan tuolloisista filosofian opettajista ei kuitenkaan toteuttanut sitä ohjelmallisesti. Päinvastoin, Erkka Maulan ensimmäisessä seminaarissa tein esitelmän Arthur Papin artikkelista ja tunnistin selkeästi luonnontieteellisen menetelmän rajallisuuden inhimillisen, kulttuurisen ja sosiaalisen todellisuuden tieteellisessä, saati poliittis-yhteiskunnallisessa tietämisessä. Näin päädyin vähitellen mm. von Wrightin esittämään komplementarismiin, jossa empiiris-kausaalinen metodi ja toimijan tavoitteita ja käytännöllistä päättelyä ymmärtävä metodi sekä niiden opiskelu ovat kumpikin tarpeellisia ja täydentävät toisiaan.

 

 

Ratkaisevia olivat Reijo Wileniuksen luennot ja seminaarit. Hän avasi ikkunat Eurooppaan ja toi saataville vanhemman Ludvig Wittgensteinin seuraajien kapinan analyyttistä filosofiaa ja luonnontieteellisen menetelmän yksinvaltaa vastaan kuten Peter Winchin, William Drayn ja G.E.M Anscomben. Perässä tulivat mannermainen hermeneutiikka ja silloisen Jürgen Habermasin kriittinen filosofia. Wilenius myös tunnisti luennoillaan heti G.H. von Wrightissä alkaneen muutoksen analyyttisen filosofian kannattajasta sen ja koko tieteellis-teknis-teollisen ajattelun ja yksivallan kriitikoksi.

 

 

Vuonna 1970 G.H. von Wright piti sitten Suomen filosofisessa yhdistyksessä esitelmänsä ”Tieteen filosofian kahdesta perinteestä” ja vaati humanistisen tutkimuksen aristoteeliselle perinteelle tasavertaista asemaa luonnontieteiden galileisen perinteen rinnalla. Tuohon aikaan yliopistoissa levisi nopeasti myös marxilainen ideologia, mutta filosofian laitoksilla se sai jalansijaa oikeastaan vain Juha Mannisen kautta.

 

 

Näin von Wrightin tietämyksellä ja arvovallalla tehty linjaus näytti avaavan Suomessa mahdollisuuden eurooppalaisten eli snellmanilaisittain kansallisten, klassisten ja luterilais-kristillisten sivistysperinteiden sekä puolustukseen että uudistavaan nousuun. Sen merkitys olisi ollut yksilöiden ja yhteisön tasolla tietyn eettisen tavoitteellisuuden ja tulevaisuudennäkymän uudelleen nousu suomalaisen yhteiskunnan keskeisiksi pohjavirtaukseksi. Näin kävikin keskustalaisessa nuorisoliikkeessä uusalkiolaisuutena, ja nuo sivistysperinteet tuntuvat yhä monin tavoin laajan kansan – Jürgen Habermasin sanoin - arkielämän hermeneutiikassa. Mutta laajemmin keskeisten kulttuurin instituutioiden kautta kävi toisin.

 

 

En tiedä tarkkaan, mitä keskeisten yliopistojen filosofian laitoksilla tapahtui, mutta analyyttinen filosofia palasi hegemoniseen asemaan matematiikassa ja behavioristisessa psykologiassa peruskoulutuksensa saaneiden voimin, kärjessä Ilkka Niiniluodon kriittinen realismi ja Raimo Tuomelan naturalismi. Reijo Wilenius perääntyi tärkeään työhön professoriksi Jyväskylään.

 

 

G.H. von Wrightin luonnontieteellisen empirismin tai materialismin yksinvallan kritiikki vahvistui yhteiskuntakritiikiksi, ja vuoden 1987 Tieteen päivillä Erik Allrdt hyökkäsi monien puolesta häntä vastaan voimakkain sanankääntein. Von Wrightin kansainvälinen asemansa filosofiassa on kuitenkin sellainen, että hän on säilynyt tosiasiallisesti vain muutamin poikkeuksin seurattuna ikonina suomalaisessa filosofiassa. On kyllä voinut havaita, että yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä on esiintynyt "positivismin kritiikkinä" erilaisia "anything goes" -virtauksia, mutta ilman mm. von Wrightin tarjoamaa kestävää tieteenfilosofista perustaa ne ovat vai huonontaneet tilannetta.

 

 

Ihmisen ja kansakunnan omia tavoitteellisia mahdollisuuksia heikentävän naturalismin hegemoniaa on osaltaan vahvistanut suurissa opiskelijaikäluokissa levinnyt marxismi-leninismi. Menettäessään tavoitteellisen sosialismin näköalan siitä jäi jäljelle ideologinen materialismi. Kun sosialismin romahtamisen vuoksi laaja joukko lahjakasta nuorisoa ei päässyt Suomessa poliittiseen johtoon, se hakeutui ymmärrettävästi kulttuurin, median ja tieteen instituutioihin opettamaan näistä lähtökohdistaan seuraavaa sukupolvea.

 

 

Peter Sloterdijkin oivallus on, miten tästä sivistyksestä irronneesta valistustaustasta nousee apaattinen kyynisyyden kulttuuri ja yhteiskunta. Meillä sen loistavin saavutus on loistaviin tiedollisiin saavutuksiin yltävä peruskoulu, josta kuitenkin amputoitiin pois lyseon, kansakoulun ja kansanopiston sivistyspedagogiikka.

 

 

Teologisessa tiedekunnassa opiskelijat ovat saaneet Simo Knuuttilan toimesta kansainvälisesti korkeatasoisinta opetusta erityisesti klassisesta ja myöhäisen keskiajan filosofiasta ja siihen liittyvästä teologiasta. Ymmärrettävästi Suomessakin on omia teitään jo pitkään vaikuttanut Immanuel Kantin valistus, joka vielä enemmän katsoo ihmisen omasta järjestä luontaisesti löytyvän riittävät voimavarat kestävään käytännöllisen järjen mukaiseen elämään.

 

 

Samaan suuntaan on vaikuttanut myös merkittävä kirkollinen suuntautuminen Vatikaaniin, missä erityisesti Joseph Ratzinger on pitkään lähentänyt kristillisyyttä Platonin filosofiaan. Näin Suomessa on edennyt ”pohjoismaisen sosiaaliopin” henkinen teologia, jossa kirkolle jää tehtäväksi hengellisen kokemuksen vaaliminen ja oikeudenmukainen sosiaalipolitiikka. Samalla Paavalin-Augustinuksen-Lutherin linjassa keskeinen ihmisen psyyken auttaminen, ”vanhursakauden kautta”, tervesieluiseen elämään on jäänyt taka-alalle.

 

 

Kun snellmanilais-kansallisen, klassisen ja kristillisen sivistyshumanismin perinteet ovat perääntyneet, hegemonisen tieteellis-rationalistisen korkeakulttuurin rinnalle ihmisen emotionaalisia tarpeita tyydyttämään ovat nousseet barbarisoivat kaupalliset kulttuurit.  

 

 

Kun siis tänään pohditaan suomalaisen ihmisen, yhteiskunnan ja valtion vaikeutuvia ongelmia, syitä on syytä etsiä syvältä – ja sieltä on syytä myös reformaation alkaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yleisradio pyysi vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

 

1. Ketkä ovat mielestänne Suomen kolme merkittävintä elossa olevaa ja vaikuttavaa ajattelijaa? (tärkeysjärjestyksessä 1., 2. ja 3.)

 

2. Miksi mielestänne nämä henkilöt ovat Suomen merkittävimpiä ajattelijoita?

 

3. Voidaanko nimenne julkistaa kyselyä käsittelevän Ylen jutun yhteydessä?

 

Seuraavassa vastaukseni:

 

1. Merkittävimmät elossa olevat ja vaikuttavat ajattelijat.

 

1. Akateemikko Ilkka Niiniluoto

2. Hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos

3. Erikoislähettiläs Heikki Talvitie

 

 

2. Perustelut

 

Suomi syntyi ja kehittyi kansallisena, humanistisena ja kristillisenä kansansivistyshankkeena. Viime sotien jälkeen valistuksen tieteellinen ihmiskuva ja taloudellinen liberalismi ovat paljolti syrjäyttäneet sen yhteiskunnan instituutioissa.

 

Akateemikko Ilkka Niiniluoto on tämän muutoksen johtava henkilö luonnonteellisen katsomuksen osalta.

 

Taloudellisen liberalismin johtava henkilö on hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos, joka nuorena edisti myös yhä vaikuttavaa marxilaisuutta, mutta irrottautui siitä oman ajattelunsa voimin.

 

Erikoissuurlähettiläs Heikki Talvitie on luonnollisessa kielessä ja kansalaismielipiteessä jatkuvasti elinvoimaisen kansalliseen sivistykseen kuuluvan ulkopolitiikan historiallisen realismin johtava edustaja.

 

 

 

Ilkka Niiniluoto

 

Akateemikko Ilkka Niiniluoto on kansainvälisesti merkittävä tutkija, joka siirtyi matematiikasta ja fysiikasta teoreettiseen filosofiaan jatkamaan kriittisenä realismina Eino Kailan analyyttisen filosofian perinnettä. Sen ydinajatuksena on todenmukaisen tiedon saavuttaminen ja täsmentyminen itseään korjaavan tieteellisen menetelmän avulla, mihin liittyy sivistysperinteisiin kuuluvien ei-tieteellisten käsitteiden kritiikki ja syrjäytyminen tai luonnontieteellisen tulkinnan antaminen niille, kuten itse sivistykselle.

 

Väiteltyään tohtoriksi vuonna 1974 Niiniluoto on toiminut Helsingin yliopiston apulaisprofessorina, teoreettisen filosofian professorina, humanistisen tiedekunnan dekaanina, vararehtorina, rehtorina ja kanslerina sekä lukuisissa keskeisissä filosofian ja tieteen luottamus- ja hallintotehtävissä kotimaassa ja ulkomailla. Näissä tehtävissä hän on merkittävästi edistänyt universaalin tieteellisen ihmis- ja maailmankuvan asemaa Suomessa.

 

 

 

Björn Wahlroos

 

Hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos valmistui ylioppilaaksi vuonna 1971 ja osallistui marxilaiseen nuorisoliikkeeseen, mistä irrottautuminen ensimmäisten joukossa merkitsi tuon ajan oloissa omakohtaista ajattelua. Hän väitteli kauppatieteen tohtoriksi vuonna 1979 ja toimi sen jälkeen vuoteen 1985 Svenska Handelshögskolanin kansantaloustieteen professorina. Myös sen jälkeen hän on Suomen oloissa ainutlaatuisen vaikuttavalla tavalla argumentoinut monin eri medioiden kautta puhtaan markkinaliberalismin puolesta.

 

Ennen tuloaan Nordea Bank AB:n, Sampo Oyj:n ja UPM-Kymmenen hallituksen puheenjohtajaksi Wahlroos osoitti ajattelunsa vaikuttavuuden omakohtaisella, useiden yritysten ja kansantaloudentasoilla kaikissa Suomen kansantalouden murrosvaiheissa 1980 –luvun puolivälistä alkaen. Nykyisen EVA:n ja ETLAN: hallituksien jäsenyyden lisäksi hänen myös muissa yhteyksissä esittämänsä tilannearviot ja linjaukset vaikuttavat laajasti koko talouselämän suuntautumiseen.

 

 

Heikki Talvitie

 

Erikoislähettiläs Heikki Talvitie aloitti diplomaattiuransa ulkoministeriössä vuonna 1964. Sen merkittävimpiä vaiheita olivat suurlähettilään tehtävät Belgradissa, Moskovassa ja Tukholmassa sekä ulkoministeriön hallinnollisena alivaltiosihteerinä. Tämän ohella hänellä on ollut lukuisia mm. EU:n ja ETYJ:n kansainvälisen diplomatian eritystehtäviä. Itse työhön liittyvän asiantuntijan roolin lisäksi Talvitie on tutkinut kansainvälisen politiikan historiaa konkreettisena kohteena Ruotsin ja Venäjän suhteet.

 

Talvitien diplomaattisen käytännön ja tutkimustyön ydin on historiallinen realismi, jossa sopimuksiin perustuvat säännöt ja geopolitiikka vaikuttavat rinnakkain ja niiden joutuessa ristiriitaan geopolitiikka on tositilanteissa – valitettavasti – ensisijainen. Myös jäätyään eläkkeelle vuonna 2002 hän on vaikuttanut ulkopolitiikan asiantuntijana sekä ulkopolitiikkaan liittyvien yhteisöjen johdossa kuten Suomi-Venäjä seuran puheenjohtajana, Historian ystäväin hallituksen puheenjohtajana sekä Suomen Geopoliittisen Seuran varapuheenjohtajana. Hänen työnsä arvostusta osoittaa Tasavallan presidentin hänelle vuonna 2017 myöntämä erikoislähettilään arvo.

 

 

 

3. Voidaanko nimenne julkistaa?

 

Kyllä voidaan.

 

Mainittakoon, että samalla kun osaltani tunnistan arvostaen em. ajattelijoiden kansallisen vaikutuksen, olen omassa ajattelussani eri mieltä Ilkka Niiniluodon ja Björn Wahlroosin kanssa, mutta varsin lähellä Heikki Talvitien ajattelua.

 

 

 

JÄLKIKIRJOITUS 4.9. 2018

 

Kun viimeisessä vastuksessa viittaan omaan ajatteluu, sallittanee sen luonnehdinta.

 

TÄSSÄ: G.H. von Wright matkaoppaana

 

”Von Wrightin avaamaan tien kulkemiseen on myös liittynyt tietty sivullisuus suhteessa suomalaisen lukeneiston valtavirtaan.”

 

 

 

 

 









Lehdistötilaisuuden perusteella voi ajatella, että yksi askel otettiin hyvään suuntaan. Ilmeisesti vaikeimmat asiat nostettiin pöydälle ja sovittiin jatkosta. Vuoropuhelu on välttämätöntä, ja ilman alkua ei voi jatkaa.

 

 

Osaltani suhtaudun kriittisesti presidentti Trumpin moniin linjauksiin esimerkiksi EU:ta kohtaan, mutta täytyy arvostaa hänen lujuuttaan viedä tämä hanke läpi huolimatta kaikkien aikojen tykityksestä kotirintamalla. Sen taustasta taas tunnetaan suomalaisessa keskustelussa vain osa. Jos tästä lähtee liikkeelle uutta, se tapahtuu toisista lähtökohdista verrattuna kylmän sodan liennytykseen.

 

 

Kylmän sodan jälkeen Yhdysvalloissa ovat kamppailleet perinteiset ulkopolitiikan oppisuunnat: vetäytyminen, liberalismi ja realismi. Kolmet viimeiset presidentinvaalit on siellä voitettu vetätymisteemalla. Presidentti George Bush omaksui kuitenkin 9/11 jälkeen neokonservatiivisen linjan eli Yhdysvaltojen sotilaallisen voiman käyttämiseen uuden maailmanjärjestyksen toteuttamiseen. Presidentti Obama toteutti eräänlaista pasifistista liberalismia, joka rohkaisi värivallankumouksia, mutta jätti sitten innostuneet ilman järeämpää tukea.

 

 

Presidentti Obaman kauden jälkeen koottiin hänen linjaansa jyrkentävää liittoutumaa. Sen keskeisiä hahmoja olivat mm. senaattori McCain ja tutkija Robert Kagan, joka tiivistää “interventioliberalismin” ytimeksi luottamuksen Yhdysvaltojen jatkuvaan sotilaalliseen voimaan pitää vaikkapa yksinkin maapallolla yllä liberaalia maailmanjärjestystä. Vaalituloksen jälkeen juuri tuo liberaalien ja neokonservatiivien liittoutuma on ollut presidentti Trumpin kampittaja, jota myös suomalainen media on paljolti seurannut.

 

 

Yhdysvalloissa on kuitenkin elänyt samaan aikaan myös useita realismin koulukuntia. Jo vuonna 1994 Henry Kissinger kiteytti niiden ydinajatuksen: “Geopoliittisesti, Amerikka on saari etäällä Euraasian suurista maamassoista, joiden voimavarat ja väestö ylittävät Yhdysvallat. Yhden ainoan vallan dominointi Euraasian kummassa tahansa pääalueessa – Euroopassa tai Aasiassa – pysyy hyvänä Yhdysvaltojen strategisen vaaran määritelmänä olipa kylmä sota tai ei. Sellainen ryhmittymä syrjäyttäisi Yhdysvallat taloudellisesti ja lopulta sotilaallisesti.”

 

 

Viime vuosina mm. myöhemmän ikänsä Zbigniew Brzezinskin, Harvardin Kennedy Schoolin Graham Allisonin, prsidentti Obaman neuvonantajan Charles Kupchanin ja Suomessakin juuri käyneen Stephen Kotkinin mukaan Yhdysvaltojen voimat eivät jatkossa riitä perinteiseen rooliin koko maapallon poliisina. Heidän mukaansa Euraasian mantereelle on muodostumassa Kiinan johtama väestöllinen ja taloudellinen ylivoima, joka uhkaa Yhdysvaltoja. Useita ratkaisujakin on esitetty.

 

 

Esimerkiksi itseään revisioinut Brzezinski esitti vuonna 2012 Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän liittoutumista sekä tasapainojärjestelmän rakentamista Euraasian itäpäähän. Graham Allison on puolestaan tutkinut voimasuhteiden muutoksia ja havainnut niiden tavallisesti johtavan sotaan. Hän antaa historian valossa hyviä neuvoja, miten sota vältetään Kiinan noustessa.

 

 

Wienin kongressin jälkeen Atlantin suurvallat Englanti ja Yhdysvallat ovat kolme kertaa liittoutuneet Venäjän kanssa Euroopan hegemoniaa tavoitellutta Ranskaa tai Saksaa vastaan ja kerran eli kylmän sodan aikana Euroopan kanssa hegemoniaa tavoitellutta Venäjää vastaan. Nyt esimerkiksi Graham Allison ja Stephen Kotkin sanovat, että kylmän sodan malli vastasi aikanaan Yhdysvaltojen etua, mutta se oli myös pitkässä historiassa lyhyt ja poikkeuksellinen aika.

 

 

Paras saatavilla oleva selitys presidentti Trumpin kylmän sodan asetelman kannalta erikoiselle ja runnovalle politiikalle on se, että hän ja hänen taustallaan oleva joukko etsivät ulospääsyä Yhdysvaltoja uhkaavasta gepoliittisesta umpikujasta – jäädä yksin, kun Kiinan johtama liittoutuma  ottaa vallan Euraasian mantereella ja näin koko maapallolla.

 

 

Presidentti Trumpin ratkaisu näyttää olevan eron saaminen Euroopan, Venäjän ja Kiinan väliin – samaan tapaan kuin presidentti Nixon ja Henry Kissinger tekivät Neuvostoliiton ja Kiinan väliin. Euroopan osalta se näyttää tapahtuvan kovin ottein. Sen toinen elementti on uusi suhde Venäjään, joka antaisi sille liikkumavaraa Kiinaan ja tekisi siitä kumppanin ongelmiin ja kriiseihin, joiden selvittämiseen sitä tarvitaan. Kun historia toistaa itseään, seuraavaksi nähtäneen Venäjän ja Euroopan lähentymistä.

 

 

Vanhoihin aikoihin verrattuna pienillä mailla on onnekseen sovittuihin sääntöihin perustava YK, jonka asemaa ja periaatetta on aina puolustettava. Kahden suurvallan ydinaseiden pelkoon perustunut kylmä sota ja sitä seurannut vaihe ovat nyt kuitenkin saamassa jatkokseen globaalin maailman, jossa on piirteitä Euroopan 1800 –luvusta.

 

 

Se näyttää koskevan myös menettelytapoja. Presidentti Trumpin Brysselissä ja Lontoossa toteututtama malli – ensin törmätä ja sitten neuvotella – on kuin Bismarckilta. Samaa voi sanoa myös vaatimuksesta omien liittolaisten suorista riveistä samalla kun itse etsii yhteyttä vastapuoleen.

 



Euroopan kurittaminen ja näin atlanttisen suhteen vaarantaminen olisi kuitenkin vaarallista koko post-roomalaisen sivilisaation eli Euroopan, Yhdysvaltojen ja Venäjän kannalta jo nyt nähtävissä olevassa globaalissa tulevaisuudessa. Huolestuttavasti samaa on sanottava myös Yhdysvaltojen toisesta pääsuunnasta eli kylmän sodan voittoon kiinni jääneestä interventioliberalismista.

 

 

Kun Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän suhde liikkuu, se tuntuu jatkuvasti myös Pohjois-Euroopassa. Presidentti Niinistö korosti yhden puolen läsnäolon merkitystä viittaamatta kummankin tasapainoiseen liennytykseen. Suomi on pärjännyt muistamalla, että Suomen ulkopolitiikan perustehtävänä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen. Kaikki tämä korostaa omaan alueeseen kohdennettua aktiivista vakauspolitiikkaa.