Blogi

Osaltani ajattelin, että tiukan paikan tullen britit äänestäisivät pysymisen puolesta. Sinänsä he ovat toimineet samalla tavoin aikaisemminkin. He palasivat saarelleen Napoleonin sotien, Krimin sodan, ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen.

 

 

Nyt on kylmän sodan jälkeinen paluu. Toinen ongelma on EU:n perusteissa. Sen loputtomiin yhtenäistävä tavoite on vastoin eurooppalaisen sivistysihmisen luontoa. Euroopan uutta suuntaa on etsittävä menemällä Euroopan ja Euroopan Unionin perusteisiin ja etsimällä suuntaa niistä lähtien.

 

Tässä yhden eurooppalaisen pohdintaa Euroopasta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomessa on vähätelty ulkoministeri Steinmeierin lausuntoa, eikä suomalainen media ole edes kertonut sen sisältöä. Siksi on paikallaan tuoda esiin se kokonaisuudessaan:

 

 

”Venäjän suorittama Krimin liittäminen ja sotilaallinen toiminta itäisessä Ukrainassa on herättänyt itäisten naapureidemme keskuudessa tunteen uhkan olemassaolosta. Meidän on otettava se vakavasti. Siksi oli oikein löytää yhteinen Naton vastaus – ja sen me teimme vakuuttamistoimenpiteillä, jotka Naton neuvosto hyväksyi Walesin huippukokouksessa. Me emme väistä vastuutamme!

 

 

Kukaan ei voi pitää Naton toimenpiteiden laajuutta uhkana Venäjälle ja kaikissa toimissa tarkka pitäytyminen Nato-Venäjä perussopimukseen on ollut meille selvä ylittämätön punainen raja.

 

 

Kuitenkin, emme nyt saa enää lisää antaa sytykkeitä tilanteelle äänekkäällä sapelinkalistelulla ja sotahuudoilla. Jokainen on väärässä, joka luulee symbolisten hyökkäysvaunuparaatien liittokunnan rajoilla lisäävän turvallisuutta. Paras neuvo on olla antamatta mitään tekosyitä uudelle vanhalle konfrontaatiolle.

 

 

Olisi kohtalokasta keskittyä ainoastaan sotilaallisiin asioihin ja etsiä ratkaisua vain pelotepolitiikasta. Kuitenkin historia opettaa meitä, että yhteisen puolustustahdon rinnalla on oltava aina valmius vuoropuheluun ja yhteistyöhön. Siksi meidän on aina tarpeen keskustella enemmän kumppaneidemme kanssa aseistariisunnan ja aseidenrajoituksen eduista Euroopan turvallisuudelle

 

 

Me emme lakaise mielipide-eroja tai konflikteja maton alle. Samaan aikaan meillä on intressi integroida Venäjä kansainväliseen vastuun kumppanuuteen. Meillä on siitä esimerkkejä Iranin ydinaseen estämisessä, taistelussa radikaalia Islamia vastaan Lähi-Idässä ja Libyan valtiorakenteiden vakauttamisessa.

 

 

Yli 70 vuotta Euroopan rauhaa ainakin ilman suuria sotia Euroopan mantereella ovat arvokkain aarteemme. Osaltani teen kaikkeni mitä voin turvatakseni, ettei sitä vaaranneta. Meidän toimintaperiaatteemme on oltava tämä: niin paljon turvallisuutta kuin on välttämätöntä ja niin paljon vuoropuhelua ja yhteistyötä kuin on mahdollista.”

 

 

Steinmeier oli kollegani Saksan liittokanslerin valtiosihteerinä Gerhard Schröderin aikana, ja tuntemani perusteella luotan siihen, ettei hän puhu vakavista asioista huvin vuoksi. Osaltani yhdyn hänen huoleensa sekä linjaansa, ja rohkaisen muita tekemään samoin.

 

 

 

 













Uudessa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa ei ole yllätyksiä. Se kuvaa maan uutta ulkopoliittista ajattelua ja siitä seuraavia ongelmia. Sen suurin puute on se, mitä siitä puuttuu.

 

 

Suomen turvallisuus on tähän asti perustanut historialliseen realismiin, jossa valtioiden erilaiset voimat ja käsitykset on sovitetaan diplomatian avulla tasapainoon. Kylmän sodan jälkeen siinä onnistuttiin Itämerellä ja sen jälkeen sitä pyrittiin vakauttamaan.

 

 

Tällä vuosikymmenellä on siirrytty ideologiseen ulkopolitiikkaan. Selonteon mukaan ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka nojaa perustuslakiin kirjattuihin arvoihin, oikeuksiin ja velvollisuuksiin ja edistää niitä.”

 

 

Selonteko jatkaa, että ”Viime vuosikymmenet lähialueidemme turvallisuusjärjestelmän perustana on ollut osapuolten yhteistyö, joka perustui yhteisiin turvallisuuden periaatteisiin sekä aseriisuntasopimuksiin ja luottamusta lisääviin toimiin.” Mutta sitten, ”Euroopan ja Itämeren alueen turvallisuustilanne on heikentynyt. Venäjä valtasi Krimin ja synnytti Itä-Ukrainassa konfliktin. On syntynyt negatiivinen kierre, jonka vaikutuksesta jännite Itämeren alueella on kasvanut ja sotilaallinen toiminta lisääntynyt.”

 

 

Tämän seurauksena hallitus pitää nyt sotaa mahdollisena: ”Turvallisuustilanteen kiristymisellä Euroopassa ja Itämeren alueella on välittömiä vaikutuksia Suomelle. Sotilaallista voimankäyttöä Suomea vastaan tai sillä uhkaamista ei voida sulkea pois.”

 

 

Mitä Suomi voi selonteon mukaan tehdä? ”Suomi vaikuttaa tavoitteellisesti toimintaympäristöönsä osana eurooppalaista ja pohjoismaista yhteisöä.” Naton osalta selonteossa on uutta se, että samalla esiin nostetaan muutkin tahot, ilmeisesti Yhdysvallat:  ”Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa. Suomi vahvistaa aktiivisesti ja laaja-alaisesti kansainvälistä verkostoitumistaan. Suomi pitää yllä sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuutta.”

 

 

Kun suomalaiset eivät innostu Natoon, ”Yhdessä toimien Pohjoismaat vahvistavat oman alueensa turvallisuutta ja voimistavat vaikutustaan kansainvälisissä kysymyksissä. Yhdessä toimien ne tiivistävät suhteitaan muun muassa Yhdysvaltoihin.”

 

 

Suomen uusi ideologinen ulkopolitiikka ei toimi omassa maantieteessään vaan osana ”arvoyhteisöä”.  Samalla se ei näe omalla alueellaan niitä reaalisia tekijöitä, joiden pohjalta muut valtiot toimivat. Seurauksena on ollut aloitekyvyttömyys rauhan puolesta jo vuosia jatkuneessa sapelinkalistelussa, ja päinvastoin sotilaallisesti liittoutumattomana maana mukaan meno toisena osapuolena.

 

 

Ei ollut mikään luonnonlaki, että Ukrainan kriisi väistämättä heijastuisi Itämerelle. Päinvastoin, täällä oli ja on kylmän sodan ratkaisuna suurvaltojen vuonna 1997 sopima ja alueen valtioiden silloin hyväksymä geopoliittinen tasapaino, jossa kukaan ei voi hyötyä toisen kustannuksella vahingoittamatta itseään.

 

 

Jos esimerkiksi Venäjä vahingoittaisi Baltian maita, Itämeren talous- ja sotilasmaantiede on sellainen, että Venäjän vienti estyisi ja kansantalous romahtaisi. Vastaavasti Pietari, Murmansk ja pohjoiset liikenneyhteydet ovat Venäjälle ainakin yhtä tärkeitä kuin Krimin niemimaa, ja tämä on viimeinen alue missä se menee polvilleen.

 

 

Ukrainan kriisi antoi lisää pontta Itämeren kilpavarustelulle, mutta sen todellisia syitä ovat olleet Venäjän huoli Pietarin, Murmanskin sekä meriteiden turvallisuudesta, lännen huoli Baltian turvallisuudesta, Baltian maiden ja Ruotsin oikeiston tehokas toiminta konfliktin korostamiseksi sekä yhden omaan voimaansa yhä luottavan amerikkalaisen ryhmän halu käyttää tilannetta. Niitä ei ole mahdoton sovitella Ukrainasta tai Syyriasta huolimatta, mutta ne eivät myöskään poistu vain odottelemalla tuloksia Ukrainasta tai Syyriasta.

 

 

Selonteon suurin heikkous on se, mitä siinä ei ole. Mitä pitemmälle pohjoisen Euroopan eskalaatio eli kilpavarustelu etenee, sitä vaarallisemmaksi se tulee. Nyt on Suomella – ja Ruotsilla – viimeisiä aikoja tarttua historiaansa eli olla aloitteellinen liennytyksessä, mutta se ei näy selonteosta. Päinvastoin sitoudutaan konfliktin jatkumiseen ja sen yhdeksi osapuoleksi.

 

 

Tähän asti Itämeren sotilaallinen eskalaatio on edennyt kolmella tasolla: sotilasliikenteenä, voimannäyttöinä harjoituksissa ja joukkojen sijoittelussa sekä poliittisella tasolla esimerkiksi liittoutumiskeskusteluissa. Pohjoismaiden Washingtonin vierailu avasi tietä kokonaan uudelle tasolle.

 

 

On aivan totta, että pohjoinen Eurooppa ja Itämeri ovat Yhdysvalloille strategista ydinaluetta reaaliselta maapallokartalta katsoen, ja on kaikille myös Suomelle tärkeätä että Yhdysvallat kantavat tällä alueella siihen kuuluvan vastuunsa ja erityisesti Baltiaan tekemänsä sitoumukset. Mutta tämä maailmankulma on strateginen ydinalue myös Manner-Euroopalle ja Venäjälle. Venäjä on tietenkin hereillä ja on vain ajan kysymys kun Saksa ja Ranska tunnistavat suuren muutoksen mahdollisuuden omalla katollaan.

 

 

Jokaisella alueella kestävä rauha voi perustua vain yhden ylivaltaan tai kaikkien tasapainoon. Seurauksena olisi vuosien tai vuosikymmenien kriisi, jos Itämeren alueen nykyiset ongelmat yritetään ratkaista toteuttamalla täällä Baltia-Pohjolan-USA:n akselin hegemonia. Malttia tarvitaan nyt kaikilla suunnilla.

 

 

Siksi Suomen ja Ruotsin on oltava yhdessä aloitteellisia kylmän sodan jälkeen saavutetun status quohon perustuvan, liennytetyn ja neuvotellun tasapainon palauttamiseksi pohjoiseen Eurooppaan. Suomen ja Ruotsin asema on Itämerellä sellainen, ettei sitä voi kiertää.

 

 

Uutisista on kuultu, että juuri liennytyksen osalta presidentti ja hallitus eivät ole kuunnelleet eduskunnan seurantaryhmää. Paradoksaalisesti samaan kokonaisuuteen kuuluu, että selonteosta puuttuu kokonaan johtavan hallituspuolueen puoluekokouksen linjaukset juuri liennytyksen osalta. Viestimistä on voinut myös havaita, että SDP:n johtavat ulkopoliitikot kantavat osaltaan huolta samasta asiasta.

 

 

Ehkä eduskunta voi vielä kääntää konfliktin odottelun ja edistämisen liennytyksen ja rauhan tavoitteeksi.

 

 

 

 

 Georg Henrik von Wrightin syntymästä on 14.6.2016 100 vuotta. Seuraavassa kokoelma häneen liittyviä ajatuksia, tutkimuksia, tutkielmia ja dokumentteja.

 

TÄSTÄ

 

  

Kuva Yhdysvaltojen ja Naton sotaharjoituksista Suomessa on tarkentunut kevään mittaan.

 

Hankkeen suomalaisesta päätöksenteosta on liikkeellä runsaasti erilaisia tietoja, eikä päätöksenteon kulku ole aivan selvä vieläkään. Viime vuosikymmenellä presidentti Halosen ja pääministeri Vanhasen aikana tilanne pysyi kohtuullisesti hallinnassa.

 

Toinen havainto on merkittävä muutos Suomen ulkopolitiikassa. Presidentti Mannerheimista ja presidentti Paasikivestä alkaen linjaus on ollut, ettei Suomi anna aluettaan Venäjän vihollisten käyttöön. Nyt Venäjän mahdollisen vihollisen maa-, meri- ja ilmavoimat tulevat harjoittelemaan operointia Suomen alueelta Venäjän toisen pääkaupungin ja elintärkeiden liikenneyhteyksien viereen.

 

Kolmanneksi tulee vastaan ongelma. Millä tasolla tehdyllä päätöksellä ja millä motiivilla Yhdysvallat etenevät näkyvästi sotilaallisesti Venäjän suuntaan kokonaan uuteen maahan tai tuo Itämerelle strategisia ydinaseisiin soveltuvia B - 52 pommikoneita? Reaalisessa Baltian maiden kriisissä näitä koneita ei tuotaisi näihin maisemiin vihollisen ilmatorjunnan helpoksi maaliksi.

 

Ajankohtaisessa kansainvälisessä tilanteessa Yhdysvaltojen harjoitukset ovat askel Ukrainan ja Syyrian kriisien jännitteen edelleen laajenemisessa Itämeren alueelle. Aluksi näytti siltä, että Itämeren alue voisi välttää sen, mutta viime aikoina tilanne on kuitenkin alkanut muuttua. Venäjän toiminta Krimillä ja Itä-Ukrainassa on ollut ja on jatkuvasti laitonta. Mutta sen kriisin leviämisestä pohjoiseen Eurooppaan ovat kaikki vastuussa, mukaan lukien Suomi.

 

Pohjoismaiden ja Yhdysvaltojen kokous Washingtonissa toi pohjoisen Euroopan kilpavarusteluun kokonaan uuden tason. Se on näköala Yhdysvaltojen etenemisestä suoraan Baltian-Pohjoismaiden alueelle ja näin muodostaa Euraasian mantereelle uusi tukialue. Tämä taas avaa kysymyksen, perustuuko pohjoisen Euroopan tulevaisuus geopoliittiseen tasapainoon vai Yhdysvaltojen pyrkimykseen muodostaa tänne hegemonia. Jälkimmäinen vaihtoehto lupaisi vuosiksi ehkä vuosikymmeniksi levottomia aikoja.

 

Washingtonin kokousta valmisteltiin vuosi, ja se olisi tehnyt mahdolliseksi prosessin, joka tavoittelee jännityksen lieventämistä Itämerellä. Nyt matka kuitenkin tehtiin etsien ja antaen tukea konfliktiin. 

 

 

Itämeren alueen todellisuus

Lyypekistä Pietariin ja Tornioon Itämeren alueen 90 miljoonan asukkaan jokapäiväinen hyvinvointi on täysin riippuvainen vakaan rauhan jatkumisesta Itämerellä. Alueen sotilaallinen kriisi olisi siis myös alueen kymmenen valtion asukkaiden taloudellinen kriisi. Itämerellä liikkuu joka hetki lähes 2000 alusta, joiden varassa on alueen kansantalouksien vienti ja tuonti – Suomen osalta lähes sataprosenttisesti.

 

Elämä Itämeren alueella on käynyt surrealistiseksi. Me 90 miljoonaa ihmistä elämme täällä arkista elämäämme, ja samaan aikaan idän ja lännen sotilaiden bunkkereissa meitä tähtäillään näyttöpäätteillä.

 

Venäjän kokonaisviennistä ja öljyn viennistä noin 40 prosenttia kulkee Itämeren kautta, ja koko maan talous on sen häiriöttömästä kulusta riippuvainen. Kuka uskoo vakavasti, että presidentti Putin jonakin päivänä määräisi kenraaleille ammunnat omiin jalkoihin eli aloittamaan Itämerellä kriisin, joka viennin estymisen kautta romahduttaisi Venäjän ja erityisesti Pietarin talouden?

 

Tuoreet amerikkalaiset tutkimukset kertovat, ettei Nato ei pystyisi puolustamaan Baltian maita perinteisessä sodassa. Mutta samalla Venäjän sotatoimet Baltiassa romahduttaisivat Itämeren viennin estymisen vuoksi Venäjän talouden.

 

Baltia ja Pietari meriliikenteineen ovat kuin kaksi rinnakkaista ruutitynnyriä, jotka kumpikin räjähtävät, jos toinen sytyttää naapurin tynnyrin. Huomioon ottaen myös kylmän sodan jälkeiset sotilaalliset järjestelyt Itämerellä on ollut molemminpuoliseen etuun ja uhkaan perustuvan vakaan rauhan materiaaliset edellytykset.

 

Kunkin alueen vakaa rauha voi perustua joko yhden valtion ylivoimaan tai kaikkien tasapainoon, jossa kukaan ei voi hankkia etua menettämättä vastareaktioiden vuoksi myös itse. Itämerellä Yhdysvallat ei voi saavuttaa sotilaallista ylivoimaa suhteessa Venäjään, eikä Venäjä voi edetä Nato -maiden vahingoksi kärsimättä itse.

 

Itämeren alueen maantiede ja sotilaalliset tekijät yhdessä muodostavat siis jatkuvasti vakaan rauhan aineelliset edellytykset. Antaessaan turvatakuut Naton kautta Baltian maille Yhdysvalloilla on kylmän sodan jälkeen ollut Itämeren alueella myönteinen vakautta turvaava rooli. Tosin aluksi oli ongelmana taipumus etääntyä ja saada Suomi kokoaan suurempaan vastuuseen Baltiasta. Nyt taas on taipumus ampua yli ja pyrkimys saada Suomi siihen mukaan.

 

 

Tilanne Washingtonissa

Tällä hetkellä Itämeren alueen nykyisellä turvallisuusjärjestyksellä ei kuitenkaan ole Washingtonissa jakamatonta hyväksyntää. Tilannetta arvioidaan yhä enemmän pelkästään sotilaallisten tekijöiden pohjalta sivuuttaen em. alueen talousmaantieteen ja Yhdysvaltojen itse rakentamien sotilaallisen tekijöiden kokonaisuus.

 

Yhdysvaltojen kevään harjoituksen taustalla on merkittävien amerikkalaisten sotilaiden ja turvallisuuspoliitikkojen huoli siitä, että Venäjä käyttäisi Baltian sotilaallista haavoittuvuutta osoittaakseen koko Naton haavoittuvuuden. Heihin kuuluvat mm. Zbigniew Brzezinski, entinen Helsingin suurlähettiläs Eric Edelman sekä entinen apulaisulkoministeri Strobe Talbott, joka jo keväällä 1997 esitti pääministeri Lipposelle että Suomi ottaisi vastuun Baltiasta – ja uudisti tuon esityksen presidentti Niinistölle vieraillessaan viime kesänä Suomessa.

 

Washingtonin kokonaiskuva on jatkuvasti varsin monipuolinen, mutta nousussa olevan eskalaatiosuuntauksen takana oleva huoli on otettava reaalisena tekijänä yhtä vakavasti kuin venäläisten huoli sen seurauksena tulevasta Yhdysvaltojen sotilaallisesta vahvistumisesta ja etenemisestä lähellä Pietaria. ”Suomen ulkopolitiikan perustehtävänä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen” – sanoi presidentti Urho Kekkonen. Se tarkoittaa, että aktiivisen vakauspolitiikan tulisi olla aktiivista.

 

Washingtonin eskaloivaan suuntaukseen kuuluvat myös Baltian maiden, Puolan ja Ruotsin oikeiston lobbyt perinteisine siirtolaisyhteisöineen. Ne ovat myös pureutuneet Yhdysvaltojen hallinnon ja ulkopolitiikan rakenteisiin (kuten EU:nkin), rahoittavat ajatushautomoita sekä mobilisoivat juuri nyt kannattajia asiaansa innostuville presidenttiehdokkaille.

 

Tällä hetkellä Washingtonissa miehitetään presidenttiehdokkaiden kampanjaesikuntia eli tulevan hallinnon kärkipaikkoja. Presidentti Obaman aikana ei enää tapahtune mitään suurempaa, mutta seuraajan ohjelma, esikunnat ja ensimmäinen tapaaminen presidentti Putinin kanssa tulevat vaikuttamaan paljon myös Itämeren alueella.

 

Tähän eskaloivaan Itämeri –ajatteluun kuuluvat monet vuoden aikana vuodetut tutkimukset sekä hiljakkoin ilmestyneet RAND –yhtymän ja CSIS:n asiantuntevat raportit, joiden mukaan Nato ei pystyisi puolustamaan Baltiaa Venäjän sotilaalliselta hyökkäystä vastaan. Ajattelu kulkee nyt niin, että kaikkiin Baltian maihin on nykyisiin amerikkalaisiin komppanioihin lisättävä ainakin prikaati kuhunkin ja myös Suomi on saatava mukaan. Silloin Venäjää voitaisi mahdollisella Baltian kriisinäyttämöllä uhata myös pohjoisesta.

 

 

Harjoitus osa kokonaisuutta

Yhdysvaltojen ja Naton tämän kevään Suomen sotaharjoitukset sijoittuvat osaksi tätä kokonaisuutta. Vaikka Suomeen tulevat joukot ovat rajalliset, ne tavanomaisten sotaharjoitusten tavoin antavat Baltian sotatoimiin varatuille esikunnille mahdollisuuden harjoitella paikallisia olosuhteita. Samaan aikaan konkreettiset joukot ovat vain pieni osa siitä sotapelistä, jota esikunnissa pelataan. Ajatellaanpa Suomessa harjoituksen suomalaisesta viestistä mitä tahansa, amerikkalaisten viestiksi kuullaan kansainvälisesti, että Suomi on yhä varmemmin käytettävissä.

 

Washingtonissa on presidentti Obaman hallinnossa muutakin ajattelua Itämeren osalta, mutta se näyttää jääneen hopealle. On myös ilmeistä että Berliinissä ollaan huolestuneita nykyisestä kehityksestä Euroopassa ja sen omalla Itämeren rannikolla. Suomi on anteeksiantamattomalla tavalla jättänyt käyttämättä diplomatiansa mahdollisuutta vaikuttaa Itämeren todellisen geopoliittisen tilanteen tunnetuksi tekemiseen ja koota vakautta puolustava ryhmittymä sen pohjalta ja sen taakse.

 

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Suomi kohtaa laajan idän ja lännen konfliktin. Viimeisen 200 vuoden aikana niissä kaikissa on kuitenkin pohjoisen Euroopan kysymys ratkaistu alta pois, vaikka muualla tilanne on ollut epäselvä. Pohjois-Eurooppa eli Itämeren alue on maantieteellisesti aina ollut selkeästi oma kokonaisuutensa, ja Suomella on selkeä tehtävä ja mahdollisuus olla aloitteellinen sen vakaan rauhan turvaamisessa. On torjuttava ajatus, että nyt ja tulevaisuudessa mikä tahansa kriisi missä tahansa maapallolla suurvaltojen kesken vaatisi aloittamaan sapelinkalistelun myös Itämerellä.

 

Nyt kuitenkin Washingtonissa, Brysselissä ja Moskovassa on valmiit skenaariot Itämeren sotilaallisen eskalaation jatkumisesta ja myös suunnitelmat seuraavien portaiden varalle. Nykyiset skenaariot ilman väliin tulevaa poliittista ratkaisua päätyvät todennäköisesti sotilaalliseen kriisiin tai sen partaalle tai ydinaseilla uhkaamiseen, jotka ratkaistaan suurvaltojen sopimuksella. Washingtonin tapaamisen jälkeen avautuu myös näkymä pitkäjänteisestä eskalaatiosta, joka portaittain tekee Baltian-Pohjolan alueesta amerikkalaisen tukikohdan käyttäen hyväksi täällä olevia toiveita Baltian suojaamiseen sekä Venäjä -pelkoja.

 

 

Mitä jatkossa?

Tällä hetkellä on ongelma, miksi Washingtonin, Berliinin ja Moskovan poliittiset johdot antavat Itämerellä jatkua sotilaallisen eskalaation, josta jokaisen osapuolen skenaariot lupaavat niille itselleen – ja kaikille alueen 90 miljoonalle asukkaalle – vain huonoja tuloksia.

 

Suomen ulkopoliittisen johdon oikea linjaus on ollut ”aktiivinen vakauspolitiikka”, mutta käytännössä se on ollut varsin passiivinen ja tosiasiallisesti sotilaiden on annettu ohjata turvallisuuspolitiikkaa. He ovat kunnioitettavia ammattilaisia aseisiin liittyvissä kysymyksissä. Mutta se jolla on vain vasara, näkee vain nauloja. Suomen ja Itämeren alueen ylimpien valtionjohtojen tulisi tarttua edistämään Itämeren alueen vakaan turvallisuuden kokonaisuutta ennen kuin se on liian myöhäistä.

 

On myös mahdollista, ettei päädytä vaikean tilanteen kautta suurvaltojen sopimukseen vaan todelliseen sotilaalliseen kriisiin. Siihen voi johtaa vahinko tai se, että eskalaation loppupelissä Venäjä päätyy esimerkiksi nurkkaan ajettuna katsomaan, uhraako Yhdysvallat todella New Yorkin Narvan vuoksi.

 

On myös mahdollista, että viime kesän Etyj kokous, Naton isäntämaasopimus, kevään amerikkalaisharjoitus, suomalaisen median into ja sotilaiden heikko kotimainen ohjattavuus vaikuttavat Venäjän odotuksiin Suomen alueen käyttäytymisestä mahdollisessa Baltian kriisissä – eikä se siis luottaisi suomalaisten puheisiin. Siinä tapauksessa Venäjä suunnittelisi Baltian kriisin ajaksi Suomen puolustusvoimille muuta puuhaa kuin Baltian tai amerikkalaisten avustamisen ja eliminoisi alkuunsa mahdollisuuden käyttää siihen tarkoitukseen lentokenttiä tai Naton isäntämaasopimukseen kuuluvia satamia.

 

Tiedon tultua kevään harjoitksista Suomen maaperällä ehdotin osaltani, että ne peruutettaisiin alkuna Itämeren sapelinkalistelun hillitsemiseen ja kääntämiseen liennytykseksi. Tällä hetkellä käännettä ei ole näkyvissä, ja siitä kantaa myös Suomen ulkopoliittinen johto oman vastuunsa.

 

Toinen ehdotus oli Itämeren alueen turvallisuus- ja yhteistökonfrenssi. Sillä alkaa olla kiire.

 

Päivitetty 6.6.2016.