Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viime päivinä on julkisuudessa kerrottu, että ”STT:n tietojen mukaan kontra-amiraali evp. Georgij Alafuzoffia epäillään tietovuototutkinnassa, jossa on selvitetty sotilastiedustelun aineistojen päätymistä Helsingin Sanomille.”

 

 

Asia ansaitsee tarkempaa tarkastelua.

 

 

Esitutkinnan ollessa kesken, kyseessä on uusi vuoto, koska laissa viranomaisten asiakirjojen julkisuudesta säädetään salaisiksi ”poliisille ja muille esitutkintaviranomaisille ja syyttäjälle sekä tarkastus- ja valvontaviranomaisille tehdyt ilmoitukset rikoksesta, esitutkintaa ja syyteharkintaa varten saadut ja laaditut asiakirjat sekä haastehakemus, haaste ja siihen annettu vastaus rikosasiassa, kunnes asia on ollut esillä tuomioistuimen istunnossa taikka kun syyttäjä on päättänyt jättää syytteen nostamatta…”

 

 

Ilta-Sanomat perustelee, että ”STT kertoo epäillyn nimen jo esitutkinnan ollessa kesken, koska kyse on erityisen vastuunalaisessa asemassa työskennelleestä henkilöstä ja poikkeuksellisen paljon huomiota ja keskustelua herättäneestä tapauksesta.”  Ja lisäksi, että ”Esitutkintalaissa kuitenkin sanotaan, että tutkinnasta voi olla tarpeen tiedottaa muun muassa asian yhteiskunnallisen merkityksen tai sen herättämän yleisen mielenkiinnon takia.”

 

 

Esitutkintalaki sanoo, että esitutkinnasta voi antaa tietoja sen ”…yhteiskunnallisen merkityksen, sen herättämän yleisen mielenkiinnon, rikoksen selvittämisen, rikoksesta epäillyn tavoittamisen, uuden rikoksen estämisen tai rikoksesta aiheutuvan vahingon estämisen vuoksi…” Sekä, että ”Henkilön nimen tai kuvan saa antaa julkisuuteen vain, jos se on välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi, rikoksesta epäillyn tavoittamiseksi, uuden rikoksen estämiseksi tai rikoksesta aiheutuvan vahingon estämiseksi.”

 

 

Mutta laki sanoo myös, että ”Oikeus antaa tietoja esitutkinnasta julkisuuteen on tutkinnanjohtajalla ja hänen esimiehillään sekä heidän määräämällään muulla virkamiehellä. Oikeus tietojen antamiseen on myös syyttäjällä esitutkinnan päättymisen jälkeen.” Ilta-Sanomien mukaan kuitenkin ”Keskusrikospoliisin tutkinnanjohtaja Janne Järvinen perustelee poliisin pitkää hiljaisuutta sillä, ettei keskeneräistä tutkintaa kommentoida.”

 

 

On mahdollista, että poliisin suorittama esitutkinta on nyt lausunnolla asianosaisilla eli Alafuzoffilla, Pääesikunnalla ja Helsingin Sanomilla, sillä lain mukaan: ”Ennen esitutkinnan päättämistä asianosaisille on varattava tilaisuus antaa esitutkintaviranomaiselle loppulausunto esitutkinta-aineiston riittävyydestä, näytön arvioinnista, oikeuskysymyksistä tai muista asian käsittelyn kannalta tärkeistä seikoista….” Jos tutkinta on edennyt tähän vaiheeseen, poliisin lisäksi vain joku näistä kolmesta on voinut vuotaa salassa pidettävän asiakirjan tietoja STT:lle, vaikka epäillyllä tuskin on siihen intressiä. On mielenkiintoista nähdä mitä tämä tapaus tuo julkisuuteen kaikkien näiden asianosaisten suhteista, kun savuava paperi on nyt varomattomuudesta tuotu julkisuuteen.

 

 

                                                                               

 

 

 

 

 

Liisa Hyssälä ja Sirkka-Liisa Anttila ovat perustellusti kiinnittäneet huomiota Yleisradion ohjelmiston yhteen yksityiskohtaan. Samalla on kuitenkin paikallaan myös havaita taustalla oleva YLE:n ohjelmapoliittisen ajattelun syvällinen ongelma. Sanon tämän taustanani työ YLE:n apulaisjohtajana pääjohtaja Sakari Kiurun avustajana hänen yrittäessä ratkaista YLE:n ongelmaa.

 

 

Yleisradio on historialtaan Suomessa BBC:n kaltainen kansallinen versio julkisen palvelun joukkoviestinnästä, Suomessa alkuperäisenä tehtävänään kansansivistys. Ennen yksityistä radio- ja televisiotoimintaa tai sosiaalista mediaa se oli myös poikkeuksellisen merkittävä yhteiskunnallinen instituutio, eikä se ole merkitystään menettänyt nytkään.

 

 

Televisiotoiminnan alkaessa 1960 -luvun alkupuolella Yleisradio laajeni merkittävästi ja sen pääjohtajaksi tuli uuden polven edustaja Eino S. Repo. Hänen johdollaan kehitettiin uudelle polvelle ns. informatiivinen ohjelmapolitiikka paljolti marxilaisista ja radikaalin positivistisista eli vain luonnontieteen metodin tieteessä ja kulttuurissa hyväksyvistä lähtökohdista. Muuhunkin ajan poliittiseen ja kulttuuriseen tielanteeseen liittyen siitä tuli uuden polven myötä YLE:n ohjelmapolitiikan ja ohjelmiston nyt jo tiedostamaton syvärakenne. Pääjohtaja Repo joutui väistymään ylimmästä johdosta, ja välivaiheen jälkeen pääjohtajaksi nimitettiin vääristymää korjaamaan työväen sivistysliikkeen taustasta pääjohtaja Sakari Kiuru vuonna 1980. Vuoden 1985 alusta tulin hänen alaisekseen suunnittelu- ja koulutustoiminnan apulaisjohtajaksi.

 

 

Pääjohtaja Kiuru oli jo ensimmäisellä kaudellaan luonnehtinut ohjelmissa tarvittavan empatiaa. Uuden yleläisen ensimmäisiä tehtäviä oli avata, mitä vanhastaan toimiluvassa ollut sivistystehtävä pitää sisällään ja mistä pääjohtaja Eino S. Revon ajoista tunnetuksi tulleessa informatiivisessa ohjelmapolitiikassa oli kysymys. Projektista muodostui käytännössä marxilaisen kulttuurin analyysi ja kritiikki samoin kuin suomenkielen sanan "sivistys" aatehistorian ja sisällön analyysi.

 

 

Yleiskuva suomenkielen sanasta sivistys oli tuttu. Reinhold von Beckerin oli 1840 –luvulla kääntänyt alun perin puhdistamista merkitsevällä sivistyksellä saksankielen jo silloin maallistuneen sanan die Bildung, jonka vanhin alkuperä oli 1200 –luvun Meister Eckhardin kehittämänä kristillinen. Väitöskirjan jälkeen puhdetyönä harrastamassani J.V. Snellmanin filosofisessa psykologissa sivistys oli ihmisen kasvua luontosidonnaisuudesta vapauteen. ”Siivistyksestä” kehitetty sana sivistys näytti viittaavan myös Aristoteleen Runousopineli draaman katharsikseen.

 

 

Suomenkielen sana sivistys kokoaa näin yhteen kristillisen, klassis-poeettisen ja snellmanilaisen kansallisen ajatuksen ihmisyyden kulttuurisesta kehittymisestä tietäväksi, eettiseksi ja vapaaksi persoonaksi. Siinä ajattelussa suomalais-kansallinen kulttuuri on yleisinhimillisen erityinen osaltaan arvokas muoto. Sakari Kiurun esikunnassa kävi melko pian selväksi, että von Wrightin tieteenfilosofianjakoa galileiseen ja aristoteliseen eli luonnontieteisiin ja humanistisiin tieteisiin saattoi käyttää avaamaan myös Ylen ohjelmapolitiikan perusteita. Itse suuren yhtiön laajaan ohjelmistoon vaikuttivat käytännössä monet virtaukset, mutta pitkän päälle johdon tietoisella ohjelmapolitiikalla on ollut merkittävä vaikutus – etenkin kun se 1970 –luvun tilanteen mukaisesti samalla myös ilmensi ja toteutti yhden marxilaisittain suuntautuneen aktivisti-ikäluokan ajattelua.

                                                                               

 

Pääjohtaja Revon aikana tehdyn Yleisradion suunta -teossarjasta ja sitä taustoittaneesta Yrjö Ahmavaaran Informaatio -tutkimuksesta avautui selkeästi sekä humanistisen kulttuurin kieltävä looginen positivismi että marxilaisuus. Ahmavaaran keskeiset muotoilut voisivat olla lähes suoraan Moritz Sclickiltä, jopa nuoren Wittgensteinin Tractatuksesta: ”Todellisuus muodostuu singuläärisisitä reaaliolioista: reaalisista esineistä ja tapauksista. Kaikki muut reaaliset esineet ovat yhden suuren esinekollektion, nimittäin fysikaalisen maailmankaikkeuden osia.”

 

 

Se mikä ei sovi tätä vastaavaan tieteelliseen tai perusteiltaan marxilaiseen kieleen oli informatiivisen ohjelmapolitiikan ajattelulle mielikuvitusta, tabuja tai jopa Jean Paul Sartrea seuraten piilevää fasismia. Informatiivisen ohjelmapolitiikan mukaan Yleisradion ohjelmien tehtävänä on siivota kielestä ja yleisön tietoisuudesta epätieteellistä ainesta ja vahvistaa tieteellistä. Sen uskottiin johtavan älylliseen aktivoitumiseen muuttaa maailma tieteellisten käsitteiden mukaiseksi eli Karl Marxin edellyttämän ihmisen ”lajiolemuksen” käynnistymiseen toimimaan kohti sosialismia. Tätä auttaa Bertolt Brechtin eeppisen teatterin muoto ohjelmissa eli ”kieltämisen kieltäminen”, joka vieraannuttaa yleisöä nykyisestä epätieteellisestä ja ihmisen ”lajiolemuksesta vieraantuneesta” porvarillisesta kulttuurista eli käytännössä demokraattisesta yhteiskunnasta ja kansallisesta kulttuurista ja sivistysperinteistä. Käytännössä siitä tuli myös uutisjournalismin perusmuoto. Jos esimerkiksi Suomesta on jotakin hyvää sanottavaa, on samalla ”kriittisesti” osoitettava, että perimmiltään todellisuudessa asiat ovat huonosti.

 

 

Inventaario Yleisradion ohjelmatarjonnasta osoitti, että informatiivisen ohjelmapolitiikan ja Brechtin eeppisen teatterin mukaisesti maan nuoressa televisiossa oli tietoisesti syrjitty Suomessa aikaisemmin vahvaa nuorisoseura- ja työväennäyttämöiden sekä ja suomalaisen elokuvan ”aristoteelista draamaa” – Yleisradion oman Televisioteatterin ja maan elokuvakritiikkiä hallinneen Peter von Baghin johdolla. Olin ollut 1970 -luvun alussa läheisessä yhteistyössä Mikko Niskasen kanssa, joka oli masentuneena kertonut von Baghin johtamasta syrjimisestä, mitä tämä tosin yritti myöhemmin paikkailla kun Niskanen oli selvinnyt vastuksistaan omin voimin. Myöhemmin myös Matti Kassila kertoi, miten hänelle ilmoitettiin, ettei häntä enää tarvita. Sakari Kiurun esikunnassa johtopäätöksenä oli mm. laaja koulutusohjelma ja televisionomaisen kotimaisen draamatuotannon aktiivinen rohkaisu.

 

 

Törmäys informatiivisen ohjelmapolitiikan perinteeseen oli kuitenkin sen verran voimakas, että pääjohtaja Kiurun seuraajaksi onnistuttiin nostamaan informatiivisen ohjelmapolitiikan toimittaja-aikoinaan sisäistänyt uusi pääjohtaja Reino Paasilinna. Paasilinna joutui sitten lopulta lähtemään, mutta Yleisradion ohjelmapolitiikan perinteeksi jäi demokratia yläpuolelle asettuminen ja kansallisista sivistysperinteistä vieraannuttaminen, minkä on vuosikymmenien mittaan erityisen vahvasti kokenut juuri tasavaltalaisesta ja sivistysperinteestä noussut liike, mutta myös monet muut. Tuore esimerkki kansallisesta vieraannuttamisesta on vuosien 1917-1919 tietoisesti vääristelevä tai unohtava käsittely YLE:ssä, erityisesti uutistoiminnassa.

 

 

Tiedostamattomaksi ohjelmapolitiikan osaksi tulleen ajattelun alkuperäinen ajatus oli, että sivistysainesten hajottaminen kielestä ja kulttuurista johtaisi ”lajiolemuksen” mukaiseen ihanneyhteiskuntaan. Mutta kuten ympärillä näkyy, seuraus on taantuminen mm. alkukantaisen vihapuheen suuntaan.

 

 

------------------------

 

 

Lisää aiheeesta: "Miten televiso vaikuttaa elämäntapaan?"

Kuva, Ilta-Sanomat ja YLE

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ajankohtaista pohdintaa

 

 

"Pyysit taakkoja kantaaksesi -. Ja valitit kun niitä laskettiin hartioillesi. Ajattelitko jotakin muuta? Luulitko, että voi uhrautua tuntemattomana? Uhrautumisen uhriahan on siinä, että tuomitaan vastakohtanaan.

 

Oi Filippuksen Kesareaa: hyväksyä tuomituksi tuleminen toiminnan väistämättömänä tuloksena ja edellytyksenä, hyväksyä jo silloin kun sitä suunnittelee ja siitä päättää."

                                                                                                                    

Dag Hammarskjöld: Tienviittoja

 

 

Mannerheim sanoi heti talvisodan jälkeen uudelle esikuntapäällikölleen kenraali Heinrichsille olleensa ”jo kauan sitä mieltä, ettei se raja (Tarton rauhan 1920) voinut olla pysyvä raja kahden itsenäisen kansakunnan välillä, joista toinen on heikko ja toinen mahtava”. Heikki Haavisto sanoi tammikuussa 1991, että vaikka hän itse vastustaa, EU:n maatalouspolitiikka tulee tavalla tai toisella toteutumaan myös Suomessa. 

 

 

Poliittisen johtajan kansa ja kannattajat odottavat täyttä voittoa, joka on mahdoton. Hänen tehtävänään on saavuttaa näille paras mahdollinen tappio kuten Mannerheim ja Haavisto.

 

 

Dag Hammarskjöld ja Platon sanoivat, että kun toimii oikein väärässä maailmassa, tulee väistämättä tuomituksi. Se on hyväksyttävä ennalta, kun ottaa tehtävän. Presidentti Koivisto sanoi asian niin, että kaikki politiikka on väärää – jonkun mielestä ja aina median.  

 

 

Valtioneuvoston linnaan mennään aina voittajana ja sieltä lähdetään tappion kärsineenä.

 

 

Ihmiset ja valtiot toteuttavat omaa käsitystään oikeasta ja poliittisen johtamisen tehtävä on sovittaa ne yhteen säännöillä ja diplomatialla. Muutoin tulee sota. 

 

 

Johtajan on sekä näytettävä suuntaa että pidettävä korttinsa piilossa. Ennen lopullista päätöstä tulee vastavoimia ja yllättäviä käänteitä, ja siksi ei voi ennalta sulkea ovia. Sitoutuminen ennen loppupeliä vanhoin ja väärin tiedoin tuo tappion. Kun poliittinen johtaja ei voi kertoa kenellekään perimpiä ajatuksiaan, hän on aina yksinäinen.

 

 

Ulkoisesti korkeinkaan asema ei tuo valtaa vaan mahdollisuuden siihen. Kaikki valta on viime kädessä arvovaltaa ja osaamista käyttää aseman mahdollisuuksia. Jos arvovaltaa tai osaamista ei ole, muut eivät välitä, sillä vain kyky vastata heidän toiveeseensa ja pelkoonsa on hänen valtaansa, sanoo opettajani Richard Neustadt.

 

 

Siksi vastustajat ja media keskittävät poliitikkojen maineeseen.

 

 

Kun on puhuttu kriittiseen sävyyn Mannerheimin tarkkuudesta ulkoisen kuvansa suhteen, ei ole ymmärretty, että se oli ydinosa hänen valtaansa. Jokainen seuraaja on ottanut oppia.

 

 

Poliittisen johtajan suuri vaara on ihmisten luontainen sulaminen päästessään lähelle häntä eli suurta valtaa. Siitä seuraa imartelua ja helposti oma päähän meno. Se johtaa umpikujaan ainakin johtajan, mutta usein myös hänen johdettavansa. On siis vältettävä joutumasta hallinnon tai poliittisen lähipiirin vangiksi ja etsittävä ne ohittavaa informaatiota niin, ettei se johda näiden lähimpien epälojaalisuuteen. On siis päästävä herkästi lähelle ja samalla säilytettävä tietty etäisyys.

 

 

Johtaminen on nykyisen muuttamista uudeksi ja siksi se kohtaa aina vanhan vallan, toiveet ja pelot. Siksi jokaista todellista uudistusta seuraa vastaisku. Siihen on varauduttava jo, kun miettii uutta.

 

 

Kun alkaa johtaa uudistusta, on varauduttava siihen, että tulee lyödyksi ja hedelmät menevät seuraajien koriin. Siksi uudistus on vietävä niin pitkälle, ettei vastaisku tehoa.

 

 

Johtajan on siis laitettava itsensä likoon tietäen, että hänen parasta ajava toimintansa todennäköisesti johtaa tappiolta näyttävään tilanteeseen. Osuessaan kohdalle, sen kokee vääryytenä, mutta taustalla on ihmisen perusdraama. Tällaiset ihmiset kannattavat demokraattista yhteiskuntaa. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Arktisen neuvoston kokous oli ulkoministeri Soinin viimeinen suuri asia, ja sen tulos tavallaan kuvaa hänen ulkoministerikauttaan. Jo eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana hän näyttää omaksuneen pääministeri Kataisen ja Stubbin ajattelua, että ulkopolitiikassa on kysymys eräänlaisesta arvoyhteisöjen kauneuskilpailusta. Neljä vuotta sitten oli kestämätöntä jättää maan kannalta kaksi keskeistä ministeriötä yhden puolueen varaan. Onnettomuus vielä täydentyi, kun ratkaisun parlamentaarinen pohja putosi muutamaan prosenttiin.

 

 

Rovaniemen arktisessa neuvostossa kohtasivat kaksi ihmiskunnan suurta kysymystä tällä vuosisadalla, ilmastonmuutos sekä Yhdysvaltojen ja keskenään liittoutumaan puristettujen Kiinan ja Venäjän geopolitiikka maapallon pohjoisosassa. Ilmastonmuutos on oma kokonaisuutensa, ja siinä presidentti Niinistön sekä Suomen valtion ja talouselämän aloitteellisuuden perusteella Suomella on uskottavuutta ja ideoita myös jatkossa.

 

 

Sen sijaan ideologiseen ulkopolitiikkaan pitkään ohjatussa ulkoministeriössä tarvitaan nopeaa heräämistä eilen presidentti Niinistöltä kuulluin sanoin ”kovan luokan turvallisuuskysymyksissä”. Paras johdanto siihen on Vanhasen I hallituksen selonteko, jossa Suomi ja Pohjois-Eurooppa asemoitiin geopoliittisesti atlanttisen Yhdysvaltojen, Venäjän ja Euroopan voimakenttien keskelle. Siis paikkaan missä olemme aina reaalisessa maantieteessä olleet, myös ennen Yhdysvaltoja kun Englanti oli johtava Atlanttinen valta. Suomen ulkopolitiikan ammattitaito on ollut edistää tämän kolmen tien risteyksen rauhan perustana olevaa kaikille edullista tasapainoa. Ja juuri siitä on viime vuosina yhä enemmän luovuttu, ei niinkään puhein vaan teoin kuten Suomen maaperällä eskaloituvin kansainvälisin sotaharjoituksin.

 

 

Yhdysvaltojen ulkoministeri Pompeon Rovaniemen sanoin arktisesta ”alueesta on tullut globaalin vallan ja kilpailun pelikenttä”. Venäjä siellä eli täällä on ollut koko historiansa ajan, ja myös Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa alueen ja siihen liittyen sen pohjoismaiden ja Suomen politiikan merkitys on vuosia korostunut. Yhdysvaltojen ratkaisuna on ollut asemoitua Pohjois-Eurooppaan sotilaallisesti Naton ohi. Pompeon maapallokartalla se tarkoittaa samalla sotilaallista asemoitumista Euraasian mantereen luoteisnurkkaan. Sen jatkoksi ollaan tukemassa Baltiasta Mustallemerelle reunavaltioiden ketjua, jolla hallitaan Euroopan ja Venäjän suhdetta. Viime vuosikymmeniin asti Washingtonissa katsottiin Pohjois-Eurooppaa pöytäkartalla Atlantin yli pohjoisena sivustana, nyt maapallokartalla Arktisen alueen yli sen itsensä sekä Venäjän ja Euroopan raja-alueena.

 

 

Historiassa Atlantin valtojen Pohjois-Euroopan politiikka on myös ollut estää Manner-Euroopan valtoja eli Saksaa ja Ranskaa etenemästä Atlantin valtojen ja Venäjän väliin niiden pohjoiselle raja-alueelle. Sen Atlantin vallat ovat lopulta aina hoitaneet yhteistyössä Venäjän kanssa. Jatkossakaan ei ole realistista pyrkiä ratkaisemaan Pohjois-Euroopan ja Suomen turvallisuuskysymystä nojaamalla Berliiniin tai Pariisiin. Sen sijaan Suomella on EU:n jäsenenä aikaisempia historian vaiheita paremmat lähtökohdat auttaa vakaata turvallisuutta vahvistavaa tasapainoa myös siihen suuntaan.  

 

 

Tässä vaiheessa on mahdotonta sanoa, kenen nimi on siinä paperissa, joka ohjaa Yhdysvaltojen viime vuosien Pohjois-Euroopan ja siis Suomenkin politiikkaa. On myös mahdollista, ettei kenenkään. On mahdollista, että näillä nurkilla on ajelehdittu sotilasbyrokratian operatiivisin päätöksin tai Washingtonin eri byrokratioiden muistiokamppailuiden satunnaisin seurauksin. Siihen viittaisi se, että ydinasesuurvalta lähettää omia maajoukkojaan toisen ydinasesuurvallan rajan läheisyyteen kuin konsanaan Berliinissä kylmän sodan aikana. Kyseessä on kuitenkin Yhdysvaltojenkin aito ja legitiimi ongelma, ja Suomen tulisi ottaa siihen jälleen kaikille osapuolille ja siis samalla myös itselleen ratkaisua etsivä rooli.

 

 

Ensimmäinen kysymys on, kuinka järkevää Yhdysvaltojen ja Euroopan kannalta on puristaa Venäjää liittoutumaan Kiinan kanssa, kun se voisi myös olla normaalissa vuorovaikutuksessa sekä itään että länteen ja samalla lännen puskurivaltio itään.

 

 

Nyt Suomessa turvallisuudesta vastanneet ministerit eivät ole etsineet tilannekuvaa saatikka ratkaisua jo pitkään hahmottuneeseen Suomen tämän vuosisadan turvallisuusympäristöön, paremminkin päinvastoin. On toivottava saada seuraavan hallituksen miehitystä sellaiseksi, että vastuuministereiden yhteys onnistuu perustuslain mukaisella tavalla myös pääministerin ja erityisesti presidentin kanssa. Samalla on syytä todeta, että nykyisestä perustuslaista ja erityisesti sitä soveltavista säädöksistä ja käytännöistä on saatu kokemuksia pian 20 vuotta. Sopivalla tavalla olisi paikallaan katsoa, kuinka kauaksi käytännöt ovat etääntyneet perustuslain alkuperäisistä perusteluista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olen jo aikaa sitten kantanut korteni kekoon Jussi Halla-ahon ihmiskuvan arvioinnissa, joten lienee luvallista tarkastella hänen vappupuhettaan.

 

 

Halla-ahon mielestä on ongelmallista, että melkein kaikki puolueet voivat Suomessa liittoutua melkein kaikkien muiden kanssa tai irtisanoutua yhteistyöstä yhden puolueen kanssa. Seurauksena on, ettei vaalien tulos juuri vaikuta sitä seuraavan politiikan sisältöön. Nykyjärjestelmässä hyvin kaukana toisistaan olevat puolueet liittoutuvat, eikä kompromissina luotu hallitusohjelma ole kenenkään mielestä hyvä. Tilkkeeksi otetaan vielä pieniä, yhden asian puolueita, kuten rkp, jotka näin saavat kannatukseensa nähden suhteettoman vaikutusvallan.

 


Kuitenkin demokratiassa vaalien tuloksen pitäisi heijastua käytännön päätöksenteossa. Halla-aho pohtii myös vaihtoehtoja. Yksi malli olisi kolmen suurimman hallitus. Tällä tavoin ainakin suurimpien äänestäjäryhmien näkemykset tulisivat aina edustetuiksi. Toinen vaihtoehto olisi Ruotsin kaltaiseen blokkipolitiikkaan, jossa äänestäjille on etukäteen selvää, minkä puolueiden kanssa heidän oma puolueensa aikoo vaalien jälkeen tehdä yhteistyötä. Kolmas on Tanskan mallin, jossa eniten ääniä saanut puolue muodostaa vähemmistöhallituksen.

 


Halla-ahon puheessa tätä seurasi matemaattinen tarkastelu nyt käytettävissä olevista vaihtoehdoista.  Hänen mukaansa Rinnettä ei käy tällä hetkellä kateeksi. Muut puolueet toki haluavat hallitukseen, mutta ne ovat esittäneet pitkän listan kynnyskysymyksiä ja vaatimuksia, joita on erittäin vaikeaa ellei mahdotonta sovittaa toisiinsa tai Rinteen omiin vaalilupauksiin. Joku joutuu vielä syömään sanansa ja kääntämään takkinsa, ja samaan aikaan kaikkien pitäisi kampanjoida toukokuun eurovaaleihin.

 

 

Tämän voi havaita myös kansalaisena, kun hallituksen muodostaja on vaalien jälkeenkin suuntautunut lähinnä eurovaaleihin sekä seuraaviin eduskuntavaaleihin.

 

 

Suomen poliittisen järjestelmän hajaantumisen taustalla ovat samat liberaalin demokratian ongelmat kuin kaikissa muissakin länsimaissa, mutta meillä on myös omat piirteemme. Suuren muutoksen nykysuuntaan toi perustuslakiuudistuksen jälkeinen sopimus, että suurin puolue aloittaa hallitusneuvottelut – ja kokoaa Halla-ahon kuvaamalla tavalla hallituksen kokoonpanoon ja hintaan mihin hyvänsä.

 

 

Käytännön seurauksena on ollut suurimpien puolueiden strategioissa etsiä erityisryhmiä, joilla voisi saavuttaa muutaman prosentin kymmenyksen etumatkan muihin. Merkittävimpiä esimerkkejä ovat olleet kokoomuksen Sari sairaanhoitaja vuoden 2007 vaaleissa sekä SDP:n vappusatanen näissä vaaleissa. Suurimmissa vaalipiireissä tämä on myös johtanut jugurttien tapaan segmentoituihin ehdokasasetteluihin pienillekin erityisryhmille ja vastaavasti näiden kokoaan suurempaan valtaan erityisesti viestinnässä. Kun enemmistöjä kootaan vähemmistöistä, laajan kansan arkinen enemmistö häviää näkyvistä.

 

 

Toinen seuraus ovat Halla-ahon mainitsemat yhden asian puolueet, joilla voi päästä hallituksen enemmistön muodostavaan asemaan ja ulospäin näkyvää paljon suurempaan vaikutukseen koalitiohallituksen sisällä. Tietysti Halla-ahon omakin puolue kuuluu näihin, Suomen historian dramaattisena esimerkkinä nykyisen hallituksen ulko- ja puolustusministerin paikkojen täyttäminen.

 

 

Käytännön tilanne Suomen koalitiohallitusten työskentelyssä on hallitusryhmien jatkuva omien asioiden kiristäminen pääministeriltä, myönteisillä asioilla paistattelu ja vastuun jättäminen pääministerille – puolueista riippumatta. Tuorein esimerkki on nykyinen hallitus. Mutta kun esimerkiksi Jyrki Katainen jätti kesken ja sanoi, että on tullut neuvoteltua, hän tiesi mistä puhui. Taustalla on rakenteellinen kiristämismahdollisuus muodolliselta ja poliittiselta asemaltaan vähävoimaiselta pääministeriltä sekä hallitusryhmien etäisyys toisistaan. RKP edustaa tässä tunnetusti korkeinta perinteistä ammattitaitoa. Omien havaintojeni kukkanen oli, kun ministeri asetti keskellä kriisiä tsunamin hoidon ehdoksi oman pikku asiansa hoitamisen.

 

 

Kuten sanottu suomalaisenkin päätöksenteon vaikeutumisen taustalla ovat länsimaisen yhteiskunnan ja demokratian kaikkialla näkyvät ongelmat, ja ne näkyvät moni tavoin myös Suomessa. Kuitenkin yhden suomalaisen erityisongelman ratkaisemiseen yksi malli on se, ettei pienellä marginaalilla suurimmaksi puolueeksi tulevasta välttämättä tule pääministeripuolue.