Blogi

 

 

Kun YLE:n uutiset ja ohjelmisto oikein harmittavat, etsin usein kirjahyllystä Jean Clairin omaelämänkerrallisen kirjan “Les derniers jours” (Viimeiset päivät). Clair on Picasso –museon ensimmäinen johtaja, Ranskan Akatemian jäsen ja viime vuosikymmenien ehkä tunnetuin taidenäyttelyiden kuraattori.

 

 

Kesällä 2010 kävin Pariisissa Clairin näyttelyssä "Rikos ja rangaistus". Lehtitietojen perusteella se silloin kiinnosti kertoessaan taidehistorian keinoin, miten syyttömät on usein tuomittu syyllisiksi kuten meillä vuoden 2004 tsunamissa. Mutta se kertoi myös, miten Rooman keisareiden järjestämien joukkoteurastusten ja myöhempien hallitsijoiden järjestämien julkisten mestausten kansanhuvista tuli modernin ajan median uutisoimana levikkiä lisäävää viihdettä.

 

 

Suomessakin vihan ja väkivallan edistämisellä on pitkät perinteensä. Kesällä 1918 Otto Ville Kuusinen analysoi kevään vallankumouksen epäonnistumisen syyksi, ettei porvareita kohdeltu työläisten innostamiseksi tarpeeksi julmasti, ja hän kirjoitti sen pohjalta monille kielille käännetyn vallankumousoppaan – jonka sitten 1970 –luvun marxilaiset julkaisivat vielä oman uskonsa tueksi. Talvella 1922 Elmo Kaila perusti AKS:n Vihan veljet sillä ohjelmalla, että maan paras turva on suomalaisten kiihottaminen ryssävihaan. Syksyllä 2007 Kansallisteatteri sitten yhdisti Tuntemattomassa sotilaassaan luokkavihan ja ryssävihan – vihan ja väkivallan uudeksi nousuksi.

 

 

Kehitys on kehittynyt, ja tänään Suomessa myös YLEn keskeinen kilpailukeino ovat rikos ja väkivalta ohjelmistossa ja uutisissa. Toinen on tietenkin ihmisen seksuaalisuus, jota YLE:n uutiset on eilisillan tavoin viime vuodet käsitellyt osana kapitalistista liiketoimintaa.

 

 

Clairin mukaan modernin taiteen kausi alkoi Paul Cézannen kuoleman ja suuren näyttelyn tienoilla noin vuonna 1906 ja päättyi vuoden 1968 tienoilla uuden polven suureen kapinan ja juuri 100 vuotta sitten pisuaarin näytteille laittaneen Marcel Duchampin kuoleman aikoihin. Sen jälkeen abstraktio ja rajojen ylittäminen on tyhjentänyt ja toistanut itseään.

 

 

Clairin mukaan, ”Lyhyesti sanoen mauttomuuden estetiikka on ottanut paikan maun estetiikalta…” Häntä kuten minuakin kuvottaa kulttuuria ja elämää barbarisoiva ”modernin suuri, pohjaltaan pessimistinen seksin, veren ja kuoleman kolmikko”. Se tuli esiin ensin taiteessa ja läpäisi sitten valtamedian ylläpitämän julkisuuden. Käyn enää harvemmin ulkomailla, mutta kuten viime kevään Brysselissä ja Pariisissa vietetyn viikon jälkeen tuntuu yhä useammin, että kulttuurin ja median taantuminen on Suomessa pitemmällä kuin muualla läntisessä sivilisaatiossa. Syntyessään ja nuorena Suomi oli yksi ihmiskunnan eturivin suurista sivistysdraamoista.

 

 

Modernin taiteen ja kulttuurin kriisin yhtenä ilmentäjänä Clair pitää kasvojen häviämistä taiteesta. Muotokuva syntyi renessanssin myötä ja kasvot alkoivat kadota viime vuosisadan alussa kertoen modernin ihmisen psyyken hajoamisesta ja tyhjenemisestä. Tämän ilmiön hän liittää suoraan luonnetieteellisen ihmiskuvan ylivaltaan esimerkkinä suuren positivistin Ernst Machin omakuva, jossa näkyy vain jalat ja vartalo. Tähän voi liittää Ludwig Wittgensteinin ja myös G.H. von Wrightin tunnistaman modernin kriisin ytimenä fysiikan ja sen metodin tulon aikamme kaiken läpäiseväksi metafysiikaksi, joka hajottaa ja syrjäyttää kulttuurin humaanit ainekset. Tässä Suomessa voi tunnistaa taustalla 1970 –kuvulla hegemonian saavuttaneen positivismin ja stalinismin perinnön hyökätä klassista, kristillistä ja kansallista sivistyshumanismia vastaan.

 

 

Kuin Jürgen Habermasille Clair sanoo, että kasvoton moderni ei ole vain keskeneräinen vaan myös mahdoton projekti loppuun vietäväksi. Kaikkea ei voi repiä loppuun saakka hajalle taiteessa ja median julkisuudessa sekä näin ihmisen psyykessä. Immanuel Kant ja David Hume olivat väärässä olettaen ihmisyyden olevan luonnon lahja, vaikka se on pitkän sivistyshistorian tulos. Jos sivistyshistoria kehitti demokraattisen eli eettisen, järkevän ja vapaan ihmisen, tuon sivistyshistorian hajottaminen purkaa tällaisen ihmisen. Kun tänään puhutaan liberaalin demokratian ja liberaalin maailmanjärjestyksen kriisistä, sen syvin syy on länsimaisen sivilisaation avainpaikkoja vallannut – Wittgensteinin sanoin – fysiikka ainoana metafysiikkana. Perinteiseen tapaan Suomessa on sivuutettu Habermasin itsensä liikkuminen viime vuosina pohtimaan samaan tapaan kasvottoman modernin kriisiä, viimeksi joitakin vuosia sitten löytyneen teologian ylioppilas John Rawlsin pro gradu tutkielman saksannoksen jälkipuheessa.

 

 

Osaltani en luovu modernista vaan kannatan modernin reformaatiota yhdistämällä valistus sekä klassinen, kristillinen ja suomalais-kansallinen sivistyshumanismi täydentämään toisiaan, kuten G.H. von Wrightin komplementarismissa tehdään. Tänään tällainen modernin reformaatio on yhä selvemmin modernin kriisin ratkaisu muuttamalla se ihmiskasvoiseksi sivistysmoderniksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Joskus ihminen vaikuttaa toisen elämään tavallista enemmän. Osaltani pois mennyt Reijo Wilenius oli sellainen.

 

 

Pikkukaupungin keskikansan kodissa oli vältelty politiikkaa, mutta äiti ja isä olivat tavanneet talvisodan Taipaleessa, ja he kannattivat Urho Kekkosta rauhan miehenä. Olin käynyt Jyväskylän Lyseon ja ottanut omakseni sen isänmaallisesti sävyttyneen sivistyshumanismin, jonka juuret olivat snellmanilaisessa, klassisessa ja luterilaisessa perinteissä.

 

 

Tullessani syksyllä 1964 opiskelemaan Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan kohtasin toisaalta vanhan oikeistohenkisen akateemisuuden ja toisaalta nopeasti etenevän mm. Erik Allardtin edustaman positivistis-teknokraattisen maailmankuvan.

 

 

Pekka Tarkka on Pentti Saarikosken elämänkerrassa tehnyt parhaan analyysin, miten tuon törmäyksen aiheuttamassa tyhjiössä ikäluokastani moni päätyi marxismi-leninismiin.  

 

 

Ajan aatteiden paineissa etsin aatteellista ratkaisua, ja sen perusteet antoi filosofian vt. professori Reijo Wilenius. Kuuntelin hänen luentojaan ja yhteyttä välillämme vahvisti hänen tulonsa Teiniliiton kuraattorikasi ja minun puheenjohtajaksi vuonna 1966. Tuona kesänä Wilenius vieraili Teiniliiton kesäkurssilla ja toi filosofian opinnot aloittaneelle puheenjohtajalle lainaksi Peter Winchin ”The Idea of Social Science and its Relation to Philosophy”. Kävelimme pimenevässä elokuun illassa pitkään, ja hän kertoi havainnoistaan yhteiskuntafilosofian uudesta aallosta. Siihen kuuluivat myös Charles Taylor, Ludwig Wittgenstein, G.E.M. Anscombe William Dray ja G. H. von Wright, joka oli julkaissut Psykologia -lehdessä artikkelin ”Käyttäytymisen selittämisestä”.

 

 

Tilasin Winchin kirjan ja pidin sitä vuosia salkussani kerratakseni usein sen vapauttavalta tuntuvaa wittgensteinilaisia ajatuksia kielen ja sosiaalisen todellisuuden suhteesta: ”Maailma on meille, mitä käsitteemme siitä ovat". Se tarjosi lähtökohdan ajan pääsuuntausten ideologiakritiikille, ensin positivistiselle ja jatkossa marxilaiselle.

 

 

Kevätlukukaudella 1967 Wilenius luennoi J.V. Snellmanin psykologiasta. Siinä korostui ajatus ihmisen yleisinhimillisestä ja henkilökohtaisesta sivistymisestä vapaaksi toimijaksi, siis irrottautumisesta luontoon kuuluvista välttämättömyyksistä eli sen kausaaliketjuista.

 

 

Syyslukukaudella 1967 Wileniuksen aiheena oli politiikan filosofia, jossa korostuivat Ludvig Wittgenstein ja em. von Wrightin artikkelin sen kirjoittajaa ennakoinut tulkinta. Kun von Wright sitten piti 1970 esitelmän ”Tieteen filosofian kaksi perinnettä” ja seuraavana vuonna julkaisi ”Explanation and Understanding” –teoksensa, olin valmiiksi wrightiläinen. Kirjoitin niiden pohjalta Wileniukselle pro gradun, lisensiaattityön ja väitöskirjan. Kehitin niissä von Wrightin praktista syllogismia Wileniuksen hengessä voluntaristiseen eli tahdon vapautta perustelevaan suuntaan. Samaan aikaan Suomen akateeminen valtavirta kuitenkin palasi positisvismin ja realismin sekä marxilaisuuden pohjalta siihen, mistä von Wright Ludwig Wittgensteinin muotoilemana oli pyrkinyt eroon: ”Filosofit näkevät jatkuvasti tieteen metodit silmiensä edessä. Tämä tendenssi on metafysiikan todellinen lähde ja johtaa filosofin todelliseen pimeyteen”.

 

 

Sama modernin ajan monistisen eli vain fysiikkaan perustuvan metafysiikan ja sivistyshumanismin ristiriita oli tullut aikaisemminkin esiin monin tavoin, mm. vuoden 1961 C.P. Snown teoksessa Kaksi kulttuuria  sekä ns. Hempel-Dray –debatissa ihmis- ja yhteiskuntatieteiden metodista. Lyseolaisen isänmaallisesti sävyttyneestä humanismista lähtien olin näissä debateissa asennoitunut humanistiselle puolelle. Sille lähtökohdalle Wileniuksen tunnistama yhteiskuntafilosofian uusi aalto antoi lisää perusteita ja lopulta erityisesti juuri von Wrightin vuoksi tietynlaista vuorenvarmuutta – jota sitten tarvittiinkin. Minulle Wilenius oli aina Aristoteles-Snellman-Wittgenstein-von Wright perinteiden filosofian professori.

 

 

Ajan ”Hempel-Dray” -debatti koski sitä, riittääkö perusteiltaan luonnontieteellinen menetelmä ihmisten tutkimisessa. Jouduin odottamaan eläkepäiviin osoittaakseni, että päätösten ymmärtämisen pohjalta historian tutkija saa paremman kokonaiskuvan esimerkiksi Suomen itsenäistymisen alkuvaiheista kuin temaattis-positivistiselle tai marxilaiselle lähestymistavalle on mahdollista.

 

 

Politiikka oli kiinnostanut jo kouluajoista, ja opiskelemaan tultuani etsin useita vuosia intensiivisesti puoluetta, joka olisi lähimpänä lyseolaisen yhteiskunnallista sivistyshumanismia ja sitten löytämääni eurooppalaisen yhteiskuntafilosofian uutta humanistista aaltoa. Lopulta liityin syksyllä 1967 Keskustaan, jonka Urho Kekkonen myös sopi minulle. Siitä kehittyi alkiolais-kekkoslainen ”Vihreä aalto”.

 

 

Keskustan opiskelijajärjestön ja nuorisojärjestön johto oli kuitenkin tuolloin k-linjaa, joka vaati nöyrää kuuliaisuutta sen johtaville edustajille puolueessa. Useimpien mielestä aika oli ajanut Santeri Alkion ohi, ja monien mielestä oli sitouduttava yleisdemokraattiseen rintamaan kommunistien ja sosialidemokraattien kanssa. Edistyksellistä oli seurailla positivistis-teknokraattista sosialidemokratiaa ja vähitellen myös marxilaisia.

 

 

Osaltani perustelin alkiolaisen ihmisyysaatteen olevan osa samaa eurooppalaista humanistista traditiota kuin Wittgensteinin, von Wrightin, Winchin ja Wileniuksen humanistisen sosiaalifilosofian uusi aalto. Maahengestä lähtenyt ympäristöajattelu taas oli ennakoinut von Wrightin ajattelua, jonka hän jatkossa konkretisoi maapallon ekosysteemiä vaarantavan modernin teollis-urbaanin teknosysteemin kehityssuunnan kritiikiksi.

 

 

Pieni joukko aavisti nuoren keskustan laajan kentän jatkuvan alkiolaisuuden ja päätti taistella itsenäisen alkiolais-kekkoslaisen linjan puolesta k-linjaa ja yleisdemokraatteja vastaan - tuli mitä tuli. Edessä oli vuosien rankka kamppailu, jossa alkiolais-kekkoslainen linja voitti, ja se kokosi aatteeseensa luottavan uuden keskustalaisen sukupolven kansanliikkeen uuteen nousun. Osaltani en olisi kestänyt ilman Reijo Wileniuksen alkuun auttamaa vuorenvarmuutta alkiolaisen ihmisyysaatteen ja maahengen sekä kekkoslaisen historiallisen realismin paikasta osana parasta ihmiskunnan ja Euroopan sivistyshistoriaa. Ja paradoksaalisesti tämän päivän maailman haasteet kertovat Reijo Wileniuksen ja G.H. von Wrightin olleen 1970 –luvulla puoli vuosisataa aikaansa edellä.

 

 

Tämä kaikki on tietenkin vain pienen pieni osa Reijo Wileniuksen pitkän ja laajan elämäntyön vaikutuksista, mutta osaltani se on peruste liittyä kaikkiin niihin, jotka kiittävät, kunnioittavat ja muistavat suurta suomalaista, eurooppalaista ja yleisinhimillistä humanistia.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kun presidentti Niinistön Washingtonin vierailusta on jäänyt vaille julkista huomiota Suomelle ehkä tärkein asia, on paikallaan tarkastella sitä.

 

 

Lehdistötilaisuudessa presidentti Trump palautti aluksi mieleen Suomen ja Yhdysvaltojen diplomaattisuhteiden solmimisen sata vuotta sitten – paradoksaalisesti silloin Suomen kannalta elintärkeä asia, mutta viime keväänä Yhdysvaltojen ulkoasiain hallinnon hyvin muistama ja Suomen unohtama. Paradoksaalista senkin vuoksi, että silloin presidentti Wilson päästi Suomen kiipelistä, johon nuori valtio oli ajautunut arvioidessaan kuningashankkeessaan väärin geopoliittisen tilanteen ja asemansa.

 

 

Eilen presidentti Trump myös muistutti, että vaikka Suomi ei ole Naton jäsen se osallistuu moniin Naton hankkeisiin ja harjoituksiin. Väliin mahtui luetun paperin ulkopuolelta heitto, että ”säästätte paljon rahaa”. Se kuvasti presidentti Trumpin yleistä asennetta Natoon, mutta sopii myös amerikkalaisten kokonaiskuvaan. Voimme hoitaa paremmin pohjoisen eli Arktisen alueen pohjoisen turvallisuusasioita, kun niihin ei sekaannuta alueen ulkopuolelta eli ei myöskään alueen ulkopuolisten Naton jäsenten taholta.

 

 

Tätä seurasi presidentti Trumpin valmistellussa ja luetussa puheenvuorossa Yhdysvaltojen viime vuosien ehkä merkittävin linjaus Arktisen alueen ("the Arctic") ja siinä samalla Pohjois-Euroopan turvallisuuspolitiikasta: ”Yhdysvallat ja Suomi myös toimivat yhdessä edistääkseen vakautta, merenkulun vapautta ja kansallista itsemääräämisoikeutta Arktisella alueella. Kumpikin kansakunnistamme on sitoutunut turvaamaan Arktisen alueen – vapaana ulkoisesta puuttumisesta (”intrusion”, myös ”tunkeutuminen” ja ”sekaantuminen”), väliintulosta (”interference”, myös ”häirintä” ja ”estäminen”) ja pakottamisesta. Sanalla sanoen, me uskomme, että Arktisen alueen asiat tulisi hoitaa Arktisen alueen nykyisten (”actual”, myös ”varsinainen”, ”tosiasiallinen”, ”suoranainen”, ”todellinen”, ”tämänhetkinen”) kansojen toimesta. Ja kuten tiedätte, muita kansoja on tulossa Arktiselle alueelle, emmekä pidä siitä. Emmekä voi antaa sen tapahtua, emmekä tule antamaan sen tapahtua.”

 

 

Mitä ovat nämä ”Arktisen alueen nykyiset kansat”? Presidentti Niinistö mukaan ”Me molemmat yhdessä kuuden muun kanssa muodostamme Arktisen neuvoston. Ja teemme lujasti töitä.” Ne kuusi muuta ovat siis Kanada, Tanska, Islanti, Norja, Venäjä ja Ruotsi.

 

 

Presidentti Trumpin mukaan ulkopuoliset pidetään pois Arktisen alueen asioista, siis käytännössä EU:n tai Naton muut jäsenvaltiot ja Kiina. Hänen jyrkkä linjauksensa vastaa Atlantin valtojen – siis Yhdysvaltojen ja jo sitä ennen Englannin – pitkää linjaa, mutta ei ole varmaa, onko presidentti Niinistön tulkinta aivan sama.

 

 

Toisen maailmansodan jälkeinen kylmän sodan aika oli lyhyt ja poikkeuksellinen. Historian saatossa sekä Atlantin vallat että Venäjä ovat nähneet pohjoisen Euroopan sen todellisen maantieteen mukaisesti keskinäisenä raja-alueenaan, jolla ne välttävät keskinäistä sotaa ja jolta ne työntävät tarvittaessa ulos muut suurvallat. Nyt globalisoituneen maailman ja sulavan Jäämeren aikana maapallokartalta katsoen tuo asetelma korostuu jälleen, ja juuri se oli eilisen presidentti Trumpin lausunnon ydin. Itse ajatus on kuitenkin vaikuttanut jo vuosia Yhdysvaltojen politiikkaan.

 

 

Paitsi sodassa myös rauhoissa Atlantin vallat ja Venäjä ovat pitkään sopineet keskenään pohjoisen raja-alueensa tasapainon, jossa kumpikaan ei voi etuilla kärsimättä itse – vaikka viime vuosina on voinut havaita ja pohtia amerikkalaisten Naton ohittavaa lisääntyvää sotilaallista asemoitumista suoraan Ruotsiin ja Suomeen. Olen toisessa yhteydessä pohtinut kokonaiskuvaa, mutta voi lisätä, ettei kaukana ole ajatus suoran turvallisuuden tarjoamisesta Naton ohi vähentämään riskiä muiden eurooppalaisten maiden etenemistä alueen sotilaallisiin asioihin.

 

 

Presidentti Niinistö vastasi puheenvuoroaan viittaamalla Arktisen alueen avautuviin meriteihin, mahdollisiin luonnonvaroihin ja suuriin riskeihin. Osa riskien torjuntaa on, että ”meidän tulisi säilyttää alhainen jännitys, johon me olemme tottuneet siellä. Ja juuri siitä olemme keskustelleet, ja minä todella arvostan Presidentin kantaa korostaa sitä. Se ei ole paikka sotavoimille (’It is not a place for military’)”.

 

 

Suomen ensimmäinen ongelma on kuitenkin, että sotavoimien aktiviteetti on jo lisääntynyt täällä, eli viime vuosina lisääntyvästi juuri Jäämeren reunalla pohjoisen Suomen, Ruotsin ja Norjan tontilla ja sitä vastaavalla Venäjän tontilla. On mahdotonta sanoa, kuinka paljon tästä kehityksestä on juuri sotilaista lähtöisin olevaa ja kuinka paljon eri puolten ylimmistä valtionjohdoista. Joka tapauksessa presidentti Niinistön vierailu kertoi, että Washingtonissa asia on nyt pöydällä Valkoisessa talossa. Kuten sanottu, sen näkökulmasta presidentti Trumpin lausunto kuten maantiede ja historia perustelevat Yhdysvaltojen politiikkaa vakauttaa omaa rajaseutuaan suoraan yhteydellä alueen muihin maihin, joihin kuuluu yhtenä kahdeksasta ja merkittävimpänä myös Venäjä. Suomella on roolinsa etujensa mukaisessa edistämisessä tai sitten sopeutumisessa. Siinä katsotaan karttaa eikä puhuta arvoyhteisöstä.

 

 

Suomen toinen kysymys on tunnistaa Jäämerellä ja sen pohjoiseurooppalaisella rannalla jännite Yhdysvaltojen tavoiteen ja mahdollisesti kehittyvän Euroopan tai EU:n yhteisen ja ranskalaisittain jopa "suvereenin" puolustuksen välillä.

 

 

Suomen paikka kolmen tien risteyksessä on tällä kertaa vielä monimutkaisempi kuin ennen. Aikaisemmin Atlantin vallat ja Venäjä ovat yhdessä häätäneet täältä Ranskan tai Saksan, mutta tässä globalisoituneessa maailmassa menossa oleva Yhdysvaltojen ja erityisesti Saksan lisääntyvästi vaikea suhde on vaarallinen kaikille. Se johtaisi tai on jo johtamassa perinteisten atlanttisten länsivaltojen sekavaan kilpalaulantaan kaikkien muiden ulkopuolellaan olevien suurvaltojen suuntaan kuten myös kyvyttömyyteen olla yhdessä ratkaisemassa sekä yhteisiä omia että koko ihmiskunnan väistämättä yhteisiä ongelmia.

 

 

Eli suomalaisittain, vaikka pohjoisen Euroopan turvallisuuskysymysten erityinen luonne on syytä tunnistaa ajoissa, tarjoaa EU:n jäsenyys sekä hyvät suhteet Saksaan ja Ranskaan mahdollisuuden Yhdysvaltojen ja Euroopan suhteen edesauttamiseen globalisoituneen maailman vaatimusten mukaisesti – ja jos asian hoidetaan kestävällä tavalla siinä vakaudessa on sekä muiden että Suomen edun kannalta paikkansa myös vakaalla Venäjällä. Itse asiassa ainakin osa tästä puolesta asiaa tuli esiin myös presidentti Niinistön lausunnoissa Washingtonissa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Osaltani, COPA-COGECA:n entisenä pääsihteerinä esitän ranskalaisille ja läheisille kunnioittavan osanoton presidentti Jacques Chiracin kuoleman johdosta.

 

 

Hän oli aikamme suuri eurooppalainen, ranskalainen sekä maaseudun ja maatalouden lämmin ystävä. Ensimmäisen kerran koin sen läheltä EU:n neuvoston huippukokouksessa Berliinissä keväällä 1998, kun komissio yritti kurittaa maataloutta ja maaseutua, mutta itse kokouksessa presidentti Chirac otti johdon käsiinsä sekä tahdollaan että ylivoimaisella osaamisellaan. Valvoin kaksi yötä hotellissa ja ranskalaiset pitivät COPA-COGECA:n pääsihteeriä ajan tasalla. Osaltani saatoin taas mm. viestiä tulevista käänteistä Suomen maatalousministeriön Jarmo Vaittiselle ja hän edelleen omille ministereilleen.

 

 

Sen jälkeen järjestömme johto kävi kaksi kertaa tapaamassa presidentti Chiracia Pariisissa. Tavallisesti tällaiset tilaisuudet olivat viljelijöiden edustajien pyrikimysta vaikuttaa valtiollisiin johtohenkilöihin, mutta tässä tapauksessa hän tenttasi meitä tunnemmeko asiat perinpohjaisesti ja onko strategiamme ja taktiikkamme kohdallaan. Kun puhuin, hän aloitti sanomalla, miten hienoa on, että COPA:lla on suomalainen pääsihteeri, joka puhuu ranskaa. Muutamissa muissa satunnaisissa tapaamisissa hän tunsi heti nimeltä.

 

 

Mieleen jäi eityisesti keväällä 2003 vierailu pääministeri Jäätteenmäen matkassa Pietarin 300 vuotisjuhlassa. Olin yksin tunnetussa Meripihka -huoneessa ja hän tuli sinne vaimonsa kanssa. Hän tunsi, onnitteli tuoreesta nimityksestä, esitteli vaimolleen, kysyi kuulumisia ja ilmaisi tyytyväisyytensä, että Suomessa on ranskaa puhuva valtiosihteeri.

 

 

Nämä ovat tietenkin henkilökohtisia kokemuksia, mutta kun ne sattuivat kaukaisen maan yhden tavallisen kansalaisen kohdalla on varmaa, että hänen pitkän elämänsä aikana samanlaisia kokemuksia hänen asenteestaan ihmisiin on tullut tuhansille Ranskassa ja muissa maissa. Kaikki varmaan pohtivat ja muistavat häntä samaan tapaan kunnioituksella.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kotisivulla on tänään miljoonas käynti. Kiitos kaikille mielenkiinnosta.

 

 

Eläkkeelle jäätyäni kesällä 2010 aivot eivät oikein suostuneet jäämään vapaalle. Huomasin voivani auttaa pohtimalla paperilla tai paremminkin päätteellä ja lopulta tällä kotisivulla.

 

 

Eniten lukijoita ovat saaneet keskustelu Suomen ulkopolitiikan käänteestä vuodesta 2011 alkaen sekä vuosien 1917-1919 tapahtumien tarkastelu. Mieleen on jäänyt talvi 2014, jolloin Ukrainaa käsitelleet tekstit saivat taustaansa joskus jopa yön yli yhteydenpidosta Timo Hellenbergiin Kiovan Maidanilla. Hän kertoi, mitä ympärillään näki, ja osaltani varoittelin vaaroista, ja kysyin aamuyöstä, miten voit.

 

 

Vähitellen tahti tasaantui, kun aloin syventyä Suomen ja Euroopan historiaan. Sen tuloksena Otavan painokoneessa on juuri nyt kolmas kirja ”Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922”. Vuosien varrella on myös syntynyt ja päivittynyt tutkielmia tämän kotisivun ”Historiaa” lohkoon sekä ”Academia edu” –sivustolle, jossa nyt on noin 15 000 kävijää 108 maasta.

 

 

Sivulle on myös koottu osoitteita mm. tv- ja radio-ohjelmista sekä vuoden 2004 tsunamista.

 

 

Luetuimpia kokonaisuuksia:

Blogi

http://www.ristovolanen.fi/118302917

 

Havaintoja Suomen historiasta 1917-1919

http://www.ristovolanen.fi/420618682

 

Havaintoja Suomen ulkopolitiikan käänteestä 2012 –

http://www.ristovolanen.fi/420618692/3745987/posting/suomen-ja-pohjoisen-euroopan-turvallisuudesta

 

 

Miten Suomesta ja Baltiasta sovittiin Teheranissa 1943

http://www.ristovolanen.fi/118302944/1356817/posting/miten-suomesta-ja-baltian-maista-sovittiin-teheranissa

 

Esseitä Academia edussa 

https://independent.academia.edu/RistoVolanen

 

 

 

 

Tsunamitiedosto

http://www.ristovolanen.fi/118302927

 

TV- ja radio-ohjelmia

http://www.ristovolanen.fi/439926329