Blogi

.

 

Artikkeli aiheesta TÄSSÄ: 

Bidenin strategia ja Pohjola

John Rawlsin syntymästä on tänään kulunut 100 vuotta. Hän syntyi 21.2.1921 Baltimoressa, Marylandissa ja kuoli Lexingtonisssa, Massachusettsissa 24.10.2002.
 
 
Rawls on yksi aikamme merkittävimmistä filosofeista liberaalin demokratian perustelijana valistuksen perinteen hengessä. Se tarkoittaa, että demokraattisen ihmisen ja yhteiskunnan perusteet ovat luontaisesti jokaisen ihmisen järjessä.
 
 
Käytännössä viime vuosikymmeninä on kuitenkin tullut esiin, ettei pelkästä yksinvaltaisen valtion johdon vaihtamisesta ole seurauksena demokratian toteutuminen. Samoin joitakin vuosia sitten löytyi Princetonin yliopiston kirjastosta Rawlsin teologian maisteri tutkimus, jonka sisältö on Paavalin Roomalaiskirjellä perustellen paljolti sama kuin filosofisesti argumentoitu pääteos "The Theory of Justice". Toinen aikamme merkittävä filosofi Jürgen Habermas esitti siitä perusteellisen kommnetaarin ja se näyttää antaneen hänelle virikkeitä hänen uuteen laajaan länsimaisen aatehistorian esitykseen.
 
 
Osaltani kannatan Snellmanin ja Santeri Alkion perinteen mukaisesti ajatusta sivistysdemokratiasta. Se eroaa Rawlsista kuten myös esimerkiksi Immanuel Kantista siinä, että demokraattinen eli viisas, eettinen ja vapaa ihminen ei ole luonnon lahjana valmis vaan pitkän sivistyshistorian tulos, missä taas kristillisellä ja klassisella sivistyshumanismilla on ollut ja on sen ylläpitäjänä oleva keskeinen paikka.
 
 
Tämä on jatkuvasti myös keskeinen kansainvälisen politiikan kysymys, kun USA:n ja EU:n amerikkalaisitain "liberaalin kansainvälistämisen" politiikka on pitänyt tavoitteenaan autoritääristen hallitusten syrjäyttämistä eri puolilla maapalloa, missä esimerkiksi 2011 arabikevään aikana epäonnistuttiin pahasti. Amerikkalaisessa filosofisessa ja ulkopoliittisessa keskustelussa tämä on nyt keskeinen osa "wilsonilaisen" liberaalin ulkopolitiikan kritiikkiä. Sen laajalti hyväksytty perusteesi on, ettei suhteellisilta voimiltaan heikkenevä länsi voi laskea tulevaisuuttaan sen varaan, että se muuttaisi koko maailman kaltaisekseen.
 
 
Juuri nyt presidentti Bidenin hallinto näyttää kuitenkin palaavan liberaalia järjestystä toteuttavaan ulkopolitiikkaan erityisesti Kiinan ja Venäjän suuntaan ja Suomi on siinä asettunut etulinjaan. Kuitenkin, jos esimerkiksi Venäjällä onnistustaan syrjäyttämään presidentti Putinin hallinto, on hyvin epätodennäköistä että seuraava perusteiltaan saman sivilisaation kehittämä Venäjän hallinto olisi itsestään demokraattinen tai kansainvälisessä politiikassa toisenlainen tai esimerkiksi Suomen naapurisuhteissaan parempi kuin nykyinen.
 
 
Vaikka olenkin filosofina eri mieltä John Rawlsin kanssa, muistan häntä kunnioittavasti ja kiittäen hänen 100 -vuotissyntymäpäivänään. Opiskelin 1975-1976 Boston Universityssä, ja pääsin läheiseen Harvardin yliopistoon Rawlsin luennoille. Kuultuaan, että valmistelin väitöskirjaa Aristoteleen ja von Wrightin prakstisesta syllogismista hän kutsui toimistoonsa keskustelemaan siitä noi tunniksi ja esitti runsaasti kysymyksiä, jotka auttoivat minua ymmärtämään praktiseen syllogismiin liittyvä ongelmia.
 
 
Harvardissa opiskeluun liittyi myös J.F. Kennedy Schoolissa mm. Graham Allisonin ja Richard Neustadtin kevään 1976 kurssi, joka antoi perusteet ymmärtää Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa.
 
 

 

 

 

 

 

 

 

Sydän hypähti Metsä Groupin ilmoituksesta 1,6 miljardin investoinnista Kemiin. Mieleen nousee ensimmäinen työpaikka Metsäliitossa Jaakko Punkarin ja Kimmo Ursinin kanssa Helsingissä Liisankadulla.

 

 

Talven 1972 vaalit olivat tulleet yllättäen kesken opintojen lopettamista, enkä ollut pärjännyt. Vaalimatkan jälkeen olin työtön maisteri. Menin tervehtimään MTK:n toiminnanjohtajaa Heikki Haavistoa, ja hän kehotti menemään Metsäliitoon Manne Pakkasen puheille.

 

 

Epäileväinen Pakkanen otti vastaan ja kutsui Heikki Araston luokseen, mutta oli ilmeisesti saanut vahvan suosituksen palkata minut. Tehtävä oli projektisihteeri tulevan Kaskisten tehtaan pääomahankinnassa erityisesti Osuuskunta Metsäliiton jäseniltä ympäri Suomea. Se merkitsi ajatuksen markkinointia, kymmeniä asiamiesten kokouksia ympäri maata, ja joskus johdon sihteerausta asian poliittisessa junailussa.

 

 

Metsäliiton hallintoneuvoston puheenjohtaja oli MTK:n puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, jota yrityksen suurimmatkin johtajat näyttivät kunnioittavan jopa vähän pelkäävän. Suomen Pankin pääjohtaja oli Mauno Koivisto, ja pankki suhtautui hankkeeseen epäilevästi. Tämä ongelma ratkesi sillä, että Veikko Ihamuotila myi Metsä Botnian ensimmäisen osakkeen presidentti Urho Kekkoselle.

 

 

Pieneltä osaltani jäin kiitollisuuden velkaa Manne Pakkaselle, koska hän opetti tekemään työtä työsuhteessa. Olin silloin NKL:n eli keskustanuorten puheenjohtaja ja se merkitsi jos jonkinlaisia kokouksia myös työaikaan. Pakkanen ei tätä sulattanut, ja se oli oikein ja kouluttavaa nuorelle miehelle.

 

 

Aikoinaan tehdas nousi Kaskisiin, ja siihen tarvittiin sekä rahan että tahdon voimaa. Vuosia myöhemmin ilmoittauduin ministerin poliittisena sihteerinä uudelle esimiehelle Esko Rekolalle. Hän tiedusteli, mitä tuore tohtori oli ennen tehnyt. Kuullessaan Metsä Botnian alkuvaiheista hän tokaisi hänelle tavallisella huumorilla, että sehän oli yksi niistä tehtaista, jossa oma pääoma riitti parkkipaikkaan - vaikka silloin jo tiedettiin hankkeen suuri taloudellinen menestys. Oma draamansa oli sekin, että Kaskisten tehdas aloitti 1977 ja lopetti ajan aalloilla maaliskuusa 2009.

 

 

Metsäliitto tuli vielä uudestaan vastaan. Talvella 1991 MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto kutsui Ylen apulaisjohtajan käymään luonaan. Hän sanoi, että Neuvostoliiton ollessa romahtamassa Eurooppa on nyt muuttumassa niin, että Suomessakin joudutaan ennen pitkää sopeutumaan EU:n maatalouspolitiikkaan – vaikka hän tietenkin vastustaa sitä. Tarkoituksena on uudistaa MTK:n ja Pellervon luottamusmiesten koulutus auttamaan selviämistä tulevasta murroksesta.

 

 

Perustelu oli niin vahva, että tulin uuden, juuri näihin aikoihin 30 vuotta sitten perustetun Pellervo-instituutin vetäjäksi ja jatkossa Pellervoon esimiehinä Jarno Mäki ja Samuli Skurnik. Instituutin ensimmäinen hankinta oli paketti Domino keksejä, kun Esko Rekola kiipesi talon vinttikerrokseen kahville keskustelemaan tulevan hallituksen nuoresta pääministeristä.

 

 

Siirtyminen julkisesti säädellystä ympäristöstä kilpailuympäristöön oli tullut tutuksi Ylessä, ja lisäoppia kilpailustrategiasta etsittiin pellervolaisella joukolla erityisesti Harvardista. Pellervolaisen maatalousosuustoiminnan strategiaksi tuli jäsenyyteen perustuvan omistajahallinnon korostaminen niin, että yrityksen omaa pääomaa vahvistetaan, tuottajahinnat pudotetaan heti jäsenyyden alkaessa eurotasolle ja pohjoisten olosuhteiden vaatima tulotaso varmistetaan liittymissopimuksessa – jonka Haavisto sitten ulkoministerinä neuvotteli.

 

 

Tämä sitten jatkossa aiheutti jännitteitä myös Pellervon ja MTK:n uuden johdon välillä, mutta pellervolaisen osuustoiminnan sopeutuminen onnistui kohtuullisesti. Vain Hankkija kaatui, mutta se oli karannut jäseniä edustavan hallinnon käsistä jo paljon aikaisemmin.

 

 

Mutta metsäosuustoiminta oli silloinkin haasteissa. Erityisiä paineita toivat globaalisti keskittyvän metsäteollisuuden ulkopuolisen pääoman tarve ja siihenkin liittyen odotukset hallintoelinten ulkopuolisten asiantuntijajäsenten merkittävään lisäämiseen.

 

 

Seurattuaan jonkin aikaa hallituksen puheenjohtajana Pellervo-instituutin toimintaa Haavisto kehotti aloittamaan myös metsäalan osuustoiminnan ja järjestöjen luottamusmiesten koulutuksen. Neljän viikon luottamusjohdon koulutusohjelmia järjestettiin alkuunsa puolen tusinaa ja lisäksi muita vastaavia tapahtumia. Niiden sisältönä oli suuryrityksen hallituksen ja hallintoneuvoston jäsenen tarvitsema tietämys, mutta Heikki Haaviston ohjeen mukaisesti läpi ohjelman kulki vihreä lanka, että osuuskunnan jäsenyyteen perustuvaa demokraattista jäsenomistajien enemmistövaltaa ei anneta pois käsistä.

 

 

Erittäin haastavien vaiheiden jälkeen, Kari Jordanin toimitusjohdolla, Metsäliitto Osuuskunta on tänään 100 000 metsänomistajan 5,1 miljardin euron ja 9200 työntekijän Metsä Groupin emoyhtiö, ja siihen kuuluvat eri muodoin Metsä Forest ja Metsä Wood sekä Metsä Tissue, Metsä Board ja Metsä Fibre. Tänään voi suomalaisena vain kiittää Metsäliiton jäseniä, heidän valitsemiaan luottamushenkilöitä ja heidän luottamaansa liikkeenjohtoa erityisesti Kari Jordania - ja toivottaa uudelle investoinnille, Metsäliitolle, Kemille, pohjoissuomalaisille, pellervolaisille ja koko Suomelle onnea ja menestystä. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Presidenttiehdokas Joe Biden korosti maan palaavan johtamaan yhteistyötä liittolaisten ja monenkeskisten kansainvälisten järjestöjen kanssa, jotta voitaisiin vastata maailman yhteisiin haasteisiin kuten ilmastonmuutokseen. Demokraattisten maiden taas tulisi koota voimansa vastaamaan erityisesti Kiinan haasteeseen. Virkaanastujaispuheen ulkopoliittinen osa oli odotettua lyhyempi, mutta samassa hengessä.

 

 

Yhdysvaltojen hallinnon johto on nyt nimitetty. Ulkopolitiikan ensimmäiset viestit on lähetetty, ja niihin on saatu vastaukset osin ennalta osin jälkeen. Maan perinteen mukaisesti keskeisten ulkopolitiikan suuntausten edustajat ovat esittäneet evästyksensä johtavissa alan julkaisuissa.

 

 

Tältä etäisyydeltä voi pohtia, mitä tuleman pitää.

 

 

Vuonna 1972 senaattoriksi 29 -vuotiaana tullut ja vuodet 2009-1917 varapresidenttinä ollut Joe Biden on kokenein nykyisistä valtionpäämiehistä. Samaan tapaan voi luonnehtia myös ylintä ulkopolitiikan johtoa esikuntineen, useimmilla takanaan usean vuosikymmenen kokemus sekä johtavien yliopistojen korkea koulutus realismiin painottuvasta Harvardista toisen laidan liberaalia suuntausta sekä kolmatta tietä etsiviin Washingtonin yliopistoihin. Jo nimitetyssä ulkoasioiden johdossa ei näytä olevan selkeästi pohjoisen Euroopan tuntijoita, mikä korostaa tulevia suurlähettiläitä sekä pysyvän hallinnon roolia.

 

 

Presidentti Bidenin ensimmäiset viestit perinteisten liittolaisten valtionpäämiehille olivat yleislinjan mukaisia. Vastauksetkin olivat paljolti odotettuja, mutta eivät aivan sitä, mitä Washingtonissa toivotaan. Venäjä oli oma lukunsa.

 

 

Presidentti Macronin Ranska on pitkään korostanut Euroopan suvereenisuutta eli itsenäisyyttä suhteessa Yhdysvaltoihin. Saksassa on useita painotuksia, mutta liittokansleri Merkelin johdossa oleva linja korostaa sekä atlanttista yhteyttä että Euroopan suvereenisuutta, mikä tarkoittaa atlanttisen yhteyden jatkumista mutta myös Saksan ehdoilla. Itämeren uudesta kaasuputkesta pidetään siis kiinni ja Davosin talousfoorumissa 27.1. Merkel paalutti myös rajat yhteiselle rintamalle Kiinaa vastaan: ”Minä haluaisin välttää blokkien rakentamista… Monille maille ei tekisi oikeutta, jos sanoisimme, että tässä on Yhdysvallat ja tässä Kiina, ja me ryhmitymme jomman kumman ympärille. Se ei vastaa käsitystäni, miten asioiden tulisi olla.”

 

 

Venäjän suuntaan ensimmäiseksi ilmapuntariksi on muodostunut vastaus oppositiojohtaja Navalnyn kohteluun. Myrkytysyrityksen ovat kaikki tuominneet kuten myös paluuta seuranneen vangitsemisen ja mielenosoitusten kovakouraisen tukahduttamisen. Mutta sanktioiden kaltaiset tai kaasuputken rakentamiseen liittyvät johtopäätökset ovat kuitenkin olleet toinen asia.

 

 

Maanantaina 25.1. EU:n ulkoministerit käsittelivät Navalnyn vangitsemista. Kokouksessa nostettiin esiin sanktiot Venäjää vastaan, mutta keskustelun jälkeen puhetta johtanut EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja taustaltaan espanjalainen sosialisti Josep Borrell totesi, ettei pöydällä ole konkreettisia esityksiä. Hän kertoi vierailevansa Moskovassa voidakseen keskustella Navalnyn tapauksesta sekä ”strategisesti suhteistamme Venäjään.”

 

 

Navalnyn osalta EU:n ja Yhdysvaltojen menettelyt ovat lähellä toisiaan, sillä myös presidentti Biden tuomitsi myrkyttämisen, mutta ei viestissään presidentti Putinille puuttunut vangitsemiseen. Sen sijaan presidentti Bidenin ensimmäinen ehdotus Venäjälle START sopimuksen jatkamisesta meni maaliin. Näin ja ensimmäinen yhteys Yhdysvaltojen ja Venäjän presidenttien välillä oli myös ensimmäinen askel jatkaa yhteydenpitoa. Samaan aikaan Washingtonissa kuullaan mm. Washington Postista ja Atlantic Councilista uudelle presidentille ensimmäiset kriittiset muistutukset, että Navalnyn tapaus on uuden presidentin ensimmäinen testi lujan Venäjä -politiikan pitävyydestä.

 

 

Tapahtuneen voi tähän asti lukea niin, että Berliinille, Brysselille ja Washingtonille sopii hyvin, että Moskovassa tunnetaan omat heikkoudet, mutta näissä oloissa pohjimmiltaan samassa veneessä olevat eivät tahallaan keikuta sitä liikaa. Vielä on myös syytä miettiä, mitä korona ja Yhdysvaltojen uskottavuuden niukentuminen oikein merkitsevät.

 

 

Oma opettelunsa on myös paikkaansa etsivässä Lontoossa, johon myös löytyi puhelinyhteys Washingtonista. Brysselin suuntaan kuitenkin vinoilu jatkui, kun valtioiden unionin edustajalle ei löytynyt sopivaa diplomaattista statusta.

 

 

Samaan aikaan 30-40 Valkoisen taloon, Ulkoministeriöön ja Pentagoniin nimitettyä ovat asettautuneet työhuoneisiinsa, nimittäneet omia avustajiaan ja varmistelleet reviirejään sekä yhteyksiään kavereihin ulkomaille, ajatuspajoihin, lobbareihin ja mediaan. Lähetystöjen päälliköt ja neuvokset onnittelevat tai harmittelevat, miten monta tuttua on onnistunut pääsemään mukaan – ja varaavat parhaansa mukaan uudelta väeltä tapaamisia ja illallisaikoja. Kun itse presidentillä on paljon työtä kotirintamalla, ja kun ylin ulkopoliittinen johto keskittyy muihin suurvaltoihin, joku tässä koneistossa saa tärkeämmät asiat hoidettuaan pöydälleen paperin, mitä johtopäätöksiä niistä pitäisi tehdä pohjoiseen Eurooppaan.

 

 

Joka tapauksessa uuden hallinnon ensimmäinen viikko on varmistanut, että kentällä on monta omaa peliään pelaavaa, joiden kanssa voi sopia tai taklata riippuen hinnasta ja siitä, millaisen kokonaisstrategian päällikkö päättää. Ilmeistä myös on, että sitä vielä hiotaan tunnustelun perusteella. Kuten presidentti Bidenia lähes kaikkia ulkopoliittiseen johtoon kuuluvia yhdistää presidentti Obaman ajan liberalismin sovellus edetä mahdollisimman pitkälle, mutta ilman omia tappiota. Tulevaisuus näyttää, mitä siitä kokemuksesta on muistettu ja otettu huomioon. Kokonaisuutena Yhdysvaltojen linja on pitkään ollut, miten sopeudutaan maailman muutokseen, ja jatkossakin on väistämättä kysymys, miten se käytännössä tapahtuu.

 

 

Vaihtoehtoja on tarjolla, ja niitä myös lobataan ahkerasti sekä kulisseissa että julkisuudessa. Usein on kuitenkin käynyt niin, että jokin suuri yllätys kuten 9/11 on ratkaissut vastoin suunnitelmia. Siitä kannattaa vielä jatkaa pohdintaa.