Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Helsingin Sanomien Marko Junkkari kirjoittaa otsikolla: "Äideistä, isistä ja perhevapaista nousi omituinen somekohu, jossa kaikki ovat tavallaan myös oikeassa." Hän viittaa Jari Ronkaisen tiedotteeseen Frankfurtin koulukunnan kulttuurimarxilaisuudesta ja kehittelee sen pohjalta tukea hallituksen sukupuolineutraalille kielelle eli identiteettipolitiikalle. Sen juuria ja merkitystä etsiessään Junkkari ja Ronkainen menevät kuitenkin turhan kauas.

 

 

Suomen nykyisen identiteettipoliittinen taistelu liittyy paremminkin oman maan 1970 -luvun nyt jo toisen polven eli post-marxilaisiin ja sen antiteesina post-modernistisiin seurauksiin kulttuurin, median ja oikeuslaitoksen instituutioissa.

 

 

Tuolloin kylmän sodan ajan suuressa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa murroksessa ensin fysiikan metafysiikaksi tekevä positivismi ja sitten neuvosto-marxilaisuus saivat uskomattoman suuren  vallan ja kannatuksen yhden sukupolven opsikelijoissa (KUVA, suurenee klikkaamalla). Kun marxilaiseen uskoon tulleet tuhannet opiskelijat eivät kotimaisen nuoren keskustalaisen vastavoiman ja Neuvostoliiton romahduksen vuoksi menestyneet politiikassa, he työllistyivät yliopistoihin, moniin taiteen instituutioihin ja mediaan erityisesti Yleen ja myös Helsingin Sanomiin.

 

 

Tämä marxilainen joukko aloitti aikansa identiteettipoliittisen kampanjan ”porvarillista hegemoniaa” vastaan ja otti lopulta itse hegemonian. Sen hegemonian perintönä nyt yhtyvät sekavasti positivismi ja naturalismi sekä marxilaisuus ja sitä vastavoimana seurannut post-modernismi - nyt jo alitajuiseksi kulttuuria ja viestintää läpäiseväksi virraksi. Sen syvin tavoite on hävittää kulttuurista ja kielestä suomalais-eurooppalainen humanistis-klassisen, kansallisen ja kristillisen sivistyksen ihmisyyttä eli demokraattisen ihmisen persoonaa, perhettä ja kansallisuutta muodostava aines.

 

 

Sivistys merkitsee jatkuvaa humaniteetin eli ihmisyyden kehitystarpeen toteuttamista. Sivistyksen hajoittaminen merkitsee käytännössä ihmisyyden taantumista. Homeroksen Odysseian Penelopesta ja Uuden testamentin Mariasta alkaen arvostetun äidin syrjäyttäminen on vain yksi askel mm. vuosien 1917-1919 julkisen vääristelyn, suvivirren, Kouvolan ja Päivi Räsäsen tapauksen ja puna-vihreän anrotropomorfismin eli fyysisen luonnonja eläinten ihmistämisen pitkässä sarjassa. Usein sanotaan Junkkarin tavoin, että äärioikeistolaisuus ja Suomessa perussuomalaisuus olisivat vastavoima puna-vihreälle identiteettipolitiikalle, mutta kuten aina ennenkin toisiaan innostavat ääriliikkeet paremminkin lähestyvät sisällöiltään toisiaan, mistä kertoo hyvin Jussi Halla-ahon tunnettu ideologisessa artikkelissaan ihmisarvoin täysin kiistävä linjaus.

 

 

Humanistis-klassisen, kansallisen ja kristillisen sivistyksen murentamisesta on ollut seurauksena sosialistinen apatia, kapitalistinen hillittömyys ja vihapuheaalto, joita tänään koemme. Post-marxilaisen ja post-modernin ajan sivutuotteena on ollut jatkuva hyökkääminen maan demokraattisia poliitikkoja ja maan työpaikat tekeviä yrittäjiä vastaan.

 

 

Missään muualla kuin Suomessa ei ole post-marxilaisen ja post-modernin sekoituksena tällaista puna-vihreää voimavirtaa. Se irtosi jo 1980 –luvulla läntisestä kulttuurista, ja on jäänyt kiertämään omaa kehäänsä. On siis aika jälleen avata ikkunat suomalais-euroopplaiseen sivistykseen, ja nostaa kulttuurissa ja viestinnässä kunniaan ihmisyys ja sen kehitystarve.

 

 

Ensimmäinen askel on päästä jälleen selville ainutkertaisen hienosta demokraattisen Suomen todellisesta historiasta, josta on paljon opittavaa myös koko läntisen maailman nykyisten ongelmien ratkaisuun. Toiseksi on paikallaan saada selvää siitä, mitä muualla on tapahtunut aikana, jolloin meillä nykyinen kulttuurihegemonia on parhaansa mukaan pitänyt ikkunoita kiinni ja sisään on päässyt lähinnä toisen äärilaidan sekavaa ja inhimillisesti taantymuksellista post-modenismia, jota mm. Jussi Halla-ahon omakseen ottama ja esittämä ideologia edustaa.

 


TÄSSÄ:

"Ihmisyyden kehitys ja taantuminen poliittisessa teoriassa"

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Taistelulähetit 1917 -elokuva sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta ja kolme Oscar-palkintoa. Hyvä niinkin, sillä sen armeijan komentaja koki paljon sekä voittoja että tappioita – ennen tehtäväänsä Helsingissä. Heti ehdokkuuden jälkeen, tuli mieleen, että tässä on jotakin tuttua.

 

 

”Nuorta Suomea” kirjoittaessa en ollut aluksi kovin tarkkaan käynyt läpi maailmansodan vuoden 1917 länsirintaman tapahtumia, koska ne eivät suoraan liittyneet Suomeen. Mutta kevään 1919 Helsingin, Pariisin ja Lontoon tapahtumista piti palata länsirintaman aikaisempaan historiaan.

 

 

”Taistelulähetit 1917” –elokuva kertoo itse tarkkaan ajan ja paikan, jonka se esittää kahden korpraalin kokemana. Heti alkuunsa saadaan tietää, että päivä on 6. huhtikuuta 1917 ja pian myös se, että ollaan liikkeellä pohjoisessa Ranskassa noin kolmen kilometrin etäisyydellä toisistaan olevien Croisillesin ja Ecouste-Saint-Meinin lähistöllä. Mainitsematta jää, että niistä noin kahden kilometrin päässä on Bullecourt, joka antoi nimensä Taistelulähettien taistelulle.

 

 

Ohjaaja Sam Mendes sanoo korpraali Will Schofieldin ja Tom Blaken sodan kaksi tuntia kokoavan yhteen hänen isoisänsä koko sodan kokemuksia. Mutta myös itse tällainen kertomus käsketystä mutta peruutetusta hyökkäyksestä Bullecourtissa on todellinen. Todellisuudessa taas itse peruuttaminen ei onnistunut, vaikka sitä tuossa tilanteessa varmasti yritettiin.

 

 

Vuoden 1917 alkaessa maailmansodan kaikilla osapuolilla oli takanaan edellisen vuoden katkerat Sommen, Verdunin ja monien muiden taisteluiden satojen tuhansien miesten joukkosurmat näiden juostua ajan taktiikan mukaisesti vihollisen konekivääri- ja tykistötuleen. Sen jälkeen horjuivat sekä etu- että kotirintamat kaikkialla paitsi Saksassa.

 

 

Voimat loppuivat ensin Venäjältä. Helmikuun 1917 vallankumouksessa Nikolai II luopui kruunusta, ja häntä seurasi Georg Lvovin väliaikainen hallitus. Siitä käynnistyi Suomen tie sekä itsenäisyyteen että kevään 1918 vallankumousyritykseen.

 

 

Englannissa vaihtui hallitus vaihtui 7. joulukuuta 1916 Lloyd Georgen johtamaan koalitioon. Uusi pääministeri syytti katkerasti kenraaleitaan ja erityisesti ylipäällikkö Douglas Haigia nuoria miehiä uhraavasta taktiikasta. Ranskassa oli vuoden 1917 aikana neljä horjuvaa hallitusta, ja ylipäällikkö vaihdettiin marsalkka Joseph Joffresta kenraali Robert Nivelleen. Yhdysvalloissa Woodrow Wilson kävi syksyn 1916 vaalitaistelunsa rauhan miehenä ja esitti 2. huhtikuuta 1917 kongressille liittymistä sotaan.

 

 

Vain Saksassa säilyi vahva keskitetty johto, joka kuitenkin Vilhelm II:n nimissä siirtyi tosiasiallisesti kenraali Ludendorffille. Yhdessä marsalkka Hindenburgain kanssa hän kehitti talvella 1916-1917 uuden strategian. Kun Venäjä horjui, sen voittamisesta tuli ensimmäinen tavoite. Länsirintamalla vetäydyttiin oikaistulle ja vahvasti puolustusta varten linnoitetulle Hindenburg linjalle. Atlantilla aloitettiin rajoittamaton sukellusvenesota. Vihollisen selustoihin pyrittiin vaikuttamaan uusin keinoin mm. yllyttämällä Meksikoa hyökkäämään Yhdysvaltoihin palkintona sen etelävaltiot, lähettämällä aseita vielä Englantiin kuuluneen Irlannin kapinallisille, aktivoimalla tuki Suomen jääkäriliikkeelle ja päästämällä Lenin Venäjälle.

 

 

Katkerista kiistoista huolimatta länsiliittoutuneet pääsivät sopimukseen kevään 1917 offensiivista. Sovittiin, että kenraali Nivellen johdolla aloitettiin 16. huhtikuuta noin miljoonan miehen hyökkäys painopisteenä Reimsin länsipuoli. Saksan reservien sitomiseksi aloitettiin viikkoa aikaisemmin noin 180 kilometriä siitä luoteeseen hyökkäys Arrasissa kärkenään brittien III armeija. Sen tukemiseksi taas viereisellä lohkolla itään aloitettiin brittien V:n armeijan hyökkäys tavoitteena Bullecourtin pikkukaupunki. Sinne saksalaiset olivat juuri vetäytyneet saatuaan siellä valmiiksi uuden Hindenburg –linjan linnoituksen.

 

 

”Taistelulähetit 1917” kertoo tästä Englannin V:n armeijan Bullecourtin taistelusta – jota on sanottu myös Bullecourtin verilöylyksi. Nuorta Suomea kirjoittaessa siihen oli syytä palata, koska juuri tuota Englannin V armeijaa komensi kenraali Hubert de la Poer Gough. Sama mies, jonka oma ja Suomen solmuinen elämänlanka kohtasivat  toukokuussa 1919 Helsingissä. Silloinkin tämä Suomen historian tuntematon suurmies oli uppiniskainen esimiehelleen sotaministeri Winston Churchillille ja torjui Suomen hyökkäyksen Pietariin ennen kuin se pääsi alkamaan.

 

 

 

(Kuva Bullecourtin taistelusta suurenee klikkaamalla. Sen saksalaisessa kartassa englantilaisten puolella näkyy Ecoust-Saint-Mein)

 

 

Jatkuu: Bullecourtista Helsinkiin. 

 
 
 
 
 
 
 
Ulkoministeriön tiedotteessa kerrotaan, että "ulkoministeri Pekka Haavisto vierailee Tartossa sunnuntaina 2. helmikuuta ja osallistuu Tarton rauhan 100-vuotisjuhlallisuuksiin." UM:n tiedotteeseen voisi lisätä, että kyseessä oli Viron ja Venäjän "Tarton rauha". Kun historia ja maantiede eivät nykyään ole suosiossa ulkoministeriössä, myös puheenkirjoittajan kannattaa palauttaa mieleen Suomen silloinen vastakarva virolaisten politiikkaan, jonka isännät ja muut vieraat varmasti tuntevat. Suomen ja Venäjän Tarton rauha allekirjoitettiin vasta 14.10.1920.
 
 
 
100 vuotta sitten elettiin aikaa, jolloin länsivallat olivat epäröineet Baltian maiden tunnustamista, ja Viro taas tarttui vastoin Suomen toiveita Venäjän haluun rauhoittaa tilanne näillä nurkilla. Tuloksena oli edullinen rauha, jossa Viron maa-alue laajeni keisarivallan aikaisesta. Venäjälle henkensä edestä paenneet kevään 1918 Suomen punaiset olisivat jo halunneet yrittää uudelleen vallankumousta Suomessa, mutta eivät saaneet lupaa. Tuossa tilanteessa bolsevikkien kuvioon sopi sijoittaa heidät muodollisesti autonomiseen Itä-Karjalaan Edvard Gyllingin johdolla. Omaksi onnettomuudekseen Gylling ja hänen toverinsa alkoivat sieltä suunnitella punaista Suur-Suomea ja jopa Pohjolaa, ja Stalin lopetti sen haaveen ampumalla. Suomi osoittaa nyt sympatiaa uhreille, jotka pelastautuivat sen omilta vankileireiltä ja joiden punainen nationalismi ei sitten kohtalokkaasti sopinut Stalinin "Venäjä ensin" -politiikkaan.
 
 
 
Vielä helmikuussa 1920 Suomen tavoitteena oli muiden reunavaltioiden erityisesti Puolan tuella Suur-Suomi, joka otettiin neuvottelutavoitteeksi 12.6. alkaneissa Suomen ja Venäjän rauhanneuvotteluissa. Ennen Suomen ja Venäjän rauhaa Puola vielä hyökkäsi Ukrainaan, ja Venäjällä Lenin ei malttanut olla tekemättä vastahyökkäystä tavoitteena sosialistinen Puola - häviten kuitenkin Varsovan edustalla. Kun Puolakin alkoi sen jälkeen hieroa rauhaa Venäjän kanssa se alkoi kelvata myös Suomelle,
 
 
 
Erityisesti Suur-Suomesta innostunut ulkoministeri Rudolf Holsti jarrutteli sekä Viron että Suomen rauhaa Venäjän kanssa. Lopulta neuvotteluvaltuuskunnan jäsenet Väinö Tanner ja J.K. Paasikivi päättivät suomettua oikein kunnolla, ja he neuvottelivat salaa venäläisten kanssa näiden ultimaatumin uhten erota, ellei Suomi sitä hyväksy. Lopulta juristi ja realisti K.J. Ståhlberg ratkaisi: vanhat rajat ja keisarin melkein lupaama Petsamo ja sillä siisti.
 
 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jörn Donneria muistan sukupolven merkittävänä yhden suunnan näyttäjänä. Kävin ensimmäisen aatteellisen väittelyn Porin Jazzin aloittaneen Tapani Kontulan kanssa teinijohtajakurssilla elokuussa 1961 kannattamalla varusmiespalvelua ja vastustamalla Donnerin "Terveenä sairaalassa" -kirjan pasifismia. Matkan varrella tapasimme monissa yhteyksissä. Ensimmäinen tapaaminen oli, kun hain häneltä kirjoja täynnä olevasta komeasta kodista allekirjoituksen vetoomukaseen Etelä-Afrikan apartheid -oikeudenkäyntien puolustusasianajajien työn rahoittamiseksi. Viimeksi tavatessamme hän kommentoi "Suomen syntyä" Helsingin kirjamessuilla.

 

 

Vasta "Nuori Suomi" -kirjaa kirjoittaessani käsitin kunnolla, että Jörnin isä oli oikeistoaktivisti Kai Donner, joka mm. kesällä 1919 esitti Mannerheimille vallankaappausta tukemaan hyökkäystä Pietariin. Saman siirtymän ensimmäisen aallon oikeistolaisista kodeista vasemmalle saatoin tunnistaa monissa opiskelijoissa tullessani 1960 -luvun puolivälissä opiskelemaan Helsinkiin.

 

 

Tässä yhden aikakauden vaikuttajan koskettava muistelu hänen isästään toisen aikakauden vaikuttajasta: Poika ja isä