Blogi

Maaliskuun 18. päivänä 1922 ulkoministeri Rudolf Holsti allekirjoitti Varsovassa sopimuksen, joka käytännössä merkitsi sotilaallista liittoutumista Puolan ja Baltian maiden kanssa. Kotimaassa se herätti heti kriittistä keskustelua, mutta lopulta sen kaatoi sitä seuranneen kaikkien suurvaltojen Genovan konfrenssin yhteydessä tehty Saksan ja Neuvosto-Venäjän Rapallon sopimus. Vielä Genovassa pääministeri Vennola totesi Puolan ulkoministeri Konstanty Skirmuntille esittävänsä koko Varsovan sopimuksen hyväksymistä Suomen eduskunnassa. Niin ei kuitenkaan käynyt.

 

 

Sopimuksen käsittelyn jälleen alettua, hallitus esitti pääministeri Vennolan kannan mukaisesti eduskunnalle Varsovan sopimuksen hyväksymistä ilman seitsemättä eli soilasliittoa koskevaa artiklaa. Pääministeri Vennolan kannan muuttumisesta kevään aikana esitettiin lähinnä henkilökohtaisia arvioita, eikä asiasta ole vielä kunnollista tutkimusta. Seppo Ahvenaisen tutkimuksen ennakkotietojen mukaan näyttää kuitenkin siltä, että Genovassa kokemansa Rapallon konferenssin jälkeen Vennola havaitsi Suomen reunavaltiopolitiikan törmänneen väistämättä geopolitiikkaan - eli johtavan jaettavaksi Saksan ja Venäjän kesken.

 

 

Lopulta värikkään keskustelun jälkeen eduskunta päätti 13. toukokuuta äänin äänin 96–62 antaa Holstille epäluottamuslauseen. Uusi Kaarlo Cajanderin virkamieshallitus nimitettiin 2. kesäkuuta ulkoministerinään Carl Enckell - autonomisen Suomen viimeinen ministerivaltiosihteeri ja itsenäisessä Suomessa ulkoministeri kymmenessä hallituksessa, joista viisi jokaisessa toisen maailmansodan jälkeisessä hallituksessa.

 

 

Se sinetöi itsenäisen Suomen rauhoittuvan ulko- ja siksi myös sisäpoliittisen kehityksen.

 

 

(Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922, Otava 2019:)

 

Maltillisten tasavalta kolmen tien risteyksessä

 

Kesällä 1922 Eurooppa ja maailma olivat asettuneet Pariisin rauhankonferenssin jälkeiseen aikaan. Sata vuotta aikaisemmin Wienin kongressissa voittaneita suurvaltoja oli yhdistänyt samat valtioiden laillisuuden sekä niiden keskinäisten suhteiden periaatteet. Ne olivat myös ottaneet Napoleonin sodat hävinneen Ranskan mukaan sopimaan Euroopan uudesta järjestyksestä sitä rankaisematta. Tuloksena oli Euroopan järjestys, joka kesti sata vuotta ilman suursotia.

 

 

Pariisin rauhankonferenssissa kukin voittajavalta toimi parhaansa mukaan omista lähtökohdistaan. Sodan hävinnyt Saksa sai rangaistuksen, ja ajan toinen suurvalta Venäjä jätettiin kokonaan sivuun. Tuloksena oli Versailles’n rauhansopimus, johon kaikki suurvallat olivat tyytymättömiä. Yhdysvallat vetäytyi sopimuksesta. Ranska oli peloissaan. Saksa oli katkera. Englanti katui liiallista jyrkkyyttä. Venäjä oli syrjäytetty. Ponnisteluista huolimatta seurauksena oli lopulta uuteen suursotaan johtanut kehitys.

 

 

Suomen ympäristössä alkoi kuitenkin vakaamman kehityksen jakso. Pohjois-Eurooppa oli jatkuvasti kolmen geopoliittisen voiman kentässä: Venäjän, Saksan ja Keski-Euroopan sekä atlanttisten valtojen eli Englannin ja Yhdysvaltojen.

 

 

Rapallon sopimus oli ahtaalle joutuneille Saksalle ja Venäjälle tapa vakauttaa keskinäiset suhteensa. Kummallekin oli pitkään edullista pitää Suomi etäällä niiden väliseltä alueelta, ja Suomi itsekin auttoi asiaa pysymällä omalla paikallaan torjumalla reunavaltiopolitiikan. Samaan aikaan Venäjän ja Englannin välisellä Pohjois-Euroopan alueella jatkettiin sen sodan ulkopuolella pitänyttä tasapainopolitikkaa, jossa osapuolet eivät hanki etuja koska siitä seuraisi niille itselleen haitallisia vastavaikutuksia.

 

 

Näin nuori Suomi oli kolmen tien risteyksessä, jossa seuraavat kaksi vuosikymmentä suurvallat välttivät törmäystä ja opettelivat noudattamaan liikennesääntöjä. Samalla vähenivät ympäristöstä tulleet paineet nuoren Suomen sisäiseen vakauteen.

 

 

Sisäisesti Suomi oli syntynyt ja kehittynyt kansansivistyksen voimin kohti demokraattista itsenäisyyttä, ollakseen valmis ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä, kun siihen tarjoutui tilaisuus. Talven 1918 vallankumous vaaransi saavutuksen, ja sen jälkeen oli vielä useita ulkoisia ja sisäisiä vaaran paikkoja.  Kesällä 1922 käänne oli kuitenkin jo tapahtunut ulkoisten tekijöiden lisäksi myös sisäisesti.

 

 

Kevään 1918 vallankumouksen puolella SDP:n joulukuun 1919 puoluekokous merkitsi maltillisen enemmistön voittoa ja demokratian vastaisen äärisuunnan irrottamista puolueesta. Vallankumouksen torjuneella demokraattisen hallituksen puolella demokraattinen keskusta ja oikeisto ottivat kesän 1921 suojeluskuntien selkkauksessa niiden johdon radikalisoituneelta oikeistolta demokraattiselle valtiolle. 

 

 

On totta, että talvesta 1918 jäi pitkät varjot, mutta ne jäivät sekä äärioikealle että äärivasemmalle, ja ratkaisevaa oli demokraattisen kansan ylivoimaisen laaja valoisa alue.

 

 

Nuori Suomi oli kesällä 1922 maltillisten kansalaisten tasavalta kolmen tien risteyksessä, jossa vältettiin törmäyksiä ja opeteltiin liikennesääntöjä.

 

 

Kun sitten Euroopan tilanne taas muuttui, oltiin jälleen koottu riittävästi voimia kohtaamaan sekin.

 

 

Nykymaailmassa nuoren Suomen kokemus kertoo, että demokraattinen valtio perustuu sisäiseen kansansivistyksen kehitykseen ja sen jatkuvaan vaalimiseen sekä ympäristön riittävään vakauteen, joka ei ruoki ääriryhmiä radikalisoimaan toinen toisiaan.

 

 

 

 

J.V. Snellaman täytti 57 vuotta 12.5. 1863. Samaan aikaan hän kirjoitti artikkelin ”Sota vai rauha Suomelle”. Tänään siitä näkee hyvin, miten hänen linjansa kesti 159 vuotta. 

 

 

 

 

 

Puolan kansainvälisen aseman osalta elettiin jatkuvasti Wienin kongressin jälkeistä aikaa, jolloin Puola oli jaettu kaikkien suurvaltojen sopimuksella Venäjän, Itävallan ja Preussin kesken. Snellmanilla oli sympatiaa kapinaan nousseille puolalaisille, mutta hän myös analysoi lännen suurvaltojen esittämän sympatian perusteita sanoen niiden kyllä puhuvan suuria mutta välttävän kuitenkin tosiasiassa itse sotaa Venäjän kanssa. Siksi Suomenkaan ei pidä luottaa tyhjiin lupauksiin. Snellman sanoi, että Englanti sekä Ranska tähtäävät lähinnä Venäjän heikentämiseen.

 

 

Snellmanin toukokuun 1863 artikkeli analysoi kansainvälisen tilanteen: ”Jos sota syttyy, Suomen rannikot tullaan varmasti saartamaan, sisämaahan kohdistuva vihollishyökkäys on epävarma asia. Näissä oloissa Suomen kansasta puhutaan kaikissa Euroopan sanomalehdissä kansana, joka ei vain toivo sotaa ja odota siitä menestystä itselleen, vaan joka on valmis kapinaan yhtyäkseen viholliseen."

 

 

Snellman myös tunnisti lännen ja idän pitkän aikavälin latauksen: "Sota Venäjää vastaan... siinä tarkoituksessa, jossa sitä lietsotaan, olisi sota, jonka loppua kukaan ei voi tietää ennalta." Jos 60 miljoonan asukkaan maahan hyökätään tarkoituksena pilkkoa tuo maa, on valmistauduttava vuosien sotaan, "ellei se päättyisi liittoutuneiden erimielisyyteen."

 

 

Sen jälkeen Snellman analysoi Suomen edessä olevia vaihtoehtoja.

 

 

Jos Englanti ja Ranska hyökkäävät kahdestaan, niiden ei kannattaisi tehdä sitä Suomen vaikeiden olosuhteiden kautta, vaan ne tyytyisivät täällä Krimin sodan kaltaiseen saartoon ja sotatoimiin rannikoilla. Sekin olisi Suomen nousevalle taloudelle ja rannikoille kohtalokas, mutta pelkkä suurvaltojen maahyökkäys tapahtuisi etelämpänä. Tilanne muuttuisi ratkaisevasti, jos sotaan yhtyisi myös Ruotsi ja tavoitteeksi tulisi Suomen takaisin valtaaminen. Sitä riskiä lisää suomalaisen lehdistön nyt lännessä ja Ruotsissa ruokkima ajatus suomalaisten halusta liittyä mukaan sotaan mukaan Venäjää vastaan.

 

 

Venäjä ei kuitenkaan jäisi odottelemaan Pietarin porteille maahyökkäystä Suomen kautta. Siksi länsivaltojen ja Ruotsin Suomen kautta tapahtuvan hyökkäyksen vahvuudeksi tarvittaisi noin 100 000 miehen armeijaa ja taistelut tapahtuisivat Suomen alueella. Vaikka hyökkääjä Suomessa tapahtuvissa taisteluissa menestyisikin, lännen kannalta paraskin tulos olisi Suomen jakaminen, koska Venäjä silloisilla voimillaan ei missään tapauksessa hyväksyisi suurvaltojen etenemistä rajalleen lähelle pääkaupunkiaan.

 

 

Snellman tunnisti Suomea koskevan spekulaation takana samat kotimaiset ja ruotsalaiset kirjoittajat, joiden kanssa hän oli debatoinut 1840 -luvulta alkaen. Hän ei säästänyt sanojaan niistä, jotka saattavat Suomea sekä läntisen että venäläisen spekulaation kohteeksi.

 

 

"Meidän maamme lehdet... herjaavat päivittäin Venäjää palvellakseen Puolaa. On helppo nähdä, minkä maan kustannuksella ne tätä jalomielisyyttään harjoittavat ja mitä apua siitä onnettomille puolalaisille on. Ja täällä on niitä, joiden mielestä muutaman vuoden sota olisi Suomelta vain kohtuullinen panos saman asian vuoksi!"

 

 

"Kaikkien näiden näkemysten suhteen voi tosin lohduttautua sillä, että Jumala on hullujen holhooja. Tätä todistaa jo se, että kaikelle tälle hulluudelle on tilaa. Mutta on syvästi masentavaa nähdä se hiljaisuus, jolla järkevämmät tässä maassa jättävät sanan vain hullujen ja ymmärtämättömien käyttöön."

 

 

Suomelle, ”joka ei valitse sotaa vaan ottaa sen vastaan, jolla ei siten ole siinä minkäänlaisia kansallisia intressejä ja joka on täysin kykenemätön määräämään sodan lopputulosta – sellaiselle kansalle sota voi tuoda ainoastaan onnettomuutta."

 

 

"Mutta millaisista yhdistelmistä kukin sitten uneksuukin, niin varmaa on, että kansa, joka hakee tulevaisuuttaan sodan kohtaloista ilman että se voisi sormenpäälläänkään vaikuttaa sen kulkuun, olisi kevytmielistä väkeä, jolla olisi myös kevytmielisten tulevaisuus – tuho ja paha äkkikuolema. Ja silti tällainen kevytmielisyys on voinut päästä esille kotimaamme lehdistössä."

 

 

"Täällä ei yleisesti ole mitään käsitystä siitä, ettei mikään maa ole koskaan käynyt sotaa muiden kuin omien etujensa vuoksi. Kuvitellaan nöyrästi, että Englanti olisi halukas korottamaan verojaan tai kasvattamaan kansallista velkaansa sadoilla miljoonilla punnilla siksi että Englannin kansakunta saisi hyvän omantunnon siitä, että se on taistellut kärsivän kansan puolesta – tai että ranskalaiset tuhlaisivat vertaan ja rahojaan saman jalon päämäärän vuoksi. Miksi ei sitten Suomessa oltaisi halukkaita kestämään tällaisen hyvän asian vuoksi muutaman vuoden saartoa!"

 

 

"En voi uskoa, että porvari menisi tässä jalossa uhrimielessään yhtä pitkälle kuin ylioppilas, jolle se ei maksa mitään muuta kuin täyden suullisen ilmaa. Voisi olettaa ensin mainitun olevan siinä hiljaisessa uskossa, että sotaa ei kuitenkaan tule vaan että asia voidaan ratkaista muutamilla sanoilla raatihuoneen salissa."

 

 

"Vain nuoruuden kuvitelmissa kansakunnat vaikuttavat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta. Todellisuudessa jokainen kansakunta tavoittelee omia etujaan ja niin sen pitääkin tehdä. Mutta näiden pyrkimysten menestys riippuu siitä, miten ne liittyvät yhteen ihmiskunnan intressien kanssa."

 

 

Sen mukaan suomalaisten on käsitettävä ”missä mielessä myös pienellä kansalla on kohtalonsa omissa käsissään. Reformien ja kehityksen täytyy taipua enemmän tai vähemmän suotuisien aikakausien vaihteluun. Niistä määrääminen voi useinkin olla tällaisen kansan mahdollisuuksien yläpuolella, kun mahtavimpienkin kansakuntien on tässä taivuttava historian välttämättömyyteen."

 

 

"Mutta säilyttämään sitä, mikä jo on, ja siksi taipumaan väistämättömään ja miehekkäästi kestämään sen, pitämään silmällä ajankohtaa, jolloin uudistus on mahdollinen, ja olla siten myös tavoittelematta enempää kuin mitä vaihtuvissa oloissa omin voimin kyetään puolustamaan ja säilyttämään - siihen pystyy vähäinenkin kansa."

 

 

”Vain villien heimojen nähdään taistelevan tuhoonsa saakka. Niillä ei ole kykyä elää sen tulevaisuuden puolesta, jonka sivistys lahjoittaa, ja joka on tullut lähinnä kristittyjen kansojen osaksi, koska niillä on usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja tämän uskon myötä tulevaisuuden toivo."

 

 

 "Tämä on se, mitä minä haluaisin, jos vain voisin, teroittaa lähtemättömästi maanmiesteni vakaumukseen: kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä. Tällainen vakaumus pitää sisällään, että kansakunnan ei tule haluta ja tavoitella mitään muuta kuin mitä sen mahti riittää saavuttamaan ja säilyttämään."

 

 

 

 

 

 

 

 

 

On tosiaankin muutoksen aika, kun Suomessa pitkään näkyvin filosofisesti argumentoiva liberaali Jari Ehrnrooth ottaa aamun Yle -kolumnissaan (12.4.2022) askelia Santeri Alkion sivistysliberalismin suuntaan.

 

 

Ehrnroothin mukaan

 

”Venäjän barbaarinen hyökkäys Ukrainaan romutti länsivaltojen hyväuskoiset toivekuvat. Samalla paljastui, että vapautta rakastava länsi oli omalla politiikallaan vaurastuttanut pahimman vihollisensa. Miksi me erehdyimme? Miksi läntiset talousliberaalit olivat niin helppo saalis sortovaltion oligarkeille? Onko liberaalissa ajattelutavassa jokin perustavanlaatuinen virhe?”

 

 

Melkein totta. ”Länsivaltojen toivekuvat” kyllä, mutta ei kaikkien. Länsivaltojen politikassa on pitkään vaikuttanut presidentti Woodrow Wilsonin mukaan nimetty liberalismin laji, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat luonnon lahjana vapaita ja demokraattisia, kun vain saavat siihen mahdollisuuden.

 

 

Mutta jo liberalismin perusklassikko John Stuart Mill näki sivilisaation merkityksen vapaan demokratian perustana, ja Suomen tasavaltaisen demokratian kehitys ja vahvuus on perustunut Snellmanin ideoimaan kansalliseen sivistyshankkeeseen, jonka Santeri Alkio kiteytti ajatukseen demokraattisen ihmisyyden kehitystarpeesta kaiken yhteiskunnallisen ja valtiollisen kehityksen pohjana. Tältä pohjalta Suomen synty ja nuori Suomi ovat länsimaisen sivistyshistorian yksi erityinen muoto, ja juuri nyt koko sivilisaation tulevaisuuden kannalta merkittävä onnistunut hanke.

 

 

Filosofina Ehrnrooth analysoi myös liberalismin nykyisten ongelmien taustaa:

 

”Nähdäkseni länsivaltojen kohtalokkaan erehdyksen syitä on etsittävä jäljelle jääneiden liberaalien uskomustemme perusteista.

 

Havaitsen kolme suurta itsepetosta:

 

On oletettu, että markkinatalous ja keskiluokan vaurastuminen tuovat kansanvallan. No, Kiinassa ja Venäjällä on kyllä vaurastuttu, mutta demokratiasta ja vapausoikeuksista ei ole tietoakaan.

 

On uskottu kauppasuhteiden ja taloudellisen yhteistyön johtavan ikuiseen rauhaan kansojen välille. No, ei ole johtanut läntisen arvoyhteisön ulkopuolella. Mikään taloudellinen hyötylaskelma ei pidätellyt Putinin panssareita.

 

On pidetty varmana, että kaikki ihmislajin jäsenet haluavat yksilönvapautta ja kansanvaltaa. No, ainakaan kiinalaiset ja venäläiset eivät toistaiseksi halua…

 

Kaksi ensimmäistä erehdystä läntinen liberalismi voisi helposti korjata palaamalla oivallustensa lähteille.”

 

 

Jälleen melkein totta. Mutta täydennettynä, että nämä ”itsepetokset” eivät ole minkään poliittisen  johtajan keksimiä vaan modernin ajan alun suurten filosofien kuten John Locken, Immanuel Kantin, David Humen ja Adam Smithin ajatteluun perustuvia olettamuksia luonnon antamasta valmiiksi demokraattisesta ja hyväntahtoisesta ihmisluonnosta ilman sivistyshistoriaa - vaikka ne olivat pitkän sivistyshistorian tulosta. Siksi ei myöskään voi puhua ”helposta korjaamisesta” mutta kyllä ”oivallusten alkulähteistä”.

 

 

Ehrnrooth jatkaa näistä alkulähteistä:

 

”Läntisen sivilisaation vuosituhantinen runko muotoutui antiikin kreikkalaisesta filosofiasta ja juutalais-kristillisestä moraalilaista, joiden liitoksista kolmesataa vuotta sitten kehkeytyi myös yksilönvapauteen ja kansanvaltaan nojaava liberalismi. Vapauden ja valistuksen myötä tieteen voittokulku johti pian maallistumiseen ja lopulta kulttuuri puhalsi uskonnon ulos arvoytimestään 1900-luvun jälkipuoliskolla. Sivilisaatiota koossapitäväksi uskomusjärjestelmäksi jäi yksin voitokas liberalismi, joka oli Euroopassa kukistanut pakkovaltaiset uhkaajansa fasismin ja kommunismin.

 

Syntyperäinen ihmisluonto on hyvin muokkautuva ja siksi eri kulttuureissa ihmiset kasvavat uskomaan täysin erilaisiin arvojärjestelmiin. Kollektiivi voidaan asettaa yksilön edelle ja alamaisuutta yksinvaltiaalle voidaan pitää hyveistä korkeimpana.”

 

 

Tässäkin on paljon perää. Luonnon antama ihmisluonto ei tosiaankaan ole valmiiksi vapaa sekä demokraattinen, vaan juuri kreikkalaisen ja kristillisen kulttuurin syntyaikoina maapallon muissa osissa sivilisaatiot alkoivat kehittyä eri suuntiin kuin vanhassa Roomassa ja sen eurooppalaisissa perillisissä. Euroopassa alkoi muodostua kreikkalaisen kulttuurin avukseen ottama Paavalin-Augustinuksen-Lutherin kristillinen sivilisaatio, joka muokkasi demokratiaan johtaneen länsimaisen ihmisen kielen ja mielen.

 

 

Ehrnrooth ei ole yksin kuvatessaan mm. Max Weberin tapaan tämän eurooppalaisen kristillis-kreikkalaisen sivistyshistorian vaihetta, jossa sen sisällä alkoi sen itsensä kieltäminen kaikkine seurauksineen, kuten fasismi ja kommunismi. Tosin ajoitus ”1900 -luvun jälkipuoliskolla” koskee erityisesti Suomea, missä tuolloin marxilaisuus ja positivismi eli yksipuolinen luonnontieteelliseen metodiin rajoittuminen alkoivat hajottaa kulttuurista nuorsuomalaisen kultakauden saavutuksia.

 

 

Oma kysymyksensä ovat Ehrnroothin poliittiset johtopäätökset.

 

”Mikäli länsi aikoo luopua maailmanpolitiikan itsepetoksista ja toiveajattelusta, sen on ensin luovuttava liian hallitsevasta hyötyajattelusta ja palattava eettisen ja poliittisen vapausaatteen ensisijaisuuteen. Talous on vain hyvä renki eikä vauraus ole arvo sinänsä.”

 

 

Alkiolainen ”palaaminen eettiseen ja poliittisen vapausaatteen ensisijaisuuteen” tarkoittaa ihmistä, jolla on viisas, maltillinen ja kohtuullinen, oikeamielinen, urhea ja hyväntahtoinen käytännöllinen järki. On tosiaankin vaikea nähdä, miten läntinen sivilisaatio selviää tästä alkavasta historian uudesta kaudesta, jos kaupallinen vihalla, väkivallalla ja seksillä barbarisointi sekä positivistis-marxilainen ateismi hajottavat tämän demokraattisen hyvän ihmisen ja kunnon kansalaisen perustana olevaa sivistystä. Tätä kulttuurin taantumisen vastavoimana demokraattisen ihmisyyden kehitystarve siis merkitsee – Alvar Aallon sanoin – kulttuuripolitiikan ”humanisoivaa kulttuuritahtoa”.

 

 

Jari Ehrnroothin kansainvälisen politiikan johtopäätökset kuten ”oman sotilasmahdin ylivoimaisuus” ovat sitten oma kysymyksensä, jonka liittymistä sivilisaatioiden historiaan tarkastelin hiljakkoin artikkelissa, ”Pitkä tie Ukrainan sotaan ja Kylmään sotaan 2”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ossi Kanasen päivitys onnettomuudestaan ja siitä selviämisestä sekä tervehtymisen toivotus hänelle olivat viimeisten facebook -viestien joukossa ennen kuin lopetin some -tilit. Alkuviikosta Thomas Wallgren kommentoi artikkelia Ukrainan sodan taustasta, ja hän kertoi samalla juuri tavanneensa lahjakkaan tutkijan Johannes Kanasen. Hän oli kertonut Thomakselle setänsä kuolemasta samana päivänä sekä maininnut Ossin kertoneen tuttavuudestamme.

 

 

Osaltani suruun ja osanottoon Ossin läheisille sisältyy voimakkaita muistoja yhteisestä nuoruudestamme keskustanuorina. Ossin työ oli silloin Jyväskylässä Vesaisten keskusliitossa Ville Kovalaisen työtoverina. Samaan alkiolaiseen ystäväpiiriin kuuluivat Helsingissä NKL:n keskustoimistossa Pertti Kuopila, Tuula Puustinen ja Kyösti Kangas sekä Jyväskylässä Maaseudun raittiusliitossa Kalevi Siitari. He kriitikoidensa "himmeliryhmäksi" kutsumat olivat Keskustan nuorisojärjestön tulevaisuuden kannalta monin tavoin samantapaisessa ulospäin vähän näkyneessä mutta keskeisessä asemassa kuin opiskelijajärjestössä Olli Saarela, Tapio Rajavuori, Pentti Jussila ja Seppo Niemelä.

 

 

Vesaisten jälkeen Ossi Kananen jatkoi elämäntyötään Keski-Suomessa Raha-automaatti yhdistyksessä ja Eläkeliitossa. Osaltani palautuu mieleen hänen ja hänen ystäväpiirinsä uhrautuva työ keskustanuorissa mukaan lukien sisäisessä kamppailussa meidän alkiolaisten ja k-linja-yleisdemokraattien välillä – sekä siihen liittyvä tuki ja apu minullekin.

 

 

Arvokasta oli itse Ossin järjestötyö Vesaisissa mutta myös puhuminen ja vaikuttaminen alkiolaisen suunnan puolesta omassa maakunnassa ja koko maassa – ja se sai myös hyvin konkreettisia muotoja.

 

 

Olin kaikki aktiivivuodet ja kahden vaalikampanjan ajan opintolainalla elävä opiskelija, ja kun tarvitsin kyytiä Keski-Suomessa soitin kymmeniä kertoja Ossille. Presidentti Kekkonen hajotti eduskunnan syksyllä 1971 lukiessani lopputenttiin, mutta aivan heti piti rientää vaalikentälle saamaan yhteydet tukimiehiin ja ennen kaikkea maaherraksi tulleen Artturi Jämsenin kannattajiin. Niinpä soitin Ossille, ja hän tuli lentokentälle vastaan. Ajoimme Konginkankaalle, missä emme onnistuneet poliittisesti. Talossa oli kuitenkin tytär ja poikkesimme sinne jatkossakin vaalikampanjan aikana aina nelostietä ajaessamme, ja kihlauduin vaimoni kanssa seuraavana keväänä.

 

 

Ajan tavan mukaan minulla oli Helsingissä kotibritti, kotisaku, kotijenkki ja tietenkin kotiryssä, jonka kanssa oli monenlaisia hankauksia. Me uusalkiolaiset mm. erotimme opiskelijajärjestön k-linjalaisen yleisdemokraattisen johtokunnan, teimme HYY:ssä sopimuksen kokoomuksen kanssa emmekä suostuneet juhlimaan Leninin 100 -vuotissyntymäpäivää. Koetin lepyttää Valeria kutsumalla hänet pariksi päiväksi hiihtämään Saarijärvelle Vesaisten leirikeskukseen. Mutta sitten tuli mieleen, ettei minulla ollut hiihtovälineitä. Soitin Ossille, ja hän toi Jyväskylään sovitulle huoltoasemalle suksensa, sauvansa ja mononsa.

 

 

NKL:n kamppailuissa silloisen Teiniliiton vaikutuksesta ensimmäiset kolulaisaktiivit sitoutuivat stalinistien hallitsemaan yleisdemokraattiseen rintamaan – ja he muodostivat merkittävän ryhmän myös järjestön liittokokouksissa, jotka valitsivat puheenjohtajan. Ensimmäinen yleisdemokraateista irrottautunut oli satakuntalainen teini Matti Piuhola. Hän tuli tapaamaan minua ja ehdotti, että voisi lähteä maakuntiin puhumaan keskustan kolulaisaktiiveille oikean asian puolesta. Hänellä ei kuitenkaan ollut rahaa matkalippuihin sekä ruokaan, ja minunkin rahatilanne oli huonoimmillaan. Soitin Ossille Jyväskylään, että voisin rahoittaa Matin linja-autokyydin Jyväskylään, ja voisitko Ossi etsiä rahoituksen loppumatkaan. Eikä Ossin tarvinnut miettiä vastausta.

 

 

Ja paljon muuta.

 

 

Ossi oli elämänmyönteinen, toimissaan tuloksia aikaansaava, alkiolainen aatteen mies.

 

 

Ei ihme, että silloin puhuttiin Johanneksen pojista.

 

 

Osaltani esitän Ossi Kanaselle kiitollisena häntä kunnioittavan osanoton hänen lähimmilleen.