Blogi

 

 

 









Lehdistötilaisuuden perusteella voi ajatella, että yksi askel otettiin hyvään suuntaan. Ilmeisesti vaikeimmat asiat nostettiin pöydälle ja sovittiin jatkosta. Vuoropuhelu on välttämätöntä, ja ilman alkua ei voi jatkaa.

 

 

Osaltani suhtaudun kriittisesti presidentti Trumpin moniin linjauksiin esimerkiksi EU:ta kohtaan, mutta täytyy arvostaa hänen lujuuttaan viedä tämä hanke läpi huolimatta kaikkien aikojen tykityksestä kotirintamalla. Sen taustasta taas tunnetaan suomalaisessa keskustelussa vain osa. Jos tästä lähtee liikkeelle uutta, se tapahtuu toisista lähtökohdista verrattuna kylmän sodan liennytykseen.

 

 

Kylmän sodan jälkeen Yhdysvalloissa ovat kamppailleet perinteiset ulkopolitiikan oppisuunnat: vetäytyminen, liberalismi ja realismi. Kolmet viimeiset presidentinvaalit on siellä voitettu vetätymisteemalla. Presidentti George Bush omaksui kuitenkin 9/11 jälkeen neokonservatiivisen linjan eli Yhdysvaltojen sotilaallisen voiman käyttämiseen uuden maailmanjärjestyksen toteuttamiseen. Presidentti Obama toteutti eräänlaista pasifistista liberalismia, joka rohkaisi värivallankumouksia, mutta jätti sitten innostuneet ilman järeämpää tukea.

 

 

Presidentti Obaman kauden jälkeen koottiin hänen linjaansa jyrkentävää liittoutumaa. Sen keskeisiä hahmoja olivat mm. senaattori McCain ja tutkija Robert Kagan, joka tiivistää “interventioliberalismin” ytimeksi luottamuksen Yhdysvaltojen jatkuvaan sotilaalliseen voimaan pitää vaikkapa yksinkin maapallolla yllä liberaalia maailmanjärjestystä. Vaalituloksen jälkeen juuri tuo liberaalien ja neokonservatiivien liittoutuma on ollut presidentti Trumpin kampittaja, jota myös suomalainen media on paljolti seurannut.

 

 

Yhdysvalloissa on kuitenkin elänyt samaan aikaan myös useita realismin koulukuntia. Jo vuonna 1994 Henry Kissinger kiteytti niiden ydinajatuksen: “Geopoliittisesti, Amerikka on saari etäällä Euraasian suurista maamassoista, joiden voimavarat ja väestö ylittävät Yhdysvallat. Yhden ainoan vallan dominointi Euraasian kummassa tahansa pääalueessa – Euroopassa tai Aasiassa – pysyy hyvänä Yhdysvaltojen strategisen vaaran määritelmänä olipa kylmä sota tai ei. Sellainen ryhmittymä syrjäyttäisi Yhdysvallat taloudellisesti ja lopulta sotilaallisesti.”

 

 

Viime vuosina mm. myöhemmän ikänsä Zbigniew Brzezinskin, Harvardin Kennedy Schoolin Graham Allisonin, prsidentti Obaman neuvonantajan Charles Kupchanin ja Suomessakin juuri käyneen Stephen Kotkinin mukaan Yhdysvaltojen voimat eivät jatkossa riitä perinteiseen rooliin koko maapallon poliisina. Heidän mukaansa Euraasian mantereelle on muodostumassa Kiinan johtama väestöllinen ja taloudellinen ylivoima, joka uhkaa Yhdysvaltoja. Useita ratkaisujakin on esitetty.

 

 

Esimerkiksi itseään revisioinut Brzezinski esitti vuonna 2012 Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän liittoutumista sekä tasapainojärjestelmän rakentamista Euraasian itäpäähän. Graham Allison on puolestaan tutkinut voimasuhteiden muutoksia ja havainnut niiden tavallisesti johtavan sotaan. Hän antaa historian valossa hyviä neuvoja, miten sota vältetään Kiinan noustessa.

 

 

Wienin kongressin jälkeen Atlantin suurvallat Englanti ja Yhdysvallat ovat kolme kertaa liittoutuneet Venäjän kanssa Euroopan hegemoniaa tavoitellutta Ranskaa tai Saksaa vastaan ja kerran eli kylmän sodan aikana Euroopan kanssa hegemoniaa tavoitellutta Venäjää vastaan. Nyt esimerkiksi Graham Allison ja Stephen Kotkin sanovat, että kylmän sodan malli vastasi aikanaan Yhdysvaltojen etua, mutta se oli myös pitkässä historiassa lyhyt ja poikkeuksellinen aika.

 

 

Paras saatavilla oleva selitys presidentti Trumpin kylmän sodan asetelman kannalta erikoiselle ja runnovalle politiikalle on se, että hän ja hänen taustallaan oleva joukko etsivät ulospääsyä Yhdysvaltoja uhkaavasta gepoliittisesta umpikujasta – jäädä yksin, kun Kiinan johtama liittoutuma  ottaa vallan Euraasian mantereella ja näin koko maapallolla.

 

 

Presidentti Trumpin ratkaisu näyttää olevan eron saaminen Euroopan, Venäjän ja Kiinan väliin – samaan tapaan kuin presidentti Nixon ja Henry Kissinger tekivät Neuvostoliiton ja Kiinan väliin. Euroopan osalta se näyttää tapahtuvan kovin ottein. Sen toinen elementti on uusi suhde Venäjään, joka antaisi sille liikkumavaraa Kiinaan ja tekisi siitä kumppanin ongelmiin ja kriiseihin, joiden selvittämiseen sitä tarvitaan. Kun historia toistaa itseään, seuraavaksi nähtäneen Venäjän ja Euroopan lähentymistä.

 

 

Vanhoihin aikoihin verrattuna pienillä mailla on onnekseen sovittuihin sääntöihin perustava YK, jonka asemaa ja periaatetta on aina puolustettava. Kahden suurvallan ydinaseiden pelkoon perustunut kylmä sota ja sitä seurannut vaihe ovat nyt kuitenkin saamassa jatkokseen globaalin maailman, jossa on piirteitä Euroopan 1800 –luvusta.

 

 

Se näyttää koskevan myös menettelytapoja. Presidentti Trumpin Brysselissä ja Lontoossa toteututtama malli – ensin törmätä ja sitten neuvotella – on kuin Bismarckilta. Samaa voi sanoa myös vaatimuksesta omien liittolaisten suorista riveistä samalla kun itse etsii yhteyttä vastapuoleen.

 



Euroopan kurittaminen ja näin atlanttisen suhteen vaarantaminen olisi kuitenkin vaarallista koko post-roomalaisen sivilisaation eli Euroopan, Yhdysvaltojen ja Venäjän kannalta jo nyt nähtävissä olevassa globaalissa tulevaisuudessa. Huolestuttavasti samaa on sanottava myös Yhdysvaltojen toisesta pääsuunnasta eli kylmän sodan voittoon kiinni jääneestä interventioliberalismista.

 

 

Kun Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän suhde liikkuu, se tuntuu jatkuvasti myös Pohjois-Euroopassa. Presidentti Niinistö korosti yhden puolen läsnäolon merkitystä viittaamatta kummankin tasapainoiseen liennytykseen. Suomi on pärjännyt muistamalla, että Suomen ulkopolitiikan perustehtävänä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen. Kaikki tämä korostaa omaan alueeseen kohdennettua aktiivista vakauspolitiikkaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Joku aika sitten etsin kirjahyllystä taas esiin Jean Clairin omaelämänkerrallisen “Les derniers jours” (Viimeiset päivät). Hän on Picasso –museon ensimmäinen johtaja, Ranskan Akatemian jäsen ja viime vuosikymmenien ehkä tunnetuin taidenäyttelyiden kuraattori.

 

 

Kesällä 2010 kävin Pariisissa Clairin näyttelyssä "Rikos ja rangaistus". Se kertoi taidehistoriaa seuraten, miten tuomitut ovat vaihdelleet syyllisistä syyttömiin ja miten rikosten ja rangasitusten uutisoinnista tuli modernin ajan viihdettä. Hänen edellinen näyttelynsä oli ollut Kanadassa aiheenaan fasismin ja kommunismin taide otsikolla 1930 –luku: ”Uuden ihmisen” tekeminen.

 

 

Tämän modernin taiteen suuren hahmon kokoamissa näyttelyissä yhtenä pääteemana on myös ollut modernin taiteen ja itse modernin kritiikki. Siinä hengessä ehkä tunnetuin näyttely oli vuoden 1995 Venetsian Biennalen kokoelma "Identiteetti ja toiseus". Sitä ennen osoitteeltaan selvin oli vuotta aikaisempi Wienin näyttely "Sielu ja ruumis, taiteet ja tieteet 1793-1993".

 

 

Clairin mukaan modernin taiteen kausi alkoi Paul Cézannen kuoleman ja suuren näyttelyn tienoilla noin vuonna 1906 ja päättyi vuoden 1968 tienoilla uuden polven suureen kapinan ja Marcel Duchampin kuoleman aikoihin. Sen jälkeen abstraktio ja rajojen ylittäminen on tyhjentänyt ja toistanut itseään. Niinpä modernin taiteen markkinat ovat menettäneet kosketuksen teokseen ja niistä on tullut kiinteistömarkkinoiden tavoin "spekulatiiviset finanssimarkkinat kahden tai kolmen gallerian, myyjän ja pienen uusrikkaiden ryhmän kesken".

 

 

Clairin mukaan, ”Lyhyesti sanoen mauttomuuden estetiikka on ottanut paikan maun estetiikalta…” Häntä kuvottaa ”modernin suuri, pohjaltaan pessimistinen seksin, veren ja kuoleman kolmikko”, joka barbarisoi meitä kaikkia. Se tuli esiin ensin taiteessa ja läpäisi sitten valtamedian ylläpitämän julkisuuden. Osaltani olen pitkään jakanut saman ajatuksen.

 

 

Modernin taiteen ja kulttuurin kriisin ilmentäjänä Clair pitää kasvojen häviämistä taiteesta. Muotokuva syntyi renessanssin myötä ja kasvot alkoivat kadota viime vuosisadan alussa kertoen modernin ihmisen psyyken hajoamisesta ja tyhjenemisestä. Tämän ilmiön hän liittää suoraan luonnetieteellisen ihmiskuvan ylivaltaan esimerkkinä suuren positivistin Ernst Machin omakuva, jossa näkyy vain jalat ja vartalo. Tähän voi liittää Ludwig Wittgensteinin ja myös G.H. von Wrightin tunnistaman modernin kriisin ytimenä fysiikan ja sen metodin tulon aikamme kaiken läpäiseväksi metafysiikaksi, joka syrjäyttää kulttuurin humaanit ainekset.

 

 

Mutta ennen "Viimeisiä päiviä" Clairin "Omakuva ilman kasvoja", "Kulttuurin syksy" tai "Museoiden pahoinvointi" eivät ole kertoneet hänestä itsestään. Clairin mukaan modernin taiteen ideaksi on tullut rikkoa perinnettä, ja siitä on tullut näin perinteen rikkomisen perinne. Näin se joutuu lopulta rikkomaan oman rikkomisen perinteensä. 1960 –luvulla huipentunut modernin tyyppi toistaa itseään samassa mielessä kuin vaikkapa 1200 -luvun gotiikkaa jäljittelevää arkkitehtuuria syntyi vielä 1800-luvulla. Näin museoiden ja gallerioiden varastot ovat täynnä itsensä tyhjentäneitä kopioita. Clairin mukaan Guggenheimin museon johdolla museoiden sivistys- ja valistustehtävästä on siirrytty huvitusliiketoiminnaksi, jonka tavoitteisiin kuuluu ylläpitää eräänlaisia yliarvostettujen teosvarastojen markkina-arvoa.

 

 

Clairin omaelämänkerrallinen "Viimeiset päivät" (Les deniers jours) kertoo hänestä itsestään. Isä muutti kotikylän ahdingosta pikkukaupunkiin. Poika pääsi sen klassiseen lyseoon ja jatkoi taiteen tutkimista, lukemista ja kirjoittamista Harvardin ja Picasso –museon kautta Ranskan Akatemiaan.

 

 

Kuin Jürgen Habermasille Clair sanoo, että moderni ei ole vain keskeneräinen vaan myös mahdoton projekti loppuun vietäväksi. Kaikkea ei voi repiä loppuun saakka hajalle taiteessa ja median julkisuudessa sekä näin ihmisen psyykessä. Immanuel Kant ja David Hume olivat väärässä olettaen ihmisyyden olevan luonnon lahja, vaikka se on pitkän sivistyshistorian tulos. Jos sivistyshistoria kehitti demokraattisen eli eettisen, järkevän ja vapaan ihmisen, tuon sivistyshistorian hajoittaminen purkaa tällaisen ihmisen. Perinteiseen tapaan Suomessa on sivuutettu Habermasin itsensä liikkuminen viime vuosina samaan pohdintaan, viimeksi joitakin vuosia sitten löytyneen teologian ylioppilas John Rawlsin pro gradu tutkielman saksannoksen jälkipuheessa.

 

 

Näin lähelle päästävä elämänkerta saa ymmärtämään, miksi vuosien varrella etäämmältäkin on aavistanut hänessä tuttua. Osaltani en luovu modernista vaan kannatan modernin reformaatiota yhdistämällä valistus sekä klassinen ja kristillinen humanismi täydentämään toisiaan, kuten G.H. von Wrightin komplementarismissa tehdään. Tänään modernin reformatio on yhä selvemmin modernin kriisin ratkaisu ihmiskasvoiseksi sivistysmoderniksi.

 

 

Tänään lännen kehittämää liberaalia maailmanjärjestystä haastavat monien muiden sivilisaatioiden tuottamat ratkaisut, mutta samalla tämä järjestys hajoittaa itseään sisältä päin – luullessaan että se pysyy pystyssä ilman sen synnyttäneitä kristillistä, klassaista ja kansallista humanitasta eli ihmisyyttä, jossa yhdistyvät viisaus, maltillisuus ja kohtuullisuus, oikeamielisyys, päättäväisyys sekä hyväntahtoisuus.

 

 

Jos näin jatketaa läntiselle sivilisaatiolle käy huonosti. Odotan modernia taideteosta, jossa ihmisellä on ihmisen kasvot.

 

 

------------------------

 

 

Jean Clair, Les derniers jours(Viimeiset päivät). Editions Gallimard, 2013.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 4.4. on Martin Luther Kingin muistopäivä. Hän opiskeli teologiaa Boston Universityssä ja valmistui sieltä.

 

 

Päivän uutisia katsellessa, säpsähdin kuvia tutuista paikoista. Opiskelin ja valmistelin väitöskirjaa samassa yliopistossa filosofiassa lukuvuotena 1975-1976. Kingin elämäntyö ja tragedia oli tuolloin kaikkien tuoreessa muistissa, ja tietenkin hänen muistonsa tuli esiin monin tavoin. Oli niitä, jotka tunsivat hänet ja vielä enemmän niitä jotka pitivät häntä ihanteenaan. Tavallaan hänen muistonsa avaa tämän puolivuosisadan merkkivuoden. Talvella 1968 edessä olivat Prahan kevät ja Tsekkoslovakian miehitys, Yhdysvaltojen, Saksan ja Ranskan opiskelijaliikkeet. Ne tuntuivat myös Suomessa.

 

 

Jaakko Hintikan suosituksesta ja suosittelemana sain Asla Fullbright stipendin Boston Universityyn. BU:ssa akateemiseksi ohjaajaksi tuli tieteenfilosofi Robert Cohen. Koko lukuvuoden suurin hanke oli hänen seminaarinsa, jonka runkona oli mennä sivu sivulta läpi juuri englanninkielisenä käännöksenä ilmestynyt Moritz Schlickin ”General Theory of Knowledge”.

 

 

Pro gradun yhteydessä olin havainnut läheisyyden ihmisen käytännöllisen päättelyn eli tavoitteeseen tähtäävien keinojen muodostamisen ja tieteellisen teorian muodostamisen välillä. Cohenin seminaarin aikana kävi ilmeiseksi, ettei perinteinen induktio tieteellisen teorian muodostamisessa anna kuitenkaan apua keinojen muodostamisen tarkasteluun. Cohen kuitenkin kertoi, että hänen toimittamassaan sarjassa oli hiljakkoin ilmestynyt Hintikan ja Remeksen tutkimus Pappuksen analyyttisestä menetelmästä.  Se sopi hyvin, sillä olin hankkinut ja aloittanutkin kirjan jo Helsingissä ja se antoikin sitten lähtökohdan vaihtoehtoisten keinojen muodostamisen analyysiin.

 

 

Kysymys päämäärien muodostamisesta oli vaikeampi. Siinähän on kysymys tiedon ja tunteiden yhdistäminen toiminnan tavoitteiksi. Von Wright ei sitä juuri käsitellyt ja itse Aristoteleskin sanoi Rossin Nikomakhoksen etiikan käännöksen mukaan, että harkitsemme keinoja mutta emme tavoitteita.

 

 

Onnekseni huomasin katalogista, että Alasdair MacIntyrellä oli kurssi jossakin toisessa BU:n tiedekunnassa. Hänen aiheenaan oli David Humea seuranneet skottilaiset moralistit sekä Hegelin oikeusfilosofia aikansa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Menin mukaan ja annoin hänelle tutkimussuunnitelmani. Seuraavan tunnin jälkeen hän otti asian puheeksi ja kysyi, millaisia ongelmia minulla on. Kerroin Aristoteleen päämäärien käsittelyyn liittyvistä pulmista. Hän vastasi heti, että siinä kohdassahan Nikomakhoksen etiikka tavallisesti käännetään väärin. Seuraavalle tunnille hän toi kopioina David Wigginsin artikkelin ja puolen tusinaa omiaan. Erityisesti Wiggins avasi Nikomakhoksen etiikan lukemisen uudessa valossa, kun harkinnan tarkastelua saattoi soveltaa myös päämääriin.

 

 

BU:ssa osallistuin myös Marx Wartofskyn, Elisabeth Rapaportin ja Joseph Agassinluennoille. Rohkenin myös tuppautua Harvardiin kuuntelemaan John Rawlsia, joka tutkimussuunnitelmani saatuaan kutsui toimistoonsa ja kysyi paljon praktisesta syllogismista.

 

 

Boston Universityssä havaitsin, että Harvardin Kennedy Schoolin professorit Graham T. Allison ja John D. Steinbuner olivat juuri julkaisseet teoksen päätöksenteosta. Keijo Korhosen suosituskirjeen ja Fulbright –stipendiaatin nimikkeen turvin pääsin heidän kursseilleen ja muutin tutkimussuunnitelman lopun heidän töidensä analyysiksi oman päätöksenteon mallin pohjalta. Päätöksentekoa käsittelevien kurssien oheistuotteena tuli syventyminen ulkopolitiikan kysymyksiin, joita opetustapauksissa käsiteltiin.

 

 

Kun Boston University tuli nyt mieleen, muistan osaltani kunnioituksella sen hengen edustajaa ja vahvistajaa Martin Luther Kingiä ja kiitollisuudella yliopiston opettajia ja oppilaita lukuvuonna 1975-1976.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kiitos professori Vesa Varekselle uuden Kanavan artikkelista, jossa on myös arviointia “1918 Miten vallankumous levisi Suomeen” –kirjasta.

 

 

Vareksen mukan, “Kaikille tuntuu olevan selvää, että Pohjantähti on kansallisen identiteetin todellinen tarina... Risto Volanen ja Lasse Lehtinen toivat uudessa kirjassaan ‘1918 – Miten vallankumous levisi Suomeen’ kuitenkin toisen näkökulman kirjallisuutemme klassikkoon. Heidän mukaansa Pohjantähden antama kuva on jopa estänyt keskustelua siitä, kuinka Suomessa tapahtui vuonna 1918 harkittu vallankumous. Volanen huomautti kirjan julkistamistilaisuudessa ihmettelevään sävyyn, että kun presidentin ja arkkipiispan piti ottaa kantaa, he viittasivat Pohjantähteen eivätkä tutkimuksiin.”

 

 

Monien muiden historian professoreiden tavoin Vares “tuntee olonsa epämukavaksi törmätessään keskusteluissa oletukseen, jonka mukaan Pohjantähti kertoo ‘miten asiat todella olivat’”. Hän palauttaa mieleen joukon asioita, jotka Pohjantähdessä eivät pidä paikkaansa – kärjessä tietenkin torppareiden rooli talvella 1918. Hän tuo myös esille harvemmin muistutetun asian, miten kielteisen kuvan Linna antaa muista kuin vallankumukseen mukaan menneistä. Heissäkin oli kyllä väärin toimineita. Mutta onko se kaikki niistä, jotka torjuivat sosialistisen vallankumouksen, turvasivat näin nuoren itsenäisyyden sekä rakensivat yhdessä demokraattisten sosialidemokraattien kanssa Suomen, joka halusi jatkaa demokraattisena sekä itsenäisenä ja onnistui siinä.

 

 

Tavallisesti Pohjantähti –trilogian faktantarkastus kuitataan sillä, että se on fiktiota. Vares kuitenkin palauttaa mieleen, että omasta mielestään Linna kirjoitti historian tulkintaa. Sen suurena ansiona oli punaisten yli rintamasodankin menneiden kärsimysten kansalliseen julkisuuteen tuominen. Vares myös tunnistaa osuvasti Linnan teoksen yhteiskunnallisen tilauksen aikana, jolloin pyrittiin irti edellisestä 1930 –luvun oikeistolaisesta hegemoniasta keskellä maalta kaupunkiin muuttaneen ja voimansa tunnossa olevan työväestön läpimurtoa.

 

 

Tähän voi liittää, että samaan aikaan oli myös toista oikeistokriittistä polemiikkia. Sitä kävivät ajan modernistit eli “nuoret vihaiset miehet” kuten Jouko Tyyri ja Pekka Lounela, jotka kuitenkin jo Pohjantähden ensimmäisen osan jälkeen tunnistivat myös Pentinkulman lavastuksen. Linna antoikin takaisin trilogian kolmannen osan lopussa.

 

 

Vares ei kuitenkaan toivo valkoista Pohjantähteä eikä pidä sitä edes mahdollisena. Nykyisen Suomen porvarillisen perinteen uudet jatkajat ovat hänen mukaansa modernissa yksilöllisyydessään – ja voisi lisätä “kansainvälisyydessään” – niin kaukana vanhempiensa kristillisestä tai kansallisesta elämänkokemuksesta, ettei siihen enää saada tai halutakaan yhteyttä. Sen huomasi myös virallisen juhlavuoden valmistelussa, jossa alun pitäen leikattiin pois kaikki pitempi tai syvempi kansallinen historia.

 

 

Vares toteaa kentän jääneen paljolti niille, jotka kuitenkin jälleen kerran haluavat kaiholla muistelella “asioita joista on vaiettu” ja joista “voi vasta nyt puhua”. Paradoksaalisesti, Venäjän lisäksi kaikki siitä irrottutumaan pyrkineet kansakunnat kokivat sata vuotta sitten bolsevistisen vallankumouksen tai sen yrityksen, mutta sen tragedian romantisointia esiintyy merkittävästi enää vain Suomessa.

 

 

Vares päätyy siihen, että “Pohjantähti ei kaipaa kaatamista, se on omassa lajissaan edelleen ylittämätön, mutta se kaipaa rinnalleen myös muuta kuin kopioita.” Hän on tietenkin oikeassa, että uusi polvi on etäällä sadan vuoden takaisesta maailmasta, mutta jokaista ihmistä kiinnostaa luontaisesti, mistä hän tulee ja minne hän menee – ja hän myös suunnistaa sen mukaan. Mitään ei tarvitse tai voikaan kaataa, koska tapahtunut on sekin jo toteutunutta historiaa. Mutta kun tänään huomaamme, että meidän sukupolveamme on johdettu harhaan, meillä on oikeastaan velvollisuuskin sanoa se.

 

 

Itse asiassa viime vuosisadan alusta on olemassa erittäin hyvää ja laajaa lähdekriittistä tutkimusta. Ongelma on paremminkin julkisuuden hegemonia, joka suodattaa siitä haluamansa värit. Niihin ei nyt kuulu suomalaisten oma kansallinen sivistysprojekti, joka onnistui loistavasti alkaen pitkästä historiastaan aina itsenäisyysjulistukseen ja sen tunnustuksiin asti – sekä lopulta vaieuksien jälkeen näihin päiviin.

 

 

Muussa aktiivisessa unohtamisessa taas ei ole kysymys vain O.V. Kuusisen ja Kullervo Mannerin kevään 1918 sosialistisen vallankumouksen luonteesta osana ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta. Sen jälkeen törmäsivät pohjoisen Euroopan geopoliittisiin seiniin vuorollaan myös P.E. Svinhufvud ja J.K. Paasikivi, Mannerheim sekä Rudolf Holsti ja Santeri Alkio - puhumattakaan aktivisteista, jotka eivät saaneet jarruja päälle. Kun nyt taas pitkästä aikaa koputellaan samoja seiniä, olisi paikallaan avata kirjat ja katsoa olisiko viimeistä edellisestä kerrasta jotakin opittavaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Väinö Linnan Pohjantähti -trilogialla on yhä hegemonia vuosien 1917-1918 tulkitsijana, vaikka tuskin kukaan tutkija ottaa sitä vakavasti talven 1918 sodan syiden selityksenä. Tilannetta kuvaa hyvin se, että presidentti Sauli Niinistö kehotti vaalikeskustelussa viime vuoden lopulla etsimään tragedian taustaa Pohjantähdestä. Arkkipiispa Kari Mäkinen taas nosti juhlavuoden itsenäisyyspäivän saarnassaan ainoana Suomen historian henkilönä esiin romaanihenkilön Akseli Koskelan, joka tarttui aseeseen demokraattisen valtion kumoamiseksi.

 

 

Väinö Linnan teoksen suuri arvo on siinä, että se nosti esiin vuoden 1918 kärsimykset, ja se onkin kuin tositarina vallankumouspäätöksen seurauksista. Mutta samalla Pohjantähti –trilogia on myös noita vallankumouspäätöksiä ja sodan syitä peittävä lumetarina. Se siirsi katseen pois sekä vastuullisista että niistä, jotka eivät lähteneet mukaan vallankumoukseen ja turvasivat jatkossa kansanvaltaa puolueessaan ja Suomessa.

 

 

Vuosien 1917-1918 tapahtumista on jo pitkään ollut käytettävissä erinomaisia tutkimuksia. Jo Tuomo Polvisen työ antoi kestävän kuvan Venäjän ja Suomen vallankumouksen suhteesta. Kun sen analyysiä Leninin kansallisuuspolitiikasta ei ole haluttu kunnolla ymmärtää, ei myöskään saatu asiallista suomalaista lausuntoa Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta juhlavuoden lopulla.

 

 

Perustietoja talven 1918 tapahtumien syistä antavat myös Viljo Rasila torpparikysymyksestä sekä Markku Kuisma ja Leo Harmaja sotavuosien taloudellisesta kehityksestä. Vaikka Linna rakentaa koko sodan selityksen torpparikysymyksen varaan, sillä ei ollut paljoakaan vaikutusta erityisesti Helsingin ja Turun punakaartien ajaman vallankumouksen syntyyn.

 

 

Kaupungeissa laajempi arjen hätä syntyi maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen keskellä sotatalouden, työttömyyden, inflaation ja elintarviketuonnin kriisistä. ”Nälkä on punikki”, sanoi Juhani Aho, ja hän oli varsin lähellä ongelman ydintä. Ero Tannerin ja Mannerin välillä oli siinä, että ensimmäinen halusi ratkaista sodan oloissa väistämättömiä työväestön ongelmia ja toinen halusi käyttää niitä poliittisesti hyväksi lopulta vallankumoukseen asti.

 

 

Tuoreet Timo Soikkasen ja Samu Nyströmin tutkimukset taas antavat hyvän kuvan paikallisista oloista, ja lisäävät sotatalouden kriisiin Venäjän helmikuun vallankumouksen aiheuttaman valtion järjestysvallan romahtamisen. Erilaiset järjestyskaartit eivät alun perin lähteneet liikkeelle keskinäisestä vihottelusta vaan käytännön tarpeesta hoitaa järjestystä kylillä, kaduilla, mielenosoituksissa ja työpaikoilla.

 

 

Mm. Kari Hokkanen, Eino Ketola, Martti Häikiö ja Henrik Meinander taas ovat julkaisseet tutkimukset tuolloisista keskeisistä poliittisista päättäjistä ja päätöksistä. Tutkijapiireissä kulkee tieto, ettei Eino Ketolan erinomainen tutkimus SDP:n vuoden 1917 sisäisestä kehityksestä saanut sijaa Paasivuorenkadulla. 

 

 

Jo 1980 –luvulla myös opetusministeriö toteutti laajan tutkimushankkeen ”Punaisen Suomen historia 1918” sekä ”Lenin ja Suomi”. Suomen itsenäisyyden 75 –vuotisjuhlavuoden merkeissä toteutettiin laaja tutkimushanke ”Itsenäistymisen vuodet 1917-1920”. Voi vain pahoitella, ettei nyt juhlavuoden ohjelmaan mahtunut merkittävää historiallista osaa. Siitä oli kyllä ehdotuksia tarjolla. Päinvastoin Suomen valtio pyrki irti omasta historiastaan esimerkiksi privatisoimalla P.E. Svinhufvudin Kotkanniemen sekä Anjalan kartanon.

 

 

Normaalissa avoimessa demokraattisessa yhteiskunnassa vuosikymmenien mittaan tehdyt tutkimukset kansallisesta historiasta olisivat johtaneet julkisessa vuorovaikutuksessa tosiaan kritisoivaan ja täydentävään keskusteluun, josta olisi muodostunut vähitellen täsmentyvä osa suomalaista, kaikkien saatavilla olevaa yleissivistystä. Mutta näin ei ole käynyt Suomessa, jossa historiallista yleissivistystä on paremminkin karsittu koulutuksessa. 

 

 

Omakohtaisestikin tuntuu erikoiselta, että kansalainen voi Suomessa elää läpi koulutusjärjestelmän Jyväskylän Kypärämäen kansakoulusta kahden yliopiston dosentiksi tai poliittis-hallinnollisen tien teinikunnan sihteeristä valtiosihteeriksi kohdaten talven 1918 kokonaisselityksenä vain Linnan lumetarinan – ja vasta eläkkeellä on päässyt työn tuloksena selville, että on tullut harhautetuksi.

 

 

Mikä siis on ongelman ydin? Pentinkulman tarina ei kerro sitä, että talvella 1918 kyseessä oli – kotimaisten punakaartien ja venäläisten bolsevikkien painostamana – Kullervo Mannerin ja O.V. Kuusisen johtamien SDP:n vastahakoisten puolue-elimien päättämä epäonnistunut aseellinen vallankumous itsenäisen, demokraattisen valtion kumoamiseksi. Se oli samalla osa maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta.

 

 

Ei siis riittänyt, että talvella 1918 yksi sukupolvi johdettiin harhaan teoissa. Toinen johdettiin ajatuksissa. 

 

 

Itsenäisyyden juhlavuosi 2017 olisi tarjonnut mahdollisuuden aitoon perusteltujen tutkimusten julkiseen vuorovaikutukseen, mutta nyt sitä paremminkin vältettiin. Toivottavasti paremmin onnistustaan alkavana vuonna, jotta seuraavan sukupolven ei enää tarvitse periä myyttejä sekä niiden kuljettamia asenteita ja ennakkoluuloja.