Blogi

.

 

 

Pyöreät 600 000 käyntiä blogin kotisivulla. Kiitos mielenkiinnosta!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Helsingin Sanomat julkaisi tänään pääkirjoituksen, joka kertoo hyvin lehden ajattelutavasta. Otsikon ja ylösnoston mukaan: ”Naton on syytä puolustaa arvojaan” ja ”Populistit istuvat jo Naton pöydässä.”

 

 

Helsingin Sanomille Nato on sille läheinen arvoyhteisö ja populisti on yleisnimi niille jotka ovat eri mieltä. Tätä kutsutaan universalistiseksi tai ideologiseksi ulkopolitiikaksi, jossa omien käsitysten katsotaan olevan koko maailmaan vietäviä.

 

 

Kun turvallisuuspolitiikka nähdään arvoyhteisöinä, ei nähdä valtioiden ulkopoliittisen päätöksenteon reaalisia perusteita. Niin on juuri käynyt Helsingin Sanomille. Se ei pysty uutisoimaan tai analysoimaan Suomen ympäristön geopoliittista kehitystä puhumattakaan Suomen nykyistä, tasavallan presidentin johtamaa ulkopolitiikkaa.

 

 

Nykyinen sotilaallinen eskalaatio Itämerellä alkoi vuosia ennen Ukrainan kriisiä, mutta Helsingin Sanomat ei halunnut raportoida siitä. Presidentti Niinistö esitti joulukuussa 2014 ensimmäisen realistisen analyysin Ukrainan tilanteesta ja Suomen linjaksi aktiivisen vakauspolitiikan. Se oli perusteiltaan sama ajattelutapa, johon myös presidentti Halosen ja pääministeri Vanhasen johtama ulkopolitiikka perustui. Kuitenkaan tällä vuosikymmenellä siitä ei ole esitetty Helsingin Sanomissa yhtä ainoata ammattitaitoista analyysiä.

 

 

Tähän mennessä Yhdysvallat tai Euroopan suurvallat eivät ole tehneet historiassaan yhtään arvoyhteisöön perustuvaa päätöstä, ellei se edistä niiden omaa geopoliittista etua. Esimerkiksi Virossa 2007, Georgiassa 2008, Ukrainassa 2014, Syyriassa 2015 paikallisia asukkaita rohkaistiin, mutta kun suurvalta törmäsi itselleen haitalliseen vastustukseen, se jätti paikalliset yksin.

 

 

Viime vuosien sotilaallinen eskalaatio Itämerellä on perustunut toisaalta Baltian maiden, Puolan ja yhden läntisen puolustuseliitin ja toisaalta Venäjän keskinäiseen pelkoon toisen aikeista. Kylmän sodan jälkeen Itämerellä on ollut rauhan kannalta vakaa ja pienten maiden kannalta historian paras tilanne. Vaikka uusien joukko-osastojen sijoittamisen päivänkohtaiset argumentit poliittisesta pelotteista olisivat ymmärrettäviä, jokaisen suurvallan esikunnassa ne ovat askel, jonka seuraavia askeleita suunnitellaan miettimällä miten seuraavassa askeleessa voidaan parantaa omia asemia sitä seuraavaa askelta varten.

 

 

Vaikka päivänkohtaiset argumentit hyväksyisikin, se ei muuta sitä, että Venäjän, Ruotsin ja Suomen lähialueelle tulee nyt ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1941 suurvaltojen joukkoja mahdollisena askeleena seuraavaan askeleeseen. Jos näin jatketaan, pohjoisesta Euroopasta tulee historiallisella tavalla paikka, jossa Yhdysvaltojen, Venäjän ja Manner-Euroopan turvallisuusintressit törmäävät. Silloin ei Helsingin Sanomissakaan paljoa lohduta, jos rakastaa yhtä törmääjää enemmän kuin toista.

 

 

Jos ei liennytystä saada aikaan, esikuntien skenaariot päätyvät joko ydinaseilla uhkaamiseen, jossa suurvallat sopivat pakkotilanteessa Suomenkin paikan – tai hallitsemattoman koneiston viemään kriisiin.

 

 

Helsingin Sanomien toimituksessa olisi syytä ymmärtää, että nyt on menossa sotilaallinen suunnittelu ja eskalaatio samaan tapaan kuin yleensä ennen sotia ja vielä alueella, missä toimitus itsekin sijaitsee.

 

 









Presidentti Niinistö antoi laajan haastattelun ennen Naton Varsovan huippukokousta. Hänen mukaansa ”pääotsake on jännityksen jatkuva nousu Itämerellä… Kysymys on siitä, että jännite on tasaisesti kasvamaan päin. Ei ole nähty mitään lieventävää tapahtuvan. Tätä taustaa vasten pienikin asia, joka liikkuisi myönteiseen suuntaan, olisi itseään suurempi muutos. Pitäisi löytää jotain, joka pienentäisi jännitettä.”

 

Tällainen jotakin, josta voisi aloittaa olisi Itämeren lentoturvallisuuden parantaminen. Se  liikahti eteenpäin presidentti Niinistön aloitteesta hänen ja presidentti Putinin tapaamisessa, ja se on ensi viikolla esillä Nato-Venäjä neuvostossa. Toivotaan parasta.

 

Varsovan huippukokouksen jälkeen presidentti Niinistö kertoi, että illallisella keskityttiin Naton Venäjä-suhteeseen ja dialogin tarve oli selkeämmin enemmän esillä kuin ennen. Jos Suomen aloite etenee, se olisi näkyvä merkki paremmasta.

 

Itse huippukokouksen päätökset olivat kuitenkin näkyvä merkki huonommasta. Ukrainan kriisiä ollaan nyt toden teolla ilman kestäviä perusteita laajentamassa Itämerelle keskelle 100 miljoonan ihmisen arkea.

 

Tuhat miestä neljässä maassa on poliittinen pelote, mutta se on myös eskalaation ketjussa kannuste seuraaviin kilpavarustelun askeliin. Venäjän vastaus antaa syyn vaatia portaittain suurempia yhtymiä pataljoonien suojaksi, mitä seuraisi lopulta ydinaseilla uhkaaminen ellei vahinkoja tapahdu ennen sitä.

 

Ennen Varsovan kokousta 17 CIA:n ja muiden Yhdysvaltojen puolustusyhteisöjen korkeaa veteraania julkaisivat liittokansleri Angela Merkelille vetoomuksen. Sen mukaan ”Sotilaallisen törmäyksen todennäköisyys merellä tai ilmassa – satunnainen tai tarkoituksellisten – on noussut voimakkaasti”. Heidän mielestään keskeisenä syynä on poliittisen johdon hatara kontrolli sotilasjohtoon. He toivoivat liittokansleri Merkelin tuovan kollegoille Naton pöytään tietyn määrän arvostelukykyistä skeptisyyttä erityisesti mitä tulee kerrottuun Venäjän uhkaan. Ajattelutapa oli varsin lähellä Saksan ulkoministeri Steinmeierin hiljakkoin esittämää.

 

Natolla ja Yhdysvalloilla on tärkeä rooli Itämeren vakaan rauhan yhtenä osana. Nyt kuitenkin Naton johdolla on käytettävissä ammatillisesti epäpätevä tilannekuva Itämereltä, ja se johtaa uuteen askeleeseen hallitsemattomassa eskalaatiossa ja sodan vaarassa. Alueen sotilas- ja talousmaantiede muodostavat jo nyt Venäjälle korkeimman luokan pelotteen, koska jo nykyisin Naton voimavaroin Itämerellä Baltian maiden loukkaaminen merkitsisi Venäjän kansantalouden itsemurhaa lähes puolikkaan viennistä estyessä heti. Vastaavasti minkään maan johto ei kestäisi ilman jonkinlaista vastausta historiallisten vihollisten aloittaessa vaikkakin rotaation nimellä tosiasiallisen tukikohdan rakentamisen vastaavaan paikkaan.

 

Juuri viime viikolla julkistettiin Englannissa raportti vuoden 2003 Irakin sodan aloittamisesta. Esiin tuli, miten väärillä tiedoilla sotaan lähdettiin. Suomen tuon talven historia on vielä kirjoittamatta, mutta se tehnee varovaiseksi myös silloin mukana olleen presidentti Niinistön.

 

Liittokansleri Angela Merkel kuitenkin perusteli Naton huippukokouksen päätöksiä ei pätevällä geopoliittisella analyysillä vaan sillä, että itäiset liittolaiset ”tarvitsevat nyt selkeään vakuuttamista liittokunnalta”, ja siksi tarvitaan ”näkyvää ja luotettavaa” solidaarisuutta muilta Naton jäseniltä. Se ei kuitenkaan ole riittävä peruste harkita Itämeren sotaa ja rauhaa, sillä Baltian maiden ja Puolan itäisten liittolaisten politiikkana on nimen omaan korostaa konfliktia Venäjän kanssa eikä ole näkyvissä sellasta joukkojen määrää, joka sen muuttaisi. 

 

Olen varma, että pohjimmiltaan sekä Berliinille että Washingtonille ovat parempia sellaiset ystävät, jotka koettavat vähentää sodan vaaraa kuin sellaiset jotka rummuttavat sitä esiin.

 

Suomen ja Ruotsin kannalta nykyinen kehitys merkitsee kasvavaa painostusta ja salaa tehtyä valmistelua, kuten viimeisimpänä puolustusministeri Niinistön sopimus Englannin kanssa. Syitä siihen ei tarvitse kaukaa etsiä. Englanti on Viroon tulevan Naton pataljoonan johtovaltio, ja Savon Sanomien mukaan ”Iso-Britannian ilmavoimien Eurofighter-hävittäjät lentävät Suomen Hornet-hävittäjien kanssa lentokierroksia Suomen yllä nyt viikoittain.” Naton huippukokouksessa tuotiin esiin kaksilla raiteilla ajaminen, ja Suomi on siinäkin suhteessa Nato-yhteensopiva.

 

Brittisotilaita on nähty näillä nurkilla Krimin sodan aikana sekä kesällä 1919 matkalla Cronstadtiin. Nyt Liettuasta vastuun ottavista saksalaisista on tuoreempiakin havaintoja. Uutta on se, että Kanada ottaa johtovastuun Latviassa, mikä taas viestii atlanttisen suoran jalansijan etsimistä tälläkin mantereella. Merkittävä on Ranskan matala profiili, ja jos vanhat merkit pitävät, voidaan odottaa Pariisin ja Moskovan kehittyvää ”ymmärrystä”. Kun tähän kokonaisuuteen liitetään Naton liputus, tunnelmat lienevät nousussa Itämeren kaikilla rannoilla. Itämeren rauhan turvaamiseksi voidaan vielä nähdä kokonaan uusia vaikkakin historiasta tuttuja pohdintoja.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Professori, eversti Pekka Visuri julkaisi tänään Suomen Geopoliittisen Seuran sivulla artikkelin Venäjän joukoista lähialueilla. Se on luettavissa TÄSSÄ osoitteessa. Siinä hän oikoo viime päivien uutisointien sensaatiohakuisia ylilyöntejä.

 

 

Yhteenvetona hän päätyy seuraavaan: Vielä lienee syytä mainita, että Suomen puolustusvoimien sodanajan joukkojen kokonaisvahvuus on noin 230 000 sotilasta.  Se on sattumalta aivan sama kuin Venäjän maavoimien vahvuus, joka on 230 000 sotilasta. Venäjän asevoimien kokonaisvahvuus on 770 000 sotilasta, joten varsinaisten maavoimien osuus on todella pieni ottaen huomioon laajat vastuualueet alkaen Murmanskista sekä ulottuen Kaukasiaan ja Vladivostokiin Tyynen meren rannikolle. Venäjän reservit ovat nykyisin erittäin pienet ja niiden saaminen taisteluvalmiiksi kestää kauan.

 

 

Ei noista joukoista ainakaan Suomen suunnalle paljon riittäisi, mutta silti suomalaisten kannattaa kaikin keinoin välttää sotaan joutumista. Ei myöskään ole edullista synnyttää Pohjois-Eurooppaan uutta kilpavarustelukierrettä.”

 

 

Mutta lisäksi on syytä kiinnittää huomiota Visurin toiseen johtopäätökseen: ”Tähän liittyy toivomus, että julkisessa keskustelussa ja mediassa tehtäisiin kunnollisia, faktoihin ja päteviin tulkintoihin perustuvia analyyseja asevoimista ja pidättäydyttäisiin ihmisten jatkuvasta pelottelusta kauhukuvilla.”

 

 

Viime vuosina russofobista asiantuntemattomuutta on aikaisemminkin esiintynyt suomalaisen valtamedian turvallisuuspoliittisessa journalismissa. Samaan aikaan presidentin johtaman oman maan ulkopolitiikan, aktiivisen vakauspolitiikan, reaalisista geopoliittisista perusteista ei juuri ole ollut tarjolla asiantuntevaa uutisointia saatikka analyysiä. Näin kävi jälleen myös presidentti Putinin vierailun yhteydessä presidentti Niinistön Itämeren turvallisuutta koskevan aloitteen osalta.

 

 

Poikkeuksiakin tietenkin on. Esimerkiksi Iltalehdessä on kyllä Ilta-Sanomien kanssa kilpaileva lööppiosasto, mutta myös esimerkiksi Jyrki Vesikansa ja Olli Ainola, joilla riittää osaamista ja vakavaa suhtautumista vakaviin asioihin.

 

 

Yle -veroa maksavana kansalaisena ja Helsingin Sanomien pitkäaikaisena tilaajana rohkenen ehdottaa näiden medioiden kaikkein ylimmälle johdolle arviota, onko yhtiöiden voimavarat oikein jaettu, kun koko maalle tärkeä turvallisuuspoliittinen journalismi on nykyisenlaisissa huonoissa kantimissa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Presidentti Niinistön ja presidentti Putinin keskustelu Kultarannassa jää Suomen ulkopolitiikan historiaan.

 

 

Kylmän sodan jälkeen saavutettiin yhteisymmärrys Itämeren ja pohjoisen Euroopan uudesta vakaasta järjestyksestä, jossa jokaisella maalla ja liittokunnalla on ollut oma paikkansa osana kokonaistasapainoa. Kuitenkin kilpavarustelu – ”eskalaatio” – ja jännitys alkoivat lisääntyä jo ennen Ukrainan kriisiä ja alkoivat sitten kärjistyä kriisin myötä.

 

 

Sotilaallinen jännitys on lisääntynyt Itämerellä kaikilla tasoilla. Sotilasliikenne on kasvanut myös ilman vahinkoja estäviä varoituslaitteita ”transpondereita”. Voimannäytöt yhä suurempien harjoitusten ja joukkojen sijoittelun muodossa ovat lisääntymiskierteessä. Poliittisella tasolla keskustellaan kylmän sodan jälkeisen vakaan tasapainon muuttumisesta.

 

 

Suomalaiset ja kaikki Itämeren alueen 90 miljoonaa kansalaista elävät omassa maantieteellisessä pohjoisen Euroopan todellisuudessaan. Sen rauhan turvaaminen on aina ollut myös Suomen ulkopolitiikan historiallisen realismin peruskivi.

 

 

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomessa on kuitenkin vallannut alaa ideologinen ulkopoliittinen ajattelu, jossa kuvitellaan, että turvallisuuspolitiikka tarkoittaa maantieteestä ja historiasta irrallisia ”arvoyhteisöjä”. Suomi kuuluu tietenkin läntiseen arvoyhteisöön, mutta se ei muuta maantiedettä ja turvallisuuspolitiikan perusasioita. Se ei myöskään estä pienenkään maan aloitteellista turvallisuuspolitiikkaa oman ja muiden turvallisuuden hyväksi.

 

 

Kuitenkin viime päivinä ja tänäänkin on kuultu ”asintuntijoilta” ja toimittajilta ulkopolitiikasta operoimalla ilmansuunnilla ilman mitään konkreettista sisältöä. Ja vielä viime Kultaranta keskusteluissa kuultiin panelistilta, että Suomi ei voi tehdä mitään Itämeren liennytyksen hyväksi.

 

 

Tänään kuultiin, että kyllä voi.

 

 

Presidentti Niinistö kertoi tiedotustilaisuudessa presidenttien keskustelleen Itämeren turvallisuudesta: ”Olemme hyvin tietoisia, että Baltian maissa tunnetaan pelkoa Venäjää kohtaan. Toisaalta Venäjällä tunnetaan Nato suurena uhkana. Jottei tällainen kierre jatkuisi. Avainsanaksi muodostuu luottamus.”

 

 

Presidentti Niinistön mielestä eräs askel olisi, että lentäjät ottaisivat Itämerellä käyttöön transponderit eli lähettimet, joilla kaikki ilmassa olijat voivat seurata muiden lentoja.

 

 

Ja presidentti Putin kertoi Venäjän osaltaan suostuvan presidentti Niinistön ehdotukseen. Myös hän puhui luottamuksen kasvattamisesta Itämeren alueella, ja omalta puoleltaan sanoi, että venäläisten koneiden lisäksi myös Nato-maiden koneet toimivat samalla tavoin kuin venäläiset. Ja hän myös sanoi antavansa toimeksiannon, että asia nostetaan Naton ja Venäjän välisen kokouksen asialistalle.

 

 

Sotilaskoneiden lähettimet voivat näyttää pieneltä asialta niin kauan kuin ei tule onnettomuutta.  Mutta vaarat ovat suuria, ja niiden torjuminen on kaikkien elinetu. Niistä on hyvä alkaa suunnan muutos kohti Itämeren alueen liennytystä, mikä on kaikkien etu. Pienessä maassa on hyvä nähdä, että suurvalloille pieni maa voi tulevaisuudessakin tehdä palveluita liennytyksen hyväksi kuten aikaisempina vuosikymmeninä.

 

 

On ilmeistä, että suurvalloissa tunnistetaan sotilaallisen kierteen jatkumisen vaarat myös sen muilla tasoilla. Ja näyttää siltä, että ilman suurempaa julkisuutta valmiudet ovat kypsymässä seuraaviinkin liennytysaskeliin. Itsestään ne eivät kuitenkaan toteudu ja vaarana on jatkuvasti päästä uuteen suuntaan vasta vaarojen kautta.

 

 

Presidentti Niinistö otti käyttöön termin ”aktiivinen vakauspolitiikka”. Siitä on nyt saatu tämä julkinen esimerkki. Tästä on hyvä jatkaa.