Blogi

Allekirjoitin perjantaina kustannussopimuksen kirjasta, josta kustantaja kertoo jatkossa tarkemmin.

 

Yle täyttää tänään 90 vuotta. Olin 30 vuotta sitten Ylessä pääjohtaja Sakari Kiurun alaisena apulaisjohtajana. Silloin elettiin pääjohtaja Revon ja informatiivisen ohjelmapolitiikan jälkeistä aikaa. Ajatuksenamme oli uudistaa Ylen sivistystehtävää nykyaikaa palvelemaan. Siinä tarkoituksessa kirjoitin 30-vuotisjuhlakirjaan esseen Miten TV vaikuttaa elämäntapaan. Paljon uutta saatiinkin aikaan.

 

 

Kuten aina vanha valta suoritti vastaiskun. Informatiivinen eli vieraannuttava virtaus sai kumppanikseen markkinoiden kanssa kilpailevan aineksen. Hävinneeltä sivistysaatteen puolelta tervehdin voittajia asiaa pohtivalla esseellä 30 vuoden takaa.

 

 

 

TÄSTÄ: Miten TV vaikuttaa elämäntapaan, Kalle Heikkisen toimittamasta Kymmenen esseetä elämän tavasta, Yle 1986 

 

 

 

Suomen Geopoliittinen Seura järjesti eilen Askaisissa ensimmäisen Louhisaari-seminaarin, jonka aiheena oli "Turun realistit Euroopan geopolitiikassa". Pidin seminaarissa Turun realisteista esityksen, jonka tiivistelmän Turun Sanomat julkaisi eilen alionaan. Seuraavassa sama teksti tällä kotisivulla. 

 

 

 

 

 

 

 

 

Monet tuntevat ”Turun romantiikan” 1810 –luvulla, mutta Turun realistien merkitys Suomen historiassa ei ole päässyt ansaitsemalleen paikalle.

 

 

Kuitenkin piispa Jakob Tengström, vapaaherra Carl Erik Mannerheim  - marsalkka Mannerheimin isoisän isä – sekä Turun hovioikeuden Robert Henrik Rehbinder vaikuttivat ratkaisevasti Suomen tulevaisuuteen vuosina 1808-1809. He loivat 200 vuotta sitten perustaa autonomiselle Suomelle, josta kasvoi 100 vuotta sitten itsenäistynyt Suomi.

 

 

Kesällä 1807 Napoleon ja Aleksanteri olivat tehneet Tilsitissä sopimuksen, ja sen seurauksena Ruotsia uhkasi vuotta myöhemmin vihollinen kolmelta suunnalta. Sen  armeijasta riitti Suomeen vain kolmannes eli 22 000 miestä. Siitä pääosa perääntyi Pohjanmaalle ja paras kolmannes jätettiin etelän linnoituksiin, jotka antautuivat heti sodan alussa.

 

 

J.L. Runebergin Suomen sodan sankareilla on aina ansaittu paikkansa, mutta varsin varhaisessa vaiheessa Turussa tehtiin johtopäätös, ettei Ruotsi pysty puolustamaan Suomea. Esimerkiksi piispa Tengström sanoi nähneensä heti Tilsitin jälkeen, mitä oli tulossa.

 

  

Mutta mitä tehdä kesällä 1808 miehitetyssä maassa ja kaupungissa?  

 

 

Turussa maan johtava ryhmä pani viisaat päät yhteen ja päätti pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Heti alkuunsa Tengström torjui maapäivien pitämisen sodan aikana. Hän kehotti malttiin ja sai siitä monien vihat päälleen. Jatkossa hän kirjoitti, että myrskyisien aikojen tunnekuohun ja fanatismin jälkeen rauhallinen ja järkevä kansalainen huomaa lopulta olleensa oikeassa.

 

 

Turun seudun aatelisto suostui valitsemaan edustajan lähetyskuntaan Pietariin, kun sille vakuutettiin, ettei tarkoituksena ole korvata säätyjen maapäiviä. Yksi Suomen historian vaikuttavimmista päätöksistä tehtiin, kun Carl Erik Mannerheim valittiin lähetyskuntaan Turun ja Porin läänistä. Hänestä myös tuli myös lähetyskunnan puheenjohtaja.

 

 

Lähetyskunta sanoi keisarille suomalaisten olevansa hänen almamaisiaan ”voimakkaan tietoisina siitä juhlallisesta lupauksesta”, että hän säilyttää Suomen lait ja uskonnon. Suomen lait taas sanovat, ettei lähetyskunnalla ollut oikeutta neuvotella mistään, mikä kuului laillisesti kokoon kutsuttujen säätyjen toimivaltaan.

 

 

Tuohon aikaan Aleksanteri I:n politiikkana oli saada suomalaiset hyväksymään myönteisesti uusi asemansa Pietarin suojavyöhykkeenä ja osana pohjoisen Euroopan järjestystä. Hän lupasi Suomeen säätyjen maapäivät ja toivoi, että lähetyskunta voisi tehdä ehdotuksia asioista, joihin se katsoi toimivaltansa riittävän.

 

 

Parissa päivässä syntyi 17 kohdan lista, johon kotimaisen hallituksen ja sisäisen turvallisuuden lisäksi sisältyi mm. rahaolojen korjaaminen ja rahanvaihtokonttorin perustaminen, venäläisten sotajoukkojen vahinkojen korvaaminen, upseereiden oikeus ja asua virkataloissaan. Pari viikkoa myöhemmin keisari ilmoitti että kaikki hyväksytään.

 

 

Sen jälkeen kutsuttiin Porvooseen maapäivät, joita on kutsuttu myös valtiopäiviksi. Siellä annettiin molemmin puolin valat ja vakuutus mahdollisimman juhlallisesti. Siinä vaiheessa Turun realisteilla oli luottamus sekä säädyissä että keisarin suunnalta, ja heistä tuli maapäivien aikana kaikkien neljän komitean puheenjohtajat.

 

 

Jatkossa Rehbinderistä tuli ministerivaltiosihteeri, joka esitteli Suomen asiat suoraan keisarille. Mannerheimista tuli hallituskonseljin jäsen ja pian senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli Suomen ensimmäinen pääministeri. Hänen kotinsa työhuone on yhä nähtävissä Louhisaaressa. Tengströmistä tuli arkkipiispa ja autonomian alun henkinen johtaja. Matthias Caloniuksesta tuli prokuraattori eli oikeuskansleri. Pian myös Kustaa Mauri Armfelt palasi Suomeen ja hänestä tuli keisarin merkittävä neuvonantaja.

 

 

Muutamassa vuodessa uuden autonomisen suuriruhtinaskunnan perusteet olivat pystyssä. Alussa mukana oli myös Yrjö Maunu Sprengtporten, mutta varsin pian uuden Suomen poliittisen johdon muodostivat Turun realistit. Sitä muistetaan ja tutkitaan nyt Louhisaari-seminaarissa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tällä sivulla on niin pitkään argumentoitu liennytyksen puolesta Itämerellä, että lienee oikeutettua todeta ilahtuminen myönteisistä merkeistä. (TÄSTÄ)

 

 

Kylmän sodan jälkeen Itämerelle syntyi klassinen kaikkien hyväksymä tasapaino, mikä tarkoittaa sitä, ettei mikään osapuoli voi hankkia etua saamatta itselleen vahinkoa. (TÄSTÄ) Se perustui keskeisesti vuoden 1997 Clinton-Jeltsin sopimukseen (TÄSTÄ) eli Yhdysvaltojen vastuunottoon Baltiasta siten, ettei se samalla uhkaisi Venäjää. Itse perustilanne ei ole muuttunut, mutta sitä ovat haastaneet monet erilaiset tekijät.

 

 

Paradoksaalisesti ensimmäinen huoli oli se, että Yhdysvallat alkoi siirtää mielenkiintoaan ja voimavarojaan Lähi-Itään ja Aasiaan – sekä rahapulan vuoksi myös kotimaahan. Tuolloin Yhdysvallat ja Nato alkoivat rakentaa Baltian-Pohjolan ryhmittymää. Suomesta katsoen sen riskinä oli, että Yhdysvallat siirtäisi vastuunsa vähitellen Itämeren omille valtioille. Siihen meidän hartiamme eivät olisi riittäneet, ja siksi koko viime vuosikymmenen Suomi ja Ruotsi olivat varsin pidättyviä mukaan menosta – jotta Yhdysvallat ei saisi syytä jättää tätä nurkkaa oman onnensa varaan. Itsekin kävin saarnamatkoilla Washingtonissa todistelemassa, että maapallokartalta katsoen on Yhdysvaltojen oma etu olla selkeä lupaustensa pitämisessä Itämerellä menemättä kuitenkaan sen pitemmälle. (MM. TÄSTÄ)

 

 

Emme sitten kuitenkaan osanneet varautua kaikkiin Baltian ja Puolan EU ja Nato-jäsenyyksien turvallisuuspoliittisiin seurauksiin. Suurin yllätys oli, millä voimalla kaikki historian taakka alkoi suuntautua uusien jäsenten Venäjä-pelkona vaikuttamaan EU:n ja Naton sisällä. Samaan aikaan myös Ruotsin oikeistohallituksen ulkoministeri Bildt toimi samaan suuntaan. Suomessakin pääsi hallitukseen oikeisto varsinaisena tavoitteenaan Suomen Nato -jäsenyys. Seurauksena oli voimannäyttöjen eli mm. harjoitusten lisääntyminen sekä Suomen ja Ruotsin yhä vahvempi mukaan meno niihin. Samaan aikaan rinnakkain vastaava Venäjän pelko Pietarin turvallisuudesta vahvisti eskalaatiota Venäjällä. Eskalaatio Itämerellä eteni kuin pöytätennistä pelaten.

 

 

Sotilaallinen eskalaatio Itämerellä alkoi jo paljon ennen Ukrainan kriisiä. Ukrainan kriisillä ei ollut mitään välttämätöntä suoraa vaikutusta Itämerelle. Toisin kuitenkin kävi kahdesta syystä.

 

 

Vaikka Itämeren vakauden alueelliset perusteet eivät ole muuttuneet, Ukraina antoi täälläkin lisävoimaa vuosisataiselle Venäjä-pelolle. Toiseksi, erityisesti Yhdysvalloissa aktivoitui ryhmä, joka jo 1990 –luvun lopulla katsoi Baltian turvallisuutta vain sotilasteknisenä tasapainona ja pelkää, että Venäjä voisi käyttää Baltiaa lännen koko puolustusjärjestelmän uskottavuuden romahduttamiseen. Myös Venäjällä on säilynyt tai lisääntynyt edelleen vuosisatainen huoli tai pelko Pietarin turvallisuudesta. Seurauksena ollut Itämeren eskalaation vahvistuminen uudella voimalla.

 

 

Seurauksena oli eskalaation kiihtyminen kolmella tasolla. Ensimmäinen on ollut voimannäyttö erityisesti harjoituksin ja aseteknologian avulla. Toiseksi, se on heijastunut konkreettiselle tasolle kasvavana sotilasliikenteenä ja siinä haastavana käyttäytymisenä kuten lentämisenä ilman transpondereita tai muuten pimeänä. Kolmanneksi, poliittiselle tasolle eskalaatio on heijastunut mm. keskusteluna voimasuhteiden muuttamisesta muuttamalla valtioiden suhdetta Natoon.

 

 

Tämän vuoden aikana on näkyviin tullut neljäs taso. Pohjoisen järjestyksen perustilanne on Euroopan, Venäjän ja amerikkalais-atlanttisen maailman kohtaaminen – samaan tapaan kuin Eurooppa, Venäjä ja Ottomaanien valtakunta kohtasi Balkanilla 1800 -luvulla. On aivan totta, että pohjoinen Eurooppa on Yhdysvaltojen kannalta strateginen ydinalue ja samaan aikaan se on strateginen ydinalue myös Euroopan ja Venäjän kannalta. Jos täällä joku kolmesta geopoliittisesta voimasta yrittäisi ylivaltaa tai vetäytymistä, olisi seurauksen vuosikymmenien kriisi.

 

 

Siksi on kaikkien etu jatkaa ja vahvistaa pohjoisessa Euroopassa kylmän sodan jälkeen saavutettua tasapainoa ja sen hyväksyntää. Siinä kaikille on turvallisinta ja edullisinta sopia keskustellen volyymiltaan mahdollisimman maltillinen tasapainon taso.

 

 

Suurvaltojen muiden huolien keskellä Itämeren eskalaatio uhkasi jo karta käsistä, eikä vieläkään ole mitään syytä ylisanoihin. Kaikista neljästä tasapainon tasoista lentoturvallisuus on kaikille konkreettisin ja puuttuessaan välittömästi vaarallisin.  Siksi suurvallat ovat toisasiallisesti kantaneet siitä huolta jo vuosia huolimatta kaikista muista keskinäisistä melskeistä. Siksi presidentti Niinistö myös teki historiaa tunnisteessaan sekä itse asian että Suomen mahdollisuuden aloitteellisuuteen.

 

 

Presidentti Niinistön aloitteen jälkeen on tapahtunut paljon sekä näyttämöllä että kulisseissa. Kun nyt ollaan niin pitkällä, että Venäjä tekee julkisen aloitteen konkreettisen asiantuntijatason keskustelun aloittamiseen, on syytä varautua vielä sekä mutkiin matkassa että asian lopulta etenemiseen. Kun tällä konkreettisimmalla tasolla päästään eteenpäin pohjoisen Euroopan liennytyksessä ja vakauspolitiikassa, on myös tärkeätä tehdä kaikin tavoin valmistelevaa työtä etenemiseen muilla tasoilla. Sellainen olisi esimerkiksi presidenttiehdokas Matti Vanhasen esitys eskalaloituneiden voimannäyttöjen suunnitelmallisesta vähentämisestä.