Blogi

Helsingin yliopiston Wittgenstein arkisto ja Svenska litteratursällskap järjestivät eilen G.H. von Wrightin filosofian tutkijan kannalta yhden viime vuosien kiinnostavimmista tilaisuuksista, Lassi Jaakkolan ja Thomas Wallgrenin toimittamasta teoksesta ”Om Wittgenstein. Skrifter 1936­–2001” Kiitos kirjan toimittajille ja tilaisuuden järjestäjälle.

 

 

Kirja sisältää Georg Henrik von Wrightin kirjoittaman Witgensteinin elämänkerran luonnoksen, Wittgensteinin tarkastelut von Wrightin elämänkerrallisissa teksteissä, kirjoituksia Wittgensteinin filosofian historiallisesta kontekstista sekä von Wrightin aiheeseen liittyviä kirjeitä.

 

 

Mielenkiintoisen kokoelman päättää ja itse asiassa kokoaa yhteen von Wrightin vuonna 1996 Oslossa ja Roomassa pitämä esitelmä ”Wittgenstein ja traditio”, joka kertoo dramaattisesti miten oikeilla jäljillä olimme 1960-1970 -luvuilla puolustaessamme suomalais-eurooppalaista Snellman-Yrjö-Koskinen-Alkio-nuorsuomalaiset sivistysperinnettä ja sen nykypäivään sovittamista modernin jakautunutta Kantin irrallista rationalismia, Humen-Ricardon irrallista emotionalismia sekä Karl Marxia vastaan.

 

 

Alku näyttikin lupaavalta ja myös Seppo Niemelä teki parhaansa, mutta lopulta voiton ja tänään koettavan hegemonian maassa saavuttivat Descartesin jakoon perustuva rationaali universalismi ja emotionaalinen hillittömyys. Suurimman iskun von Wrightille antoi Erik Alladtin hyökkäys Tieteen päivillä vuonna 1987. 

 

 

Käytin seminaarissa puheenvuoron, jossa palautin mieleen 1960 -luvun Reijo Wileniuksen ensimmäiset luennot Wittgensteinista, von Wrightista, G.E.M. Anscombesta, Peter Winchista sekä William Draysta, von Wrightin vuoden 1970 Explantion and Understanding teoksen – ja miten sitten monistiset positivistit, realistit ja marxilaiset jyräsivät meidät. Myönnän ilahtuneeni, kun seminaarin alustaja, von Wrightin tutkimusavustaja sekä Wittgensteinin arkiston selvittelyyn osallistunut dosentti André Maury oli samaa mieltä.

 

 

Nyt ollaan sitten keskellä Descartesin jälkeisen länsimaiden modernin ja post-modernin ajan barbaariseen suuntaan kehittyvää kulttuuria ja viestintää sekä demokratian haasteita, eikä voi välttyä siltä, että Suomessa ne ovat nopeasti lisääntymässä jopa monia muita nopeammin. Ei olekaan ihme, että ulkoa ja sisältä haastettuna olevan länsimaisen kulttuurin ja demokratian perusteet jälleen kiinnostavat.

 

 

Liitän oheen osoitteet von Wrightin vuoden 1996 esitelmän suomennoksesta (kääntänyt norjankielestä RV) sekä osaltani Suomen Wittgenstein-von Wright perinteen keskeisiä tutkimuksia ja artikkeleita.

 

1. G. H. von Wright: Wittgenstein ja perinne, esitelmä Oslossa ja Roomassa 1996

 

2. Risto Volanen: Keskustan kehitys. Puhe Ideologiafoorumissa Jyväskylässä toukokuussa 1968 

 

3. Väitöskirjatyötä Bostonissa ja Konginkankaalla 1975-1977

 

4. On conditions of decision making: a study of the conceptual foundations of administration (väitöskirja) 1977

 

5. YLEISRADION positivistisen ja marxilaisen ohjelmapolitiikan perinne ja taakka 1986

 

6. Demokraattinen ihminen ja demokratia ovat pitkän sivistyshistorian tulos 1987

 

7. G. H. von Wright aikalaisen matkaoppaana 2019

 

8. Wittgensteinin ja von Wrightin identiteettipolitiikka 2020

 

9. Johdantoa eurooppalaisen demokratian sivistyshistoriaan

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Demokratia on haastettuna kaikkialla, ja Suomessa sen itsepuolustuksen merkkinä voi pitää Kansallisteatterin Esa Leskisen näytelmää sekä Marjaliisa Hentilän ja Seppo Hentilän uutta teosta Ester ja Kaarlo Juho Ståhlbergista.

 

 

Kansallisteatterin Ensimmäisen tasavallan ensi-iltaan on kuukausi ja Seppo Hentilä esitteli Tasavallan ensimmäiset teoksen eilen Historian ystävien tilaisuudessa.

 

 

Tasavallan ensimmäisten historian ydinosa maan johtamisen ja sitä kantavan sivistyneen elämäntavan muodoista on hienoa ja hienostuneesti kirjoitettua perustutkimusta. Pääasian merkitystä ei vähennä, että siihen liittyy ajan kansainvälisen ja kotimaan politiikan ongelmallista raamitusta.

 

 

Puolisonsa menettäneiden keski-ikäisten K.J. Ståhlbergin ja Ester Hällströmin tarina keskellä nuoren tasavallan ensimmäisiä kuohuja on läheltä nähty, koskettava ja vahva kudelma läpi kaikkien noiden tasavallan vuosien -  yhtenä kohokohtanaan parin häät ja yhteiselämän alku kesällä 1920 juuri hankitussa Kultarannassa vaikeiden Tarton rauhanneuvotteluiden aikana.

 

 

Kirjassa on tärkeätä perustutkimusta, miten puolisot ja koko perhe muokkasivat yhdessä tasavallan presidentti-instituution perinteen nykyaikaisen sivistysdemokratian muotoon lähtökohtinaan oma henkilökohtainen vaatimattomuus, budjettia pihistävä maalaisliitto, keisarilliset ja valtionhoitaja Mannerheimin jättämät muodot, yhteydet Saksaan sekä suomalaisille kokonaan uutena asiana ulkoasioiden, armeijan ja poliisin hallinnon ylin johto. Ja kaikki tämä keskellä laitaoikeiston vihaan asti pyristelyä itsenäistymisen sotilaallisissa vaiheissa hankitun valtansa menettämistä vastaan sekä Neuvosto-Venäjän alkumyrskyjen vielä jatkuessa.

 

 

Lopulta Ståhlbergien työn tuloksena hyvin kestäneiden tasavallan keskeisten rakenteiden uumeniin jäi myös monia näihin päiviin ulottuvia suuria ja pieniä erikoisuuksia.

 

 

Autonomisen Suomen sisäisen hallinnon instituutiot olivat paljolti vakiintuneet 1800 -luvulla, mutta itsenäisen tasavallan ulkoasioiden ja armeijan ylimmän johdon säädökset Svinhufvudin senaatti upotti kovalla kiireellä presidentin johdettavaksi 4. joulukuuta 1917 Ståhlbergin komitean kotimaan hallintaa varten tekemään hallitusmuotoesitykseen. Sitä sitten väännettiin edes takaisin heinäkuun 17. päivän 1919 hallitusmuotoon asti paljolti lopulta joulukuun 1917 muotoon. Sitä seurasi jatkossa myös turvallisuushallinnon käytännön järjestelyistä kamppailu, joka ei ole ottanut asettuakseen.

 

 

Sivuuttaa ei voi kirjan hyvin kuvaamaa ensimmäisen presidenttiparin merkitystä esikuvana maan poliittisen johdon ja kansalaisten demokratian perustana olevalle sivistyneelle eli viisaalle ja maltilliselle elämäntavalle, josta poikkeaminen on kaikkialla merkinnyt sivusta tulevan vaikuttamisen, kiristämisen tai kriisitilanteessa lamauttamisen riskiä – ja äärimmillään ulkovaltojen edustajien tukea poliittisesti mieluisalle horjujalle. Valtion johdon sivistynyt elämäntapa on keskeinen osa valtion turvallisuutta.

 

 

Kirja tosin tekee Ståhlbergin henkilökohtaisesta vaatimattomuudesta ehkä liiankin vahvoja päätelmiä hänen puutteellisesta lujuudestaan. Hän ei ollut ”intressoitu ulkolitiikasta”, mutta erityisesti ratkaisevissa Tarton rauhan ja heimosotien lopettamisen vaiheissa hän oli luja kannassaan ja vei sen läpi. Heimoaatteesta innostuneen ulkoministeri Rudof Holstin arkistossa on jo vuodelta 1919 presidentin omakätinen tyly ohje unohtaa ”Kaukokarjalan” hankkiminen ja Kronstadtin hävittäminen. Ja kuten kirjakin sanoo ja entinen kansliapäällikkö Juhani Perttunen eilen korosti Ståhlbergilla riitti jyrkkyyttä pitää huolta tasavaltaisen hallitusmuodon tarkasta toteuttamisesta ketä tahansa vastaan.

 

 

Moniin pienempiinkin asioihin alun taustat vaikuttavat suomalaisen erikoisuutena. Missään muualla ei enää juhlita kansallispäivää keisarillisilla tanssiaisilla. Eikä muualla kulje virassaan köyhtyneen ensimmäisen suuren perheen presidentin perintönä, ettei presidentin ja pääministerin ”asuntoon valtion talossa” kuulu ruokaa. Häpeäkseni tunnustan, etten edes aavistanut kysyä itsestäänselvyydeltä tuntunutta asiaa vuonna 2006, kun asiasta säädettiin pääministerin osalta.

 

 

Mutta Tasavallan ensimmäisten poliittisissa raameissa on myös säröjä. Seppo Hentilän edelliset nekin tärkeät ja valaisevat Saksalainen Suomi 1918 sekä sitä seurannut Pitkät varjot valottavat hyvin ja dokumentoiden yhden puolen Suomen historiaa, mutta uudessa teoksessa se lavennetaan koko maan kattavaksi ilman uutta dokumentoitua tutkimusta tai käyttämättä viime vuosina ilmestynyttä varsin tarkkaa dokumentoitua kokonaiskuvaa. Se ei kuitenkaan ole Suomessa epätavallista, päin vastoin.

 

 

Itsenäistymisen eri käänteissä maalikuun 1917 Venäjän vallankumouksesta Tarton rauhaan 14. lokakuuta 1920 ja reunavaltiopolitiikan umpikujaan toukokuussa 1922 jokainen silloinen ja vielä nykyinen poliittinen suuntaus ajoi vuorollaan päin seinää, ja jokainen haluaa yhä selittää omaansa parhain päin ja korostaa toisten epäonnistumisia.

 

 

 

Kesän 1917 SDP:n valtalaissa, ainoassa hyvin onnistuneessa Svinhufvudin ja Alkion 15.11.-6.12. 1917 itsenäisyysjunailussa, kevään SDP:n 1918 vallankumousyrityksessä, kesän ja syksyn 1918 Paasikiven ja Svinhufvudin kuningashankkeessa, kesän 1919 Mannerheimin läheltä piti hyökkäyksessä Pietariin sekä Holstin ja Alkion 1919-1922 reunavaltiopolitiikassa oli yksi yhteinen tekijä. Mannerheimia lukuun ottamatta suurvaltapoliittisesti täysin kokematon poliittinen johto ei tiennyt eikä itse asiassa voinutkaan tietää, aina lopputuloksen ratkaisseiden suurvaltojen sisäisten ja ulkoisten kamppailuiden tuloksena syntyneen politiikan sisältöä tai edes ajattelutapaa.

 

 

Tämä konkreettinen realiteetti on Suomessa kertautunut siinä erikoisessa yliopistojen perinteessä, joka jakautuu ”Suomen historiaan” ja ”yleiseen historiaan”. Tämän perinteen vuoksi ei ole erikoista, että myös Tasavallan ensimmäiset puhuu ”länsivalloista” ja ”Venäjästä” tunnistamatta, että käsiteltyjen vuosien aikana niiden monimutkaiset sisäiset ja keskinäiset kamppailut tuottivat tavallisesti satunnaisina sivuvaikutuksinaan suomalaisille jatkuvia epämukavia yllätyksiä – lukuun ottamatta Saksan ja Venäjän toisiinsa osuvien sisäisten kamppailujen onnellisesti avaamaa kuukauden aikaikkunaa julistautua ja hiipiä varovaisesti itsenäiseksi.

 

 

Esimerkiksi jo syksyllä 1918 Englannin ulkoministeriön Esmé Howardin johtama virkamiesryhmä aloitti lopulta sotaministeri Churchillin Venäjän interventiopolitiikan päihittäneen politiikan tavoitteena estää Suomi joutumasta mukaan Neuvosto-Venäjän sisällissotaan, ja viime kädessä juuri se myös lopulta Suomen onneksi toteutui. Yksi Suomen historian suurmiehistä on toisen maailmansodan Englannin V armeijan komentaja kenraali Sir Hubert de la Poer Gough, joka vastoin esimiehensä sotaministeri Churchillin ohjetta taklasi Suomen hyökkäyksen Pietariin.

 

 

Vastaavasti toisaalla Suomen ympäristöä rauhoitti se, että jo syksyllä 1919 Saksan armeija aloitti yhteistyön Neuvosto-Venäjän kanssa, mikä lopulta huhtikuussa 1922 johti maiden Rapallon sopimukseen ja ulkoministeri Holstin ajaman ja sekä Ståhlbergin että Alkion tukeman Suomen reunavaltiopolitiikan ratkaisevaan umpikujaan.

 

 

Vastaavasti suomalaisen 1918 sisällisotamytologian kansan kahteen jakaneen korostuksen mukaisesti Tasavallan ensimmäiset puhuu kahtiajaosta ”ståhlbergilaisiin” ja ”mannerheimilaisiin” ja että ”Suomi alkoi liukua kohti itäeurooppalaista autoritääristä yhteiskuntamallia” tai yleisleimaa ”jääkärit”, joissa oli useita suuntauksia. Tosiasiassa ulkoisten sotilaallisten paineiden vähennyttyä em. syistä, itsenäistyneen Suomen suuri jako oli varsin pian kolmeen osaan eli laajaan demokraattiseen keskikansaan Tannerin sosialidemokraateista maalaisliittoon ja edistykseen ja Paasikiven ja Svinhufvudin kokoomukseen – sekä kahden puolen laidoilla kymmenen prosentin seuduissa kannatusta saaneisiin laitaoikeistoon ja laitavasemmistoon.

 

 

 

Vasemmalla SDP:ssä peli ratkaistiin tosin kovalla ohjelmallisella hinnalla Tannerin hyväksi jo joulukuun 1919 puoluekokouksessa. Oikealla taas kesän 1921 suojeluskuntaselkkaus oli maalisliiton, edistyksen ja Svinhufvudin kokoomuksen suorittama demokraattinen puhdistus suojeluskuntien johdossa ja niiden ottaminen täysin maan demokraattisen hallituksen johtoon.

 

 

Edessä oli tunnetusti vielä 1930 -luvun alussa laitaoikeiston hyökkäys demokratiaa vastaan, mutta sen torjui juuri laajaa demokraattista kansaa edustavat puolueet selvästi ennen kuin laitaoikeisto nousi valtaan Saksassa 1933.

 

 

Jos joku kaipaa dokumentoituja perusteluja, ne löytyvät mm. ”Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa” -teoksesta (Otava 2019).

 

 

Mutta.

 

 

Huolimatta näistä Tasavallan ensimmäiset teoksen raamien ongelmista, Marjaliisa Hentilä ja Seppo Hentilä ovat tehneet suurtyön tutkiessaan ja nostaessaan vielä vuosina 2017-2019 hallinneen vasemmalle kallistuneen julkisuuden läpi ja näkyviin Suomen ensimmäisen nuorsuomalaisen presidentin ja presidenttiparin ratkaisevan panoksen maamme demokratian rakentamiseen ja vakiinnuttamiseen. Siitä heille suuri kiitos, mikä on rohkaisu lukea tämä teos ja jatkaa sen avaamaa tietä.

 

 

Jatkoa onkin pian luvassa Kansallisteatterin Ensimmäisessä tasavallassa.

 

------------------

 

Marjaliisa Hentilä – Seppo Hentilä. Tasavallan ensimmäiset, presidenttipari Ester ja Jaakko Juho Ståhlberg 1919-1925. Siltala 2022.

 

 

 

 

 

 

 

Helsingin Sanomissa on valtioneuvoston turvallisuusjohtaja Ahti Kurvisen haastatteluun perustuva artikkeli Suomen valtion kriisijohtamisen järjestelystä. Täysin riippumatta pääministerin tai turvallisuusjohtajan henkilöstä se kertoo, miten vaaralliseen tilanteeseen Suomen valtion siviilikriisien johtaminen on joutunut.

 

 

Vanhaan aikaan palokunta hoiti tulipalot, poliisi murtovarkaudet ja armeija sodat. Armeijan johtamista varten valtioiden johdolla on aina ollut oma järjestelmänsä. Viime sotien jälkeen ulkopolitiikan ja puolustusvoimien johtamisjärjestelmä oli varsin selkeä, ja suuret siviilikriisit olivat harvinaisia. Vähitellen tilanne kuitenkin muuttui.

 

 

Tšekkoslovakian miehityksen alkaessa 1968 koko valtiojohdon informointi oli sattumanvarainen, kuten myöskin toiminta Tšernobylin onnettomuuden aikana 1986. Vuonna 1991 Janajevin kaappauksen aamuna tiedonkulussa oli ongelmia, mutta Estonian onnettomuudessa 1994 se toimi hyvin.

 

 

Pääministeri Vanhasen alkaessa 2003 valtioneuvoston tilannekuva- ja hälytysjärjestelmä oli edelleen lähes sotaa edeltäneellä tasolla. Myös pääministerin ja valtioneuvoston asema siviilikriisien johtamisessa oli epäselvä.

 

 

Vuoden 2001 9/11 terrori-iskun jälkeen kaikissa länsimaissa heräsi kysymys, miten johdetaan ei-sotilaallinen kriisi, joka on pienempi kuin sota mutta suurempi kuin yksittäisten viranomaisten mahdollisuudet.

 

 

Kävin tutustumassa monien valtioiden uusiin järjestelyihin alkaen Valkoisen talon kellarista. Kaikkialla oli sama ongelma. Perinteiset turvallisuusviranomaiset vastustivat valtion ylimmän johdon välttämättä vahvistuvaa roolia niiden itsensä ja eri hallintojen koordinoijana kriisitilanteissa.

 

 

Suomessa tämän keskustelun käynnisti vuoden 2004 tsunami. Suomen turvallisuuslainsäädäntö perustui silloin sodan, poikkeusolojen ja kunkin hallinnonalan kriisitilanteiden erityisiin lakeihin. Niissä oli ja on edelleen määritelty ”toimivaltainen viranomainen”, joka hoitaa oman siilonsa kriisin ja jonka päätöksiin muut ylemmätkään tahot eivät saa puuttua. Tätä hallinnon siiloutumista on osaltaan vahvistanut Suomessa 1970 -luvun jälkeen edennyt ja vakiintunut oikeusideologia.

 

 

Valtioneuvoston tason toiminta myös kriisitilanteessa pohjautuu perustuslakiin sekä lakiin valtioneuvostosta. Niiden mukaan ”Pääministeri johtaa valtioneuvoston toimintaa ja huolehtii valtioneuvostolle kuuluvien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittamisesta.” ”Ministeriön päätettäväksi kuuluva asia on yksittäistapauksessa siirrettävä yleisistunnossa ratkaistavaksi, jos sen katsotaan olevan… laajakantoinen tai periaatteellisesti tärkeä, että se olisi ratkaistava yleisistunnossa.” Lisäksi pääministeri voi valtioneuvostolain mukaan määrätä valtiosihteerinsä edustamaan itseään valtioneuvoston valmistelussa.

 

 

Vuoden 2004 tsunami osoitti, että monia hallinnonaloja koskevan kriisin johtaminen on nykyisen perustuslain ja valtioneuvostolain perusteella mahdollista. Vuonna 2006 tehtiinkin sen mukainen valtioneuvoston periaatepäätös ohjeeksi tuleviin tilanteisiin. Sen mukaan kriiseissä ”Johtamisen ja koordinoinnin taso määräytyy tilanteen vakavuuden ja laajuuden mukaisesti…” yksittäisestä sektoriviranomaisesta aina pääministerin johdolla valmisteltavaan ja hänen johtamaansa valtioneuvostoon asti. Mutta sen jälkeen kuitenkin  perinteiset tuvallisuusviranomaiset silloisen puolustushallinnon johdolla ja KHO:n presidentti Pekka Hallbergin tuella aloittivat kampanjan tätä mallia vastaan ja onnistuivat siinä.

 

 

Syksyllä 2010 hyväksyttiin valtioneuvoston periaatepäätös, joka tosiasiallisesti syrjäytti pääministeriä ja hänen johtaamansa valmistelua kriisien johtamisesta ja betonoi sen toisiaan koordinoivien ja torjuvien ”toimivaltaisten viranomaisten” tehtäväksi – kuten turvallisuusjohtaja Ahti Kurvinen nyt sanoo. Hänen mukaansa jopa puolustusvoimat ”vastaa… reagoinnista”, mikä kiinnostanee myös Tasavallan presidenttiä. Vuoden 2010 ja sitä seuranneet vastaavat periaatepäätöksetkin ovat kuitenkin sopimuksia toimintatavasta eivätkä ylitä perustuslain ja valtioneuvostolain säädöksiä.

 

 

Kuitenkin lähes aina kriisit tulevat yllättäen, alkavat yhdellä hallinnonalalla ja leviävät nopeasti myös muille sekä koko yhteiskuntaan. Valtion ylimpään johtoon eli pääministeriin nojaava nopea ja ennakoiva, oikeaa johtamistasoa arvioiva sekä hallinnonaloja koordinoiva toiminta on aina alusta alkaen ja nopeasti välttämätöntä, sillä kyseessä voi olla hyvin monien suomalaisen terveys, henki tai omaisuus. Erään yritysjohtajan kanssa asiaa pohdittaessa hän totesi, että olisi tietenkin omituista, jos hän jättäisi koko yritystä koskevan kriisin sen yhden osaston tai tehtaan johdettavaksi. 

 

 

Useiden tutkimusten mukaan ilman selkeää johtoa kriisien tavanomainen kulku on kaikkialla sekä julkisella että yksityisellä sektorilla tietojen salaaminen ja vähättely, putkihallinnon reviirien suojelu, vastuun pakoilu ja valtapeli sekä lopulta syntipukin etsiminen. Valtion ylintä johtoa kriisijohtamisesta syrjäyttäneen vuoden 2010 periaatepäätöksen jälkeen tällaiset ongelmat ovatkin toistuneet suomalaisissa kriiseissä eli joulun 2011 myrskyissä, Talvivaarassa, vuoden 2016 pakolaiskriisissä ja koronakriisissä.

 

 

Kriisien aikana nämä ongelmat aina tiedostetaan ja niiden jälkeen putkihallinnot estävät niiden korjaamisen. Nähtäväksi jää, kuinka suuria vahinkoja vaativa kriisi tarvitaan ennen kuin Suomessa päästään kestävästi perustuslain ja valtioneuvostolain mukaiseen vuoden 2006 periaatepäätöksen toimintamalliin. Myös valtion johdon aukottomat turvallisuusjärjestelyt ovat kriittinen osa toimivaa kriisijohtamista.

 

 

 

 

 

 

 

 

Washingtonin Georgetownin yliopiston professori Charles Kupchan on syntynyt samana vuonna 1958 kuin Robert Kagan, ja myös hänellä on taustana opiskelu ja tutkimustyö johtavissa yliopistoissa ja palvelua ulkopolitiikan keskeisissä tehtävissä. Kupchan on mm. ollut presidentti Clintonin ja Obaman Euroopan politiikan avustaja.

 

 

Kupchanin näkyvä avaus oli vuonna 2002 Amerikalaisen aikakauden loppu: Yhdysvaltojen ulkopolitiikka ja 21. vuosisadan geopolitiikka. (The End of the American Era: U.S. Foreign Policy and the Geopolitics of the Twenty-first Century) Tuolloin elettiin 9/11 hyökkäyksen jälkitunnelmissa ja samaan aikaan ilmestyi runsaasti muitakin tutkimuksia Yhdysvaltojen suhteellisen aseman heikkenemisestä. Mutta kun Robert Kagan korosti Yhdysvaltojen pysyvää globaalia ylivoimaa ja tehtävää sekä Euroopan riviin saamista, Kupchan totesi tosiasiana Kiinan, Euroopan ja muun maailman nousun ja oli huolestunut, ettei Yhdysvallat pysty sovittautumaan siihen. Tällä oli taustansa.

 

 

Vuonna 1996 Kupchan julkaisi tutkijaryhmän kanssa teoksen Imperiumin haavoittuvuus (The Vulnerability of Empire). Se tutkii Englannin, Ranskan, Japanin ja Saksan imperiumien historiaa niiden kohdatessa itseään suuremman haastajan. Niiden johto ajautui äärisuuntaukselle, joka alkoi propagoida valtakuntansa itseään suuremmasta mahdista. Lopulta päättäjät huomasivat oman ansansa, mutta eivät enää pystyneet muuttamaan itsetuhoista politiikkaansa. Amerikkalaisen aikakauden loppu oli tämän havainnon soveltamista maan nykypäivän tilanteeseen.

 

 

Vuonna 2010 ilmestyi Kupchanin Kuinka vihollisista tulee ystäviä, vakaan rauhan perusteet (How Enemies Become Friends, the Sources of Stable Peace). Siinä hän tutkii konflikteja, joissa päädyttiin sovintoon: Sveitsin liittovaltio, Irokeesi intiaanit, Yhdistyneet arabiemiraatit, Yhdysvaltojen alkuvaiheet, Italian yhdistyminen ja Saksan yhdistyminen. Sovinto on siis mahdollinen, kun ulkoinen kehitys muodostaa”rauhan vyöhykkeitä”, joilla ”valtiot kykenevät irrottautumaan geopoliittisista kilpailuista, jotka ovat synkentäneet historiaa”. Sellaiset alueet ”voisivat palvella laajemman kansainvälisen yhteistyön rakentamisen osina, ehkäpä muodostamalla suurvaltojen konsertti” sitä tukemaan. Itse asiassa analyysi Suomen ulkoisista ja sisäisistä rauhan kausista korreloi varsin hyvin Kupchanin analyysin kanssa.

 

 

Kupchanin seuraava kirja oli vuoden 2012 Ei kenenkään maailma - länsi, nousevat muut ja tuleva globaali käänne (No One’s World – the West, the Rising Rest and the Coming Global Turn). Se kuvaa lännen nousun ja hegemonian ajan sekä menossa olevan muiden nousun ajan sen väestöllisillä ja taloudellisilla tosiasioilla. Sitä seuraavat jo silloin näkyneet seuraukset eri puolilla maailmaa kuten  yksinvaltaiset ja populistiset suuntaukset. Kupchanin mukaan lännen hegemonia kyllä loppuu, mutta ”seuraavaksi ei tule Kiinan, Aasian tai kenenkään muiden vuosisata. Paremminkin ei kenenkään maailma tulee olemaan selvästi erilaistunut; erilaiset kotimaiset ja kansainväliset järjestykset tulevat kilpailemaan ja olemaan rinnakkain globaalilla näyttämöllä.” Yhdysvaltojen tulee sovittautua tällaiseen maailmaan.

 

 

Vastuullisen demokratian ja hallinnon mallia on paikallaan antaa ja edistää. Mutta erilaistuneessa maailmassa kumppaneita ei voi valita sen perusteella, onko niillä täsmälleen sama käsitys maan sisäisestä oikeusjärjestyksestä. Maapallon eri alueilla on kehitettävä rauhan ja hyvinvoinnin kannalta niille sopivia malleja. Globalisaation haittoja on lievennettävä, ja Kiinan nousua on hallinnoitava yhdistämällä patoamista ja lähentymistä. Yhdysvaltojen johtavaa roolia ei kenenkään maailmassa voi parhaiten auttaa laittamalla asioita tärkeysjärjestykseen ja vetäytymällä tarpeettomilta alueilta kuten Irakista ja Afganistanista sekä ”kansakuntien rakentamisesta”.

 

 

Vuonna 2014 presidentti Obama kutsui Kupchanin avustajakseen Euroopan asioissa. Sen kevään pääkysymys oli Ukrainan kriisi. Presidentti Janukovytš oli marraskuussa 2013 kieltäytynyt  allekirjoittamasta parlamentin hyväksymää vapaakauppasopimusta EU:n kanssa. Siitä olivat alkaneet myös mm. apulaisulkoministeri Nulandin näkyvästi tukemat Maidanin mielenosoitukset. Väkivaltaisten vaiheiden jälkeen presidentti pakeni Kiovasta 22. helmikuuta ja parlamentti erotti hänet. Kaksi päivää aikaisemmin Venäjä aloitti Krimiltä hyökkäyksen Ukrainaan, mistä seurasi lopulta 24.2.2022 asti kestänyt ”kontaktilinja”.

 

 

Yhdysvaltojen ulkoministeri John Kerry Venäjän Sergei Lavrov tapasivat 14.3.2014 Lontoossa, jolloin Kerry lupasi etsiä ratkaisua, joka ”edelleen ottaa huomioon Venäjän legitiimit intressit”. Washingtonissa alkoi debatti “kuolettavien aseiden” (lethal weapons) antamisesta Ukrainalle, mutta presidentti Obaman kanta oli siihen kielteinen. Kupchan oli sen seuraaja tai esittäjä, ja varapresidentti Bidein läheiset kuten nykyinen ulkoministeri Anthony Blinken kannatti vahvasti aseiden antamista Ukrainalle.

 

 

Olin Washingtonissa Atlantic Councilin seminaarissa loppukeväällä 2014, jolloin debatti Ukrainan aseistamisesta oli kuumimmillaan. Alkuperäisen ohjelman lisäksi Kupcahan saapui Valkoisesta talosta perustelemaan pidättyvyyttä. Jos me annamme yhden aseen, Venäjä antaa kaksi ja tulee kolme ruumista. Pääsin käytävällä kysymään, miten aiotte estää Ukrainan kriisin horisontaalisen eskalaation Itämerelle”. ”Hoidamme sen kyllä”, hän vastasi.

 

 

Suomeenkin näkynyt Kupchanin virkatoimi oli hoitaa Pohjolan päämiesten vierailua Washingtoniin syksyllä 2016. Vierailun viralliset puheet ja lausumat olivat varsin yleisellä tasolla, mutta Kupchan selosti suomalaisille toimittajille vähän tarkemmin. Hänen mukaansa Pohjoismaat ovat ”aivan ydinasia meille, ja myös yksi tärkeä syy siihen, että meillä on tämä Pohjoismaiden johtajien tapaaminen viiden, eikä vain kolmen Nato-maan kanssa….” Hän puhui myös ”turvallisuuspoliittisesta ydinalueesta”. Riippumatta presidenteistä ”Me jatkamme Euroopan ja Pohjoismaiden pitämistä ytimessä Yhdysvaltain globaalissa turvallisuusstrategiassa, enkä usko että se tulee muuttumaan lähiaikoina, jos koskaan.” Nykyisen Ukrainan sodan aikana Kupchan on vastustanut Ukrainan Nato jäsenyyttä, mutta hän on kannattanut vahvasti Suomen ja Ruotsin jäsenyyttä.

 

 

Pohjolan päämiesten Washingtonin vierailun aikana Donald Trump oli tulossa Valkoiseen taloon, ja muiden tavoin turhautuneena Kupchan vetäytyi yliopistoon. Siellä hän aloitti tutkimusprojektin, mistä Trumpin ”America first” eristäytymispolitiikassa on kysymys. Sen tuloksena ilmestyi syksyllä 2020 Eristäytymispolitiikka, historian Yhdysvaltojen yrityksistä turvata itsensä maailmalta (Isolationism, a History of America’s Efforts to Shield itself from the World).

 

 

Uutta kirjaansa esitellessään Kupchan sanoi amerikkalaisten ulkopoliittisen muistin ulottuvan vuoteen 1941, ja presidentti Donald Trumpin ”America first” -kampanja kertovan ajasta ennen sitä. Itse asiassa Trump vetosi amerikkalaisten alkuperäisimpään vaistoon elää vapaana omassa maassaan muiden häiritsemättä. Havainto on siis päinvastainen kuin esimerkiksi Robert Kaganilla.

 

 

Kupchanin mukaan nuori, pieni ja heikko Yhdysvallat aloitti ulkopolitiikkaansa Ranskan vallankumouksen sotien aikana Euroopan suurvaltojen merivoimien puristuksessa ja niiden kolonioiden ympäröimänä. Se onnistui käyttämään tilannetta hyväkseen, mutta Napoleonin sotien rauhan tultua 1815 Yhdysvaltoja uhkasi vanhojen valtojen paluu uudelle mantereelle.

 

 

Amerikkalaiset vastasivat presidentti James Monroen (1817-1825) opilla, joka oli hänen ulkoministerinsä ja seuraavan presidentin John Quincy Adamsin käsialaa. Yhdysvallat halusi kieltää Euroopan valtojen puuttumisen Amerikan mantereiden asioihin ja ”myös kieltää oman sekaantumisen Euroopan asioihin; toimia tinkimättä Amerikan puolesta.”

 

 

John Quincy Adams koskettaa läheltä myös Suomea. Hän oli Yhdysvaltojen ensimmäinen Venäjän lähettiläs Pietarissa Napoleonin sotien eli myös tämän Moskovan hyökkäyksen aikana 1809 – 1814, ja tuli hyvin toimeen Aleksanteri I:n kanssa. Olisi mielenkiintoista tutkia hänen raporteistaan Washingtoniin, löytyykö sieltä havaintoja tuohon aikaan jatkuvasti kriittisessä vaiheessa olleesta Venäjän Ruotsin ja Suomen politiikasta. Ainakin nuoren, pienen ja heikon Yhdysvaltojen ja autonomisen Suomen politiikassa oli sama perusmalli. Yhdysvaltojen perustajaisät ja Suomen Turun realistit perustelivat irtiottoa vanhasta emämaasta selkeästi John Locken liberaalein argumentein, ja omaksuivat heti perään kylmäverisen pienvaltiorealismin.

 

 

Uutta kirjaansa julkitaessaan Kupchan jopa kaskuili presidentti Bidenille tämän ensimmäisestä soitosta "ensimmäisen liittolaisen" eli Ranskan presidentille Macronille. Ranska kyllä tuki omaan vallankumukseensa osaltaan johtaneeseen kassakriisiin asti Yhdysvaltoja sen vapaussodassa 1775-1783, mutta sen pyytäessä apua 1789 jälkeisissä omissa vallankumouksen sodissa, Yhdysvallat julistautui puolueettomaksi. Puolueettomuuspolitiikan johdossa oli Yhdysvaltojen toinen presidentti John Adams ja hänen poikansa John Quincy.

 

 

Ensimmäinen merkittävä irtiotto Monroe opista oli Amerikan-Espanjan sota 1898. Presidentti Theodore Roosevelt kannatti ”realistista” voimapolitiikka, mutta Woodrow Wilson voitti vaalit 1916 rauhan miehenä tunnuksenaan ”America first”. Kun maailmansota kuitenkin alkoi lähestyä uutta mannerta, Wilson perusteli mukaan menoa vetoamalla sekä Saksan vastustajien että amerikkalaisten itsesuojeluun: “Maailma on tehtävä turvalliseksi demokratialle. Rauhan on perustuttava poliittisen vapauden koeteltuihin perusteisiin.” Versailles’n 1919 rauhaa seurasi sen ratifioimatta jättäminen ja vetäytyminen vanhalta mantereelta.

 

 

Toisen maailmansodan alettua syyskuussa 1939 maahan syntyi sotaan liittymistä vastustava 800 000 jäsenen ja 450 osaston “America First” -komitea kannattajinaan mm. Frank Lloyd Wright, Charles Lindbergh, Henry Ford sekä opiskelijat Gerald Ford ja John F. Kennedy kuten myös tämän isä Yhdysvaltojen Lontoon lähettiläs Joseph P. Kennedy. Tilanteen muutti Japanin hyökkäys Pearl Harboriin 7.12 1941. Rooseveltin puhe kongressille määritteli Yhdysvaltojen tavoitteet vuosikymmeniksi jälleen itsesuojelun pohjalta: “Me emme ainoastaan puolusta itseämme loppuun asti vaan teemme täysin varmaksi, ettei tällainen petollisuus enää koskaan saata meitä vaaraan.”

 

 

Kupchan nimeää 1941 Pearl Harborin ja 1989 Berliinin muurin murtumisen välisen ajan ”liberaaliksi kansainvälisyydeksi” (liberal internationalism). Sen jälkeen äärilaitoja edustivat ”historian lopun” eli liberaalin maailmanjärjestyksen lopullisen voiton Francis Fukuyama ja pidättyvyyttä vaatineet kylmän sodan voiton arkkitehdit George Kennan ja Paul Nitze perustelunaan Naton laajentamisen johtavan uuteen autoritäärisyyden nousuun Venäjällä.

 

 

Kupchanin mukaan “Presidentit Bill Clinton, George W. Bush, ja Barack Obama yrittivät erilaisin ajattelutavoin ja menestyksin jatkaa Pax Americanaa ja ylläpitää liberaalin kansainvälisyyden aikana rakennettua liberaalia järjestystä.” Mutta ”ikuisiin sotiin”, poikiensa kuolemaan ja rahanmenoon kyllästyneiden amerikkalaisten voimin ”presidentti Donald Trump muutti suunnan…. ’Amerikka ensin’ politiikka muistuttaa enemmän Yhdysvaltojen strategiaa ennen Pearl Harboria kuin sen jälkeen.”

 

 

Kupchanin ei pitänyt näkemästään, mutta ja nyt oli estettävä vastaavat onnettomuudet tulevaisuudessa: ”Meidän edessämme on tehtävä sulattaa Yhdysvaltojen eristäytymis- ja kansainvälistymisperinteet suurstrategiaksi, joka sekä nauttii kannatusta kotimaassa että edistää kansakunnan turvallisuutta ja hyvinvointia”.

 

 

Kupchan tuki näkyvästi presidentti Bidenia demokraattien sisällä ja presidentinvaaleissa 2020. Häntä luonnehdittiin usein Bidenin läheiseksi avustajaksi. Mutta kun uusi presidentti julkisti oman ulkopolitiikansa keskeiset henkilöt, mukana ei ollut Charles Kupchania. Sen jälkeenkin Kupcahan jatkoi suosittuna kommentaattorina Bidenin tukemista eritysesti Venäjän Ukrainan hyökkäyksen vahvana torjujana. Mutta kevään edetessä mukaan alkoi tulla myös kriittisiä näkökohtia.

 

 

Kupchanin mukaan kumpikaan osapuoli ei voita Ukrainan sotaa, ja pattitilanteessa tulisi rauhasta neuvotella mahdollisimman pian. Tavoitteiden asettaminen 2014 kontaktilinjaa puhumattakaan Ukrainan rajoja pitemmälle johtaa suurvaltojen sodan rajalle tai sen yli. Perusteiltaan pitkää historiaansa jatkavat Kiina ja Venäjä eivät lakkaa olemasta tämänkään sodan jälkeen, ja kohtuullisesti kestävä tuleva rauha edellyttää myös niiden intressien huomioon ottamista, mikä taas edellyttää Ukrainan pysymistä Naton ulkopuolella vaikka Kupchan kannattaa Ruotsin ja Suomen jäsenyyttä.

 

 

Kupchan jatkaa, ettei sodan ja Yhdysvaltojen strategian seurauksena ole syntymässä kahta globaalia liittoutumaa demokraattisten ja autoritääristen maiden kesken vaan suuri osa entisiä kylmän sodan ajan kolmannen maailman nyt taloudellisesti nousseita suuria maita pysyy sivussa ja hankkii liikkumavaraa, jota ne käyttävät myös Venäjää auttaviin taloussuhteisiin sen kanssa. Liittolaisten etsimien ja valitseminen niiden demokraattisuuden perusteella ei nykymaailmassa toimi. Sota siis edistää ”ei kenenkään maailman” nousua, jossa Yhdysvalloilla voi vielä olla keskeinen mutta ei ylivoimainen rooli ”suurvaltojen konsertin” johdossa.

 

 

Kupchanin mukaan, mitä pitempään sotilaallinen ja taloudellinen kulutussota kestää sitä enemmän tulee taloudellisia paineita sekä Yhdysvaltojen sisälle Trumpin puolesta Bidenia vastaan että liittokunnan yhtenäisyyteen. Republikaanit kyllä tukevat pakote- ja aseistamistukea Ukrainalle Venäjän hyökkäystä vastaan, mutta käyttävät välivaaleissa kaikin tavoin hyväkseen niiden seurauksia amerikkalaisille kuluttajille.

 

 

Kuten liberaalin-neokonservatiivisen perinteen Robert Kagan myös realismin ja Monroen väliin uutta realismia viitoittava Charles Kupchan siis jatkaa omaa pitkää linjaansa 2000 luvun alusta Yhdysvaltojen ulkopolitiikan tulkitsijana ja linjaajana. Niin tekevät myös keskenään varsin erilaiset realismin edustajat Henry Kissingeristä Graham Allisoniin, Hal Brandsiin ja John Mearsheimeriin. Yhdysvaltojen kaikki kolme ulkopoliittista perinnettä ovat voimissaan, ja niistä kukin presidentti räätälöi osaltaan linjansa neljäksi tai kahdeksaksi vuodeksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

On tavallinen tapa jakaa Yhdysvaltojen ulkopolitiikan pääsuuntaukset kolmeen osaan ja samalla nimetä niiden ensimmäiset merkittävät edustajat: presidentti James Monroen (1817-1825) eristäytymiseen (isolationism), Theodore Rooseveltin (1901-1909) realismiin ja Woodrow Wilsonin (1913-1921) liberalismiin.

 

Kylmän sodan jälkeen monet uskoivat ”historian loppuun” eli maailmanlaajuiseen liberalismin voittoon, ja se sai kumppanikseen ”neokonservatiivit”, joiden mukaan ihminen ei luonnon lahjana ole demokraattinen, mutta hänen kehittymistään voi nopeuttaa nojaamalla Yhdysvaltojen sotilaalliseen voimaan.

 

Vuonna 1958 syntyneestä, maan parhaat yliopistot käyneestä Robert Kaganista tuli liberaalin-neokonservatiivisen ulkopolitiikan yksi tunnetuimmista tutkijoista korostaen kuitenkin omaa sitoutumistaan alkuperäiseen amerikkalaiseen liberalismiin. Hän avioitui samanhenkisen Victoria Nulandin kanssa tämä ollessa puolestaan aikanaan keskeisissä asemissa presidentti Obaman ja nyt presidentti Bidenin ulkoasianhallinnossa – ja tuli laajemmin tunnetuksi jakamalla leipää Maidanin mielenosoittajille ja epäkohteliaasta EU:n kommentoinnista. Viimeisten 20 vuoden aikana Kaganin tilannearviot ja linjaukset kuvaavat hyvin maan ulkopoliittisen eliitin yhden keskeisen suuntauksen kehitystä.

 

Kagan oli 1980 -luvun alusta alkaen erittäin aktiivinen ajatuspajoissa, poliitikkojen ja hallinnon avustajana ja kolumnistina. Ennen vuoden 2003 Yhdysvaltojen hyökkäystä Irakiin hän arvosteli julkisesti puolustusministeri Powellia tämän nihkeydestä, ja samaan aikaan hän julkaisi kuuluisaksi tehneen, suomeksikin käännetyn pamfletin Paratiisista ja vallasta, Yhdysvallat ja Eurooppa uudessa maailmanjärjestyksessä (Of Paradise and Power, America and Europe in the New World Order). Sen ensimmäisen lauseen mukaan ”On aika lopettaa teeskentely, että eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla on sama maailmankuva, tai edes asuvat samassa maailmassa.”

 

Silloin Kaganin mukaan amerikkalaiset ovat sodan jumalan mukaan nimetystä Marsista ja eurooppalaiset rakkauden jumalan mukaan nimetystä Venuksesta. Eurooppalaiset kuvittelevat olevansa tulossa Immanuel Kantin mukaiseen ikuisen rauhan paratiisiin. Yhdysvallat pysyy kiinni historiassa, ja käyttää voimaa ”anarkistisessa Thomas Hobbesin maailmassa, missä kansainvälisiin lakeihin ja sääntöihin ei voi luottaa ja jossa sotilaallinen puolustus ja liberaalin järjestyksen edistäminen jatkuvasti perustuu sotilaallisen voiman omistamiseen ja käyttöön.”

 

Kagan jatkoi sanomalla, että sinisilmäiset, aseettomat ja keskinäisriippuvuuteen luottavat eurooppalaiset rakentavat paratiisiaan Yhdysvaltojen voiman varassa, mutta kuvittelevat voivansa ottaa etäisyyttä siihen. Armoa sai EU:n neuvoston pitkäaikainen ulkoasioiden johdon Robert Cooper, joka sentään teki eron EU:n sisäisen sääntöperusteisen postmodernin eli valtiottoman paratiisin ja ulkoisen viidakon ja siihen tarvittavan ”liberaalin imperialismin” välillä. Mutta se ei näytä johtavan mihinkään. 9/11 jälkeen Yhdysvallat valitsivat oman tiensä, mutta eurooppalaiset luulevat, etteivät ole seuraavia viidakon asukkaiden kohteita. Ainoa kestävä ratkaisu on että, ”sekä eurooppalaiset että amerikkalaiset sopeutuvat Yhdysvaltojen hegemonian tosiasiaan”.

 

Samat teemat jatkuivat Kaganin runsaassa julkisessa esiintymisessä, ja hän on samaan aikaan tehnyt uutteraa tutkimusta Yhdysvaltojen historiasta. Vuonna 2006 ilmestyi sen ensimmäinen kolmesta osasta Vaarallinen kansakunta: Yhdysvaltojen paikka maailmassa sen ensimmäisistä päivistä 1900 -luvun sarastukseen (Dangerous Nation: America's Place in the World from its Earliest Days to the Dawn of the Twentieth Century). Siinä hän menee läpi Yhdysvaltojen politiikan ja laajenemisen historian vuoden 1776 perustamisesta ja ensimmäisestä 13 osavaltiosta itärannikolle ja Tyynellemerelle.

 

Kaganin mukaan Yhdysvaltojen historian ydin on ensimmäisistä siirtolaisista alkaen vuonna 1630 puritaani John Winthtropin Arabella kannella pitämä saarna: “Meidän on käsitettävä, että tulemme olemaan kaupunki kukkulalla”. Siitä ja vuoden 1776 itsenäisyysjulistuksesta alkaen Yhdysvaltojen väistämätön tavoite ja tie ovat olleet liberaalin maailmanjärjestyksen edistäminen ja puolustaminen koko maapallolla.

 

Samaan aikaan viime vuosikymmenellä Yhdysvalloissa ilmestyi runsaasti tutkimuksia, kirjoja ja johtopäätöksiä maan suhteellisen aseman heikkenemisestä ”monenkeskisessä maailmassa” Kiinan ja nousevien talouksien noustessa. Kagan oli eri mieltä. Hän julkaisi 2012 pamfletin Maailma jonka Yhdysvallat teki (The World America Made), ja hän julkaisi myös erikseen sen luvun Ei häivy, myytti Yhdysvaltojen taantumisesta (Not Fade Away: The Myth of American Decline), joka herätti myös presidentti Obaman mielenkiinnon. Kaganin mukaan Yhdysvallat on yhä nousussa ja demokraattisen maailman sekä liberaalin maailmanjärjestyksen syntyminen kuten kestäminenkin on Yhdysvaltojen ansiota ja myös jatkosta riippuu siitä.

 

Kaganin mukaan ei pitänyt paikkaansa, että Yhdysvaltojen alkuperäinen linja olisi ollut Monroen opin mukaisesti eristäytyminen, ja maa olisi joutunut olosuhteiden pakosta puuttumaan asioiden kulkuun muualla erityisesti Euroopassa. Päinvastoin päälinja on ollut alun perin maailman demokratisointi, ja jos nyt vetäydytään, menetetään saavutettu.

 

Yhdysvalloista tuli vähitellen demokraattinen sekä ylivoimaisen vauras, ja se oli suojassa merien takana. Se mullisti globaalin geopolitiikan niin, että Euraasian kriiseissä demokraattiset maat ovat voineet turvautua siihen, ja se puolestaan on lisännyt Yhdysvaltojen valtaa maapallolla. Se nähtiin ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa sekä kylmässä sodassa, joissa Euroopan demokraattiset maat olisivat hävinneet ilman Yhdysvaltojen tukea. Se taas on aina vastannut Yhdysvaltojen etua saada jalansijaa Euraasian kummallakin reunalla sen autokraattisten valtioiden kontrolloimiseksi.

 

Ja jos Yhdysvallat ei kestäisi ja vastaisi, Quis salvum est si Roma perit? (Kuka pelastuu jos Rooma sortuu, Raamattua Betlehemissä vuonna 410 latinaksi kääntänyt Hieronymus kuultuaan Alarikin vallanneen Rooman.) 

 

Presidentti Obaman politiikka oli liberaalin ohjelman mukaisesti edistää demokratiaa kaikkialla, mutta Irakin ja Afganistanin kokemusten jälkeen ja vastoin hallintonsa vähemmistön ”kaganilaista” kantaa ilman Yhdysvaltojen omia kustannuksia: ”Vaikka on maailman paras vasara, kaikki ongelmat eivät ole nauloja.” Värivallankumoukset eivät kuitenkaan menneet hyvin, ja kaadettujen diktaattoreiden tilalle nousi uusia. Yhdysvaltojen itse rohkaisemassa Ukrainan 2014 Maidan -vallankumouksessa ja sitten sodassa palattiin nopeasti vanhaan reaalipolitiikkaan, ja tunnustettiin jo keväällä 2014 Ukrainan vallatulle alueelle ulottuvat Venäjän ”legitiimit intressit”.

 

Kiina jatkoi nousuaan. Eurooppalaiset jatkoivat Venäjän suuntaan keskinäisriippuvuuden politiikkaa, ja puhuivat paljon yhteisestä puolustuksesta, mutta juuri mitään reaalista ei siinä tapahtunut. Esimerkiksi Libyan Gaddafin hallinnon kaatamisessa voimalla Obama oli ensin vastakarvaan, mutta ranskalaisten ammukset loppuivat parissa päivässä ja Yhdysvaltojen piti mennä apuun. Seurauksena oli Libyassa joukko uusia diktaattoreita ja väylän avautuminen afrikkalaisille päästä Välimerelle ja Eurooppaan. Irakin ja Afganistanin sodat menivät huonosti. Demokraattista valtiota ei syntynyt. Rahaa paloi ja omia poikia kaatui jatkuvasti. Yhdysvalloissa alettiin puhua ”loputtomista sodista”.

 

Kagan jatkoi kymmenin artikkelein sitkeästi linjallaan vaatia ja korostaa jatkuvaa Yhdysvaltojen voimaa ja vastuuta liberaalin maailmanjärjestyksen ylläpitäjänä. Sitten Donald Trump tuli republikaanien presidenttiehdokkaaksi. Kagan protestoi ja vaihtoi republikaaneista demokraatteihin Hillary Clintonin puolelle. Trump valittiin syksyllä 2016. Pian eurooppalaiset olivat kauhuissaan, ja erityisesti Ranskan presidentti Macron korosti sekä Euroopan suvereenisuutta että lähentymistä Venäjään. Yhdysvalloissakin ulkopoliittisen eliitin kärjessä lisääntyivät vaatimukset Venäjän irrottamisesta Kiinasta, joka olisi merkinnyt hinnan maksamista siitä.

 

Jokin oli mennyt vikaan, ja Kagan julkaisi 2018 Viidakko kasvaa takaisin, Yhdysvallat ja uhanalainen maailmamme (The Jungle Grows Back: America and Our Imperiled World). Se oli nyt puolustuskannalla.

 

Kagan vaati Yhdysvaltoja nostamaan jälleen pystyyn johtamansa läntisen liittokunnan demokraattisten maiden rintaman. Muutoin vanha viidakon kaaos leviää jälleen, ja nielaisee omakin puutarhan. Eristäytyjien ja realistien puheet vetäytymisestä tai Yhdysvaltojen roolin ja mahdollisuuksien rajallisuudesta on torjuttava.

 

On oltava voimaa ja "halua käyttää sitä voimaa kaikella tuskalla ja kärsimyksellä, epävarmuuksilla ja erheillä, epäonnistumisilla ja hölmöyksillä, moraalittomuudella ja julmuudella, menetetyillä ihmishengillä ja rahoilla." "Viidakon työntäminen takaisin puutarhasta on loputon tehtävä." Kagan myös puolusti urheasti aikanaan myönteisiä kantojaan Yhdysvaltojen sotatoimiin Vietnamin sodasta Irakin sotaan.

 

Epäilemättä Kaganin Viidakon paluussa oli liberaalin ulkopolitiikan perinteen amerikkalaisten retoriikkaa ja tuskaa presidentti Trumpin valinnasta ja politiikasta. Se tuki maan presidentin vaihatamista.

 

Tuleva presidentti Biden kokosi samaan aikaan oman presidenttikautensa lähimmät avustajat sekä amerikkalaisen osaamisen parhaita voimia valmistelemaan pitkään ja huolella tulevaa ulkopoliittista ohjelmaa, jonka hän myös argumentoi julkisesti jo demokraattien ehdokasta valittaessa ja presidenttiehdokkaana. Sen mukaan presidentti Trumpin jälkeen Yhdysvallat palaa takaisin johtamaan demokraattisten maiden liittokuntaa autoritäärisiä maita eli Kiinaa ja Venäjää vastaan.

 

Talvella 2022 Venäjän esittämien vaatimusten ja 24.2. Ukrainan hyökkäyksen taustahistoria on Yhdysvalloissa oma laaja ja yhdelle realismin suuntaukselle itsekriittinenkin keskustelunsa. Kuitenkin todella tullessaan ne yllättivät lähes kaikki mutta eivät presidentti Bidenin hallintoa. Sen globaalin politiikan ja – kuten ulkoministeri Blinken totesi nimityksensä kuulustelussa senaatissa – myös Ukrainaa aseistavan politiikan linjaukset olivat valmiina. Myös toteutus Ukrainan ja koko Euroopan – mukaan lukien Pohjolan – osalta on ollut kokeneissa ja ammattitaitoisissa käsissä.

 

Pääkysymys on nyt Yhdysvalloissa sodan seurausten vaikutus, miten jatketaan, itse ja Ukrainassa jaksetaan sekä välivaalit. Laidasta laitaan, vanhat ja nuoret ulkopolitiikan osaajat käyvät siitä viikoittain tai päivittäinkin intensiivistä keskustelua. Robert Kagan on ehkä yllättäen ollut kuitenkin aikaisempia murrosvaiheita vähemmän julkisuudessa. Vaimo Victoria on jälleen ulkoministeriössä johtavassa asemassa, ja Obaman hallinnon sisäisessä Ukraina väännössä voittanut ja Kaganin historianäkemyksen kriitikko professori Charles Kupchan ei halunnut tai päässyt Bidenin hallintoon.

 

Ukrainan sodan tässä vaiheessa Kagan sanoo haastattelussaan, että maailman muutos on mennyt kuten hän ennakoi, ja lännen vastaus Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan paremmin kuin hän oletti. Mielenkiintoista on, että ”liberaali maailmanjärjestys” ei nyt kata ainakin tavoitteena olevana koko maailmaa vaan rajautuu nyt demokraattisten maiden muodostamaan kokonaisuuteen. Sillä taas on jatkuvasti riittävästi voimaa puolustaa itseään. Sitä amerikkalaiset ovat halunneet alusta alkaen, mutta eurooppalaiset ovat moneen kertaan olleet mukavuudenhaluisen pehmeitä. Siksi liberaalin demokratian menestykseen on tarvittu Yhdysvaltojen sotilaallista voimaa. Nyt Ukrainassa on kysymys yksinkertaisesti Venäjän yritys palauttaa vanha valtansa maailmassa, mutta monien historian diktaattoreiden tavoin presidentti Putin on yliarvioinut oman armeijansa voiman ja aliarvioinut liberaalin Yhdysvaltojen johtaman demokraattisen lännen voiman.

 

Tähän asti kaikki on mennyt hyvin Yhdysvaltojen ja lännen kannalta. Saksa on herännyt. Nato on laajentunut. Mutta jatkosta ei voi olla varma. Yksi riski on, että Donald Trump ottaa sodan vaikutukset Yhdysvaltoihin keppihevosekseen. Aasiassa asiat kyllä hoituvat. Vaikka sielläkin halutaan käydä kauppaa Kiinan kanssa, ratkaisevaa on, että siellä Kiinan uhkan vuoksi halutaan nojata Yhdysvaltojen sotilaalliseen voimaan kuten Euroopassa.

 

Robert Kaganin retoriikka on aina ollut äkkijyrkkää, mutta ytimeltään hän näyttää nyt pukevan nuoruudestaan jonkin verran 2000 -luvun alusta puolustuskannalle vetäytyneenä sanoiksi paljon presidentti Bidenin sovelluksesta kylmän sodan ajan mallista nykyiseen malliin, jossa Neuvostoliitto korvautuu Kiinalla ja Venäjällä sen liittolaisena. Siitä ja sen onnistumisen uusissa olosuhteissa käydään Yhdysvalloissa ulkopoliittisen eliitin kesken vilkasta keskustelua.