Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 100 vuotta sitten Ranskassa Sevres’n pikkukaupungissa sodan voittajat sanelivat Turkille rauhansopimuksen, joka teki lopun 500 vuotta Lähi-Itää, Balkania ja Välimeren eteläistä rantaa hallinneesta Ottomaanien imperiumista.

 

 

Jo sodan aikana liittoutuneet olivat sopineet Turkin jaon päälinjoista. Nyt se tehtiin Kansainliiton nimissä. Englanti sai ”mandaatikseen” Irakin sekä Palestiinan ja Ranska Syyrian sekä Libanonin. Sodan aikana Venäjälle oli luvattu mm. Turkin salmet, mutta nyt tilanne oli toinen.

 

 

Imperiumin lisäksi jaettiin myös itse Turkin alue. Se iski kuitenkin takaisin. Mustafa Kemalin Nuorturkkilainen liike julisti itsenäisyyssodan, ja sen tuloksena vuonna 1923 Lausannessa sovittiin nykyisistä Turkin rajoista.

 

 

Samaan aikaan myös Puolan kohtalo oli vaakalaudalla. Puolalaiset olivat muistaneet olevansa suurvalta, ja Jozef Pilsudskin johdossa Puola oli hyökännyt 26. huhtikuuta 1920 Ukrainaan sekä vallannut Kiovan 8. toukokuuta.

 

 

Lenin huolestui, että Suomi voisi yrittää oman rajansa yli samaa, ja hän tarjosi rauhanneuvotteluja, jotka alkoivat 12. kesäkuuta. Toiveet Itä-Karjalan saamisesta olivatkin Suomessa korkealla, mutta ne alkoivat hiipua, kun Venäjä valtasi Kiovan takaisin. Nyt Venäjä puolestaan hyökkäsi kohti Varsovaa. Englanti yritti sovitella ja Ranska lupasi apua, mutta elokuun alussa 1920 Puola oli yksin ja sitä lähestyi kaksi venäläistä hyökkäyskiilaa.

 

 

Venäjän edetessä kohti Varsovaa Helsingissä hermostuttiin, ja päätettiin hyväksyä Tartossa 12. elokuuta aselepo vanhojen rajojen mukaisena. Puolalaiset kuitenkin voittivat yllättäen Varsovan taistelun 16. elokuuta. He aloittivat vastahyökkäyksen, ja Moskovassa tuli kiire saada rauha.

 

 

Kun Venäjä perääntyi, Helsingissä palattiin suunnitelmiin aluelaajennuksista. Tartossa Paasikivi ja Väinö Tanner kuitenkin hermostuivat, ja he alkoivat neuvotella venäläisten kanssa omin luvin. Mutta sitten Puola alkoi yllättäen 21. syyskuuta neuvotella Venäjän kanssa rauhasta. Helsingissä säikähdettiin, että Suomi jäisi pian yksin neuvottelemaan.

 

 

Venäjän ja Puolan Riian aselepo syntyi 12. lokakuuta 1920. Se antoi vauhtia Suomen ja Venäjän neuvotteluille, ja Tarton rauha allekirjoitettiin 14. lokakuuta klo 15.30.

 

 

Jatkossa Ranska tuki voimakkaasti reunavaltioita Baltiasta Mustalle merelle padotakseen Saksaa ja Venäjää sekä saadakseen liittolaisen Saksan selustaan. Suomi jatkoi Puolaan nojaavaa reunavaltiopolitiikkaa, mutta se päättyi tai oikeastaan laimeni ratkaisevasti keväällä 1922 Venäjän ja Saksan Rapallon sopimukseen 17. huhtikuuta sekä ulkoministeri Holstin eroon 12. toukokuuta. Sotien välissä Suomessa ei juuri tunnistettu, että sen ulkoisen ja yhtenä sisäisenkin rauhoittumisen keskeisenä taustana oli Venäjän ja Saksan sekä Venäjän ja Englannin suhteen vakautuminen.

 

 

Silloin ja nyt

 

Sadan vuoden aikana on tapahtunut paljon, mutta tänään monet kommentaattorit analysoivat nykypäivää tuon ajan valossa. Paradoksaalisesti kylmän sodan jälkeinen globaali geopolitiikka muistuttaa sitä edeltänyttä aikaa.

 

 

Esimerkiksi amerikkalainen geopolitiikan tutkija George Friedman ennakoi jo runsaat 10 vuotta sitten, että Yhdysvallat tukee jatkossa Euroopan reunavaltioiden ketjua estääkseen EU:n ja erityisesti Saksan sekä Venäjän lähentymisen. Samaan aikaan hän myös ennakoi Turkin pyrkimyksen nousta ja jatkaa Ottomaanien imperiumin perinnettä Lähi-Idässä ja itäisellä Välimerellä. Kumpikin ennakointi on nyt elävää elämää.

 

 

Presidentti Erdoganin Turkki on nyt edennyt Libyaan, laajentanut merialuettaan, tullut keskeiseksi osaksi Lähi-Idän pesänjakoa ja lähettänyt monia poliittisia viestejä islamilaisen valtion tulevasta roolista maailmassa. Uusi piirre alueella on Kiinan eteneminen sielläkin, viimeisimpänä askeleena sopimus Iranin kanssa.

 

 

Uusi reunavaltiopolitiikka puolestaan kulkee nyt Yhdysvaltojen tuella aloitetun ”Kolmen meren aloitteen” nimellä. Siihen kuuluvat valtiot Baltiasta Mustalle merelle ovat EU:n jäseniä, mutta tiivistävät jatkuvasti taloudellista ja sotilaallista yhteistyötä sekä infrastruktuuria keskenään sekä suoraan Yhdysvaltojen kanssa EU:n ollessa omalla tavallaan mukana. Samaan aikaan ne ovat virittäneet Saksan ja Ranskan kilpailemaan Yhdysvaltojen kanssa suosiostaan, mm. jaettaessa hiljakkoin EU:n koronakriisin elvytyspaketin rahoja.

 

 

Pian Puolalle avokätisen EU:n elvytyspaketin jälkeen Yhdysvallat vahvisti siirtävänsä asevoimiaan Saksasta Puolaan, ja Puola puolestaan ilmoitti maksavansa niiden kulut. Vajaan viikon perästä Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo saapuu kunniavieraaksi Varsovan taistelun 100 -vuotisjuhlaan, ja silloin tuskin muistellaan Yhdysvaltojen reunavaltiopolitiikkaa ensimmäisen tai toisen maailmansodan jälkeen.

 

 

Oma monimutkainen kysymys on tilanne reunavaltioista pohjoiseen olevilla Euroopan alueilla, siis Pohjolassa.

 

 

Itämeren alueen voimatasapaino on ollut koko kylmän sodan jälkeisen ajan lännen puolelta Yhdysvaltojen vastuulla, mutta presidentti Obaman aikana Washingtonista alkoi aivan uusi aloitteellisuus Pohjois-Eurooppaan. Presidentin neuvonantajan Charles A. Kupchanin mukaan Pohjola oli tullut Yhdysvaltojen ”strategiseksi ydinalueeksi”.

 

 

Poliittisia julistuksia tai dokumentteja ei ole käytettävissä, mutta tapahtumien kulusta voi todeta, mistä pohjoisen Euroopan strategisessa ydinalueessa on kysymys. Yksi tekijä on Jäämeren avautuminen merenkululle ja samalla Kiinalle pohjoisen meritien Atlantille. Toinen on Kiinan kanssa lähentyneen Venäjän kasvavat sotilaalliset voimavarat alueella, joka todelliselta maapallokartalta katsoen on Yhdysvaltojen ja Venäjän raja-aluetta.

 

 

Pohjola on vähitellen rakentumassa Yhdysvaltojen tukialueeksi itäisen Jäämeren Euraasian puoleiselle rannikolle. Samalla siitä muodostuu suora yhteys Jäämeren yli reunavaltioihin ja Suomen kautta suora kosketus Venäjän ydinalueisiin. Alueen rauha on pitkään perustunut niiden oman ja niihin rajoittuvien suurvaltojen turvallisuuden antavaan tasapainoon. Siksi alueen pieneten valtioiden tulisi itsekin pohtia, miten se tulevaisuudessa säilytetään rauhan perustana.

 

 

Presidentti Trumpin aikana Yhdysvaltojen politiikkaan on myös tullut  kiilan lyöminen Manner-Euroopan ja Englannin väliin. Sen tuloksena Yhdysvallat motittaa nyt yhtä aikaa Kiinaa, Venäjää ja Saksaa. On mahdotonta sanoa, mihin tämä johtaa, mutta geopolitiikan historian mukaan tämän politiikan jatkuminen johtaisi Kiinan ja Venäjän lähentymisen lisäksi myös Saksan ja Ranskan lähentymiseen niihin.

 

 

Asiaa pohditaan intensiivisesti Yhdysvalloissa. Hiljakkoin 103 maan turvallisuuspolitiikan eturivin kärjen edustajaa vaati julkilausumassaan maan Venäjä -politiikan muutosta, mihin liittyi myös Euroopan perinteisen liittolaisuussuhteen korostus.

 

 

Tässä globaalissa ympäristössä Saksan ja Ranskan huoli Euroopan tulevaisuudesta ja voimien kokoamisesta on perusteltu ja se ansaitsee tuen. Suomi ei voi hypätä kartalta pois nyt sen enempää kuin aikaisemminkaan historiassa.

 

 

Suomen ja pohjoisen Euroopan maiden kannalta on kuitenkin tosiasia, EU:n johtavat valtiot ovat kehittäneet unionista ja eurosta erityisesti omaa talouttaan tukevan järjestelmän, jossa pohjoisen Euroopan valtiot Hollannista Suomeen jo useaan kertaan ovat joutuneet maksamaan niiden, etelän ja idän laskuja – ja tämä järjestelmä on vaarassa vakiintua.

 

 

Historiallisista syistä Hollanti, Tanska, Norja, Islanti, Ruotsi ja Suomi ovat monin tavoin erilaisia, mutta juuri niiden erilaisuus on historian saatossa muodostanut pohjoisen Euroopan tasapainon kokonaisuuden. Nyt ne ovat globalisoituvan geopolitiikan kannalta ja Norjaa lukuun ottamatta myös EU:n taloudessa monin tavoin lähellä toisiaan. EU:n kaksi suurvaltaa, itä ja etelä ovat läheisessä yhteistyössä keskenään, mutta pohjoisen Euroopan maat ovat hajallaan ja maksavat siitä. Siksi on tarpeen, että ne erilaisuuksineen tiivistävät yhteyden pitoaan. Yksi tapa voisi olla se, että Hollanti kutsutaan Pohjoismaiden neuvostoon tarkkailijaksi ja neuvosto aktivoituu myös asioissa, jotka ovat sen jäsenille elintärkeitä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Juuri 45 vuotta sitten Helsingin ETYK:n aikaan 1975 olin ASLA-Fulbright -stipendiaattien perehtymiskurssilla Texasin yliopiston Austinin kampuksella. Joitakin viikkoja aikaisemmin olin lähtenyt matkalle täynnä luottamusta tulevan ETYK:n lupaukseen turvallisuudesta ja yhteistyöstä Euroopassa.

 

 

Perillä Texasissa yllätys oli kuitenkin täydellinen. Ensimmäisinä viikkoina kukaan ei ollut kuullutkaan jostakin ETYK:istä. Sitten Valkoinen talo julkisti presidentti Fordin viikko-ohjelman, ja media ampui täydeltä laidalta presidenttiä, joka oli menossa Helsinkiin lahjoittamaan Itä-Euroopan lopullisesti Neuvostoliitolle.

 

 

Texasista matka jatkui Boston Universityn filosofian osastolle ja Keijo Korhosen suosituskirjeellä auditor -statukselle Harvardin Kennedy Schooliin. Elettiin presidentti Nixonin eron, Vietnamin sodan tappion ja nyt ETYK:n jälkeistä aikaa, eikä tunnelma ollut korkealla. Henry Kissinger oli virkavapaalla, ja useat kollegat suhtautuivat häneen kriittisesti.

 

 

Talvella 1975-1976 Yhdysvaltojen akateeminen ja yleinen mielipide heilui liennytyksen ja sen kritiikin välillä, ja myös käänne ehti tapahtua tuona aikana. Sen syynä oli Neuvostoliiton johdon kohtalokas johtopäätös konferenssista. Kremlissä olivat 1917 vallankumouksesta alkaen kilpailleet globaalin voiton ideologinen sekä oman maan turvallisuuden koulukunnat, ja nyt ETYK:in tulos tulkittiin ideologisesti kapitalistisen lännen heikkoudeksi kilpailussa maapallon herruudesta. Oli siis mahdollista ottaa uusi askel.

 

 

ETYK:iä seurasivat kuubalaisten ”vapaaehtoisten” lähettäminen Afrikkaan, sissiliikkeiden voimistaminen Etelä-Amerikassa sekä lopulta keskimatkan ohjusten kehittäminen uhkaamaan SALT -sopimusten tuloksena ydinasetyhjiöön jäämässä ollutta Eurooppaa.

 

 

Suomessa tuo vaihe koettiin mm. presidentti Kekkosen voitokkaana vääntönä suurlähettiläs Stepanovin ja marsalkka Ustinovin kanssa. Ne jotka tänään kantavat kaunaa hänelle eivät ole koskaan ymmärtäneet, että kylmä sota oli loppuun asti lujaa kamppailua ilman aseita, ja siinä Urho Kekkonen selvitti hyvin sekä ulkoiset että nämä silloiset sisäiset taklaajat - yhtenä avunaan taitava peli Neuvostoliiton perinteisen kahden linjan suuntaan.

 

 

Bostonin talven aikana 1975-1976 saattoi kokea amerikkalaisen akateemisen ja laajan kansan mielipiteen käänteen kohti tahtoa laittaa kova kovaa vastaan. Ensin se sai paremman puutteessa ilmaisunsa presidentti Jimmy Carterin valinnassa. Hän kaatui sitten Teheranin lähetystön panttivankikaappaukseen, joka Moskovassa jälleen tulkittiin Washingtonin heikkoudeksi. Se antoi vauhtia uskolle lännen kyvyttömyyteen vastata uusiin keskimatkan ohjuksiin kuten myös hyökkäykseen Afganistaniin. Presidentti Carterin neuvonantaja Zbigniew Brzezinski kuitenkin mobilisoi ja aseisti Afganistanissa muslimiheimot sissisotaan venäläisiä vastaan, ja siitä alkoi näihin päiviin asti vaikuttanut radikaalin islamin nousu.

 

 

Moskovassa kuitenkin tehtiin jälleen väärä tilannearvio. Sattuma vei kokemaan sen yhden vaiheen Ranskassa. Tammikuun alussa 1980 Neuvostoliitto oli juuri hyökännyt Afganistaniin, ja ENA:n ensimmäisellä oppitunnilla koulun johtaja Louis Blanc aloitti. ”Kuulkaa nyt kaikki tarkkaan. Hyökätessään Afganistaniin Neuvostoliitto on ylittänyt Jaltan rajat. Nyt Yhdysvallat iskee takaisin kaikin voimin, ja Eurooppa saa uuden mahdollisuuden.” Niin myös kävi.

 

 

Neuvostoliiton alkuperäinen leninistinen universalistinen ideologia koko maailman valloittamisesta hiipuvan oman talouden oloissa ajoi sen umpikujaan, ja voimien loppuessa uusi presidentti Gorbatchevin sukupolvi ajoi sen alas ilman suursotaa.

 

 

Jäljelle jäi kuitenkin toinen eli läntinen universalistinen ideologia koko maapallon liberaalista maailmanjärjestyksestä amerikkalaisten aseiden tuella. Lännessä käytiin 1990 -luvulla laaja debatti, mitä nyt tehdään, ja sen voitti ajatus edetä niin pitkälle kuin pääsee – taustana toisaalta olettamus jokaisen ihmisen luontaisesta demokraattisuudesta sekä toisaalta sen edistämisestä Yhdysvaltojen asevoimien avulla.

 

 

Kuten tunnettua, Venäjä perääntyi niin pitkälle kuin oli pakko, ja se ryhtyi sitten vastaiskuun Georgiassa ja Ukrainassa, jolloin myös presidentti Obaman Yhdysvallat pysähtyi ja sopi Euroopan yli uuden kontaktilinjan Venäjä kanssa.

 

 

Tämän päivän murros Yhdysvalloissa ja Euroopassa on seurausta siitä, että Venäjän ja Kiinan lisäksi monet muutkin vanhat sivilisaatiot ovat nousussa ja liittoutumassa haastamaan lännen pian sen ylittävin taloudellisin voimin. Johtopäätöksiä pohditaan intensiivisesti Yhdysvalloissa – ja se myös jo näkyy. Se on pohjimmiltaan myös Saksan ja Ranskan kysymys toisilleen ja koko Euroopalle.

 

 

Myös Suomessa alkaa olla jo kiire katsoa seurauksia omassakin ympäristössä.

 

Tänään keskiviikkona 29. heinäkuuta tulee kuluneeksi 115 vuotta Dag Hammarskjöldin syntymästä. Sattui niin, että alkukesästä 2005 pohdimme ruotsalaisen valtiosihteeri kollegani Lars Danielssonin kanssa kokemuksiamme edellisen Tapaninpäivän tsunamista, ja kerroin saaneeni voimia lukemalla Hammarskjöldin mietelmäkirjaa "Vägmärken".

 

Seurauksena oli kutsu Hammaskjöldin syntymän 100 -vuotisjuhlaan. Tapasin siellä Mats Svegforsin, jonka silloin uudesta kirjasta "Hammarskjöld, ensimmäinen moderni ruotsalainen" kirjoitin sitten arvion Helsingin Sanomiin. Se tulee nyt taas mieleen Hammarskjöldin syntymäpäivänä, tässä päivitettynä.

 

-----------------------

 

Dag Hammarskjöldin syntymästä tuli heinäkuussa 2005 kuluneeksi sata vuotta, ja ruotsalaiset juhlivat sitä niin kuin pitääkin.

 

 

Kymmenet tapahtumat huipentuivat pääjuhlaan, joka pidettiin Hammarskjöldin kesäpaikassa Backåkran niityllä Skånessa. Paikalla oli Ruotsin ja YK:n johtoa sekä runsaasti yhteistä kansaa.

 

 

Nuori Hammarskjöld eteni virkauralla nopeasti ensin valtiovarainministeriön ja sitten ulkoministeriön valtiosihteeriksi. Lopulta hän nousi Tage Erlanderin hallitukseen sitoutumattomana ministerinä.

 

 

YK:n pääsihteeriksi hän tuli vuonna 1953. Muun ohessa hän kehitti YK:n ensimmäiset rauhanturvajoukot Suezille vuonna 1956. Kun turvallisuusneuvosto lähetti rauhanturvaajat Kongoon, ne olivat paikalla päätöstä seuranneena päivänä.

 

 

Hammarskjöld kuoli Kongon kriisiä sovitellessaan lentoturmassa nykyisen Zambian Ndolassa syyskuussa 1961. Taskusta ja matkatavaroista löytyivät Uusi testamentti, Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta sekä juutalaisen mystikon Martin Buberin keskeneräinen käännöstyö.

 

 

Yllätykset jatkuivat, kun New Yorkin asunnosta löytyi myös Vägmärken (suom. Kiinnekohtia, Otava 1964), päiväkirjan tapaan kirjoitettu uskonnollinen miete- ja runoteos. Se ilmestyi syksyllä 1963. Tilasin sen Jyväskylässä kirjakaupasta ja otin mukaani Savon prikaatiin.

 

 

Tehokkuudestaan tunnettu virkamies olikin ollut uskovainen kristitty. Kuusikymmentäluvun alun Ruotsissa se oli monille skandaali.

 

 

Dagens Nyheterissä Vägmärkenin arvostelija piti onnellisena, että Hammarskjöld "sai kuolla" ennen kuin etääntyi vieläkin kauemmaksi todellisuudesta.

 

 

Syntymän juhlavuosi tarjosi mahdollisuuden pohtia uudelleen, mistä oli kysymys. Svenska Dagbladetin entinen päätoimittaja, maaherra Mats Svegfors haastoi 1960-luvun kriitikot. Hänen Hammarskjöld-tutkielmansa alaotsikko on Ensimmäinen moderni ruotsalainen.

 

 

Svegfors seuraa kirjassaan Hammarskjöldiä isä Hjalmarin ja äiti Agneksen suvuista ja kodista alkaen.

 

 

Dagin syntymän aikoihin isä Hjalmar oli juuri tulossa Ruotsin opetusministeriksi. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa hänestä tuli pääministeri. Hän sai pidettyä Ruotsin puolueettomana, mutta Englanti ei ollut tyytyväinen joustamisesta Saksan suuntaan, ja Englannin pääministeri Lloyd Georgen asettamaa saartoa seurasi elintarvikepula jopa paikoin nälänhätää. Hallitus vaihtui, ja "Hungerskjöld" sai lähteä maaherraksi Uppsalaan.

 

 

Vägmärkenissä Dag muistelee nuoruuttaan: "Korvapuusteista poika oppi / että hänen isänsä nimi / oli heille vihattava." Juhlavuoden 2005 helmiin kuului myös Kaj Falkmanin tutkielma näistä Vägmärkenin runoista. Se kertoo, että Hammarskjöldin mitta oli japanilainen haiku.

 

 

Svegfors kuvaa 1920-luvun Uppsalaa, josta kasvoivat esiin uuden vuosisadan Ruotsin kirkko, sosiaalidemokraattinen puolue ja - Dag Hammarskjöld.

 

 

Dagin filosofian professori Axel Hägerström ajoi vaihtelevin nimikkein tieteellistä maailmankuvaa ja modernia Ruotsiin: vain luonnontieteellinen tieto on pätevää, ihminen on luonnostaan eettinen, humanistiset tieteet ovat "ainoastaan älyllistä leikkiä tunneilmaisuilla". Hän vaikutti erityisesti oikeustieteisiin.

 

 

Teologien taholta Hägerströmin ja modernin haasteeseen vastasi tuleva Ruotsin arkkipiispa Nathan Söderblom, joka oli Hammarskjöldien perhetuttu. Hänen vastauksensa vaikutti vahvasti pohjoismaisiin kirkkoihin, Suomeen tosin laajemmin vasta sotien jälkeen silloisissa kotimaan positivismin ja marxismin paineissa.

 

 

Söderblom loi perusteet "pohjoismaiselle sosiaaliopille", joka mukaan kirkon missiona on toteuttaa yhteiskunnassa ihmisluontoon luontaisesti kuuluvaa oikeudenmukaisuutta. Toisaalta tiede ei voi tavoittaa ihmisen hengellistä kokemusta, joka kuuluu uskonnon piiriin. Kun ihminen on myös Immanuel Kantin mukaan luonnostaan eettinen, mihin enää tarvitaan "vanhurskauttamista" yksin armosta. Kristillisen kirkon tehtäväksi jää hengellinen kokemus ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus.

 

 

Nuori Dag Hammarskjöld otti kyllä omakseen modernin uskomisen käytännöllisen puolen. Virkamiehenä ja pääsihteerinä hänen kutsumuksensa oli edistää totta ja oikeaa Ruotsissa ja maailmassa.

 

 

Mutta kun monet muut virkamiehet tekevät illalla muistiinpanoihinsa merkintöjä päivän tapahtumista työtehtävissä, Hammarskjöld tiivisti niihin päivän henkisen tai hengellisen annin. Svegforsin kirjan ansio on seurata Hammarskjöldiä askel askeleelta, sisäistä kokemista ja ulkoista toimintaa vertaillen ja yhdistäen. YK:n pääsihteerinä hän sanoi pyrkivänsä päivittäin varaamaan pari tuntia aikaa myös "vakavammille asioille", vaikka kukaan kuulijoista tuskin silloin aavisti, mitä hän tarkoitti.

 

 

Albert Schweitzer, Tuomas Kempiläinen ja Mestari Eckhart olivat Hammarskjöldille läheisiä, kun hän tavoitteli ymmärrystä sielunliikkeistään ja niiden perustasta: "Matkoista pisin on sisään päin." Mitä sieltä siis löytyi? Tähän teemaan toi juhlavuoden kunniaksi oman lisänsä myös Ruotsin arkkipiispa K. G. Hammar omassa tutkielmassaan.

 

 

Svegforsin tapa kertoa rinnan Hammarskjöldin työstä ja teksteistä lisää ymmärrystä hänen ja yleisemminkin käytännöllisen toimijan henkisestä puolesta.

 

 

Kiinnekohtien mietelmät alkavat nuoren miehen etsimisellä ja epäilyllä. Itse asiassa vasta elämänsä loppuvaiheessa hän kirjoittaa selkeästi ja varmasti vastanneensa "jollekin tai johonkin - Kyllä".

 

 

Karttuvien kokemusten pohjalta uhriksi joutumisen ajatus alkoi vähitellen tuntua läheiseltä: "Pyysit taakkoja kantaaksesi, ja valitit, kun niitä laskettiin harteillesi... Uhritoimituksen uhri on juuri siinä, että tulee tuomituksi vastakohtanaan... Hyväksyä, että tuomituksi tuleminen on toimintaan ryhtymisen seuraus ja edellytys, hyväksyä se jo kun alkaa suunnitella ja päättää siitä." Inhimillisen elämän peruspiirre on, että kun alkaa toimia oikean puolesta, on jo ennalta tiedostettava vastaiskut, joihin se väistämättä johtaa.

 

 

Hammarskjöld näyttää vähitellen - ehkä liiankin väkevästi - kokeneen, että kutsumustaan toteuttavan ihmisen tilanne muistuttaa "evankeliumien sankarin" kertomusta. Oikea toiminta väärämielisessä maailmassa voi johtaa vain tuomituksi tulemiseen.

 

 

Vähitellen hänellä vahvistui myös kokemus, että oman itsekritiikin edessä ja toisten ihmisten tuomitessa Jumala armo auttaa jaksamaan oikeaan suuntaan.

 

 

Svegforsin kuva työn ja mielen yhteiselosta auttaa myös ymmärtämään Vägmärkenin muotoiluja, jotka tuntuvat välillä menevän liiankin lähelle seurattavaa mestaria. Kyseessä voi olla viesti parhaansa tekevän päättäjän yksinäisyydestä ja kivusta paineiden keskellä.

 

 

Urho Kekkosenkin tiedetään pahimmissa paikoissaan lukeneen Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta -tutkielmia, De imitatione Christi: "Tee mitä voit, kyllä hyvä Jumala hyvän tarkoituksesi täyttää."

 

 

Toisaalta Hammarskjöldille läheisen Kristuksen seuraamisen idean rinnalla on toinenkin. Martti Luther tiivistää sen eräässä saarnassaan niin, että katsoessaan ristille ensimmäiset kristityt mullistivat historian käsittäessään itse olleensa tuomitsemassa syyttömän. Siis olevansa vastuussa siitä ja muistakin teoistaan - ja aloittaneen näin kehityksen vastuullisesti vapaiden ihmisten kulttuurin, yhteiskuntaan ja talouteen. Kuten mm. Réne Girard sanoo antropologiassaan siihen asti kaikkien vanhojen sivilisaatioiden peruspiirre oli ollut ratkaista yhteisöissään ristiriidat ja niistä seuraava vihan eskalaatio etsimällä syntipukki ja uhraamalla hänet - kehityksen alkukantaisimmassa vaiheessa joku ihminen ja sitten eläimiä.

 

 

Seurattuaan rinnakkain Hammarskjöldin ulkoista toimintaa ja sisäistä etsimistä Svegfors olisi voinut palata kirjansa alun mallia noudattaen Ruotsin tai maailman laajempaan tarkasteluun. Hän kuitenkin tyytyy melko pieniin päivänkohtaisiin poliittisiin kritiikkeihin.

 

 

Millainen tuo peilaus tähän päivään olisi?

 

 

Kuten sanottu, valistuksen jälkeisessä pohjoismaisessa kirkossa on vuosikymmeniä vahvistunut Nathan Söderblomin perintö, sosiaalieettinen saarna ja sen rinnalla elävä hengellistä kokemusta ravitseva hartaus.

 

 

Mutta Hammarskjöldin erikoisuus oli siinä, että hän otti tosissaan myös ihmisen sielua tai psyykettä kokoavan ja rohkaisevan armon ja uskon vaikutuksen itse ihmisessä yhteiskunnallisenkin oikean perustana - ja kestikin sen varassa varsin paljon. Lopuksi liiankin paljon.

 

 

Jo Platon sanoi Valtio -teoksessaan, että väärässä maailmassa oikein toimiva sidotaan paaluun - ja vetosi järkeen asiantilan korjaamiseksi. Lutherin mukaan parannuksen lopulta toi ja tuo vasta se, että ihminen ristissä oleville paaluille katsoessa käsittää, että minä itsehän se olen syyttömän naulaaja - ja se vanhurskauttaa armosta eli muuttaa ihmisen psyyken oikealla tavalla viisaaksi, hyveelliseksi, hyväntahtoiseksi ja vastuullisesti vapaaksi.

 

 

Paavalin, Augustinuksen ja Lutherin perilliset puhuivat pitkään tästä "Iustitia Deistä" Mikael Agricolan kääntämänä vanhurskautena, mutta ajan mittaan se on hiipunut modernin kirkon tarjouksista. Hiljakkoin oli uutinen, että uusimmasta raamatun "nuorisolle tarkoitetusta" käännöksestä sana on kokonaan poistettu. Unohdetaan koko juttu. Meidän sieluparkamme ovat jääneet tieteellisen diskurssin ja viihdekapitalismin varaan tai väliin.

 

 

Max Weber, Jürgen Habermas tai John Rawls kyllä myöntävät, että tie moderniin vastuullisesti vapaaseen, demokraattiseen ihmiseen kulki kristinuskon ja reformaation kautta. Ennakkotietojen mukaan Jürgen Habermasin uusin teos kuvaa juuri tätä sivistyshistoriaa. Mutta hänkin olisi jatkuvasti yhtymässä Immanuel Kantin valistuksen ja David Humen jälkeisen valistusliberalismin perusajatukseen, että ihminen on luonnostaan hyväntahtoinen ja modernin ihmisen psyyken tai sielun rakennelma kyllä kestää sellaisena, vaikka sen kristillinen rakennus puretaan.

 

 

Hammarskjöldin matka sisään päin kertoo vain, että modernin ihmisen usko on sen löytämistä, mihin tiedostamattaan peremmiltään kristillisen vaikutuksesta uskoo eli olevansa psyykeltään Kolmiyhteisen kuvan kaltainen. Valistusliberalismin ja sivistysliberalismin ero on siinä, että jälkimmäinen tunnistaa terveen psyyken vastuullisen, eettisen vapauden kristillisen sivistyshistorian tuloksena eikä luonnon lahjana.

 

 

Hammarskjöldin dokumentoima modernin ihmisen sisäinen omakuva sanoo, että kristillisessä perinteessä kysymys on paremminkin kulttuurin synnyttäneestä ja jatkuvasti kantavasta syvärakenteesta kuin muinaismuistosta. Kantin ja Humen löytämä järkevä ja hyväntahtoinen valistusihminen on loppujen lopuksi runsaan tuhannen vuoden kristillisen sivistyksen tulos. Siksi hän myös katoaa postmoderniin maailmaan, jos menettää usein tiedostamattoman uskonsa itsessään olevaan mahdollisuuteen koota sielunsa vastuulliseen vapauteen sitä revittävässä maailmassa.

 

 

Wittgensteinin hengessä sanotaan, että maailma on meille, mitä käsitteemme siitä ovat. Mutta myös me itse olemme itsellemme mitä käsitteemme itsestämme ovat. Jos kulttuuristamme ja meistä itsestämme hävitetään kolmiyhteistä psyykettä ylläpitävä kieli ja kielioppi, seurauksena on eron häviäminen ihmisyyden ja luonnon väliltä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää taantuminen kohti vihakulttuurien aikaa - mikä nyt näyttää olevan tapahtumassa ja nähtävissä.

 

 

Kun nyt pohditaan demokratian ongelmia ja mahdollisuuksia, ongelman ydin ei ole uusissa viestinnän välineissä. Ratkaisun avain on ymmärtää demokratia kansalaistensa pitkän sivistyshistorian tuloksena, joka säilyy elinvoimaisena vain jos tuo sivistyshistoria elää elävänä ja siis myös vastaa haastajilleen ja menestyy siinä. 

 

 



-------------------------------------

 

 

Svegfors Mats,

Dag Hammarskjöld. Den förste moderne svensken.

Norstedts, 2005

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vanhan Rooman romahduksen jälkeen Euroopan historia alkoi paavin ja keisarin kamppailulla, kumpi johtaa Eurooppaa ja yhdistää sen. Lopulta seurauksena oli protestanttien kapina kumpaakin vastaan. Sen jälkeen samaa ovat yrittäneet kerran Ranska ja kaksi kertaa Saksa, joka – kuten Henry Kissinger sanoo – teki virheet yrittäessään aseiden voimalla. Samaan tavoitteeseen olisi päässyt antamalla talouden kasvaa ylivoimaiseksi.

 

 

Toisen maailmansodan jälkeen otettiinkin opiksi. Saksa ja Ranska päättivät yrittää yhdessä, ja niiden vedossa perustettiin nykyinen Euroopan Unioni. Sen säännöt tehtiin edistämään jatkuvaa samanlaistumista, mutta myös vähentämään jäsenmaiden pelkoa joutua vastuuseen toisten veloista tai komission itsenäisestä vallasta verotusoikeuden tai lainanoton avulla.

 

 

Alkuvaiheiden jälkeen EU:n kehitys on sitten seurannut Saksan historiaa. Suurimman jäsenvaltion asemaa vahvistivat edelleen yhdistyminen ja Itä-Euroopassa avautuneet mahdollisuudet. Pääkaupunki siirrettiin vanhaan painopisteeseen Berliiniin, ja EU:ta sekä Natoa laajennettiin. Venäjä taklasi 2014 Ukrainassa, jolloin liittokansleri Merkelille oli hetken tarjolla ulkopoliittinen johtajuus. Hän siirsi kuitenkin pallon presidentti Obamalle, joka sopi presidentti Putinin kanssa Euroopan yli uuden kontaktilinjan.

 

 

Saksalle oma yhdistyminen oli kallis operaatio, mutta avuksi tuli euro. Euroopan heikkojen talouksien tultua samaan valuuttaan Saksan devalvoitunut maksuväline johti viennin ja vaihtotaseen voimakkaaseen kasvuun. Maan pankkeihin tuli rahaa ja sitä lainattiin muille euromaille rahoittamaan tuontia Saksasta. Kun näin velkaantuneiden maiden eurokriteerit kävivät ahtaiksi, niitä katsottiin Berliinissä, Pariisissa ja Brysselissä läpi sormien.

 

 

Seurauksena oli eurokriisi, jota solidaarisuuden nimissä komennettiin maksamaan myös sovittujen sääntöjen mukaan eläneet jäsenvaltiot kuten Suomi. Samaan aikaan Saksan vaihtotaseen ylijäämä nousi 150 miljardista eurosta ja 280 miljardiin eli vuosittain 7-8 prosenttiin BKT:stä. Suomessa lukittu euro ja työmarkkina ovat johtaneet vuosikymmeneksi tavaraviennin kasvun pysähtymiseen ja vuosittain 2-4 prosentin vaihtotaseen alijäämään BKT:stä. Samaan aikaan joustavaa kruunuaan käyttävässä Ruotsissa BKT on kymmenen vuoden aikana kasvanut yli kaksi kertaa enemmän kuin Suomessa.

 

 

Ensimmäisenä hermostui Englanti. Se pysyi pois eurosta, ja vetäytyy nyt unionista.

 

 

Ukrainan kriisissä länsi oli yhtenäinen vastatessaan Venäjälle pakottein, mutta presidentti Trumpin kausi aloitti käänteen. Kiinteistöbisneksen taustasta laskee melko helposti EU:n järjestelmän suosivan Saksaa Yhdysvaltojen teollisuuden kilpailijana kuten myös sen, että sen kansantalouden 8 prosentin vuotuisesta ylijäämästä pitäisi hellitä melko helposti yksi prosentti lisää Naton edellyttämiin armeijan kustannuksiin.

 

 

Presidentti Trumpin aikana Yhdysvallat on lyönyt kiilaa Euroopan ja Englannin väliin kuten myös Euroopan ja Venäjän väliin. Yhdysvaltojen voi havaita rakentavan erityisten kumppaneiden käytävää Jäämeren, Pohjolan, Baltian ja reunavaltioiden kautta Mustalle merelle. Sillä suunnalla taas Turkki on ottamassa tavoitteekseen vanhan Ottomaanien valtakunnan etupiirin ja etenee Välimeren etelärannalla jo Libyan tasolla.

 

 

Berliinistä katsoen Saksa kuten Eurooppa on nyt globaalisti siinä lännen ja idän välisessä motissa, josta Bismarck aikoinaan turhaan varoitti Wilhelm II:sta. Saksa on viime aikoina pyrkinyt rakentamaan yhteyksiä Kiinaan, ja se on lehtitietojen mukaan etsinyt kontaktia myös Venäjään, jolla kuitenkin on perinteiseen tapaan aikaa odottaa muitakin tarjouksia.

 

 

Ranska puolestaan on aina pitänyt itseään suurvaltana, jota EU:n tulisi tukea Euroopan voimien kokoajana ja käyttäjänä. Sitä on kuitenkin näihin aikoihin asti jarruttanut Saksan pidättyvyys tällaiseen ”liittovaltio” -kehitykseen sekä lojaali kiinnittyminen Yhdysvaltoihin erityisesti ydinasesuojan ja Naton vuoksi. Pariisissa puolestaan on jo de Gaullen ajoista ollut tavoitteena sekä Euroopan autonomia suhteessa Yhdysvaltoihin että suora yhteys Venäjään, nyt presidentti Macronin sanoin kumppanuutena Atlantilta Vladivostokiin.

 

 

Muutenkaan maailma ei ole rauhoittumaan päin. Yhdysvaltojen sisäinen kuohunta realisoituu ulkoiseksi epävarmuudeksi. Kiinan ja Yhdysvaltojen konflikti eskaloituu Etelä-Kiinan merellä. Venäjä etenee Lähi-Idässä ja Kiina länteen kärjen osalta juuri sovitussa kumppanuudessa Iranin kanssa.

 

 

Berliini, Pariisi ja Bryssel kohtasivat koronakriisin juuri pohtiessaan näitä kärjistyviä geopoliittisia haasteita. Johtopäätös oli massiivinen elvytyspaketti ja sen varjolla ja sen tueksi EU:n muuttaminen Ranskan pitkään toivomaan ja nyt täyskäännöksen tehneen Saksan haluamaan suuntaan.

 

 

EU:n neuvoston elvytyspaketin juridisista ja taloudellisista yksityiskohdista on tarpeen keskustella. Kuitenkin jokainen EU:ta tunteva tietää, että Saksan, Ranskan ja komission vaatiessa EU:n juristit ja useat jäsenmaiden EU -juristit löytävät aina EU:n säädöksistä jonkun pykälän, jota tulkitsemalla kolmikon tahto voidaan toteuttaa. Niin kävi nytkin mutkilla ja vauhdilla, joissa Suomen järjestelmä vaivoin pysyi mukana, jos pysyi.

 

 

Jokainen EU:ta tunteva myös tietää, että tämäkin ennakkotapaus eli komission hallinnoima EU:n oma verotus ja lainanotto avaavat tien, jota pyritään kulkemaan myös jatkossa. On kyllä sanottu, että elvytyspaketin päätösprosessi korosti jäsenmaiden neuvostoa, mutta asian kummankin puolen yhdistäen kokonaiskuva on nyt Saksan ja Ranskan komission avulla lujittuva Euroopan hallinta.

 

 

Käytännössä pieni jäsenmaa Suomi ei voi yksin paljoa vaikuttaa tähän kehitykseen, josta se ei myöskään voi hypätä pois sen enempää kuin muustakaan Euroopan historiasta viimeisen 1000 vuoden aikana. Tältä osin perussuomalaisten nykyinen puhe on kuin yrittäisi selvitä talvisodasta ilmoittamalla, ettei olla siinä mukana. Kansallisten vaikutusmahdollisuuksien maksimointia voi auttaa luopumalla myös kuvittelemasta itseään suuremmasta arvojohtajasta sekä keskittymällä olennaiseen.

 

 

Eurooppa ja Suomi tarvitsevat aivan varmasti Euroopan sekä elvytyksen että geopoliittisen herätyksen, mutta ne on tehtävä kestävällä tavalla.

 

 

Nyt Saksa, Ranska ja komissio eivät ottaneet opiksi eurokriisin hoidosta, vaan laittoivat jälleen myös asiansa hoitaneet pienet pohjoiset jäsenvaltiot maksamaan oman hallintansa laiminlyöneiden jäsenvaltioiden ja sitä hyödyntäneiden Saksan ja Ranskan laskuja. Lisäksi Puolan ja Unkarin suuri osuus elvytyspaketista on selkeästi yritys kilpailla näiden reunavaltioiden suosiosta Yhdysvaltojen kanssa.

 

 

Saman mallin toistuminen jälleen ei ainakaan lisää etelän ja idän nuorten demokratioiden taloudellista vastuunottoa itsestään, mutta se on myös kansalaistensa oikeustajun vastaisena vaarallinen vakaille pohjoisille demokratioille. Tämän ymmärtäminen ja vakavasti ottaminen on myös Saksan, Ranskan ja komission etu.

 

 

Esimerkiksi Suomessa kuluneen vuosikymmenen aikana kokonainen ikäluokka perinteisten demokraattisten puolueiden uuden sukupolven johtajia on joutunut väistymään puolustettuaan EU:n johtavien valtioiden sanelemaa politiikkaa maksaa muiden laskuja. Kun taakkoja jaetaan, on lähtökohdaksi otettava, kuka niihin johtaneesta politiikasta on hyötynyt. Velkamaiden alijäämä on Saksan ylijäämää. Esimerkiksi tämän elvytyspaketin 750 miljardia euroa on samaa suuruusluokkaa kuin Saksan kansantalouden ylijäämä kolmen viimeisen vuoden aikana.

 

 

Koko EU:n järjestelmä on rakennettu niin, että hiljaisuus tulkitaan tyytyväisyydeksi. Siksi Suomen avoimen Saksa, Ranska ja komissio -suhteen rinnalla avoin yhteistyö samassa asemassa olevien jäsenmaiden kanssa on nyt entistäkin tärkeämpää. Samalla on paikallaan sanoa, että myös päällä olevan kotimaisen euro-työmarkkina -lukituksen selvittäminen tavalla tai toisella on samaa suuruusluokkaa oleva elinkysymys.

 

 

Nyt valittu EU:n suunta tulee vaikuttamaan voimakkaasti kaikilla aloilla. Suomelle yksi tärkeä ja monimutkainen asia on turvallisuuspolitiikka. Jos Saksa ja Ranska todella seuraavat nyt viitoittamaansa linjaa, ne joutuvat muodostamaan Euroopalle Yhdysvaltojen ja Venäjän kanssa vertailukelpoisen ja hallitsemansa sotilaallisen voiman. Siihen liittyy runsaasti vaikeita kysymyksiä.

 

 

Miten järjestetään sen suhde Natoon? EU:n Nato -jäsenmaat eivät ole halunneet tähän mennessä Naton ulkopuolella tai sisällä sovittaa yhteen ja yhteiseen johtoon armeijoitaan, perimmiltään toistensa vuoksi – mukaan lukien Saksan, jonka geopoliittisesti merkittävä varustautuminen mullistaisi tilanteen myös Euroopan sisällä.

 

 

Oman kysymyksensä on Euroopan ydinasepelote, jossa Saksa on halunnut tähän asti nojata mieluummin Yhdysvaltoihin kuin Ranskaan. Suomessa turvallisuuspolitiikan sisäpiiri on jo pohtinut Suomen kytkeytymistä Euroopan ydinaseeseen, koska Helsingin Sanomat aloitti siitä hiljakkoin keskustelun pääkirjoituksessaan. Ensimmäinen varsinainen kysymys on sisällöltään sama kuin aikoinaan presidentti de Gaullella Yhdysvalloille. Eli tässä tapauksessa, onko Ranska valmis uhraamaan Pariisin Helsingin puolesta? Vai onko Suomen kannalta parempi järjestää asia niin, ettei tällaista kysymystä tarvitse esittää?

 

 

Oma kysymyksensä on mahdollisen euroarmeijan, Naton ja Yhdysvaltojen suhde Pohjois-Euroopassa. Täällä Tanska on EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ulkopuolella, Norja ei kuulu unioniin ja Ruotsi sekä Suomi ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana lisänneet integroitumistaan sekä toisiinsa että Yhdysvaltoihin, joka puolestaan pyrkii vahvistamaan sotilaallista läsnäoloaan Pohjolassa ja läntisellä Jäämerellä. Aikaisemmassa historiassa Atlantin valtiot Englanti ja Yhdysvallat ovat yhdessä Venäjän kanssa pitäneet Ranskan ja Saksan pois välistään Pohjois-Euroopassa. Asia konkretisoituu Baltian maille kysymyksenä, nojaavatko ne jatkossa turvallisuutensa Saksaan vai Yhdysvaltoihin?

 

 

Tässä on kysymyksiä alkuunsa, mutta on kuitenkin lohduttavaa, että EU:n viime neuvoston jälkeen ne eivät lopu tähän.

 

 

Kokonaisuutena Suomen ja vastaavassa asemassa olevien EU -maiden ei pidä jäädä odottelemaan uusia askeleita nyt avatulla tiellä vaan valmistella Euroopalle malli globalisaation ajan arkkitehtuurista. Siinä EU ei vähennä jäsenvaltioiden vastuuta itsestään vaan tukee ja joustavoi niiden kykyä menestyä globaalissa taloudellisessa ympäristössään sekä omin toimin että yhteistyössä muiden jäsenmaiden kanssa. Se edellyttää mm. suurimpien jäsenvaltioiden ja komission kohtuullisuutta valtansa käytössä niin, että päätökset vastaavat myös pienten jäsenmaiden kansalaisten oikeustajua - jos aikovat pitkän päälle pitää EU:n koossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tutustimme Sepon kanssa, kun hän oli Teiniliiton Maakuntaneuvostossa teiniyhdistyksensä edustajana. Meille kuten monille muillekin syntyi silloin pysyvä tuttavuus ja ystävyys. Sepolle keskustalaisuus oli kotoa Virroilta tuttu, ja tutustuin siihen käydessäni päivän heinätöissä. Osaltani olin tullut pikkukaupungista opiskelemaan politiikasta kiinnostuneena mutta omaa aatteellista kotia etsivänä.

 

 

Elettiin ylioppilas- ja koululaismaailman alkavaa kuohunnan aikaa, mutta myöskään Seppo ei ollut tehnyt omaa ratkaisuaan. Se johti meidät pohtimaan yhteistä ongelmaa. Syyskuussa 1967 istuimme Vanhan ylioppilastalon kahvilan ulkoterassilla ja sovimme, että liitymme Keskustaan. Pari viikkoa myöhemmin ilmoittaudun Sauli Pyyluomalle ehdokkaaksi HYY:n edustajistovaaleihin.

 

 

Seppo oli monissa toimissa nuorisojärjestössäkin, mutta hänen pääenergiansa suuntautui koululaistoimintaan sekä Ylioppilaskuntien liittoon ja sen kansainvälisiin asioihin. Olimme tahoillamme mukana valmistelemassa Euroopan nuorison turvallisuuskonferensseja. Seppo reissasi Prahassa ja minä Budapestissa. Elettiin kylmän sodan ja taistolaisten nousun aikaa, ja olimme omilla lohkoillamme etulinjassa. Seppo piti ajan tasolla, missä mentiin.

 

 

Seppo rohkaisi talvella 1970 ryhtymään puheenjohtajaehdokkaaksi Nuoren Keskustan Liittoon. Alku ei ollut helppo, mutta ei myöskään jatko k-linjan ja yleisdemokraattien puristuksessa. Pälkäneen vuoden 1972 liittokokouksen alla alkoi näyttää siltä, että puheenjohtaja voisi vaihtua. Kun puheenjohtajan vaali alkoi, läksin kävelemään ulos, ja kuulin vain kovimmilla äänillä pidetyt puheenvuorot. Sepon ja Paula Tuomikosken antama tuki kuului niihin.

 

 

Palasimme Pälkäneen liittokokouksen suviyön tapahtumiin yhteisen ystävämme Seppo Niemelän hautajaisissa 2015.  Vasta silloin Seppo kertoi nuoren neuvostodiplomaatin painostaneen häntä koko yön puheenjohtajaehdokkaaksi, jotta minut saataisi sivuun. Siinä tuli yhdessä yksityiskohdassa esiin paljon Seposta.

 

 

Analysoida järkiperäisesti, mistä on kysymys, ja puolustaa tinkimättömästi johtopäätöksen totta sekä oikeaa. Olla uskollinen ystävälle, jonka kanssa oli paiskannut kättä Vanhan terassilla syykuussa 1967. Olla vaatimaton ja kiitosta etsimätön asiassa, josta ansaitsi ja sai sen vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

 

 

Seppo valitsi oman elämäntyönsä suunnan Ulkomaankauppaliitossa, pääministeri Esko Ahon avustajana, lähetystöneuvoksena Washingtonissa, Nokian viestintäjohtajana ja Yleisradiossa. Vetosin vielä kerran hänen apuunsa, kun valtioneuvoston kansliassa järjestettiin merkkivuotta 1809. Muutoin tapasimme satunnaisesti, mutta kaikilla näillä suunnilla nuoruuden yhteiset ystävät myös tavatessa usein kertoivat yhteistyöstään Sepon kanssa.

 

 

Sitten eräs heistä kertoi Sepon sairastuneen. Tapasimme joitakin kertoja ja kerran pitempään. Seppo oli Seppo. Hän ei valittanut tai murehtinut vaan oli kiitollinen vielä edessä olevista päivistä. Menimme läpi elämän kulkua, ja totesimme sen perimiltään olevan kaikille samanlainen.

 

 

Tänään esitän osanoton Sepon perheelle, ja muistan häntä kunnioituksella ajatellen, että juuri hänen kaltaisensa lahjakkaat ja vaatimattomat rakensivat omalla paikallaan sotien jälkeen maasta sen, mistä uusi polvi on jatkanut.