Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Arktisen neuvoston kokous oli ulkoministeri Soinin viimeinen suuri asia, ja sen tulos tavallaan kuvaa hänen ulkoministerikauttaan. Jo eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana hän näyttää omaksuneen pääministeri Kataisen ja Stubbin ajattelua, että ulkopolitiikassa on kysymys eräänlaisesta arvoyhteisöjen kauneuskilpailusta. Neljä vuotta sitten oli kestämätöntä jättää maan kannalta kaksi keskeistä ministeriötä yhden puolueen varaan. Onnettomuus vielä täydentyi, kun ratkaisun parlamentaarinen pohja putosi muutamaan prosenttiin.

 

 

Rovaniemen arktisessa neuvostossa kohtasivat kaksi ihmiskunnan suurta kysymystä tällä vuosisadalla, ilmastonmuutos sekä Yhdysvaltojen ja keskenään liittoutumaan puristettujen Kiinan ja Venäjän geopolitiikka maapallon pohjoisosassa. Ilmastonmuutos on oma kokonaisuutensa, ja siinä presidentti Niinistön sekä Suomen valtion ja talouselämän aloitteellisuuden perusteella Suomella on uskottavuutta ja ideoita myös jatkossa.

 

 

Sen sijaan ideologiseen ulkopolitiikkaan pitkään ohjatussa ulkoministeriössä tarvitaan nopeaa heräämistä eilen presidentti Niinistöltä kuulluin sanoin ”kovan luokan turvallisuuskysymyksissä”. Paras johdanto siihen on Vanhasen I hallituksen selonteko, jossa Suomi ja Pohjois-Eurooppa asemoitiin geopoliittisesti atlanttisen Yhdysvaltojen, Venäjän ja Euroopan voimakenttien keskelle. Siis paikkaan missä olemme aina reaalisessa maantieteessä olleet, myös ennen Yhdysvaltoja kun Englanti oli johtava Atlanttinen valta. Suomen ulkopolitiikan ammattitaito on ollut edistää tämän kolmen tien risteyksen rauhan perustana olevaa kaikille edullista tasapainoa. Ja juuri siitä on viime vuosina yhä enemmän luovuttu, ei niinkään puhein vaan teoin kuten Suomen maaperällä eskaloituvin kansainvälisin sotaharjoituksin.

 

 

Yhdysvaltojen ulkoministeri Pompeon Rovaniemen sanoin arktisesta ”alueesta on tullut globaalin vallan ja kilpailun pelikenttä”. Venäjä siellä eli täällä on ollut koko historiansa ajan, ja myös Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa alueen ja siihen liittyen sen pohjoismaiden ja Suomen politiikan merkitys on vuosia korostunut. Yhdysvaltojen ratkaisuna on ollut asemoitua Pohjois-Eurooppaan sotilaallisesti Naton ohi. Pompeon maapallokartalla se tarkoittaa samalla sotilaallista asemoitumista Euraasian mantereen luoteisnurkkaan. Sen jatkoksi ollaan tukemassa Baltiasta Mustallemerelle reunavaltioiden ketjua, jolla hallitaan Euroopan ja Venäjän suhdetta. Viime vuosikymmeniin asti Washingtonissa katsottiin Pohjois-Eurooppaa pöytäkartalla Atlantin yli pohjoisena sivustana, nyt maapallokartalla Arktisen alueen yli sen itsensä sekä Venäjän ja Euroopan raja-alueena.

 

 

Historiassa Atlantin valtojen Pohjois-Euroopan politiikka on myös ollut estää Manner-Euroopan valtoja eli Saksaa ja Ranskaa etenemästä Atlantin valtojen ja Venäjän väliin niiden pohjoiselle raja-alueelle. Sen Atlantin vallat ovat lopulta aina hoitaneet yhteistyössä Venäjän kanssa. Jatkossakaan ei ole realistista pyrkiä ratkaisemaan Pohjois-Euroopan ja Suomen turvallisuuskysymystä nojaamalla Berliiniin tai Pariisiin. Sen sijaan Suomella on EU:n jäsenenä aikaisempia historian vaiheita paremmat lähtökohdat auttaa vakaata turvallisuutta vahvistavaa tasapainoa myös siihen suuntaan.  

 

 

Tässä vaiheessa on mahdotonta sanoa, kenen nimi on siinä paperissa, joka ohjaa Yhdysvaltojen viime vuosien Pohjois-Euroopan ja siis Suomenkin politiikkaa. On myös mahdollista, ettei kenenkään. On mahdollista, että näillä nurkilla on ajelehdittu sotilasbyrokratian operatiivisin päätöksin tai Washingtonin eri byrokratioiden muistiokamppailuiden satunnaisin seurauksin. Siihen viittaisi se, että ydinasesuurvalta lähettää omia maajoukkojaan toisen ydinasesuurvallan rajan läheisyyteen kuin konsanaan Berliinissä kylmän sodan aikana. Kyseessä on kuitenkin Yhdysvaltojenkin aito ja legitiimi ongelma, ja Suomen tulisi ottaa siihen jälleen kaikille osapuolille ja siis samalla myös itselleen ratkaisua etsivä rooli.

 

 

Ensimmäinen kysymys on, kuinka järkevää Yhdysvaltojen ja Euroopan kannalta on puristaa Venäjää liittoutumaan Kiinan kanssa, kun se voisi myös olla normaalissa vuorovaikutuksessa sekä itään että länteen ja samalla lännen puskurivaltio itään.

 

 

Nyt Suomessa turvallisuudesta vastanneet ministerit eivät ole etsineet tilannekuvaa saatikka ratkaisua jo pitkään hahmottuneeseen Suomen tämän vuosisadan turvallisuusympäristöön, paremminkin päinvastoin. On toivottava saada seuraavan hallituksen miehitystä sellaiseksi, että vastuuministereiden yhteys onnistuu perustuslain mukaisella tavalla myös pääministerin ja erityisesti presidentin kanssa. Samalla on syytä todeta, että nykyisestä perustuslaista ja erityisesti sitä soveltavista säädöksistä ja käytännöistä on saatu kokemuksia pian 20 vuotta. Sopivalla tavalla olisi paikallaan katsoa, kuinka kauaksi käytännöt ovat etääntyneet perustuslain alkuperäisistä perusteluista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olen jo aikaa sitten kantanut korteni kekoon Jussi Halla-ahon ihmiskuvan arvioinnissa, joten lienee luvallista tarkastella hänen vappupuhettaan.

 

 

Halla-ahon mielestä on ongelmallista, että melkein kaikki puolueet voivat Suomessa liittoutua melkein kaikkien muiden kanssa tai irtisanoutua yhteistyöstä yhden puolueen kanssa. Seurauksena on, ettei vaalien tulos juuri vaikuta sitä seuraavan politiikan sisältöön. Nykyjärjestelmässä hyvin kaukana toisistaan olevat puolueet liittoutuvat, eikä kompromissina luotu hallitusohjelma ole kenenkään mielestä hyvä. Tilkkeeksi otetaan vielä pieniä, yhden asian puolueita, kuten rkp, jotka näin saavat kannatukseensa nähden suhteettoman vaikutusvallan.

 


Kuitenkin demokratiassa vaalien tuloksen pitäisi heijastua käytännön päätöksenteossa. Halla-aho pohtii myös vaihtoehtoja. Yksi malli olisi kolmen suurimman hallitus. Tällä tavoin ainakin suurimpien äänestäjäryhmien näkemykset tulisivat aina edustetuiksi. Toinen vaihtoehto olisi Ruotsin kaltaiseen blokkipolitiikkaan, jossa äänestäjille on etukäteen selvää, minkä puolueiden kanssa heidän oma puolueensa aikoo vaalien jälkeen tehdä yhteistyötä. Kolmas on Tanskan mallin, jossa eniten ääniä saanut puolue muodostaa vähemmistöhallituksen.

 


Halla-ahon puheessa tätä seurasi matemaattinen tarkastelu nyt käytettävissä olevista vaihtoehdoista.  Hänen mukaansa Rinnettä ei käy tällä hetkellä kateeksi. Muut puolueet toki haluavat hallitukseen, mutta ne ovat esittäneet pitkän listan kynnyskysymyksiä ja vaatimuksia, joita on erittäin vaikeaa ellei mahdotonta sovittaa toisiinsa tai Rinteen omiin vaalilupauksiin. Joku joutuu vielä syömään sanansa ja kääntämään takkinsa, ja samaan aikaan kaikkien pitäisi kampanjoida toukokuun eurovaaleihin.

 

 

Tämän voi havaita myös kansalaisena, kun hallituksen muodostaja on vaalien jälkeenkin suuntautunut lähinnä eurovaaleihin sekä seuraaviin eduskuntavaaleihin.

 

 

Suomen poliittisen järjestelmän hajaantumisen taustalla ovat samat liberaalin demokratian ongelmat kuin kaikissa muissakin länsimaissa, mutta meillä on myös omat piirteemme. Suuren muutoksen nykysuuntaan toi perustuslakiuudistuksen jälkeinen sopimus, että suurin puolue aloittaa hallitusneuvottelut – ja kokoaa Halla-ahon kuvaamalla tavalla hallituksen kokoonpanoon ja hintaan mihin hyvänsä.

 

 

Käytännön seurauksena on ollut suurimpien puolueiden strategioissa etsiä erityisryhmiä, joilla voisi saavuttaa muutaman prosentin kymmenyksen etumatkan muihin. Merkittävimpiä esimerkkejä ovat olleet kokoomuksen Sari sairaanhoitaja vuoden 2007 vaaleissa sekä SDP:n vappusatanen näissä vaaleissa. Suurimmissa vaalipiireissä tämä on myös johtanut jugurttien tapaan segmentoituihin ehdokasasetteluihin pienillekin erityisryhmille ja vastaavasti näiden kokoaan suurempaan valtaan erityisesti viestinnässä. Kun enemmistöjä kootaan vähemmistöistä, laajan kansan arkinen enemmistö häviää näkyvistä.

 

 

Toinen seuraus ovat Halla-ahon mainitsemat yhden asian puolueet, joilla voi päästä hallituksen enemmistön muodostavaan asemaan ja ulospäin näkyvää paljon suurempaan vaikutukseen koalitiohallituksen sisällä. Tietysti Halla-ahon omakin puolue kuuluu näihin, Suomen historian dramaattisena esimerkkinä nykyisen hallituksen ulko- ja puolustusministerin paikkojen täyttäminen.

 

 

Käytännön tilanne Suomen koalitiohallitusten työskentelyssä on hallitusryhmien jatkuva omien asioiden kiristäminen pääministeriltä, myönteisillä asioilla paistattelu ja vastuun jättäminen pääministerille – puolueista riippumatta. Tuorein esimerkki on nykyinen hallitus. Mutta kun esimerkiksi Jyrki Katainen jätti kesken ja sanoi, että on tullut neuvoteltua, hän tiesi mistä puhui. Taustalla on rakenteellinen kiristämismahdollisuus muodolliselta ja poliittiselta asemaltaan vähävoimaiselta pääministeriltä sekä hallitusryhmien etäisyys toisistaan. RKP edustaa tässä tunnetusti korkeinta perinteistä ammattitaitoa. Omien havaintojeni kukkanen oli, kun ministeri asetti keskellä kriisiä tsunamin hoidon ehdoksi oman pikku asiansa hoitamisen.

 

 

Kuten sanottu suomalaisenkin päätöksenteon vaikeutumisen taustalla ovat länsimaisen yhteiskunnan ja demokratian kaikkialla näkyvät ongelmat, ja ne näkyvät moni tavoin myös Suomessa. Kuitenkin yhden suomalaisen erityisongelman ratkaisemiseen yksi malli on se, ettei pienellä marginaalilla suurimmaksi puolueeksi tulevasta välttämättä tule pääministeripuolue.  

 

 

 

 
 
 
 
 
 
 
 
Puhemies Paula Risikolla oli eilen ajankohtainen, mielenkiintoinen ja syvällinen puheenvuoro eduskunnan päättäjäisistunnossa.
 
 
 
Viime vuosisadan alussa nuorsuomalainen puolue jakautui mm. K. J. Ståhlbergin ja Eero Erkon johtamiin varpusiin ja P. E. Svinhufvud johtamiin pääskysiin. Kolmas suuntaus oli Santeri Alkion ja Kyösti Kallion maalaisliitto, joka valtiomuotokysymyksessä kannatti jatkossa varpusten tavoin tasavaltaa.
 
 
 
Suomen vallankumouksen torjumisen jälkeen keväällä 1918 Svinhufvudin pääskyset vaihtovat tasavaltalaisuudesta mm. J.K. Paasikiven vanhasuomalaisten rinnalla sakasalaisuuntaisiin monarkisteihin, kun taas Ståhlberg ja maalaisliiton Santeri Alkio kamppailivat tasavallan puolesta. Lopulta varpuset ja maalaisliitto voittivat tukenaan demokraattisten valtioiden voitto maailmansodassa sekä tannerilaiset demokraattisen suunnan sosialidemokraatit. Svinhufvudin pääskys -monarkistit kuitenkin perustivat joulukuussa 1918 Paasikiven vanhasuomalaisten kanssa kokoomuspuolueen ja Ståhlbergin varpuset perustivat edistyspuolueen.
 
 
 
Ja kuten puhemies Risikko sanoi kesällä 1919 lopulta tasavaltalainen hallitusmuoto hyväksyttiin. Silloin kuitenkin sekä kokoomus että Mannerheim vaativat enemmän peresidenttikeskeisyyttä kuin edistyksen varpuset ja maalisliitto. Mannerheim oli samaan aikaan halukas hyökkäämään Pietariin ja vallankaappauskin oli lähellä. Sen taas maalaisliitto Alkion, edistys Eero Erkon ja Rudolf Holstin sekä kokoomuksen vanhasuomalaiset Lauri Ingmanin johdolla torjuivat - viime hetkillä ratkaisevassa asemassa juuri Ingman. Sen jälkeen Mannerheim allekirjoitti hallitusmuodon 17.7. 1919.
 
 
 
Historian kannalta puhemies Riskon puheella on suuri arvo, koska hän eduskunnan puhemiehen paikalta juuri tuossa tilaisuudessa arvosti K.J. Ståhlbergia ja hänen tasavaltalaista aatemaailmaansa. Sitä myös korostaa se, että hän on tehtävässään toisella tavoin ollut korostamassa Svinhufvudin ja Mannerheimin meritystä ja halusi nyt tuoda esiin vielä päivän ympäristökysymysten symboliikkaa antavalla tavalla mamme tasavaltalaisen valtavirran uranuurtajan Santeri Alkion rinnalla. Lisäarvoa eduskunnan puhemiehen puheelle antaa sekin, että muussa juhlamuistamisessa tasavaltalaisia uranuurtajia ei juuri ole muistettu. Mielenkiintoista on nähdä, jatkuuko huono muisti kuitenkin muiden osalta, kun tasavaltalaista hallitusmuotoa seuraavan kesän aikana muistellaan.
 
 
 
Seuraavassa puhemies Paula Risikon puheen osa:
 
"Lähes täsmälleen sata vuotta sitten itsenäisessä Suomessa astui voimaan ensimmäinen oma perustuslaki, vuoden 1919 hallitusmuoto. Sen tärkein muotoilija oli K.J. Ståhlberg.Viime vuosisadan alussa nuorsuomalaisessa puolueessa oli kaksi ryhmää. Toinen ryhmä tunnettiin pääskyinä, toinen varpusina. K.J. Ståhlberg kuului varpusiin.
 
 
Hänen mukaansa hyvässä yhteiskunnassa ”vaaditaan uskollista ja uupumatonta työtä, ei ainoastaan henkistä ja ruumiillista työtä varsinaisessa merkityksessä, vaan myös ponnisteluja mielten, tunteiden ja tahtojen taivuttamiseksi, että asetamme yhteisen päämäärän kaikkien eroavaisuuksien ja erimielisyyksien yläpuolelle, niin että vaikeuksia ei pahenneta vaan yhteisvoimin voitetaan. "
 
 
Varpusia kannattaa siis kuunnella ja uskon, että me kaikki olemme valmiit tekemään työtä niiden pelastamiseksi niin luonnossa kuin politiikassakin."
 
 
 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olemme eri ikäluokkaa, ja siksi tutustuin Olli Ainolaan vasta tultuani pääministerin valtiosihteeriksi vuonna 2003.

 

 

Pääministeri Vanhanen järjesti viestintänsä niin, että hän oli aina avoin haastatteluille, ja muu viestintä hänen esikunnastaan tapahtui erityisavustaja Timo Laanisen kokoamana ja hänen kauttaan. Noudatimme Laanisen neuvoa olla kommentoimatta julkisesti tai toimittajille suoraan heidän juttujaan. Suomalaiseen journalismiin kuuluu taklaus erimielisille ja vieläkin todennäköisemmin jos kiittää.

 

 

Osaltani oli kuitenkin kaksi poikkeusta, Janne Virkkunen ja Olli Ainola. Virkkunen vaati tietää monia asioita, vaikka ei kirjoittanutkaan niistä, eikä koskaan pitänyt pahanaan, vaikka minäkin soitin pääkirjoituksesta moittien tai kiittäen.

 

 

Olli Ainolakaan ei antanut kysymyksineen periksi. Joskus hän soitti, miksei hänelle kerrottu edeltäpäin. Ensimmäiset vuodet hän tavallisesti epäili sanomaani ja toimitti sen mukaisesti. Osaltani vastasin puhelimitse samalla mitalla, ja vähitellen totuimme toisiimme. Hänen kysymyksistään saattoi päätellä, että hän tiesi monista tehtäviini kuuluvista ajankohtaisista asioista enemmän kuin minä.

 

 

Olli Ainola hankki intohimoisesti tietoa parhaista tutkimuslähteistä ja lähetti usein osoitteita minullekin. Hän kävi systemaattisesti lukemassa salaisina pidetyt ulko- ja turvallisuuspolitiikan arkistot sitä mukaa kun ne tulivat julkisiksi. Sain usein kopioita, ja opin niistä paljon nykyhistoriaa. Hän sai tietoja maan ylimmän johdon ja Kaartinkorttelin alimpien kellareiden tasoilta ja väliltä. Hän ei käyttänyt sitä itsetehostukseen vaan osana uskomattoman laajan tietoaineistoaan, josta hän rakensi armottomasti totuutta etsivät juttunsa. Olin usein eri mieltä johtopäätöksistä, mutta myönsin, että käytettävän tiedon pohjalta niihinkin voi päätyä. Kuten geometrisen ongelman myös poliittisen voi ratkaista samoista annetuista osista monin eri tavoin.

 

 

Jatkoimme yhteydenpitoa päästyäni eläkkeelle, tai oikeastaan se tiivistyi. Monia vuosia analysoimme puhelinkeskustelulla useimmat suuremmat ajankohtaiset tilanteet. Pääteemoiksi tuli, miten Suomessa on mahdollista, että valtion johdon julkilausuttu doktriini ja reaalimaailman sotilaallinen kehitys erityisesti sotaharjoitusten osalta etääntyvät toisistaan yhä enemmän.

 

 

Onko kysymys tietoisesta kaksilla korteilla pelaamisesta? Vai onko Suomen uuden perustuslain sovellutus sellainen, että se on itse asiassa heikentänyt armeijan ohjattavuutta – etenkin tilanteessa, jolloin hallituksen avainpaikkojen miehitys on sellainen kuin se on ollut edellisen ja nykyisen hallituksen aikana? Mitä ihmettä amerikkalaisilla on mielessään? Koskaan ennen historian aikana Atlantin vallat eivät ole Suomen kautta edenneet Venäjän iholle.

 

 

Sitten kerran soittaessani, Olli sanoi, kuule Risto nyt on paha paikka, olen sairaalassa. Senkin jälkeen pidimme yhteyttä, mutta koetin miettiä kuinka paljon rasitan ja kuinka paljon autan. Puhuimme kyllä asioista, mutta koetin parhaani mukaan rohkaista ja kertoa myötäolosta.

 

 

Sitten Iltalehti uutisoi Ollin poismenon.

 

 

Jäin kunnioittamaan viisasta ihmistä, suurta suomalaista, sukupolvemme journalistia, josta toivon nuorten toimittajien ottavan oppia.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Väinö Linnan Tuntematon sotilas ilmestyi 1954. Olin silloin 10 vuotias. Isä Erkki luki iltaisin ääneen ja jätti väliin monia kohtia. Seuraavana päivänä sitten koulusta tultuani etsin kirjan vaatekaapista ja luin ne.

 

 

Edvin Laineen Tuntematon oli valmis 1955 ja jostakin syystä äiti ja isä ottivat minut mukaan Jyväskylän Elohuviin. He olivat tavanneet Talvisodan Taipaleessa ja avioituneet juhannuksena 1941, samana päivänä kuin isä lähti kohti Karhumäkeä. Katsoin toiselta riviltä, kun Lehto laittoi kiväärin suuhunsa ja laukaisi käsi vapisten. Se on seurannut, kun on tullut puhe sodasta.

 

 

Pyynikin kesäteatteriin Tuntematon tuli vuonna 1961, ja kävin katsomassa sen matkalla teinijohtajakurssille Lohjalle Kanneljärven kansanopistolle. Pyörivä katsomo ja näyttämön huumori viihdyttivät kauniissa elokuun illassa, ja sen Lainekin oli huomannut. Hän antoi Koskelan kuolla miinaan rauhan jo tultua. Kirjoitin huomioita ohjelmalehtiseen, ja esitelmöin siitä teinijohtajakurssilla tulevalle Anna lehden päätoimittajalle Riitta Tuloselle. Kurssin päätapahtuma oli iltakeskustelu aseistakieltäytymisestä. Pian Porin Jazzin aloittanut Sipi eli Tapani Kontula puolusti juuri ilmestynyttä Jörn Donnerin "Terveenä sairaalassa" aseettoman palvelun puolesta ja minä puolustin tulevaa menoani Savon Prikaatiin. Se ilta jäi mieleen. Kun Lohjalla paljastettiin Johannes Virolaisen patsas, aikaa jäi sen verran, että kävin katsomassa paikkoja.

 

 

Rauni Mollbergin Tuntemattoman katsoin ollessani työssä Ylessä. Se kyllä puhui kirjansa puolesta, mutta jotenkin tasaisesti. Muusta erottui kuitenkin kohtaus, kun pojista oli niin hupaisaa ampua ryssiä väijyksistä. Siitä keskustelimme Sakari Kiurun kanssa kahdeltamme yhden ruokatunnin, ja olimme yhtä mieltä, ettei sota ole sellaista. Vastasin Ylessä koulutuksesta ja järjestimme sitten useita tilaisuuksia, jossa Mollberg, kuvaajat ja äänittäjät kertoivat Ylen väelle kokemuksiaan.

 

 

Vuonna 2000 ilmestyi sitten lyhentämätön versio Sotaromaani. Luin sitä ja erityisesti kursiivilla olleita kohtia, ja kummeksuin miksi niin paljon nerokasta oli jäänyt alun perin pois. Kun Lehto oli ampunut vangin selkään Linna ajatteli Koskelan puolesta: ”Tuon maalaispojan sielussa löytyi niin suuri henkisen elämän määrä, että sota ja tappaminen ei käynyt häneltä luontojaan.” Kun Hitler kävi onnittelemassa marsalkka Mannerheimia kesäkuussa 1942: ”Mutta se umpikiero maailmankansalainen oli kirjansa lukenut. Ei mitään hyökkäystä, mutta mitä johtaja pitää suomalaisesta maisemasta? – Ihastuttava.” Kun etulinjassa alettiin pohtia tappiota: ”Tosiasiassa asioiden todellinen laita tajuttiin vain aivan huipulla ja sitten pohjalla.”

 

 

Sitten tuli Kristian Smedsin Tuntematon 2007. Olin tuntenut Mikko Niskasen 1970 –luvulla ja kuullut moneen kertaan hänen tuskailunsa Helsingin vasemmistolaisesta elokuvaeliitistä, ja tunnistanut, miten hiljakkoin ilmestynyt Peter von Baghin ”Sininen laulu” peitteli jälkiä. Kuvaan ilmestyi myös tuon ajan ”laululiikkeen” romantisointi. Sitten Helsingin Sanomien kulttuurisivulla oli uutinen vastaavasta ilmiöstä Saksassa.

 

 

Kirjoitin aiheesta artikkelin, ja lähetin sen Saska Saarikoskelle. Hän vastasi, että muuten hyvä, mutta voitko laittaa viittauksen myös Smedsin Tuntemattomaan. Seuraavana päivänä toimittaja soitti, oletteko nähnyt esitystä, ja riemu oli valmis. Katsoin sitten, ja käsitin Saarikosken tähdänneen muuhun, mutta osuneen oikeaan. Se Tuntematon yhdisti ryssä- ja luokkavihan sekä muokkasi sen tämän päivän kiusaamisen, vihapuheen ja väkivaltakulttuurin arjeksi. Paha on ihanaa, on tänään uutiskriteeri.

 

 

Tunnistin kyllä, ettei kaikki ole tässä. Muiden mukana Matti Kassila otti yhteyttä, kiitti ja kertoi Mikon tapaisen oman tarinansa myötäjuoksijoiden kynsissä. Anne Moilasen arvostelu ”Kaikki Paskaksi” Ylioppilaslehdessä kertoi uuden polven näkevän hulinan läpi.  

 

 

Aku Louhimiehen Tuntematon on nyt korjausliike, jossa sota on sotaa ja sillä on taustansa. En sinänsä juuri pidä sotaelokuvista, mutta tämä historian jälkeen kiitän Louhimiestä ja koko joukkoa. Kuten Linna tämä Tuntematon kertoo ihmisistä sodan koneiston ”pohjalla”, niin kuin vain on mahdollista. Pekka Visurin kenraali Erfurtin päiväkirja kertoo samoista vuosista ”aivan huipulla”. Luulen, että moni nuoressa polvessa miettii samaa kuin minä. Mitä ihmettä tässä tekisi, kun toisaalta tässä sotaintoisten maailmassa pienen maan on pidettävä siinäkin suhteessa huolta itsestään, ja toisaalta tämän maapallon vuoksi ei ole enää aikaa yhteen kierrokseen sapelien kalistelua saatikka käyttämistä.

 

 

 

(Kuvassa Savon Prikaatin 4. komppanian kokelas loppusodan komppanian päällikkönä elokuussa 1964.)