Blogi

 

 

 

 

YLE esitti joitakin päiviä sitten vuonna 1958 valmistuneen Sven Duuva -elokuvan. Valpastuin kun huomasin sen tekijät.

 

Käsikirjoittaja oli itse Väinö Linna J.L. Runebergin runojen pohjalta. Ohjaaja sekä jo Kustaan sodassa Porrassalmella 1789 taistellut Svenin isä oli Edvin Laine. Sven Dufvana oli Veikko Sinisalo, joka näytteli Koljonvirran siltaa vastaavan kohtauksen myös Tuntemattoman sotilaan alikersantti Lahtisena talven 1942 itäkarjalaisessa metsässä. Kenraali Sandelsina oli Leif Wager, joka oli ollut Aleksanteri I Mika Waltarin käsikirjoittamassa Tanssi yli hautojen -elokuvassa.

 

Vuonna 1958 oli kolme vuotta Tuntemattoman sotilaan elokuvasta, ja seuraavana vuonna ilmestyi Täällä Pohjantähden alla ensimmäinen osa. Tamperelainen kolmikko oli tehnyt kylmän sodan Suomessa Sven Duuva -elokuvan, jossa kohtasivat Kustaan sota 1788-1790, Suomen sota 1808-1809 ja Vänrikki Stoolin ilmestymisvuosi 1848. Samalla siinä kohtasivat myös historian kolme tasoa: kansan kokema arki ja etulinja, valtion tason johto ja suurvaltojen päättäjät.

 

Suomen sodan Koljonvirran taistelu käytiin 27. lokakuuta 1808. Runeberg julkaisi Vänrikki Stoolin tarinat 40 vuotta myöhemmin talvella 1848. Sen Sven Dufva runossa kuten elokuvassakin kapteeni Joachim Duncker hyväksyy komppaniaansa vähälahjaisen mutta vahvan Sven Dufvan: Hän terve oli, mittava, no, muusta huoli viis, rekryytiks väkeen Dunckerin pääs tinkimättä siis.

 

Elokuvan käsikirjoittaja Väinö Linna oli tutkinut myös ajan historiaa. Kuten elokuvassa Duncker teki sodassakin sissihyökkäyksiä vihollisen selustaan, ja hänet myös lähetettiin tapaamaan kuningas Kustaa IV, joka ylensi hänet majuriksi. Siihen liittyen Linna kehittää Runebergin hengessä kuningasta halveksivan tarinan.

 

Runebergin Sandels -runossa tämä sodan Savon rintamaa komentava kenraali viivyttelee Partalan pappilassa, ja venäläisten hyökätessä tilanne käy vaaralliseksi Koljonvirralla. Siellä käsketään perääntymään, mutta Sven … peräytymään kun käskettiin, hän hyökkäs sillallen… nyt Sandels saapuu, huomaapi, kuin Dufva ottelee… Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi. Avuksi, pojat, rientäkää, tuo meidät pelasti.

 

Dufva kuitenkin kaatuu, ja Bijou ratsullaan käy Sandels rantahan… Sven Dufvaa näytetään... Ja Sandels silloin kumartuu kuollutta katsomaan… "Se luoti tiesi paikkansa, sit' eipä kieltää voi… ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan, parempahan se pyrki vain, jalohon rintahan… "Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan, pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan."

 

Sotahistorian mukaan Sandels johti kuitenkin varsin hyvin tämän viimeisen suuren taistelun. Siitä kertoo myös hänen nouseva uransa sotaan Napoleonia vastaan, Ruotsin Pommerin kenraalikuvernööriksi, Norjan käskynhaltijaksi ja sotamarsalkaksi. Vänrikki Stoolin Sandels runo näyttääkin tekevän tilaa Sven Dufvalle. Samalla kummassakin runossa tulee esiin Runebergin runoteoksen sekä poliittinen sanoma että ongelma.

 

Länsirintamalla kenraali Carl Johan Adlercreutzin pääarmeija oli kärsinyt suuren tappion Oravaisissa jo 14. syyskuuta. Sitä oli seurannut perääntyminen kohti Oulua, ja Sandelsin itäarmeija uhkasi jäädä mottiin. Siksi senkin oli peräännyttävä heti Koljonvirran voiton jälkeen talveksi Tornioon, mihin elokuvakin päättyy mutaisella tiellä rämpivänä armeijana.

 

Mutta 1840-luvun alussa runoillut Runeberg tiesi hyvin myös, mitä Koljonvirran taistelun aikaan tapahtui Pietarissa. Lokakuun 25. päivänä 1808 sinne saapui Carl Erik Mannerheimin johtama suomalaisten lähetyskunta sopimaan Aleksanteri I:n kanssa Suomen suuriruhtinaskunnan perustamisesta. Ja samaan aikaan Pietariin palasi myös keisari Aleksanteri I Erfurtin konferenssista, missä hän oli sopinut Napoleonin kanssa vallatun Suomen pitämisestä itsellään – lupaamalla, ettei hän hyökkää Napoleonin selustaan, kun tämä hyökkää Espanjaan. ”Ostin Espanjan Suomella”, sanoi Napoleon palattuaan Pariisiin.

 

Samalla Erfurtissa sovittiin myös Ruotsin eteläosan antamisesta Tanskalle, ellei se suostu rauhaan eli Englannin kauppasaartoon. Ruotsille olisikin käynyt huonosti, elleivät Tanskan salmet olisi sulaneet juuri ennen marsalkka Bernadotten armeijan hyökkäystä etelästä, ja ellei von Döblen olisi onnistunut huijaamaan kohti Tukholmaa ja Uumajaa jään yli eteneviä venäläisiä – verukkeena Adlecreutzin 13. maaliskuuta 1809 tekemä Kustaa IV:n vangitseminen.

 

Kun sota jatkui Suomen irtoamisesta huolimatta, venäläiset etenivät keväällä 1809 pohjoisesta kohti Tukholmaa. Sandels ja Duncker perääntyivät joukkoineen Uumajaan asti, missä Duncker kaatui 5. heinäkuuta 1809 Uumajan lähistöllä Hörneforsin taistelussa sen jälkeen, kun Sandels oli kysynyt häneltä, pelkääkö eversti. Siellä hän myös sai kirkon viereen haudan, jolle kävin heinäkuussa 2009 laskemassa Suomen valtion kukkalaitteen mielessäni Runebergin Dunckerin kuolinpäivälle omistama Suomea ja sen sankaria ylistävä runo: Mut kysy… oliko miestä kuitenkin, jok' oli kaikist' urhoisin? Saat vakaan vastauksen… tunsin Dunckerin…

 

Heinäkuun viidennen päivän suomalaisen sankarin kuollessa itse sota oli tosiasiassa ratkennut. Porvoon valtiopäivät olivat lopullaan ja ne päättyivät keisarin puheeseen Suomesta kansakuntien joukossa 17. heinäkuuta. Suomen hallintoa rakennettiin kovalla kiireellä päätyen hallituskonseljin avajaisiin Turussa 2. lokakuuta. Haminan rauhanneuvottelut alkoivat 14. elokuuta ja päättyivät suomalaisten maakuntien juridiseen luovuttamiseen Venäjälle 16. syyskuuta.

 

Ruotsi sai ranskalaisesta Jean Baptiste Bernadottesta kruununperillisen ja todellisen johtajan 21. elokuuta 1810. Haminan rauha ja muut Pohjolan järjestelyt vahvistettiin Wienin kongressin yhteydessä mm. Aleksanteri I:n ja Englannin ulkoministeri Castlereaghin noottien vaihdolla lokakuussa 1814.

 

Suomen vuoden 1848 tilanteessa Runebergilla oli useita poliittisia syitä kirjoittaa runoteos, jonka mukaan Suomen sodan sotilaat kuten Sven Dufva ja alempi upseeristo kuten Joachim Duncker olivat olleet urheita sotilaita, ja syyllisiä Suomen sodan katastrofiin olivat kuningas Kustaa IV sekä ylimmät upseerit kuten ylipäällikkö Wilhelm Mauritz Klingspor ja Sveaborgin komendantti Carl Olof Cronstedt.

 

Seurauksena oli kuitenkin, että laajan kansan tuntemasta Suomen sodan historiasta jäi sivuun lopputuloksen ratkaissut ajan suurvaltapolitiikka, jossa tuolloin kolmelta suunnalta uhatun Ruotsin voimavaroilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pelastaa maasta, mitä pelastettavissa oli – eikä siihen kuulunut Suomi. Samoin unohduksiin jäivät tuon saman suurvaltapolitiikkaan realistisesti käsittäneet ja autonomisen Suomen synnyttäneet Turun realistit kuten Carl Erik Mannerheim, Jakob Tengström, Robert Henrik Rehbinder, Kustaa Mauri Armfelt ja Lars von Haartman. Itse asiassa Ruotsissa alkaneen syyttelyn vuoksi se oli alun perin tarkoituskin, mutta vaikutus jäi pysyväksi.

 

Mutta on myös mahdollista, että Runeberg halusi Maammelaulun keväänä 1848 padota ajan skandinavismia. Suomen syntymisen Aleksanterin kanssa neuvotellut ruotsalaisen teollisuussuvun nuori Turun rykmentin upseerin Carl Erik Mannerheim oli liittynyt vuosien 1788-1890 Kustaan sodan aikana Anjalan liittoon, ja hän oli saanut armahdetun kuolemantuomion lisäksi myös eron armeijasta.

 

Samanlaisesta taustasta Kustaan sotaan osallistunut kenraali Sandels puolestaan oli pysynyt lojaalina kuninkaalle, ja siitä oli avautunut vuonna 1848 kaikkien tiedossa ollut ura huipulle. Pitäisikö siis nyt kaikkien viimeinkin kertoa, miltä Bieun satulasta alas katsoen näytti: ”Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan, pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan”. Ainakin Väinö Linnan ja Edvin Laineen elokuva näyttää kertovan juuri tämän.

 

Väinö Linnan vuonna 1959 ilmestynyt Pohjantähti trilogia alkaa 1880 -luvulta, mutta Sven Duuva elokuvan perusteella hän on tutkinut varsin hyvin myös vuosisadan alun vaiheet sekä Suomen sodasta että sen runollisesta tulkinnasta 40 vuotta myöhemmin. Ja ehkäpä hän on tunnistanut miten hyvä arjen tarina voittaa pohdinnat korkeiden päättäjien tuota arkea muokkaavista päätöksistä. Ainakin hän osasi itse tehdä sen.

 

Esimerkiksi vuoden 1918 vallankumouksen maaliskuun 3. päivä on verrattavissa vuoden 1808 Koljonvirran taistelun lokakuun 27. päivään, yhtäaikaisin tapahtumin arjen tasolla, valtiollisessa johdossa ja suurvaltojen politiikassa. Kummassakin ensin omat päättäjät ja sitten dramaattinen arki jäivät suurvaltojen politiikan jalkoihin.

 

Maaliskuun 3. päivänä 1918 Saksa ja Neuvosto-Venäjä tekivät Suomen Saksan etupiiriin jättävän Brest-Litovskin rauhansopimuksen, ja samana päivänä Suomessa vallankumouksen johto antoi käskyn yleishyökkäykseen hallituksen joukkoja vastaan täysin tietoisena edessä olevasta, myös urheasti taistelevan Akseli Koskelan edessä olevasta katastrofista. Tämän taas puolestaan Väinö Linna tiesi 40 vuotta myöhemmin yhtä hyvin kuin J.L. Runeberg julkaistessaan runon Sven Dufvan Koljonvirran taistelusta 40 vuotta sen jälkeen vuonna 1848.

 

Historian kolmen kerroksen draamaa ja tragediaa voisi jatkaa myös toiseen maailmansotaan tutkimalla joulukuun 1943 Teheranin konferenssia suhdetta Suomen kesään 1944 ja kylmään sotaan.

 

Mutta tärkeämpää on tunnistaa vuosisatoja kestänyt muuttumaton sääntö pienten kansojen päättäjistä ja niiden kansalaisista suurissa murroksissa. Kansalaiset eivät ole koskaan silloin reaaliajassa tienneet, mitä heidän valtiolliset johtajansa ajattelevat, eivätkä nämä ole tienneet, mitä suurvaltojen johtajat ajattelevat tehdessään päätöksiä, joiden usein satunnaisina sivuvaikutuksina muodostuvat lopulta pienten valtioiden ja niiden kansalaisten elämän raamit.

 

Johan Ludvig Runeberg ja Väinö Linna ovat kuvanneet suomalaisten elämää noissa raameissa. Mutta sen perusteella ei saisi unohtaa niiden taustalla olevaa suurvaltojen väistämätöntä keskinäistä todellisuutta eikä niitä suomalaisia päättäjiä, jotka eivät ole tienneet mitä suurvallat ajattelevat, mutta maansa onneksi kyllä sen miten nämä ajattelevat. Heistä voisi oppia.

 

 

 

Tänään 2. joulukuuta tulee kuluneeksi 100 vuotta Chicago Tribunen uutisesta sen pääkonttorin pilvenpiirtäjän suunnittelukilpailusta. Siinä toisen palkinnon sai yllättäjä suomalainen Eliel Saarinen. Voiton veivät newyorkilaiset John Mead Howells ja Raymond M Hood, joiden onneksi palkintolautakunnasta oli vuotanut ennen aikojaan 263 ehdotuksen voittajan. Tuntematon suomalaisen ehdotus tuli perille aivan viime tingassa ja jatkossa monien alan auktoriteettien mielestä hänen työnsä oli paras. Toisen sijankin palkkio oli ajan oloissa mammuttimainen 20 000 dollaria.

 

Suomen taiteen nuorsuomalaisen kultakauden synnyttämällä, 50-vuotiaalla Saarisella oli kotimaassaan jo takana merkittävä ura, joka oli huipentunut Helsingin asemarakennukseen. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan nähnyt pilvenpiirtäjiä, ja niinpä vuoden 1923 alussa päätti mennä katsomaan niitä.

 

Muuton Yhdysvaltoihin varmisti Detroit Evening News -yhtiön johtaja George G. Booth, joka kutsui Saarisen suunnittelemaan Cranbrookiin taideoppilaitosta, johon kuului myös arkkitehtien koulutus. Siitä muodostui Yhdysvaltojen taiteeseen, taideteollisuuteen, arkkitehtuuriin ja kaupunkisuunnitteluun voimakkaasti vaikuttanut keskus, jossa Elias, Loja ja Eero Saarista muistetaan näinäkin viikkoina mm. Suomen rakennustaiteen museon tutkimuspäällikön Timo Tuomen luennolla Saarisen työstä ennen Yhdysvaltoihin tuloa. Saaristen upea kotikin Cranbrookissa on palautettu alkuperäiseen asuunsa ja on jatkuvasti laajan mielenkiinnon kohteena.

 

Saariset jatkoivat kesäisin Suomessa Hvittreskissä aina toisen maailmansodan alkuun asti, mutta Yhdysvalloissa Eliel jatkoi intensiivistä työtä arkkitehtina, arkkitehtien kouluttajana ja kaupunkisuunnittelun tutkijana, kriitikkona ja uudistajana. Kotimaassa Eliel Saarisen kohtalo on kuitenkin ollut erikoinen.

 

Saarinen kuoli vuonna 1950, ja hänet haudattiin kotimaahan Hvittreskiin, mutta sitä ennen hän julkaisi sodan aikana 1943 teoksen ”Kaupunki, sen kasvu, sen rappio, sen tulevaisuus” (The City, its growth, its decay, its future). Se oli kaupunkisuunnittelun historia klassisesta Kreikasta 1900 -luvun Yhdysvaltojen keskittymiskehityksen kritiikkiin - kuten esimerkiksi liiallisiin pilvenpiirtäjiin.

 

Ennen kaikkea Saarisen The City oli ohjelma silloin Yhdysvalloissa jo tapahtuneen keskittymisen kääntämiseksi ”orgaaniseksi desentaralismiksi”, jossa ihmisten elämä, perhe, työ ja jokapäiväiset toimet hajautetaan kooltaan rajatuiksi yhteisöiksi välissään luontoa. Näin voidaan auttaa ihmisen ihmisyyttä ja torjua urbaanin keskittymisen monet haitat - joihin nykyään liittyy myös arjen toimintoihin lohkoutuneen urbaanin keskittymän vaatiman päivittäisliikenteen ilmastovaikutus, samalla kun hajautusta nyt auttaa nykyinen tietotekniikka ja etätyö.

 

Saarisen teosta ei ole vieläkään käännetty suomeksi, ja hänen Yhdysvaltojen kautensa uskomattoman suuret saavutukset ja erityisesti desentralisaatio- eli hajautusaatteensa on pidetty Suomessa piilossa. Tietenkin siitä syystä, että sodan jälkeen suuret voimat Suomessa ovat halunneet keskittää väestön Helsinkiin, ja Saarinen jäi Alvar Aallon sekä eurooppalaisen modernin funktionalismin varjoon.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomen kansallismuseo ja UKK-Seura järjestivät viime maanantaina 14.11. Tamminiemessä ”Kekkosen kaverit” keskustelutilaisuuden Väinö Linnasta, asiaa tuntevana alustajana Panu Rajala. Hän raportoi siitä ytimekkäästi blogissaan seuraavaan tapaan.

 

Oliko Väinö Linna Kekkosen kaveri? Esko Ahon avauskysymykseen oli vastattava myöntävästi.  Ei kovin läheinen, ei jatkuva keskustelukumppani, mutta ehdottomasti kaveri ja hengenheimolainen. Kirjailija oli myös presidentin poliittinen tukimies…

 

Linnan ja Kekkosen yhteys alkoi Tuntemattoman ensimmäisestä filmauksesta… Alkoi syntyä poliittinen yhteisymmärrys. Linna jatkoi kansanihmisten, nyt hävinneiden punaisten, arvon palautusta Pohjantähdessään. Se sopi jälleen Kekkosen linjaan, kansanrintaman ja yhteiskuntasovun rakentamiseen. Linnasta tuli Kekkosen tasavallan kirjailija. Kumpikin tervehti juhlakirjoissaan toisiaan…

 

Esko Aho antoi vauhtia keskusteluun ja kerroi… kuinka Kekkonen tuli mustalla Zis-autolla Matti Kurjensaaren kanssa Hämeenkyröön Käkisaaren tilalle tapaamaan Väinö Linnaa Syksyllä 1960… ja se oli Legendaarinen käynti, Pohjantähti kakkonen oli juuri ilmestynyt ja kaikkien huulilla…

 

Oma lukunsa ovat tapaamiset Tampereella, missä Poika Tuominen ja Kalle Kaihari toimivat järjestelijöinä ja UKK oli päävieras, Linna muutamia kertoja mukana. Puhuttiin päivänkohtaista politiikkaa, tarkoituksena löytää demarien hajaannuksesta kolmas tie ja käännyttää pikkuhiljaa Kekkostakin demariksi. Sehän onnistui.

 

Siis totta ja tarua, mutta hyvä avaus itse asiaan.

 

Urho Kekkosesta ei tullut demaria, vaikka saattoi hyvin Tampereella filmata sitä, eikä sieltä myöskään löytynyt kolmatta linjaa. Mutta vuoden 1956 ensimmäisestä valinnastaan alkaen hän tarvitsi kipeästi ja etsi voimakkaasti itsensä ja ulkopolitiikkansa tueksi Tampereen ”kansanlehteläistä” SDP:n vasemmistoa. Sitä tarvittiin vastustamaan tuolloista Helsingin tannerilaisten ja kokoomuksen ”honkarintamaa”, joka toteutui ja hajosi vuoden 1962 presidentinvaaleissa.

 

Se sitten johti vuoden 1968 vaalien suureen vaaliliittoon ja jatkossa presidentti Kekkosen ja Kalevi Sorsan johtaman SDP:n liittoutumiseen ja samalla 1970-luvulla alkaneisiin Sorsa-Virolaisen hallituksiin. Siinä sivussa kaadettiin vasemmalta ohi yrittänyt Ahti Karjalainen ja tehtiin tilaa Mauno Koivistolle, joka puolestaan filmasi kansan sydämiin muka vastakarvaa Neuvostoliittoon ja kaatoi vasemmalta ohi yrittäneen Kalevi Sorsan. Lopulta Mauno Koivisto selätti koko joukon.

 

Ulkopoliittisesti Urho Kekkosen projekti onnistui hyvin, vaikka se aiheutti sisäpolitiikassa paljon mutta parannettavissa olevaa kipua ja särkyä. Mutta suuri hinta maksettiin yhden sukupolven ja lopulta ylisukupolvisillakin Linnaan myötäilevillä henkisillä vaurioilla eli vinoutuneella käsityksellä Suomen historiasta.

 

Taustalla oli sekä geopoliittinen että Neuvostoliiton sisäinen kuvio. Sen Urho Kekkonen hallitsi, vaikka sitä ei vieläkään haluta tietää.

 

Leninin Neuvostoliiton julistamisen rauhandekreetistä alkaen Neuvostoliiton ulkopolitiikassa kamppailivat keskenään maailmanvallankumouksen ja Venäjä ensin suuntaukset. Sen pienenä osana oli kysymys, mitä Suomelle tehdään.

 

Toisen maailmansodan jälkeisen ajan ratkaisi Suomen osalta se, että joulukuussa 1943 Teheranin konferenssissa presidentti Roosevelt oli ennalta valmis antamaan muun itäisen Euroopan tavoin Suomenkin Neuvostoliitolle. Stalin kuten Churchillkin pitivät kuitenkin parempana Aleksanteri I:n ja Englannin ulkoministeri Castlereaghin sopiman Pohjolan tasapainon jatkamista, mikä merkitsi kummallekin suurvaltaosapuolelle edullista turvallisuusvyöhykettä niiden välissä. Ja tarkemmin ajatellen se sopi Rooseveltillekin kuten Teheranissa sovittiin.

 

Sodan jälkeinen Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen linja toimi, koska se oli raameiltaan suurvaltojen sopimana ainoa mahdollinen – vaihtoehtona jotakin jossa länsi ei olisi tukenut Suomea. Tannerin SDP ja kokoomus eivät sitä myöntäneet, ja Kekkonen kokosi tuekseen maalaisliiton, SKDL:n ja Tampereen Kansan Lehden-Poika Tuomisen-Väinö Linnan liittokunnan.

 

Mutta Neuvostoliitossa jatkui loppuun asti maailmanvallankumouksen ja Venäjä ensin linjojen kamppailu. Niin tapahtui vielä myös vuoden 1975 ETYK:n jälkeen, koska se tulkittiin Moskovassa lännen heikkoudeksi. Suomeen Kremlin kamppailut heijastuivat mm. Stepanovin, Beljakovin ja Ustinovin tapauksina sekä vallankumouslinjan aktiivisena tukena Suomen marxilaiselle opiskelijaliikkeelle. Presidentti Kekkonen tunsi ja hallitsi Teheranin kuvion ja sen jatkumisen. Käytännössä se tarkoitti, että hänen taklatessaan vallankumouslinjaa vastaan, tiukan paikan tullen Kremlissä päädyttiin Teheranin-Pohjolan tasapainon-Venäjä ensin linjalle.

 

Suomen ja Pohjolan tilanne alkoi muuttua, kun Moskovassa ja Washingtonissa alettiin kylmän sodan jälkeen arvioida uudelleen Teheranin sopimuksen perusteita myös Pohjolan osalta – mikä Suomessa realisoitui ensimmäistä kertaa Vanhasen I hallituksen vuoden 2004 selonteon linjaamana ”Nato -optiona”.

 

Mutta vielä vuoden 1960 Kekkosen ja Linnan tapaamisen aikana nämä tulevat vuosikymmenet olivat hämärän peitossa. Silloin kuten Panu Rajala sanoo Linnan Pohjantähti tuki kansanrintaman ja yhteiskuntasovun rakentamista ja siihen perustuvaa Urho Kekkosen ulkopolitiikkaa. Silloin Linna myös valmisteli Pohjantähden kahdesta ensimmäisestä osasta avautuvaa kolmatta osaa.

 

Väinö Linnan muokkaama kuva Suomen historiasta oli osa oman aikansa poliittista historiaa. Sen mukaan talvella 1918 Suomessa vallankumousta yrittäneet olivat hyvin perustein oikealla asialla. Kansalliseen tragediaan olivat syyllisiä pappilan vanhasuomalainen ja nuorsuomalainen herrasväki sekä heidän jääkäri poikansa – eikä tasavallan sen itsenäisyyden pelastaneita Mannerheimia ja maalaisliittolaisia ollut edes olemassa.

 

Jatkossa Koskelan vallankumouksellisen isän pojat taistelivat urheasti talvi- ja jatkosodassa. Sen jälkeen jo syksyllä 1917 vallankumousta vastustanut tannerilainen Janne Kivivuori etääntyi kansasta Helsinkiin, ja hänen Pohjantähteään arvostellut Jouko Tyyrin nimikaima pojan poikansa Jouko oli jo kokonaan muissa maailmoissa. Koskelan torpan nuori isäntä oli 1950-luvun alussa jo oikeastaan tyypillinen ajan maalaisliittolainen, jonka konflikti tannerilaisen Jannen kanssa päättää trilogian.

 

Siitä saivat kummankin vastustajat. Tietenkin omassa ajassaan hyvää tarkoittaen kumpikin.

 

Näillä eväillä minäkin Jyväskylän lyseon kevään 1963 ylioppilas aloin opiskelut Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä alussa kallellani toivottuun suuntaan. Yksi realistisen tilannekuvan auttajista oli kuitenkin Jouko Tyyri, ja seuraavat kymmenen vuotta menivät sitten O.V. Kuusisen seuraajien kolmannen yrityksen torjumiseen kylmän sodan tasavaltalaisen nuorison etulinjassa keskustan k-linjalaisia ja ajan marxilaisia vastaan. Sen jouduin tekemään vastakarvaan ulkopolitiikaltaan kannattamani Urho Kekkosen ja erityisesti hänen nimiinsä vannoneiden keskustan k-linjalaisten suuntaan.

 

Kun sitten saimme keskustan nuorisoliikkeen uudelleen nousuun, myös presidentti Kekkonen kiinnostui siitä 1970-luvun puolivälissä.

 

Meni sitten joitakin vuosikymmeniä, ja eläkkeellä ollessani on ollut aikaa syventyä tarkemmin sekä Väinö Linnan Pohjantähden ajan että Urho Kekkosen ajan tapahtumiin.

 

Väinö Linna käänsi jo tapahtuneen historian kuvaa oman aikansa tarpeisiin. Kylmän sodan Urho Kekkosen aika olisi voinut mennä vain huonommin, mutta hän onnistui suuntaamaan sitä kohti omaa aikaamme. Mutta sen tueksi tehdystä Väinö Linnan epätoden historiakuvan vahvistamisesta kärsimme vieläkin.

 

Ehkä K.J. Ståhlbergin tämän syksyn uusi nousu julkisuuteen on merkki tilanteen paranemisesta. Ja ehkä ensi vuoden tasavaltalaisen Kyösti Kallion ja nuorsuomalaisen Eliel Saarisen syntymän 150-vuotismuistamiset parantavat vielä lisää.

 

 

KUVA: Panu Rajalan blogi 15.11.2022

 

Helsingin yliopiston Wittgenstein arkisto ja Svenska litteratursällskap järjestivät eilen G.H. von Wrightin filosofian tutkijan kannalta yhden viime vuosien kiinnostavimmista tilaisuuksista, Lassi Jaakkolan ja Thomas Wallgrenin toimittamasta teoksesta ”Om Wittgenstein. Skrifter 1936­–2001” Kiitos kirjan toimittajille ja tilaisuuden järjestäjälle.

 

 

Kirja sisältää Georg Henrik von Wrightin kirjoittaman Witgensteinin elämänkerran luonnoksen, Wittgensteinin tarkastelut von Wrightin elämänkerrallisissa teksteissä, kirjoituksia Wittgensteinin filosofian historiallisesta kontekstista sekä von Wrightin aiheeseen liittyviä kirjeitä.

 

 

Mielenkiintoisen kokoelman päättää ja itse asiassa kokoaa yhteen von Wrightin vuonna 1996 Oslossa ja Roomassa pitämä esitelmä ”Wittgenstein ja traditio”, joka kertoo dramaattisesti miten oikeilla jäljillä olimme 1960-1970 -luvuilla puolustaessamme suomalais-eurooppalaista Snellman-Yrjö-Koskinen-Alkio-nuorsuomalaiset sivistysperinnettä ja sen nykypäivään sovittamista modernin jakautunutta Kantin irrallista rationalismia, Humen-Ricardon irrallista emotionalismia sekä Karl Marxia vastaan.

 

 

Alku näyttikin lupaavalta ja myös Seppo Niemelä teki parhaansa, mutta lopulta voiton ja tänään koettavan hegemonian maassa saavuttivat Descartesin jakoon perustuva rationaali universalismi ja emotionaalinen hillittömyys. Suurimman iskun von Wrightille antoi Erik Alladtin hyökkäys Tieteen päivillä vuonna 1987. 

 

 

Käytin seminaarissa puheenvuoron, jossa palautin mieleen 1960 -luvun Reijo Wileniuksen ensimmäiset luennot Wittgensteinista, von Wrightista, G.E.M. Anscombesta, Peter Winchista sekä William Draysta, von Wrightin vuoden 1970 Explantion and Understanding teoksen – ja miten sitten monistiset positivistit, realistit ja marxilaiset jyräsivät meidät. Myönnän ilahtuneeni, kun seminaarin alustaja, von Wrightin tutkimusavustaja sekä Wittgensteinin arkiston selvittelyyn osallistunut dosentti André Maury oli samaa mieltä.

 

 

Nyt ollaan sitten keskellä Descartesin jälkeisen länsimaiden modernin ja post-modernin ajan barbaariseen suuntaan kehittyvää kulttuuria ja viestintää sekä demokratian haasteita, eikä voi välttyä siltä, että Suomessa ne ovat nopeasti lisääntymässä jopa monia muita nopeammin. Ei olekaan ihme, että ulkoa ja sisältä haastettuna olevan länsimaisen kulttuurin ja demokratian perusteet jälleen kiinnostavat.

 

 

Liitän oheen osoitteet von Wrightin vuoden 1996 esitelmän suomennoksesta (kääntänyt norjankielestä RV) sekä osaltani Suomen Wittgenstein-von Wright perinteen keskeisiä tutkimuksia ja artikkeleita.

 

1. G. H. von Wright: Wittgenstein ja perinne, esitelmä Oslossa ja Roomassa 1996

 

2. Risto Volanen: Keskustan kehitys. Puhe Ideologiafoorumissa Jyväskylässä toukokuussa 1968 

 

3. Väitöskirjatyötä Bostonissa ja Konginkankaalla 1975-1977

 

4. On conditions of decision making: a study of the conceptual foundations of administration (väitöskirja) 1977

 

5. YLEISRADION positivistisen ja marxilaisen ohjelmapolitiikan perinne ja taakka 1986

 

6. Demokraattinen ihminen ja demokratia ovat pitkän sivistyshistorian tulos 1987

 

7. G. H. von Wright aikalaisen matkaoppaana 2019

 

8. Wittgensteinin ja von Wrightin identiteettipolitiikka 2020

 

9. Johdantoa eurooppalaisen demokratian sivistyshistoriaan

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Demokratia on haastettuna kaikkialla, ja Suomessa sen itsepuolustuksen merkkinä voi pitää Kansallisteatterin Esa Leskisen näytelmää sekä Marjaliisa Hentilän ja Seppo Hentilän uutta teosta Ester ja Kaarlo Juho Ståhlbergista.

 

 

Kansallisteatterin Ensimmäisen tasavallan ensi-iltaan on kuukausi ja Seppo Hentilä esitteli Tasavallan ensimmäiset teoksen eilen Historian ystävien tilaisuudessa.

 

 

Tasavallan ensimmäisten historian ydinosa maan johtamisen ja sitä kantavan sivistyneen elämäntavan muodoista on hienoa ja hienostuneesti kirjoitettua perustutkimusta. Pääasian merkitystä ei vähennä, että siihen liittyy ajan kansainvälisen ja kotimaan politiikan ongelmallista raamitusta.

 

 

Puolisonsa menettäneiden keski-ikäisten K.J. Ståhlbergin ja Ester Hällströmin tarina keskellä nuoren tasavallan ensimmäisiä kuohuja on läheltä nähty, koskettava ja vahva kudelma läpi kaikkien noiden tasavallan vuosien -  yhtenä kohokohtanaan parin häät ja yhteiselämän alku kesällä 1920 juuri hankitussa Kultarannassa vaikeiden Tarton rauhanneuvotteluiden aikana.

 

 

Kirjassa on tärkeätä perustutkimusta, miten puolisot ja koko perhe muokkasivat yhdessä tasavallan presidentti-instituution perinteen nykyaikaisen sivistysdemokratian muotoon lähtökohtinaan oma henkilökohtainen vaatimattomuus, budjettia pihistävä maalaisliitto, keisarilliset ja valtionhoitaja Mannerheimin jättämät muodot, yhteydet Saksaan sekä suomalaisille kokonaan uutena asiana ulkoasioiden, armeijan ja poliisin hallinnon ylin johto. Ja kaikki tämä keskellä laitaoikeiston vihaan asti pyristelyä itsenäistymisen sotilaallisissa vaiheissa hankitun valtansa menettämistä vastaan sekä Neuvosto-Venäjän alkumyrskyjen vielä jatkuessa.

 

 

Lopulta Ståhlbergien työn tuloksena hyvin kestäneiden tasavallan keskeisten rakenteiden uumeniin jäi myös monia näihin päiviin ulottuvia suuria ja pieniä erikoisuuksia.

 

 

Autonomisen Suomen sisäisen hallinnon instituutiot olivat paljolti vakiintuneet 1800 -luvulla, mutta itsenäisen tasavallan ulkoasioiden ja armeijan ylimmän johdon säädökset Svinhufvudin senaatti upotti kovalla kiireellä presidentin johdettavaksi 4. joulukuuta 1917 Ståhlbergin komitean kotimaan hallintaa varten tekemään hallitusmuotoesitykseen. Sitä sitten väännettiin edes takaisin heinäkuun 17. päivän 1919 hallitusmuotoon asti paljolti lopulta joulukuun 1917 muotoon. Sitä seurasi jatkossa myös turvallisuushallinnon käytännön järjestelyistä kamppailu, joka ei ole ottanut asettuakseen.

 

 

Sivuuttaa ei voi kirjan hyvin kuvaamaa ensimmäisen presidenttiparin merkitystä esikuvana maan poliittisen johdon ja kansalaisten demokratian perustana olevalle sivistyneelle eli viisaalle ja maltilliselle elämäntavalle, josta poikkeaminen on kaikkialla merkinnyt sivusta tulevan vaikuttamisen, kiristämisen tai kriisitilanteessa lamauttamisen riskiä – ja äärimmillään ulkovaltojen edustajien tukea poliittisesti mieluisalle horjujalle. Valtion johdon sivistynyt elämäntapa on keskeinen osa valtion turvallisuutta.

 

 

Kirja tosin tekee Ståhlbergin henkilökohtaisesta vaatimattomuudesta ehkä liiankin vahvoja päätelmiä hänen puutteellisesta lujuudestaan. Hän ei ollut ”intressoitu ulkolitiikasta”, mutta erityisesti ratkaisevissa Tarton rauhan ja heimosotien lopettamisen vaiheissa hän oli luja kannassaan ja vei sen läpi. Heimoaatteesta innostuneen ulkoministeri Rudof Holstin arkistossa on jo vuodelta 1919 presidentin omakätinen tyly ohje unohtaa ”Kaukokarjalan” hankkiminen ja Kronstadtin hävittäminen. Ja kuten kirjakin sanoo ja entinen kansliapäällikkö Juhani Perttunen eilen korosti Ståhlbergilla riitti jyrkkyyttä pitää huolta tasavaltaisen hallitusmuodon tarkasta toteuttamisesta ketä tahansa vastaan.

 

 

Moniin pienempiinkin asioihin alun taustat vaikuttavat suomalaisen erikoisuutena. Missään muualla ei enää juhlita kansallispäivää keisarillisilla tanssiaisilla. Eikä muualla kulje virassaan köyhtyneen ensimmäisen suuren perheen presidentin perintönä, ettei presidentin ja pääministerin ”asuntoon valtion talossa” kuulu ruokaa. Häpeäkseni tunnustan, etten edes aavistanut kysyä itsestäänselvyydeltä tuntunutta asiaa vuonna 2006, kun asiasta säädettiin pääministerin osalta.

 

 

Mutta Tasavallan ensimmäisten poliittisissa raameissa on myös säröjä. Seppo Hentilän edelliset nekin tärkeät ja valaisevat Saksalainen Suomi 1918 sekä sitä seurannut Pitkät varjot valottavat hyvin ja dokumentoiden yhden puolen Suomen historiaa, mutta uudessa teoksessa se lavennetaan koko maan kattavaksi ilman uutta dokumentoitua tutkimusta tai käyttämättä viime vuosina ilmestynyttä varsin tarkkaa dokumentoitua kokonaiskuvaa. Se ei kuitenkaan ole Suomessa epätavallista, päin vastoin.

 

 

Itsenäistymisen eri käänteissä maalikuun 1917 Venäjän vallankumouksesta Tarton rauhaan 14. lokakuuta 1920 ja reunavaltiopolitiikan umpikujaan toukokuussa 1922 jokainen silloinen ja vielä nykyinen poliittinen suuntaus ajoi vuorollaan päin seinää, ja jokainen haluaa yhä selittää omaansa parhain päin ja korostaa toisten epäonnistumisia.

 

 

 

Kesän 1917 SDP:n valtalaissa, ainoassa hyvin onnistuneessa Svinhufvudin ja Alkion 15.11.-6.12. 1917 itsenäisyysjunailussa, kevään SDP:n 1918 vallankumousyrityksessä, kesän ja syksyn 1918 Paasikiven ja Svinhufvudin kuningashankkeessa, kesän 1919 Mannerheimin läheltä piti hyökkäyksessä Pietariin sekä Holstin ja Alkion 1919-1922 reunavaltiopolitiikassa oli yksi yhteinen tekijä. Mannerheimia lukuun ottamatta suurvaltapoliittisesti täysin kokematon poliittinen johto ei tiennyt eikä itse asiassa voinutkaan tietää, aina lopputuloksen ratkaisseiden suurvaltojen sisäisten ja ulkoisten kamppailuiden tuloksena syntyneen politiikan sisältöä tai edes ajattelutapaa.

 

 

Tämä konkreettinen realiteetti on Suomessa kertautunut siinä erikoisessa yliopistojen perinteessä, joka jakautuu ”Suomen historiaan” ja ”yleiseen historiaan”. Tämän perinteen vuoksi ei ole erikoista, että myös Tasavallan ensimmäiset puhuu ”länsivalloista” ja ”Venäjästä” tunnistamatta, että käsiteltyjen vuosien aikana niiden monimutkaiset sisäiset ja keskinäiset kamppailut tuottivat tavallisesti satunnaisina sivuvaikutuksinaan suomalaisille jatkuvia epämukavia yllätyksiä – lukuun ottamatta Saksan ja Venäjän toisiinsa osuvien sisäisten kamppailujen onnellisesti avaamaa kuukauden aikaikkunaa julistautua ja hiipiä varovaisesti itsenäiseksi.

 

 

Esimerkiksi jo syksyllä 1918 Englannin ulkoministeriön Esmé Howardin johtama virkamiesryhmä aloitti lopulta sotaministeri Churchillin Venäjän interventiopolitiikan päihittäneen politiikan tavoitteena estää Suomi joutumasta mukaan Neuvosto-Venäjän sisällissotaan, ja viime kädessä juuri se myös lopulta Suomen onneksi toteutui. Yksi Suomen historian suurmiehistä on toisen maailmansodan Englannin V armeijan komentaja kenraali Sir Hubert de la Poer Gough, joka vastoin esimiehensä sotaministeri Churchillin ohjetta taklasi Suomen hyökkäyksen Pietariin.

 

 

Vastaavasti toisaalla Suomen ympäristöä rauhoitti se, että jo syksyllä 1919 Saksan armeija aloitti yhteistyön Neuvosto-Venäjän kanssa, mikä lopulta huhtikuussa 1922 johti maiden Rapallon sopimukseen ja ulkoministeri Holstin ajaman ja sekä Ståhlbergin että Alkion tukeman Suomen reunavaltiopolitiikan ratkaisevaan umpikujaan.

 

 

Vastaavasti suomalaisen 1918 sisällisotamytologian kansan kahteen jakaneen korostuksen mukaisesti Tasavallan ensimmäiset puhuu kahtiajaosta ”ståhlbergilaisiin” ja ”mannerheimilaisiin” ja että ”Suomi alkoi liukua kohti itäeurooppalaista autoritääristä yhteiskuntamallia” tai yleisleimaa ”jääkärit”, joissa oli useita suuntauksia. Tosiasiassa ulkoisten sotilaallisten paineiden vähennyttyä em. syistä, itsenäistyneen Suomen suuri jako oli varsin pian kolmeen osaan eli laajaan demokraattiseen keskikansaan Tannerin sosialidemokraateista maalaisliittoon ja edistykseen ja Paasikiven ja Svinhufvudin kokoomukseen – sekä kahden puolen laidoilla kymmenen prosentin seuduissa kannatusta saaneisiin laitaoikeistoon ja laitavasemmistoon.

 

 

 

Vasemmalla SDP:ssä peli ratkaistiin tosin kovalla ohjelmallisella hinnalla Tannerin hyväksi jo joulukuun 1919 puoluekokouksessa. Oikealla taas kesän 1921 suojeluskuntaselkkaus oli maalisliiton, edistyksen ja Svinhufvudin kokoomuksen suorittama demokraattinen puhdistus suojeluskuntien johdossa ja niiden ottaminen täysin maan demokraattisen hallituksen johtoon.

 

 

Edessä oli tunnetusti vielä 1930 -luvun alussa laitaoikeiston hyökkäys demokratiaa vastaan, mutta sen torjui juuri laajaa demokraattista kansaa edustavat puolueet selvästi ennen kuin laitaoikeisto nousi valtaan Saksassa 1933.

 

 

Jos joku kaipaa dokumentoituja perusteluja, ne löytyvät mm. ”Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa” -teoksesta (Otava 2019).

 

 

Mutta.

 

 

Huolimatta näistä Tasavallan ensimmäiset teoksen raamien ongelmista, Marjaliisa Hentilä ja Seppo Hentilä ovat tehneet suurtyön tutkiessaan ja nostaessaan vielä vuosina 2017-2019 hallinneen vasemmalle kallistuneen julkisuuden läpi ja näkyviin Suomen ensimmäisen nuorsuomalaisen presidentin ja presidenttiparin ratkaisevan panoksen maamme demokratian rakentamiseen ja vakiinnuttamiseen. Siitä heille suuri kiitos, mikä on rohkaisu lukea tämä teos ja jatkaa sen avaamaa tietä.

 

 

Jatkoa onkin pian luvassa Kansallisteatterin Ensimmäisessä tasavallassa.

 

------------------

 

Marjaliisa Hentilä – Seppo Hentilä. Tasavallan ensimmäiset, presidenttipari Ester ja Jaakko Juho Ståhlberg 1919-1925. Siltala 2022.