Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

Toukokuun 9. päivänä 2001 päättyi Jouko Tyyrin pyhiinvaellus kohti Santiago de Compostelaa Espanjassa. Kirjoitin Brysselissä häntä muistavan tekstin, mutta se jäi julkaisematta. Tasavuodet tuovat sen taas mieleen.

 

 

Osaltani tutustuminen Tyyriin alkoi 29. marraskuuta 1959. Silloin äiti ja isä toivat Jyväskylässä kirjallisuusmatineasta Tyyrin signeeraamana tuliaisena Matti Kekkosen ja Jouko Tyyrin kirjan ”Asiat ja Asenteet”. Urho Kekkonen oli valittu tasavallan presidentiksi 1956, ja kirja oli osa hänen ulkopolitiikastaan jatkuvasti käytyä kamppailua. SDP:n, Kokoomuksen, ja SMP:n Kekkosen vastainen rintama seuraaviin presidentinvaaleihin oli valmisteilla.

 

 

Puuttui vain sopiva ehdokas, jollaiseksi löydettiin oikeuskansleri Olavi Honka maaliskuussa 1961. Berliinin muurin rakentamien aloitettiin elokuussa 1961, ja kylmän sodan jännityksen kasvu huipentui Kuuban ohjuskriisiin lokakuussa 1962.

 

 

”Asiat ja asenteet” avasi lyseolaiselle ajan poliittista keskustelua myös helsinkiläisen lukeneiston piirissä.

 

 

Myöhemmin Tyyri selosti minulle kirjan nimeä ranskalaisen strukturalismin pohjalta. Siinä on ”les mots et les choses”, hän sanoi siteeraten Michel Foucaultia. Kieli tekee näkyväksi maailmamme asiat ja kieli kantaa mukanaan asenteemme niihin. Tyyri seurasi mm. ranskalaista keskustelua, ja hän auttoi vuosikymmenen lopulla havaitsemaan, että suomalaisen opiskelijavasemmiston stalinismi oli aivan muuta kuin tuon ajan läntinen opiskelijoiden liikehdintä.

 

 

Tyyri oli asioiden puolella ja tutki kriittisesti asenteita. Minua kiinnosti kumpikin, mutta vielä enemmän Tyyrin oma, jatkuvasti ajaton asenne: "Syyttelijät eivät näytä tietävän, mitä tekevät. He joutuvat aivan tolaltaan, kun itse joutuvat epäluulon kohteeksi, vaikka kyseessä on vain ulkopuolisen epäluulo... Ehyelle ihmiselle ei ole asioita, joista vaietaan."

 

 

Vuonna 1959 ostin heti perään toisen ”nuoren vihaisen miehen” Pekka Lounelan kirjan ”Ollaan sitten suomalaisia”, eikä se jäänyt jälkeen Tyyristä: ”Valtiollista ja sivistyselämää hallitsevan sukupolven kannanotoille on tyypillistä, että se tulkitsee vapauden rajoittamattomaksi oikeudeksi olla samaa mieltä sen kanssa.”

 

 

Vuoden 1959 suurin kirja oli kuitenkin Väinö Linnan ”Täällä pohjantähden alla ”, joka vei minutkin mukanaan. Vuonna 1962 ilmestyneessä Pohjantähden kolmannessa osassa tunnistin sitten kuin päälle liimatuksi sen viimeisen luvun lopun, jossa Hämeestä Helsinkiin vieraannutettu tannerilainen Janne Kivivuori palaa käymään Pentinkulmalle pojanpoikansa Joukon kanssa. Kumpikin vinoilee Koskelan melkeinpä maalaisliittolaiseksi muuttuneelle nuorelle Juhani isännälle, mutta Linna itse taklaa Joukoa vielä paljon rankemmin.

 

 

”Jouko oli ’eurooppalainen’, puhui eksistentialismista, kaiken suhteellisuudesta ja takapajuisesta suomalaisuudesta… Mä en saa mitään kosketusta maahan. Mä en tunne ollenkaan, että mä seison nyt esi-isien maatilkulla… Et kai, kun sinulla on noin hyvät eristimet… Isoisä vilkaisi pojan kenkiä, jossa oli vahva solukumipohjat…” Koskelan pihalla Jouko kysyi taloudellisista huolistaan kertoneelta Juhanilta: ”Eiks vois järjestää jotakin onnettomuutta? Laskis vaikka tulvan pellolle. Eiks siitä saa kaikkia sellaisia korvauksia?”

 

 

Meni kuitenkin jonkin aikaa kunnes tunnistin, kuka tuo Jannen pojanpoika Jouko oli. Jouko Tyyri oli heti alkuunsa vuoden 1959 Parnasson arvostelussaan nähnyt Pohjantähden läpi: ”… torpparikysymys on sen yhteiskunnallinen tausta… en voi ilmoittaa siitä erikoisesti innostuneeni… Kirkkoherra jää ainoaksi tietoiseksi väärintekijäksi… Vastuun kantaa raskaimmin pappilan suureellinen rouva, jonka väärämielisyys on ilmeisin… hän on halunnut pilkata suomettarelaista tekopyhyyttä… Sorrosta sikiää katkeruus. Vihan hedelmiin saamme tutustua Linnan romaanin seuraavassa osassa.”

 

 

Oikea Jouko tunnisti heti paitsi torpparin luokkataistelun kohottamisen itsenäistymisen ajan ytimeksi myös nuor- ja vanhasuomalaisten sekä pappilan devalvoinnin Suomen historiassa. Kolmannessa osassa Linna antoi Joukolle takaisin, ja yhteisvaikutus on sen jälkeen pitänyt lyödyt tähän päivään asti häpeissään.

 

 

Myös Pohjantähden kolmannen osan lopun etäisyyden otto Helsingin tannerilaisiin sopi kuvaan. Vuonna 1962 poliittinen tilanne oli Suomessa muuttunut. Honkaliitto oli hajonnut. Urho Kekkonen oli valittu toiselle kaudelle eikä Kansan lehden Tampereelta Helsinkiin vetäytynyt tannerilaisuus oikein enää ollut muodissa. Kekkosen ohi ei päästy oikealta, ja kun vuonna 1965 tulin Teiniliiton edustajan Honkaliiton aktiivin Arvo Salon johtamaan Etelä-Afrikka toimikunnan hallitukseen, Salo toisteli kokousten jälkeen kaiket illat, että Kekkosesta on päästävä vasemmalta ohi. Se johti sitten lopulta siihen, että Urho Kekkonen liittoutui Kalevi Sorsan kanssa ja Sorsa puolestaan Johannes Virolaisen kanssa – mikä taas johti Ahti Karjalaisen ja keskustan k-linjan paitsioon.

 

 

Sitä ennen aloin Helsingissä valtiotieteellisessä syksyllä 1964. Liityttyäni joitakin vuosia myöhemmin keskustaan satunnaiset tapaamiset Jouko Tyyrin kanssa lisääntyivät, ja aloimme lounastaa silloin tällöin. Tavallisesti se tapahtui 4. kesäkuuta paikassa, jossa sai varmasti Marskin ryypyn. Sen hän kohotti kunnioittavasti ja pohtien, miten elintärkeä Suomelle oli ollut henkilö, joka pystyi seuraamaan ja ymmärtämään maailman asioita keskellä kotimaisten asenteiden kuohua.

 

 

Tyyrin puhe kuten kirjoituskin oli kuin toisiaan seuraavia aforismeja, ja historian lataamia asenteita pohtiessaan hän analysoi myös thymoksen eli ihmisen itsetunnon vaikutusta niihin. Siis loukatun vihaa tai valtaan päässeen päähän menoa eli suuruuden harhaa. Esimerkiksi Mannerheimista keskusteltaessa ei välttynyt ymmärrykseltä, että vuosisatojen mittaan monet iskut ja mestaukset kokeneen aatelissuvun nuoren polven etuna on kotoa peritty suhteellisuuden taju.

 

 

Tyyrille nykykielen isä oli Juhani Aho, ja sen avulla hän ilmaisi sekä maailman asiat että asenteensa ”rakastaa maailmaa”. Hän oli kirjailija, jolle teksti oli oleellinen eikä niinkään sen viestimisen väline. Hän kirjoitti kyllä kirjoja, mutta viihtyi hyvin monien lehtien päätoimittajana sekä kolumnistina eikä nykyinen sivustojen ja blogien maailma olisi ollut hänelle vieras.

 

 

Vuonna 1976 vannoutunut Urho Kekkosen kannattaja järkytti monet kritisoimalla maineensa huipulla ollutta presidenttiä. Kysyin häneltä lounaalla, mistä oli kysymys. Tyyri vastasi, ettei kysymys ole politiikan sisällöstä vaan siitä, että kun ihminen kulkee tarpeeksi pitkään ilman avaimia ja lompakkoa, hänelle alkaa käydä huonosti. Ja siitä pitää jonkun huomauttaa. Sitä täydensi vielä esimerkkejä historiasta. Siitäkin kehotuksesta otin oppia, vaihtelevalla menestyksellä.

 

 

Sitten 1980 -luvun lopulla Tyyri sanoi yllättäen, että Neuvostoliitto romahtaa pian, mutta muista, ettei Suomessa kosteta. Kysyin tarkennusta ja hän perusteli, että pienessä maassa on niin vähän lahjakkuuksia, että väärään menneitäkin pitää sietää. Niin on meillä tehty kaikkien murrosten jälkeen, ja kaikista muista Saksan liittolaismaista poiketen myös toisen maailmansodan jälkeen aksläiset ja koskenniemeläiset saivat jäädä virkoihinsa.

 

 

Aika kului, ja syksyllä 1994 tein virheen ryhtymällä eduskuntavaaleihin, mikä suli kokoon heti alkuunsa, kun Paavo Väyrynen ilmoitti palaavansa Lapista ehdokkaaksi Uudellemaalle. Tyyri kuitenkin otti yhteyttä ja kertoi aina vaalien aikana lahjoittaneensa yhden artikkelinsa tulon jonkun ehdokkaan vaalikassaan, ja sillä kertaa se joku olisin minä. Sen päälle hän kirjoitti vaalilehteen Timo ja Liisa Pekkalan etusivun haastattelun jälkeen artikkelin aloittaen sen ”Vuosikymmenien ajan olen tavannut Risto Volasen monissa poliittisissa ja politiikkaa sivuavissa tehtävissä…”

 

 

Jouko Tyyrin monissa osissa olleen laajan tuotannon parhaita paloja Pekka Tarkka kokosi ja toimitti vuonna 2005 ilmestyneeksi ”Kohtaamisia” -kokoelmaksi. Sitä tehdessään hän löysi julkaisemattoman, viimeistellyn ikään kuin tilinpäätöksen ”Varat ja vastuut”. Se pohtii elämän saamisia ja velkoja, jollainen henkilökohtaisen ekonomian puheparsi oli hänelle tavallinen.

 

 

”En halunnut elää virran varassa… Haluan, että omavastuu on pääsääntö ja yhteiskunta selustaa… Mutta kun omat juristimme latovat lakikokoelmastaan Siinain, sen vuoren alla on tosiaan alamaisilla jaksamista. Kun saan puolustukseni kuntoon, voin esiintyä kuin Luther valtiopäivillä ja kertoa, missä seison ja mihin viittaan. Paavali juoksi oman kilpailunsa… Suomen kallein kapitaali on itsenäisyystahto.”

 

 

”Olen toisen polven helsinkiläinen, en tunne kaupungissa sielullista velkaa kuin pakkomuuttaja. Värini on silti alkiolainen neliapila. Olen tasavaltalainen, inhoan virkavaltaa, pidän raitista rationaalisena… Perintöni on sekä talonpoikaisen Savon että Hämeen puolella…”

 

 

Ja lopuksi ”Varat ja vastuut” tulee kuin vastauksena vuoden 1962 Pohjantähdelle oikean Joukon eksistentialismiin: ”Egoisti ei tajua, että ihminen on luotu sairastumaan, olemaan osanen ja tajuamaan kokonaisuutta. Eksistenssi on tämän ristiriidan elämistä… Ihmisenä pelaan toivotonta shakkia ylivoimaista tietokonetta vastaan. Kysymys on useimmin siitä, missä järjestyksessä luovun asemista ja uhraan nappuloita… Selaan papereitani hieman vieraana, siltä kannalta ettei perikunta joudu siunailemaan niiden sekasortoa. Hurskas toive. Hiivin tieheni.”

 

 

Siinä on samaa ajatusta kuin Ernst Hemingwayn ”Vanhus ja meri” -mietteissä mereltä maalle päästyä: ”Ukko otti lasin ja joi. – Ne voittivat minut, Manolin hän sanoi. – Kerta kaikkiaan voittivat. – Hän ei voittanut sinua. Kala. – Ei. Totisesti. Jälkeenpäin minut voitettiin.”

 

 

Olisin suonut, että olisin ehtinyt aikanaan kiittää Jouko Tyyriä.

 

 

Kiitän häntä tässä ja nyt.

 

 

 

 

 

 

 

 

                                                                               

 

 

 

 

 

 

Esitän kunnioittavat onnitteluni YLE:n entiselle pääjohtajalle ja esimiehelleni Sakari Kiurulle hänen täyttäessä tänään 95 vuotta!

 

 

Se tuo mieleen hyvän yhteistyön suuresti arvostamani YLE:n pääjohtajan sekä suunnittelu- ja koulutustoiminnan apulaisjohtajan välillä - sekä yhä vaikuttavaa tuon ajan suomalaista viestintäpolitiikkaa.

 

 

Yleisradio on historialtaan Suomessa BBC:n kaltainen kansallinen versio julkisen palvelun joukkoviestinnästä, Suomessa alkuperäisenä tehtävänään kansansivistys. Ennen yksityistä radio- ja televisiotoimintaa tai sosiaalista mediaa se oli myös poikkeuksellisen merkittävä yhteiskunnallinen instituutio, eikä se ole merkitystään menettänyt nytkään.

 

 

Televisiotoiminnan alkaessa 1960 -luvun alkupuolella Yleisradio laajeni merkittävästi ja sen pääjohtajaksi tuli uuden polven edustaja Eino S. Repo. Hänen johdollaan kehitettiin tälle uudelle polvelle ns. informatiivinen ohjelmapolitiikka paljolti marxilaisista ja radikaalin positivistisista eli vain luonnontieteen metodin tieteessä ja kulttuurissa hyväksyvistä lähtökohdista.

 

 

Muuhunkin ajan poliittiseen ja kulttuuriseen tilanteeseen kuten yliopistojen toimittajakoulutukseen liittyen positivismia ja marxilaisuutta yhdistävästä minformatiivisesta ohjelmapolitiikasta tuli YLE:n ja valtamedian nyt jo tiedostamaton syvärakenne. Pääjohtaja Repo joutui väistymään ylimmästä johdosta, ja välivaiheen jälkeen pääjohtajaksi nimitettiin vääristymää korjaamaan työväen sivistysliikkeen taustasta Sakari Kiuru TV1:n johtajaksi vuonna 1975 ja YLE:n pääjohtajaksi vuonna 1980. Vuoden 1985 alusta tulin hänen alaisekseen apulaisjohtajana vastuualueena suunnittelu- ja koulutustoiminta.

 

 

Pääjohtaja Kiuru oli jo ensimmäisellä kaudellaan luonnehtinut ohjelmissa tarvittavan empatiaa. Uuden yleläisen ensimmäisiä tehtäviä oli hänen toimeksiannostaan avata, mitä vanhastaan toimiluvassa ollut sivistystehtävä pitää sisällään ja mistä pääjohtaja Eino S. Revon ajoista tunnetuksi tulleessa informatiivisessa ohjelmapolitiikassa oli kysymys. Projektista muodostui käytännössä marxilaisen kulttuurin analyysi ja kritiikki samoin kuin suomenkielen sanan "sivistys" aatehistorian ja sisällön analyysi.

 

 

Yleiskuva suomenkielen sanasta sivistys oli tuttu. Reinhold von Beckerin oli 1840 –luvulla kääntänyt alun perin puhdistamista merkitsevällä sivistyksellä saksankielen jo silloin maallistuneen sanan die Bildung, jonka vanhin alkuperä oli 1200 –luvun Meister Eckhardin kehittämänä kristillinen. Toisin sanoen kolmiyhteisen Jumalan kuvan vahvistuminen ihmisen kolmiyhteisessä psyykessä.

 

 

Väitöskirjan jälkeen puhdetyönä harrastamassani J.V. Snellmanin filosofisessa psykologissa sivistys oli samaa ihmisyyden kehitystä Hegelin filosofian lähtökohdista tarkoittaen ihmisen kasvua luontosidonnaisuudesta eettiiseen ja järkevään vapauteen. Siitä muodostui myös suomalaisen kansallisuusaatteen keskeinen osa. Valistuksesta poiketen, demokraattinen eli vastuullisesti vapaa ja järkevä ihminen ei ole valmis luonnon lahja vaan pitkän sivistyshistorian tulos. Siksi Snellmanin suomalais-kansallisesta liikkeestä tuli kansansivistysliike, ja se tuli vielä kirjatuksi myös YLE:n ensimmäiseen toimilupaan.

 

 

Beckerin Kangasniemen murteen ”siivistyksestä” kehitettämä sana sivistys näytti viittaavan myös Aristoteleen Runousopin draaman puhdistavaan vaikutukseen eli katharsikseen. Beckerin oivallusta puolusti myös äänteellinen läheisyys englannin "civilization" sanaan eli sivilisaatioon, jota myös liberaalin demokratian filosofi John Stuart Mill käytti ja analysoi.

 

 

Suomenkielen sana sivistys kokoaa näin yhteen kristillisen, klassis-poeettisen ja snellmanilaisen kansallisen ajatuksen ihmisyyden kulttuurisesta kehittymisestä tietäväksi, eettiseksi ja vapaaksi persoonaksi. Siinä ajattelussa suomalais-kansallinen kulttuuri on yleisinhimillisen erityinen osaltaan arvokas muoto.

 

 

Sakari Kiurun esikunnassa kävi melko pian selväksi, että von Wrightin tieteenfilosofian jakoa galileiseen ja aristoteliseen eli luonnontieteisiin ja humanistisiin tieteisiin saattoi käyttää avaamaan myös Ylen ohjelmapolitiikan perusteita. Itse suuren yhtiön laajaan ohjelmistoon vaikuttivat käytännössä monet virtaukset, mutta pitkän päälle johdon tietoisella ohjelmapolitiikalla on ollut merkittävä vaikutus. Etenkin kun se 1970 –luvun tilanteen mukaisesti samalla myös ilmensi ja toteutti yhden marxilaisittain suuntautuneen aktivisti-ikäluokan ajattelua ja sai vahvaa tukea ajan toimittajakoulutuksesta erityisesti Tampereen yliopistossa sekä kumma kyllä Helsingin Sanomien toimittajakoulussa.

                                                                               

 

Pääjohtaja Revon aikana tehdyn Yleisradion suunta -teossarjasta ja sitä taustoittaneesta Yrjö Ahmavaaran Informaatio -tutkimuksesta avautui selkeästi sekä sivistyshumanistisen ja kansallisen kulttuurin kieltävä looginen positivismi että marxilaisuus. Ahmavaaran keskeiset muotoilut voisivat olla lähes suoraan Moritz Schlickiltä ja nuoren Wittgensteinin Tractatuksesta: ”Todellisuus muodostuu singuläärisisitä reaaliolioista: reaalisista esineistä ja tapauksista. Kaikki muut reaaliset esineet ovat yhden suuren esinekollektion, nimittäin fysikaalisen maailmankaikkeuden osia.”

 

 

Se mikä ei sovi tätä vastaavaan tieteelliseen tai perusteiltaan marxilaiseen kieleen oli informatiivisen ohjelmapolitiikan ajattelulle mielikuvitusta, tabuja tai jopa Jean Paul Sartrea seuraten piilevää fasismia. Informatiivisen ohjelmapolitiikan mukaan Yleisradion ohjelmien tehtävänä on siis siivota kielestä ja yleisön tietoisuudesta epätieteellistä ainesta ja vahvistaa tieteellistä. Sen uskottiin johtavan älylliseen aktivoitumiseen muuttaa maailma tieteellisten käsitteiden mukaiseksi ja Karl Marxin edellyttämän ihmisen ”lajiolemuksen” käynnistymiseen toimimaan kohti sosialismia.

 

 

Tätä auttaa Bertolt Brechtin eeppisen teatterin muoto ohjelmissa eli Marxin dialektiikan mukaisesti ”kieltämisen kieltäminen”. Se vieraannuttaa yleisöä nykyisestä epätieteellisestä ja ihmisen ”lajiolemuksesta vieraantuneesta” porvarillisesta kulttuurista eli käytännössä demokraattisesta yhteiskunnasta ja kansallisesta kulttuurista ja sivistysperinteistä. Käytännössä siitä tuli myös uutisjournalismin, jatkuvasti tiedostamattomana syvärakenteena elävä perusmuoto.

 

 

Jos esimerkiksi Suomesta on jotakin hyvää sanottavaa, on samalla ”kriittisesti” osoitettava, että perimmiltään todellisuudessa asiat ovat huonosti. Toimittajan roolina ei ole tiedon välittäminen vaan "kriittinen" "vallan vahtikoirana" oleminen eli lähtökohtaisesti demokraattisten poliitikkojen kimppuun käyminen.

 

 

Inventaario Yleisradion ohjelmatarjonnasta osoitti, että informatiivisen ohjelmapolitiikan ja Brechtin eeppisen teatterin mukaisesti maan nuoressa televisiossa oli tietoisesti syrjitty Suomessa aikaisemmin vahvaa nuorisoseura- ja työväennäyttämöiden sekä ja suomalaisen elokuvan ”aristoteelista draamaa”. Se oli tapahtunut Yleisradion oman Televisioteatterin ja maan elokuvakritiikkiä hallinneen Peter von Baghin johdolla.

 

 

Tunnistin osaltani tilanteen myös siksi, että olin ollut 1970 -luvun alussa läheisessä yhteistyössä Mikko Niskasen kanssa. Hän oli masentuneena kertonut von Baghin johtamasta syrjimisestä noihin aikoihin. Myöhemmin myös Matti Kassila kertoi, miten hänelle ilmoitettiin, ettei häntä enää tarvita. Sakari Kiurun esikunnassa 1980 -luvun lopulla johtopäätöksenä oli mm. laaja käsikirjoittajien koulutusohjelma ja televisionomaisen kotimaisen draamatuotannon aktiivinen rohkaisu.

 

 

Carl Mesterton johti YLE:n ammattiopistossa ensimmäistä käsikirjoittajien kurssia, ja hän tuli tapaamaan murehtien, etteivät ajan hengen oppilaat oikein innostuneet aristoteliseen televisiodraamaan. Sanoin, että voisitko sitten tehdä itse, ja hänellä olikin valmiina ajatus Metsoloista. Soitin siltä istumalta TV 2:n johdossa olleelle Tapio Siikalalle, eikä tuotannon alkamista tavinnut odottaa pitkään.

 

 

Törmäys informatiivisen ohjelmapolitiikan perinteeseen oli kuitenkin sen verran voimakas, että pääjohtaja Kiurun seuraajaksi onnistuttiin nostamaan informatiivisen ohjelmapolitiikan toimittaja-aikoinaan sisäistänyt uusi pääjohtaja Reino Paasilinna. Osaltani sain samassa yhteydessä Ylen apulaisjohtajan nimityksen toiselle viisivuotiskaudelle. Sakari Kiurun aikana ollut apulaisjohtajan hyvä yhteistö pääjohtajan kanssa muuttui pääjohtajan moitteiksi.

 

 

Vuoden 1991 alussa olimme Martti Soramäen kanssa tapaamassa pääjohtaja Paasilinnaa, ja hän alkoi yhtäkkiä moittimaan minua hänen selkänsä takana toimivaksi kepun agentiksi YLE:ssä. Pyysin useaan kertaan yhtä esimerkkiä väitteen tueksi, ja lopulta hän sanoi "Siinä se ongelma juuri onkin. Olet niin ovela, ettei ole esimerkkiä". Samoihin aikoihin MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto pyysi toimintaansa aloittavan Pellervo Instituutin johtajaksi, ja vaihdoin alaa.

 

 

Pääjohtaja Paasilinna joutui sitten lopulta lähtemään, mutta Yleisradion ohjelmapolitiikan perinteeksi jäi vaikuttamaan demokratian yläpuolelle asettuminen ja kansallisista sivistysperinteistä vieraannuttaminen, minkä on vuosikymmenien mittaan erityisen vahvasti kokenut juuri tasavaltalaisesta ja sivistysperinteestä noussut liike, mutta myös monet muut. Tuore esimerkki kansallisesta historiasta vieraannuttamisesta oli vuosien 1917-1919 tietoisesti vääristelevä tai unohtava käsittely YLE:ssä.

 

 

Tiedostamattomaksi ohjelmapolitiikan osaksi tulleen ajattelun alkuperäinen ajatus oli, että sivistysainesten hajottaminen kielestä ja kulttuurista johtaisi Marxin ”lajiolemuksen” mukaiseen ihanneyhteiskuntaan. Mutta kuten nykyään ympärillä näkyy, seuraus on taantuminen alkukantaisen vihapuheen suuntaan. Siinä ei ole kysymys vain somesta vaan paremminkin valtamedian pitkäaikaisesta muokkauksesta.

 

 

Julkaistuani Lasse Lehtisen kanssa "1918 Kuinka vallankumous levisi Suomeen" kirjan, Sakari Kiuru soitti ja sovimme tapaamisen. Se sitten siirtyi sen verran, että korona-aika pääsi siirtämään vielä enemmän. Nyt tapaamisen järjestäminen on sovittu yhteisen tuttavamme Kalevi Suomelan huoleksi. Odotan sitä ilmaistakseni henkilökohtaisesti kunnoitukseni suurelle suomalaiselle kansansivistysliikkeen edustajalle ja kiittääkseni hyvästä yhteistyöstä vuosina 1985-1989.

 

 

Tietenkin noina vuosina elettiin koko viestinnän kentän suurta mullistusta, ja hyvin paljon muutakin tapahtui kuin ohjelmapoliittinen keskustelu, mutta siihen tarvitaan tämän historian toinen osa.

 

 

------------------------

 

Kuva: Sakari Kiurun 85 vuotispäivän tilaisuudessa Yleisradiossa.

 

Lisää aiheeesta: "Miten televiso vaikuttaa elämäntapaan?"

 

 

 

 

 

John Rawlsin syntymästä on tänään kulunut 100 vuotta. Hän syntyi 21.2.1921 Baltimoressa, Marylandissa ja kuoli Lexingtonisssa, Massachusettsissa 24.10.2002.
 
 
Rawls on yksi aikamme merkittävimmistä filosofeista liberaalin demokratian perustelijana valistuksen perinteen hengessä. Se tarkoittaa, että demokraattisen ihmisen ja yhteiskunnan perusteet ovat luontaisesti jokaisen ihmisen järjessä.
 
 
Käytännössä viime vuosikymmeninä on kuitenkin tullut esiin, ettei pelkästä yksinvaltaisen valtion johdon vaihtamisesta ole seurauksena demokratian toteutuminen. Samoin joitakin vuosia sitten löytyi Princetonin yliopiston kirjastosta Rawlsin teologian maisteri tutkimus, jonka sisältö on Paavalin Roomalaiskirjellä perustellen paljolti sama kuin filosofisesti argumentoitu pääteos "The Theory of Justice". Toinen aikamme merkittävä filosofi Jürgen Habermas esitti siitä perusteellisen kommnetaarin ja se näyttää antaneen hänelle virikkeitä hänen uuteen laajaan länsimaisen aatehistorian esitykseen.
 
 
Osaltani kannatan Snellmanin ja Santeri Alkion perinteen mukaisesti ajatusta sivistysdemokratiasta. Se eroaa Rawlsista kuten myös esimerkiksi Immanuel Kantista siinä, että demokraattinen eli viisas, eettinen ja vapaa ihminen ei ole luonnon lahjana valmis vaan pitkän sivistyshistorian tulos, missä taas kristillisellä ja klassisella sivistyshumanismilla on ollut ja on sen ylläpitäjänä oleva keskeinen paikka.
 
 
Tämä on jatkuvasti myös keskeinen kansainvälisen politiikan kysymys, kun USA:n ja EU:n amerikkalaisitain "liberaalin kansainvälistämisen" politiikka on pitänyt tavoitteenaan autoritääristen hallitusten syrjäyttämistä eri puolilla maapalloa, missä esimerkiksi 2011 arabikevään aikana epäonnistuttiin pahasti. Amerikkalaisessa filosofisessa ja ulkopoliittisessa keskustelussa tämä on nyt keskeinen osa "wilsonilaisen" liberaalin ulkopolitiikan kritiikkiä. Sen laajalti hyväksytty perusteesi on, ettei suhteellisilta voimiltaan heikkenevä länsi voi laskea tulevaisuuttaan sen varaan, että se muuttaisi koko maailman kaltaisekseen.
 
 
Juuri nyt presidentti Bidenin hallinto näyttää kuitenkin palaavan liberaalia järjestystä toteuttavaan ulkopolitiikkaan erityisesti Kiinan ja Venäjän suuntaan ja Suomi on siinä asettunut etulinjaan. Kuitenkin, jos esimerkiksi Venäjällä onnistustaan syrjäyttämään presidentti Putinin hallinto, on hyvin epätodennäköistä että seuraava perusteiltaan saman sivilisaation kehittämä Venäjän hallinto olisi itsestään demokraattinen tai kansainvälisessä politiikassa toisenlainen tai esimerkiksi Suomen naapurisuhteissaan parempi kuin nykyinen.
 
 
Vaikka olenkin filosofina eri mieltä John Rawlsin kanssa, muistan häntä kunnioittavasti ja kiittäen hänen 100 -vuotissyntymäpäivänään. Opiskelin 1975-1976 Boston Universityssä, ja pääsin läheiseen Harvardin yliopistoon Rawlsin luennoille. Kuultuaan, että valmistelin väitöskirjaa Aristoteleen ja von Wrightin prakstisesta syllogismista hän kutsui toimistoonsa keskustelemaan siitä noi tunniksi ja esitti runsaasti kysymyksiä, jotka auttoivat minua ymmärtämään praktiseen syllogismiin liittyvä ongelmia.
 
 
Harvardissa opiskeluun liittyi myös J.F. Kennedy Schoolissa mm. Graham Allisonin ja Richard Neustadtin kevään 1976 kurssi, joka antoi perusteet ymmärtää Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa.
 
 

 

 

 

 

 

 

 

Sydän hypähti Metsä Groupin ilmoituksesta 1,6 miljardin investoinnista Kemiin. Mieleen nousee ensimmäinen työpaikka Metsäliitossa Jaakko Punkarin ja Kimmo Ursinin kanssa Helsingissä Liisankadulla.

 

 

Talven 1972 vaalit olivat tulleet yllättäen kesken opintojen lopettamista, enkä ollut pärjännyt. Vaalimatkan jälkeen olin työtön maisteri. Menin tervehtimään MTK:n toiminnanjohtajaa Heikki Haavistoa, ja hän kehotti menemään Metsäliitoon Manne Pakkasen puheille.

 

 

Epäileväinen Pakkanen otti vastaan ja kutsui Heikki Araston luokseen, mutta oli ilmeisesti saanut vahvan suosituksen palkata minut. Tehtävä oli projektisihteeri tulevan Kaskisten tehtaan pääomahankinnassa erityisesti Osuuskunta Metsäliiton jäseniltä ympäri Suomea. Se merkitsi ajatuksen markkinointia, kymmeniä asiamiesten kokouksia ympäri maata, ja joskus johdon sihteerausta asian poliittisessa junailussa.

 

 

Metsäliiton hallintoneuvoston puheenjohtaja oli MTK:n puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, jota yrityksen suurimmatkin johtajat näyttivät kunnioittavan jopa vähän pelkäävän. Suomen Pankin pääjohtaja oli Mauno Koivisto, ja pankki suhtautui hankkeeseen epäilevästi. Tämä ongelma ratkesi sillä, että Veikko Ihamuotila myi Metsä Botnian ensimmäisen osakkeen presidentti Urho Kekkoselle.

 

 

Pieneltä osaltani jäin kiitollisuuden velkaa Manne Pakkaselle, koska hän opetti tekemään työtä työsuhteessa. Olin silloin NKL:n eli keskustanuorten puheenjohtaja ja se merkitsi jos jonkinlaisia kokouksia myös työaikaan. Pakkanen ei tätä sulattanut, ja se oli oikein ja kouluttavaa nuorelle miehelle.

 

 

Aikoinaan tehdas nousi Kaskisiin, ja siihen tarvittiin sekä rahan että tahdon voimaa. Vuosia myöhemmin ilmoittauduin ministerin poliittisena sihteerinä uudelle esimiehelle Esko Rekolalle. Hän tiedusteli, mitä tuore tohtori oli ennen tehnyt. Kuullessaan Metsä Botnian alkuvaiheista hän tokaisi hänelle tavallisella huumorilla, että sehän oli yksi niistä tehtaista, jossa oma pääoma riitti parkkipaikkaan - vaikka silloin jo tiedettiin hankkeen suuri taloudellinen menestys. Oma draamansa oli sekin, että Kaskisten tehdas aloitti 1977 ja lopetti ajan aalloilla maaliskuusa 2009.

 

 

Metsäliitto tuli vielä uudestaan vastaan. Talvella 1991 MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto kutsui Ylen apulaisjohtajan käymään luonaan. Hän sanoi, että Neuvostoliiton ollessa romahtamassa Eurooppa on nyt muuttumassa niin, että Suomessakin joudutaan ennen pitkää sopeutumaan EU:n maatalouspolitiikkaan – vaikka hän tietenkin vastustaa sitä. Tarkoituksena on uudistaa MTK:n ja Pellervon luottamusmiesten koulutus auttamaan selviämistä tulevasta murroksesta.

 

 

Perustelu oli niin vahva, että tulin uuden, juuri näihin aikoihin 30 vuotta sitten perustetun Pellervo-instituutin vetäjäksi ja jatkossa Pellervoon esimiehinä Jarno Mäki ja Samuli Skurnik. Instituutin ensimmäinen hankinta oli paketti Domino keksejä, kun Esko Rekola kiipesi talon vinttikerrokseen kahville keskustelemaan tulevan hallituksen nuoresta pääministeristä.

 

 

Siirtyminen julkisesti säädellystä ympäristöstä kilpailuympäristöön oli tullut tutuksi Ylessä, ja lisäoppia kilpailustrategiasta etsittiin pellervolaisella joukolla erityisesti Harvardista. Pellervolaisen maatalousosuustoiminnan strategiaksi tuli jäsenyyteen perustuvan omistajahallinnon korostaminen niin, että yrityksen omaa pääomaa vahvistetaan, tuottajahinnat pudotetaan heti jäsenyyden alkaessa eurotasolle ja pohjoisten olosuhteiden vaatima tulotaso varmistetaan liittymissopimuksessa – jonka Haavisto sitten ulkoministerinä neuvotteli.

 

 

Tämä sitten jatkossa aiheutti jännitteitä myös Pellervon ja MTK:n uuden johdon välillä, mutta pellervolaisen osuustoiminnan sopeutuminen onnistui kohtuullisesti. Vain Hankkija kaatui, mutta se oli karannut jäseniä edustavan hallinnon käsistä jo paljon aikaisemmin.

 

 

Mutta metsäosuustoiminta oli silloinkin haasteissa. Erityisiä paineita toivat globaalisti keskittyvän metsäteollisuuden ulkopuolisen pääoman tarve ja siihenkin liittyen odotukset hallintoelinten ulkopuolisten asiantuntijajäsenten merkittävään lisäämiseen.

 

 

Seurattuaan jonkin aikaa hallituksen puheenjohtajana Pellervo-instituutin toimintaa Haavisto kehotti aloittamaan myös metsäalan osuustoiminnan ja järjestöjen luottamusmiesten koulutuksen. Neljän viikon luottamusjohdon koulutusohjelmia järjestettiin alkuunsa puolen tusinaa ja lisäksi muita vastaavia tapahtumia. Niiden sisältönä oli suuryrityksen hallituksen ja hallintoneuvoston jäsenen tarvitsema tietämys, mutta Heikki Haaviston ohjeen mukaisesti läpi ohjelman kulki vihreä lanka, että osuuskunnan jäsenyyteen perustuvaa demokraattista jäsenomistajien enemmistövaltaa ei anneta pois käsistä.

 

 

Erittäin haastavien vaiheiden jälkeen, Kari Jordanin toimitusjohdolla, Metsäliitto Osuuskunta on tänään 100 000 metsänomistajan 5,1 miljardin euron ja 9200 työntekijän Metsä Groupin emoyhtiö, ja siihen kuuluvat eri muodoin Metsä Forest ja Metsä Wood sekä Metsä Tissue, Metsä Board, Metsä Fibre sekä Yhteismetsä Forestia (lisäys 11.4., kiitos Juha Ilmoniemelle). Tänään voi suomalaisena vain kiittää Metsäliiton jäseniä, heidän valitsemiaan luottamushenkilöitä ja heidän luottamaansa liikkeenjohtoa erityisesti Kari Jordania - ja toivottaa uudelle investoinnille, Metsäliitolle, Kemille, pohjoissuomalaisille, pellervolaisille ja koko Suomelle onnea ja menestystä.