Blogi

 

 

 

 

 

 

 

Ville Pernaan uudessa kirjassa ”Pimeä vuosikymmen, Suomi 1968-1981” on paljon mielenkiintoista, mutta sen alku ja loppu pelkistävät puutteen, jota olisi voinut vähentää Laura Kolben Ylioppilaskunnan historiasta, Jukka Kortin Ylioppilaslehden historiasta tai Peter von Baghin ja Lauri Hokkasen omaelämänkerroista.

 

 

Myös aikaa hyvin tunteva vuoden 1980 Kokoomusnuorten puheenjohtaja Unto Hämäläinen (HS 24.10.) myötäilee Pernaata, ja siksi vuodet 1964-1974 seassa olleen voi olla paikallaan täydentää kuvaa.

 

 

Kirjansa alussa Pernaa kertoo marraskuun 1968 Vanhan valtauksesta, että ”Näyttämölle ilmestyi jopa juliste, jossa oli mahtipontinen teksti ’VALLANKUMOUS TAI KUOLEMA’ mutta häveliäisyyden nimissä perään lisättiin pienemmällä ’HYY:ssä’ ”.

 

 

Tarkemmin sanoen eräs vasemmistolainen banderollin maalaaja teki ensin oman tekstinsä ja vaadin siihen juuri tuon HYY lisäyksen. Tunnistin kyllä sen tietyn sarkasmin mutta myös banderollin tilaisuudelle leimaa antavan luonteen – kuten Pernaa vieläkin kertoo.

 

 

Vanhan valtaus

 

Pernaa alkaa aivan oikein ”Vanhan valtauksesta”, mutta sen kuvaus ei juuri vastaa taphtumien kulkua. Valtaus syntyi siitä, että vapaamuotoinen liberaalien, keskustan ja vasemmiston opiskelijoiden ryhmä järjesti keskustelutilaisuuden ylioppilaskunnan toiminnasta ja erityisesti sen tulevasta mahtipontisesta 100 -vuotisjuhlasta. Mutta vaikka – kuten Pernaakin sanoo – ylioppilaskunnan edustajisto ehdotuksestani päätti antaa salin tilaisuuden käyttöön, ylioppilaskunnan hallitus sulki oven.

 

 

Kun emme päässeet sisälle, poliisi ei tullut ”hajottamaan valtaajien porukkaa” vaan pitämään huolta ruuhka-ajan jalankulkijoiden liikkumisesta jalkakäytävällä, mistä puolestaan syntyi ruuhkaa talon portaille. Paikalla ei ollut ”gorilloja” antamassa tai ottamassa ”iskuja”, vaan Ylioppilasteatterin Timo Kallisen avattua oven sisältä päin portailla ollut ruuhka purkautui sisään, ja Vanha oli vallattu. Vaihdoin sisään mennessäni muutamia sanoja muutamien selvästi myötämielisten vahtimestareiden kanssa.

 

 

Koko tapahtumalla oli tietenkin vuoden 1968 kansainvälinen tausta eli ylioppilaskuohunta Saksassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa kuten myös Tsekkoslovakian miehitys. Mutta sillä oli myös sosiaalinen tilaus.

 

 

Suurten ikäluokkien myötä yliopistoihin oli tullut opiskelemaan tuhansia maaseudun, työväestön sekä meitä alemman keskiluokan lapsia, joilla ei ollut lainkaan opintotukea ja hyvin monilla oli vaikeuksia löytää asunto. Rikkaan ylioppilaskunnan taloudellinen päätösvalta oli ulkopuolisella talouselämän ”Karhukoplalla”, ja edessä ollut 100 -vuotis ”frakkijuhla” näytti Helsingin herrasväen nuorten huonolta operetilta. Kolmas motivoiva tausta oli se, että tuossa tilanteessa julkinen keskustelu Vanhalla määrittelisi opiskelijamaailman asetelman vuosiksi – kuten tekikin.

 

 

Toisin kuin Pernaa sanoo, keskustelutilaisuuden järjestäjissä ei ollut yhtään 1960 -luvun johtavaa ”radikaalia” vaan ylioppilaskunnan nuorempiin ikäluokkiin kuuluvia. Useimmat asennoituivat näihin ”kuusikymmentälukulaisiin” sadankomitealaisiin sosialidemokraatteihin, kriittisesti katsoen heitä joko vasemmalta tai keskeltä kuten minä. Näitä jo kelkasta pudonneita radikaaleja tuli kyllä illan mittaan paikalle, ja he yrittivät omia ”työryhmineen” tilaisuutta siinä onnistumatta.

 

 

Aluksi puheenvuorot suuntauivat ylioppilaskuntaan sekä yliopistoon mutta radikalisoituivat väkitellen politiikkaan. Valokuviin ja Pernaan tekstiin ovat jääneet mm. Ulf Sundqvist ja Erkki Tuomioja, mutta heillä ei ollut puheenvuorojen lisäksi paljoa tekemistä tilaisuuden kanssa. Useimmat paikalla olleet vasemmistososialistit taas suuntasivat illan mittaan ja jatkossa kommunistien vanaveteen, jota kutsuttiin pian O.V. Kuusisen kehittämän taktiikan mukaisesti yleisdemokraattiseksi rintamaksi.

 

 

Kun keskustelu jatkui seuraavana aamuna, paikalle alkoi tulla kommunistien mobilisoimia työmaiden lähetystöjä. Sen taustatyön Pernaa on tutkinut ja kuvaa mielenkiintoisen hyvin, ja lisään vielä kunnioituksella jatkossa SDNL:n Pekka Saarnion kamppailun puolueensa stalinisteja vastaan. Jatkossa tapasimme melko usein Saarnion ja SNK:n puheenjohtajan Ulf Sundqvistin kanssa jakaen tietoja stalinistien etenemisestä että suunnitellen taklaamisia.

 

 

Valtauksen tuossa vaiheessa keskustalaiset sanoutuivat siitä irti KOL:n pääsihteeri Olli Saarelan puheella ja marssimme ulos korvissamme puheenjohtajana toimineen Marianne Laxenin virittämä ”Kansainvälinen” – kommunistien ja sosialistien jäädessä saliin. Se jako vaikutti ja jatkui pitkään.

 

 

Kamppailu suurista ikäluokista

 

Tuohon aikaan oikeiston aatteellinen panos oli niukka ja Vanhallakin äärioikealta varsin vaarallinen savupommin heitto täpötäyteen saliin. Suurten ikäluokkien kannalta ratkaisevat 1960 -luvun lopun ja 1970 -luvun alun ainoat selkeät opiskelija-nuorisopolitiikan ideologiset vaihtoehdot olivat keskusta ja kommunistit heitä seurailevine yleisdemokraatteineen.

 

 

Monien muiden tavoin Pernaa kuitenkin sivuuttaa lähes kokonaan noiden vuosien eniten suoraan valtakunnan politiikkaan vaikuttaneen tekijän eli auringonlaskun puolueeksi tuomitun keskustan uuden nousun. Se taas merkitsi puolueen nuorisoliikkeiden sisälläkin monia vuosia rankaa ideologiasta kamppailua.

 

 

Olin liittynyt keskustaan syksyllä 1967, ja ulosmarssi Vanhan valtauksesta aiheutti uudelle jäsenelle ensimmäiset kritiikit eräiden aikaisemmin keskustaan liittyneiden taholta. Heidän mukaansa olin pettänyt maan eli Paasion hallituksen punamulta-kansanrintaman.

 

 

Syksyllä 1968 Keskustan nuorisojärjestö NKL oli jo omaksunut ”Vihreän aallon” nimellä ajatuksen alkuperäisen nuorsuomalaisen Santeri Alkion ihmisyysaatteen ja maahengen yhteydestä silloin nousussa olleeseen mm. G.H. von Wrightin sivistyshumanismiin ja ratkaisuna hänen näkemäänsä uhkaavaan ympäristökriisiin.

 

 

Keskustan toinen aatteellinen voimavirta oli kuitenkin suhtautuminen presidentti Kekkosen ulkopolitiikkaan. Sen seurauksena nuoriso- ja opiskelijajärjestön tuolloinen johto oli vuosien mittaan sitoutunut presidentti Kekkosen politiikkaa kannattaessaan ”k-linjaan”, mihin he taas katsoivat kuuluvan keskusta-vasemmisto punamultayhteistyön eli kansanrintaman kannattamisen ja pian stalinistien johtamaan yleisdemokraattiseen rintamaan kuulumisen.

 

 

Tuossa vaiheessa itse k-linja oli kuitenkin muodostunut puolueen ja sen nuorisojärjestöjen sisällä usein presidentti Kekkoseen tai Ahti Karjalaiseen vetoavaksi epämääräiseksi vallan käyttäjäksi, jonka vaatimuksilla ei kuitenkaan usein ollut yhteyttä lainattuihin auktoriteetteihin.

 

 

Me Vihreän aallon uusalkiolaiset kannatimme presidentti Kekkosen ulkopolitiikkaa, mutta halusimme selkeää omaa itsenäistä linjaa ja vastustimme sitoutumista yleisdemokraattiseen rintamaan. Varsin nopeasti kävi selväksi, että keskustan nuorisojärjestön laajan kentän enemmistö olisi samaa mieltä, kun pääsisi sanomaan sanansa.

 

 

Opiskelijamaailmassa kommunistit lisääntyivät uskomattomalla vauhdilla tuhansiin, ja sitoutuminen heidän johtamaansa yleisdemokraattiseen rintamaan olisi merkinnyt nuoren keskustan uuden nousun loppua. Joulukuussa 1969 jo ahtaalle joutunut uusalkiolainen ryhmä päätti vapauttaa keskustan opiskelija- ja nuorisoliikkeet k-linjan johdosta ja yleisdemokraateista eli stalinisteista. Seuraavat vuodet olivatkin vimmattua taistelua uusalkiolaisten ja k-linja-yleisdemokraattien välillä. Siihen sekaantuivat kovakouraisestikin myös puolueen silloisten v- ja k -linjojen johtohenkilöt, presidentti Kekkonen ja mm. neuvostodiplomaatit mutta eivät ainoastaan he.

 

 

Uusalkiolaisten voitto toteutui keskustan opiskelijaliiton yleisdemokraattisen johtokunnan erottamisena toukokuussa 1970 ja varmistui valintanani toistamiseen nuorisojärjestön puheenjohtajaksi kesällä 1972. Seuraavat puheenjohtajat olivatkin sitten Esko Aho vuonna 1974 ja Matti Vanhanen 1980. Samalla keskusta lähti vuoden 1970 suuren vaalitappion jälkeen voimakkaaseen nousuun vastoin kaikkien muiden silloisia odotuksia. Suomen seuraavien vuosikymmenten politiikkaa ei voi ymmärtää tuntematta tätä keskustan vaihetta, ja sitä Pernaalla ei ole ollut halua tai aikaa tehdä.

 

 

Nuori oikeisto oli siinä vaiheessa vuosia hiljaa, ja paradoksaalisesti pyrki sitten minulle todistelemaan tukeaan keskustan k-linjalle, kun uusalkiolaisina olimme voittaneet k-linjan puolueen nuorisoliikkeiden sisällä.

 

 

Mutta aukkoja Pernaalla on myös toisen 1970 -luvun voimatekijän eli opiskelijakommunistien osalta, ja hän jopa vähättelee sitä. Kun tuhannet marxilaisen herätyksen saaneet eivät pärjänneet demokraattisessa politiikassa, heille jäivät vaihtoehdoksi henkilökohtainen kriisi, heittäytyminen toiseen äärimmäisyyteen, jääminen tiedekuntiin akateemiselle uralle tai siirtyminen mediaan ja kulttuurin instituutioihin – kouluttamaan uusia ikäluokkia uusilla nimikkeillä mutta perusteiltaan samalta pohjalta.

 

 

Suomalaisen yliopiston, median ja kulttuurin erityisesti teatterin vuosikymmenien kehitystä ja nykytilaa ei voi ymmärtää ilman tämän tunnistamista. Esimerkiksi oikeustieteissä tuon ajan marxilaiset muunnelmineen ja perillisineen ovat olleet merkittävä tekijä niin eduskunnan perustuslakivaliokunnan asiantuntijoina kuin koronaepidemian kriisijohtamisen kampittajina.

 

 

Suomen 1970 -luku

 

Pernaan ”Pimeässä vuosikymmenessä” on paljon mielenkiintoista valtakunnallisesta politiikasta, mikä ansaitsee oman pohdinnan. Päällimmäisiä kommentteja voi kuitenkin esittää. Suomalainen akateemisen historian perinteinen vaikeus on käsitellä yhdessä toisiinsa kytkeytyvää kotimaan ja yleistä eli kansainvälistä historiaa.

 

 

Kuitenkin noina vuosina kylmä sota oli kuumimmillaan ja se oli todellista suurvaltojen kamppailua maailman herruudesta, eikä Suomikaan voinut siltä välttyä. Paljon puhutaan kotiryssistä, mutta minullakin oli sellaisen lisäksi myös kotijenkki, kotisaku ja kotibritti. Ne lounaat ja illalliset ruokkivat pitkään köyhää opiskelijaa, ja pitivät myös ajan tasalla siitä, mitä Helsingissä oikein tapahtui.

 

 

Kun tapasin vuosikymmeniä myöhemmin Lontoossa silloisen kotibrittini eli MI6:n agentin, hän kertoi Helsingin pestiä seuranneista huimista seikkailuistaan eri puolilla maailmaa. Ja kun onnittelin, että olet sentään hengissä, hän vastasi: ”Eihän se teilläkään ollut helppoa. Me lännen agentit sanoimme, että kylmän sodan etulinja kulkee sielujenne läpi.”

 

 

Toisen maailmansodan loppuvaiheessa länsiliittoutuneet olivat tietoisesti jättäneet Suomen Neuvostoliiton etupiiriin presidentti Rooseveltin ollessa valmis enempäänkin, ja siihen nähden presidentti Kekkosen johtama Suomi onnistui hyvin.

 

 

Suomalaisessa tutkimuksessa ei tunnisteta, että tuolloin myös Neuvostoliitossa jatkui lokakuun 1917 vallankumouksesta alkanut ja lähes lopun katastrofiin asti jatkunut sisäinen kamppailu trotskilaisen maailmanvallankumouksen ja ”Venäjä ensin” näkökannan välillä.  Se tuntui myös Neuvostoliiton Helsingin lähetystössä ja alimmalla eli opiskelija- sekä nuorisopolitiikan tasolla.

 

 

Kun yksi nuori diplomaatti uhkaili vaikkapa keskustan ja kokoomuksen kanssa syksyllä 1969 tekemästä sopimuksesta, sen uhkailun protestointi vanhemmalle antoi vastauksen, ettei tarvitse välittää. Ajan kuvaan kuului, että sitä sopimusta piti käydä selittämässä Pentti Kourin kanssa myös presidentti Kekkoselle, jonka varsin kriittisistä kommenteista sovimme Pentin kanssa, ettei hän kieltänyt.

 

 

Mutta oleellista oli Neuvostoliiton Suomen politiikan vaihtelu mm. Beljakovin, Stepanovin ja Ustinovin tapauksina, jotka päätyivät presidentti Kekkosen voittoihin. Myös taloudelliset yhteydet länteen kehittyivät hänen suunnitelmiensa mukaisesti. Hintaakin kyllä tuli, kun nuoren vasemmiston kesyttäminen auttoi sitä etenemään enemmän kuin muuten olisi ollut mahdollista. Väinö Linnastakin tuli tieteen akateemikko, minkä vaikutus tuntuu edelleen.

 

 

Suomen 1970 -luvun suuri sisäpoliittinen kuvio oli presidentti Kekkosen ja Kalevi Sorsan SDP:n liittoutuminen, mihin taas liittyi Sorsan sekä läheinen yhteistyö keskustan Johannes Virolaisen kanssa että hänen ulkopolitiikkansa kaartaminen vasemmalta Urho Kekkosen ohi. Vuosikymmenen mytologiaan kuuluu Mauno Koiviston mukana tullut vapauden aika, mutta tosiasiassa hän rakensi varsin varhaisessa vaiheessa läheiset suhteet Moskovan ”Venäjä ensin” -linjan Viktor Vladimiroviin vaikka antoi ulospäin ymmärtää etäisyyttä. On ilmeistä, että hänen ”Pesänjakajat” vaalikirjansa tekijöistä ainakin yksi tunsi kuvion.

 

 

Pernaa päättää mielenkiintoisen vaikka epätasaisen kirjansa, että Vanhan valtauksen HYY:n mainitsema ”Banderolli kuvaa hyvin suomalaisen vallankumouksellisuuden maltillista luonnetta.” Itse asiassa asia on päinvastoin. Se kertoo jännitteestä tuolloin alkaneen kamppailun keskustalaisen demokraattisen ja marxilaisen osapuolen välillä. Sen ja sen seurausten tutkiminen on vieläkin monille epämukavaa. Enkä tarkoita vain Ville Pernaata ja Unto Hämäläistä, sillä sekä peiliin että reaaliseen kansainväliseen ympäristöön katsominen on vaikeata muillakin suunnilla kuten myös keskustassa.

 

 

---------------

Ville Pernaa

Pimeä vuosikymmen, Suomi 1968-1991 (Siltala 2021)

 

 

Aiheesta laajemmin

Keskustan opiskelijat kylmän sodan etulinjassa 1967-1970

 

Keskustanuoret kylmän sodan etulijassa 1970-1974

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Dag Hammarskjöld kuoli tänään 60 vuotta sitten 18. syyskuuta 1961. Muistan hyvin kun Jyväskylän lyseon välitunnilla pohdimme kummissamme tilannetta. Kun sitten hänen mietekirjansa Vägmärken ilmestyi, tilasin sen Gummeruksen kirjakaupasta ja otin matkalukemisiksi Savon Prikaatiin. Hammarskjöld syntyi Jönköpingissä 29. heinäkuuta 1905. Sattui niin, että valtiosihteerivuosien ruotsalainen kollegani Lars Danielsson oli lukenut oman Vägmärkeninsä, ja hän järjesti kutsun Hammarskjöldin syntymän satavuotisjuhlaan hänen Backåkran tilalle Skooneen.

 

 

Nuori Dag Hammarskjöld eteni virkauralla nopeasti ensin valtiovarainministeriön ja sitten ulkoministeriön valtiosihteeriksi. Lopulta hän nousi Tage Erlanderin hallitukseen sitoutumattomana ministerinä. YK:n pääsihteeriksi hän tuli 1953. Muun ohessa hän kehitti YK:n ensimmäiset rauhanturvajoukot Suezille vuonna 1956. Kun turvallisuusneuvosto päätti lähettää rauhanturvaajat Kongoon, ne olivat paikalla päätöstä seuraavana päivänä.

 

 

Hammarskjöld kuoli Kongon kriisiä sovitellessaan lentoturmassa nykyisen Zambian Ndolassa. Taskusta ja matkatavaroista löytyivät Uusi testamentti, Tuomas Kempiläisen ”Kristuksen seuraamisesta” sekä juutalaisen mystikon Martin Buberin keskeneräinen käännöstyö. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi ”Vägmärken” (Suomennettu nimellä Kiinnekohtia, Otava 1963), päiväkirjan tapaan kirjoitettu miete- ja runoteos.

 

 

Tehokkuudestaan tunnettu virkamies olikin ollut uskovainen kristitty. Kuusikymmentäluvun alun Ruotsissa asetelma näytti monista skandaalimaiselta. Dagens Nyheterissä Vägmärkenin arvostelija piti onnellisena, että Hammarskjöld ”sai kuolla” ennen kuin etääntyi vieläkin kauemmaksi todellisuudesta.

 

 

Hammrskjöldin syntymän juhlavuosi 2005 tarjosi mahdollisuuden pohtia uudelleen, mistä oli kysymys. Svenska Dagbladetin entinen päätoimittaja, nyt maaherra Mats Svegfors haastoi 1960 –luvun kriitikot. Hänen Hammarskjöld -tutkielmansa alaotsikko on ”Ensimmäinen moderni ruotsalainen”.

 

 

Svegfors seuraa Hammarskjöldiä isä Hjalmarin ja äiti Agneksen suvuista ja kodista alkaen. Dagin syntymän aikoihin isä oli juuri tulossa Ruotsin opetusministeriksi. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa hänestä tuli pääministeri. Hän sai pidettyä Ruotsin puolueettomana, mutta uppiniskaisuus Englannille toi kauppasaarron ja pula-ajan. Hungerskjöld sai lähteä maaherraksi Upsalaan. Myöhemmin Dag muisteli nuoruuttaan: ”Korvapuusteista poika oppi / että hänen isänsä nimi / oli heille vihattava.”

 

 

Juhlavuoden 2005 helmiin kuului Kaj Falkmanin tutkielma Vägmärkenin runoista. Se kertoo, että niiden mitta oli japanilainen haiku.

 

 

Svegfors kuvaa 1920 -luvun Uppsalaa, josta kasvoi esiin uuden vuosidan Ruotsin kirkko, sosialidemokraattinen puolue ja – Dag Hammarskjöld.

 

 

Dagin filosofian professori Axel Hägerström ajoi osaltaan valistusta ja modernia Ruotsiin: vain luonnontieteellinen tieto on pätevää, ihminen on luonnostaan eettinen, humanistiset tieteet ovat ”ainoastaan älyllistä leikkiä tunneilmaisuilla”.

 

 

Teologien taholta modernin haasteeseen vastasi professori tuleva Ruotsin arkkipiispa Nathan Söderblom, joka oli Hammarskjöldien perhetuttu. Hänen vastauksensa vaikutti vahvasti pohjoismaisiin kirkkoihin, Suomeen tosin vasta viime vuosikymmeninä.

 

 

Söderblom loi perusteet ”protestanttiselle sosiaaliopille”, joka mukaan kirkon missiona on toteuttaa yhteiskunnassa ihmisluontoon luontaisestikin kuuluvaa oikeudenmukaisuutta. Toisaalta tiede ei voi tavoittaa ihmisen hengellistä kokemusta, joka kuuluu uskonnon piiriin. Kun siis ihminen on Axel Hägerströmin valistuksen mukaan luonnostaan oikealla tavalla viisas eli vanhurskas, kirkon tehtäväksi jää vain tarjota hengellinen kokemus ja edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.

 

 

Mutta tämä ei riittänyt Hammarskjöldille.  

 

 

Nuori Dag Hammarsjöld otti kyllä omakseen modernin uskomisen käytännöllisen puolen. Virkamiehenä ja pääsihteerinä hänen kutsumuksensa oli edistää totta ja oikeaa Ruotsissa ja maailmassa.

 

 

Mutta kun monet muut virkamiehet tekevät illalla muistiinpanon päivän tapahtumista, Hammarskjöld tiivisti päivän henkisen tai hengellisen annin. Svegforssin kirjan ansio on seurata Hammarskjoldiä askel askeleelta, sisäistä kokemista ja ulkoista toimintaa yhdistäen. Vielä YK:n pääsihteerinä hän sanoi, että hän varaa päivittäin muutamia tunteja myös tärkeämmille asioille.

 

 

Albert Schweitzer, Tuomas Kempiläinen, Meister Eckhart olivat Hammarskjöldille läheisiä, kun hän tavoitteli ymmärrystä sielunliikkeistään ja niiden perustasta: ”Matkoista pisin on sisään päin”. Tämä on myös perinteinen tapa lukea ja tutkia Hammarskjöldiä. Tähän teemaan toi juhlavuoden kunniaksi oman lisänsä myös Ruotsin arkkipiispa KG Hammar omassa tutkielmassaan.

 

 

Svegforssin tapa kertoa rinnan Hammarskjöldin työstä ja teksteistä lisää kuitenkin ymmärrystä käytännöllisen toimijan henkisestä tilanteesta. Vägmärkenin mietelmät alkavat nuoren miehen etsimisellä ja epäilyllä. Itse asiassa vasta elämänsä loppuvaiheessa hän kirjoittaa jotenkin selkeästi ja varmasti vastanneensa ”jollekin tai johonkin – Kyllä”.

 

 

Ilmeisesti juuri karttuvien kokemusten pohjalta uhrautumisen ja uhriksi joutumisen ajatus alkoi vähitellen tuntua läheiseltä: ”Uhritoimituksen uhri on juuri siinä, että tulee tuomituksi vastakohtanaan... Hyväksyä, että kirotuksi tuleminen on toimintaan ryhtymisen seuraus ja edellytys...”

 

 

Hammarskjöld näyttää vähitellen kokeneen, että kutsumustaan toteuttavan ihmisen tilanne muistuttaa ”evankeliumien sankarin” kertomusta.  Oikea toiminta väärämielisessä maailmassa voi johtaa vain tuomituksi tulemiseen - kuten sanoi jo Platon. Vähitellen hänellä vahvistui myös kokemus, että protestanttisen itsekritiikin edessä ja toisten ihmisten tuomitessa Jumala armo auttaa jaksamaan oikeaan suuntaan.

 

 

Svegforssin kuva työn ja mielen yhteiselosta auttaa myös ymmärtämään Vägmärkenin muotoiluja, jotka tavallisesta uskovaisesta menevät paikoin jotenkin liian lähelle seurattavaa mestaria. Kyseessä voi olla viesti globaalin päättäjän kivusta ja yksinäisyydestä henkilöön käyvässä suurvaltojen puristuksessa. Urho Kekkosenkin tiedetään pahimmissa paikoissa lukeneen Tuomas Kempiläistä.

 

 

Seurattuaan rinnakkain Hammarskjöldin ulkoista toimintaa ja sisäistä etsimistä Svegfors olisi voinut palata kirjansa alun mallia noudattaen Ruotsin tai maailman laajempaan tarkasteluun ”80 tai 40 vuotta myöhemmin”. Hän kuitenkin tyytyy melko pieniin kritiikkeihin vasemmiston suuntaan.

 

 

Millainen tuo peilaus tähän päivään olisi?

 

 

Valistuksen jälkeisessä pohjoismaisessa kirkossa on vuosikymmeniä vahvistunut Nathan Söderblomin perintö, rationaalisesti tai luonnonoikeudellisesti perusteltu sosiaalieettinen saarna. Sen rinnalla elää kyllä jatkuvasti hengellistä kokemusta ravitseva hartaus.

 

 

Hammarskjöldin erikoisuus oli siinä, että hän otti tosissaan ihmisen sielua kokoavan ja rohkaisevan armon ja armahtavan Jumalan vaikutuksen itsessään – ja kestikin sen varassa varsin paljon. Paavalin, Augustinuksen ja Lutherin perilliset puhuivat pitkään tästä ”Iustitia Deistä” vanhurskautena eli viisautena oikealla tavalla, mutta ajan mittaan se on hiipunut modernin kirkon tarjouksista. Meidän sieluparkamme ovat jääneet tieteellisen diskurssin ja viihdekapitalismin varaan tai väliin.

 

 

Max Weber, Jurgen Habermas tai John Rawls kyllä myöntävät, että tie nykyaikaiseen demokraattiseen ja yrittelijääseen ihmiseen kulki reformaation kautta. Kuitenkin Immanuel Kantin valistuksen ja David Humen jälkeisen liberalismin perusajatus on ollut, että modernin ihmisen psyyken tai sielun rakennelma kyllä kestää vaikka sen kristilliset piirrustukset unohtuvat.

 

 

Hammarskjöldin dokumentoima modernin ihmisen sisäinen omakuva antaa mahdollisuuden ehdottaa, että kristillisessä perinteessä eli sen kielen antamassa ihmisen itseymmärryksessä - nykykielellä identiteetissä - on kysymys paremminkin kulttuurin kantavasta rakenteesta kuin muinaismuistosta. Näin modernin demokraattisen - eli riittävän järkevän, eettisen ja vapaan - ihmisen psyyke on kristillistä tekoa, vaikka sen perusteet ovat muodostuneet jo alitajuiseksi. Immanuel Kantin ja David Humen löytämä ja luonnolliseksi luulema hyväntahtoinen järkevyys on loppujen lopuksi runsaan tuhannen vuoden kristillisen sivistyksen tulos. Ja jos näin on, sen sivistyksen katoaminen on myös syy nyt menossa olevaan hyväntahtoisen järkevyyden katoamiseen eli taantumiseen - eli nykyfilosofisella kielellä dehumanisaatioon.

 

 

-------------------

Mats Svegfors: Dag Hammarskjöld, Den förste moderne svensken; Norstedts, 2005

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lasse Lehtisen ”MURHATTU MINISTERI, Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema” tulee oikeaan aikaan. Ensi talvena on 100 vuotta sisäministeri Ritavuoren murhasta, ja samaan aikaan eletään pitkään eskaloitunutta vihapuheen aikaa, joka ansaitsee muistutuksen jatkumisensa vaaroista.

 

 

Itse asiassa kirja on enemmän kuin otsikko lupaa, sillä se kertoo sekä itse tragedian taustoineen että Rydmanin-Ritavuoren suvun tarinan Porvoon maapäivien notaarista Frans Efraim Rydmanista sisäministeri Heikki Ritavuoreen.

 

 

Murhattu ministeri on tragediaksi päätyvä sukudraama ja sen kansallisen historian näyttämö autonomian ajan eli 1800 -luvun alusta 1920 -luvulle. Kirjan ymmärtävällä otteella tehty draama on uutta valaistusta antava sosiokulttuurinen tapaustutkimus, mutta sen näyttämön valot ja varjot osin näyttävät ja osin peittävät näkyvistä mitä ympäristössä todella tapahtui.

 

 

Lehtisellä on ollut käytettävissään Rydman -suvun arkistoa kirjeineen ja sukukokousten pöytäkirjoineen, Kansalliskirjaston sähköinen lehdistöarkisto, ja hän on tehnyt perustutkimusta. Se auttaa tekemään mukaansa vievää suomalaista sosiaalihistoriaa vanhan alemman virkamiesluokan liikkeestä kohti itsenäistymisen nuorsuomalaisen Edistyksen keskiluokkaista sisäministeriä – vuosikymmenien mittaan opiskelemalla, avioitumalla ylöspäin, perustamalla ja verkostoimalla sukuklaaneja, tekemällä afäärejä sekä kiinnittymällä maahan mutta ei maalaisiin.

 

 

Tuolloisella yläluokalla oli kartanonsa valmiina, ja siitä mallia ottanut ensimmäinen suomenmielinen ylempi keskiluokka halusi saada omat verantansa, josta näki kauniin maiseman ja ajan kansaa. Niinpä nuorsuomalainen Heikki Ritavuorikin hankki Kukonharjun, sillä kuten Lehtinen sanoo ”Maaseutupaikka kuului asiaan mieluusti jopa maatila… professori tai asessori hankki sen kokoisen tilan, jonka ylläpitoon palkka riitti.”

 

 

J.L. Runeberg oli kiintynyt Saarijärven Paavoon katsellessaan häntä kapteeni af Enehjelmin ja kruununvouti Danielsonin verannoilta. Väinö Linna taas tuli jatkossa katselemaan Pentinkulman pappilan vanha- ja nuorsuomalaisen herrasväen verannalle ulkoa päin nähden siellä kansan vastapuolen. Kumpikaan ei oikein sovi Lehtiselle, mutta ei myöskään halu katsoa tarkemmin.

 

 

Lehtinen kyllä kertoo jo aikaisemmin hyvin tutkimansa prosessin, jossa pappiloiden ja säätyläisten pojat kuten Kullervo Manner, Yrjö Sirola ja räätälin poika O.V. Kuusinen kaappasivat SDP:n johtoonsa ja laittoivat sen lopulta seuraamaan Leninin vallankumousta. Työläistaustainen Väinö Tanner sen sijaan vetäytyi sivuun, ja vallankumouksen torjuminen jäi vanha- ja nuorsuomalaisille sekä ruotsalaisille ja käytännössä Mannerheimin johtamille talonpoikaisarmeijalle ja jääkäreille.

 

 

Maalaisliitto puolestaan oli alusta alkaen nuorsuomalainen. Santeri Alkio tapasi jo 1889 Päivälehteä perustavan Eero Erkon, ja siitä alkoi monipuolinen nuorsuomalaisten yhteistyö. Mutta toisin kuin SDP laajan kansan Maalaisliitto pysyi aina tiukasti jäsenistönsä käsissä. Ja kun maan historia ratkaistiin vuosina 1917-1922 kumpikin nuorsuomalaisen liikkeen osa vei ensin yhdessä läpi itsenäisen tasavallan julistamisen ja oli sitten ydinjoukkona torjumassa Mannerin-Kuusisen sosialistista, Paasikiven-Svinhufvudin monarkistista ja Mannerheimin-Donnerin militaristista kaappausta.

 

 

Kevään 1918 vallankumousyrityksen jälkeen Väinö Tanner voitti kaikkien suomalaisten onneksi SDP:ssä vuosien sisäisen kamppailun, mutta sen kompromissit siirsivät puolueen painopisteen paljon ruotsalaisesta sosialidemokratiasta vasemmalle – minkä vielä nykyisetkin ”oikeistososialidemokraatit” Lasse Lehtinen ja Juhana Vartiainen hyvin tietävät.

 

 

Lehtinen päättää kirjansa, että ”noina vuosina kansakunta jatkoi jakaantumistaan…” Mutta se ei pidä paikkaansa. Tosiasiassa joulukuun 1919 SDP:n puoluekokouksesta ja kesän 1921 suojeluskuntaselkkauksesta alkoi laajaan kansan enemmistöön nojaava demokratian vakiintuminen huolimatta erittäin vaikeista pulavuosista. Juuri sen pohjalta myös demokratian itsepuolustus toimi sekä äärivasemmalle että äärioikealle – toisin kuin kaikissa muissa ensimmäisen maailmansodan tuloksena syntyneissä maissa. 

 

 

 

Porvoon valtiopäivien valiokuntanotaari Frans Efraim Rydmanin jälkeläisiä.

 

Mutta ennen lopun johtopäätöstä Lehtinen seuraa lähes 500 sivua mielenkiintoisella tavalla Rydmaneja alkaen 1800 -luvun alusta ensin Henrik Rydmanin syntymään Turussa 23. maaliskuuta 1880 ja jatkaen sitten hänen opintoihinsa, Katri Stenbäckin rakkauteen, ylioppilaselämään, opintomatkoihin Saksaan ja Ranskaan sekä heti valmistumisen jälkeen häihin huhtikuussa 1904 – ja liittää siihen omin painotuksinsa aikakausien kuvausta.

 

 

Kun Lehtistä ei kukaan epäile venäläisten liehittelystä, hän on Matti Klingen tavoin yksi harvoista, jolla on varaa sanoa irrottautumisen Ruotsista olleen hyvä asia, Venäjän kohdelleen Suomea hyvin ja senkin ettei Suomessa ennen sortokausia ollut ryssävihaa. Sekin toimii, että 1800 -luvun lopulla venäläisiä alkoi harmittaa suomalaisten isottelu ja Snellmanin ohjelman mukainen suuntautuminen yhä suurempaan itsenäisyyteen. Mutta kansainvälisen ympäristön vaikutus jää vaille huomiota.

 

 

Venäjän Suomen sortokauteen oli kahdenkeskisiä syitä, mutta ratkaisevaa oli Aleksanteri III:n jo 1880 -luvun lopulla Saksan yhdistymisestä tekemä johtopäätös sen tulevasta hyökkäyksestä Suomenkin kautta Pietariin ja siihen varustautumisen aloittaminen.

 

 

Henrikin ja Katrin häiden jälkeen edessä oli perheen leipäpuun etsintä, ja sellainen löytyi lopulta notaarina Mechelinin senaatin uutta valtiopäiväjärjestystä valmistelleessa komiteassa. Aikaan liittyivät Bobrikovin murha kesäkuussa 1904, Venäjän tappio Japanin sodassa, Suurlakko, yksikamarinen eduskunta sekä Rydmanin perheen ensimmäinen poika. Yhdessä 70 000 muun suomalais-kansallisesti innostuneen kanssa nimi vaihtui suomenkieliseksi eli Heikki Ritavuoreksi. Velipoika Eero jäi Rydmaniksi ja oli sillä nimellä presidenttiehdokkaana vuonna 1956 kuten tehtiin myös kansanedustaja Wille Rydmanin sukuhaarassa.

 

 

Ritavuori oli tunnettu asianajaja. Elokuussa 1913 monipolvista työuraa seurasi nuorsuomalaisen Turun Sanomien Antti Mikkolan tukemana nuorsuomalainen kansanedustajuus samaan aikaan Rudolf Holstin kanssa. Tässä vaiheessa Lehtinen huomaa kirjassaan ensimmäisen maalaisliittolaisen, nykyisen kansanedustaja Markus Lohen isosiän isän Kalle Lohen.

 

 

 

Sitten elokuussa 1914 alkoi maailmansota.

 

Maailmansodan alkuvuodet olivat Suomen sotateollisuudelle hyvää aikaa, mutta aktivistit tunnistivat edessä olleen mahdollisuuden ja aloittivat sekä jääkäriliikkeen että ulkomaan edustuksen. Se havainto sai lisää pontta, kun Venäjän voimat loppuivat maaliskuussa 1917.

 

 

Talvella 1917 Ritavuori oli radikaalimpi kuin seuraavan kesän valtalaki, joka jätti ulkosuhteiden ja sotilaallisen vallan Venäjän väliaikaiselle hallitukselle. Hänen mukaansa keisarin poistuminen merkitsi kaiken Venäjän vallan poistumista, mutta se näkemys ei saanut suosiota.

 

 

Sen kevään ja kesän yksi ratkaiseva tapahtuma oli eduskunnassa enemmistönä olevan SDP:n todellisen johdon eli Kullervo Mannerin jääminen pois Tokoin senaatista ja sitä seurannut puolueen hyökkäily omia senaattoreita vastaan. Toinen oli SDP:n jääminen jo toukokuussa 1917 Leninin kansallisuuspolitiikan koukkuun, mikä johti sen vedossa lopulta liukumiseen vallankumoukseen.

 

 

Kuten sanottu, SDP:n sisäiseltä kannalta kesän 1917 ydinasia oli, ettei Väinö Tanner kannattajineen halunnut kamppailla puolueesta vaan jätti sen Mannerin ja Kuusisen bolsevikeille jääden itse katsomoon. Se taas jätti Suomen vallankumouksen torjumisen muille. Lehtinen toteaa selkeästi, että ”Oli sosialidemokraattienkin onni, että, valkoiset kukistivat kapinan ja voittivat sisällissodan. Se antoi toimintavapauden myös hävinneille.” Ritavuori oli yksi näistä kukistajista, ja kirjan uusi tieto on, että se alkoi varsin konkreettisesti jo kesällä 1917.

 

 

Elokuun 17. päivänä Helsingin työväentalon pihalla päätettiin puheenjohtaja Kullervo Mannerin johdolla palkita Valion voivaraston anastajat ja lopettaa voilakko, mutta illalla väkijoukko vielä piiritti kaupunginvaltuuston istuntosaliinsa. Tilanne laukesi vapaehtoisten tultua apuun sekä tappelun ja laukausten jälkeen. Seuraavana päivänä apuun tulleet perustivat Ylioppilastalolla Helsingin suojeluskunnan, jonka varapuheenjohtajaksi valittiin Heikki Ritavuori.

 

 

Kuten tunnettua, syksyn 1917 mittaan tilanne kiristyi Pietarissa ja kuten Lehtinen hyvin kertoo sen ja sikäläisten kiihottamana myös Suomessa. Ja lopulta Lenin meni 7. marraskuuta Pietarin Smolnaan julistamaan Trotskin operoiman vallankumouksen.

 

 

Sitä seuranneen Suomen itsenäistymisen vaiheiden kuvaus on Lehtisen uuden kirjan heikoin kohta. Siinä kärjistyy läpi Lehtisen tuotannon käyvä sinänsä kunnioitettavan mutta juuri tuolloin käpykaartiin siirtyneen Väinö Tannerin korostaminen ja kuitenkin tuonkin vaiheen isänmaan onneksi ratkaisseen maalaisliiton devalvointi. Mutta se ansaitsee tarkemman tarkastelun.

 

 

 

 

 

 

 

New Yorkin ja Washingtonin 9/11 terrori-iskusta on nyt 20 vuotta ja sitä 2002 seurannut Afganistanin sota päättyi juuri sekavissa merkeissä. Seuraavana keväänä 2003 alkanut Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin jatkuu yhä noin 2500 miehen voimin, mutta taistelujoukkojen on määrä vetäytyä vuoden loppuun mennessä. Muiden tavoin Suomikin joutui osaltaan päättämään omista toimistaan, ja voi kysyä mitä siitä nyt tiedetään ja voi oppia?

 

 

Presidentti Halonen antoi 10.9.2021 Iltalehdelle haastattelun Suomen päätöksestä mennä mukaan Afganistaniin. Hänelle peruste oli "osoittaa solidaarisuutta Yhdysvalloille ja seisoa yhteisessä EU-rintamassa kansainvälistä terrorismia vastaan" ja "Suomen painopiste oli etenkin tyttöjen ja naisten koulutuksessa."

 

 

Mutta tuota päätöstä ei Suomessakaan tehty tyhjiössä.

 

 

Paavo Lipposen hallituksella oli vuonna 2002 alullaan myös liittyminen mukaan Yhdysvaltojen Irakin hyökkäyksen jälkihoitoon ja hiljakkoin valmistunut kesän 2001 selonteon tilannekuva: ”Kylmän sodan päättymisen käynnistämät muutokset Euroopan turvallisuuspoliittisessa tilanteessa ovat luonteeltaan syvällisiä ja pysyviä. Laajamittaisen sotilaallisen konfliktin uhka Euroopassa säilyy vähäisenä. Valtioiden toimintaa ohjaa entistä enemmän yhteinen arvoperusta sekä samankaltaiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset tekijät.”

 

 

Tämä kylmän sodan jälkeinen, perusteiltaan ideologinen kuva maailmasta oli tuolloin jo tullut osaksi uuden polven ulkopoliittisen eliitin ajattelua, eikä siihen juuri vaikuttanut vuoden 2004 selonteon perusteiltaan jälleen geopoliittinen tilannekuva: ”Venäjän EU-, Nato- ja Yhdysvaltain suhteiden sekä EU:n ja Yhdysvaltain suhteen kehityksellä on suuri merkitys Itämeren alueen turvallisuudelle." "Pohjois-Euroopan turvallisuuden ja vakauden edistäminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ensisijaisena tavoitteena." Suomi kuten muutkin pohjoismaat ovat maantieteellisesti Venäjän, Yhdysvaltojen ja Manner-Euroopan muodostaman kolmion keskialueella, jonka vakauden varmistaminen on ensisijainen tavoite.

 

 

Kesällä 2001 tuuli oli jo kuitenkin alkanut kääntyä Washingtonissa pois ideologisesta eli neoliberaalista ja neokonservatiivisesta ulkopolitiikasta. George W. Bush kävi vuoden 2000 vaalitaistelun vastustamalla presidentti Clintonin ajan ”nation building” -ajattelua eli Yhdysvaltojen vastuuta muuttaa muutkin kansakunnat demokraattisiksi tarvittaessa sotilaallisin voimin.

 

 

Mutta sitten tuli 11. syyskuuta 2001.

 

 

Presidentti Bush sanoo muistelmissaan, että ”9/11 jälkeen muutin mieleni” ja surauksena oli Afganistanin operaatio. Mutta samaan aikaan presidentti Bushin hallinnossa käynnistyi myös varapresidentti Dick Cheneyn johtama kampanja, jonka mukaan Afganistan ei riitä. Irakin Saddam Husseinilla oli hänen mukaansa Yhdysvaltoja vaarantavia joukkotuhoaseita, jotka oli poistettava. Siihen presidentti Bush suhtautui epäillen vuoden 2003 puolelle asti.

 

 

Mielenkiinnolla voi odottaa pääministeri Paavo Lipposen muistelmia, mitä Suomen poliittisessa johdossa tapahtui vuoden syyskuun 2001 jälkeen suuntauduttaessa ensin 2002 aikana Afganistaniin ja pian sen jälkeen Yhdysvaltojen Irakin hyökkäyksen jälkihoitoon. Joitakin havaintoja on jo käytettävissä.

 

 

Osmo Soininvaaran mukaan pääministeri Lipponen tiedusteli häneltä loppukesästä 2002 vihreiden asennetta Suomen ulkopolitiikan muuttumisesta Nato -jäsenyyteen ennakoiden sitä. Minulle taas Yhdysvaltojen apulaispuolustusministerin varamies Ian Brzezinski sanoi syksyllä 2004, että ”teidänhän piti liittyä Natoon”.

 

 

 

Afganistanista Irakin jälkihoidon torjumiseen

 

Olin vuodet 1997-2003 Brysselissä COPA-COGECA:n pääsihteerinä, ja se toi sattumalta lähelle Suomen tuolloista ulkopolitiikkaa.

 

 

Joulukuun alussa 2002 yllätyin myönteisesti, kun ulkoministeriö kutsui etujärjestön pääsihteerin kotimaahan Helsinki –prosessin konferenssiin. Siinä oli kyse Suomen panoksesta kehittyvien maiden kehitykseen.

 

 

Konferenssi alkoi vastaanotolla Kansallismuseossa. Juuri kotoa Järvenpäästä lähtiessäni kuulin uutisista, että pääministeri Paavo Lipponen oli saanut kutsun Washingtoniin. Vastaanotolla tapasin ensimmäisten joukossa vanhan tuttavani Helsingin Sanomien toimittaja Olli Kivisen. Kysyin häneltä, mistä Lipposen kutsussa mahtaa olla kysymys. Kivinen vastasi, että hyviä suhteita kai tässä vaalitaan. Vastasin puolestani oppineeni Brysselissä, että siihen kammariin on arvokkaat tiketit.

 

 

Illalla oli illallinen Finlandia talolla. Nuoruuden tuttavat olivat edenneet asemiin ulkoministeriössä, ja joitakin heistä tuli tervehtimään istuen syömään samaan pöytään. Mutta sitten kansliapäällikkö Antti Satuli tuli hakemaan heidät omaansa. Olisiko syynä, etteivät lörpöttelisi? Jotakin oli siis ilmeisesti tekeillä.

 

 

Perjantaina viimeisen konferenssipäivän aamuna ulkoministeri Tuomioja ilmoitti, että hän puhuu heti, koska UTVA on kutsuttu kiireellisesti koolle. Kun sen jälkeen tulin kotiin, uutisista kerrottiin, että UTVA on päättänyt Suomen selvittävän mahdollisuuksia osallistua mahdollisen Irakin sodan jälkihoitoon. Soitin Kiviselle, että löytyihän se hintalappu.

 

 

Palasin Brysseliin työmaalle, ja kelasin uutisia verkosta. Perjantaina Valkoisen talon tiedottaja oli kertonut, että Suomi on ystävämaa ja sen pääministeri Paavo Lipponen saapuu vierailulle Washingtoniin. Kuvio oli ilmeinen, mutta ei vielä aivan selvä.

 

 

Jossakin Helsingissä käynnin vaiheessa soitin myös puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäelle tapaamista varten. Kiireissään hän pyysi soittamaan joululomalla, jotta voisimme silloin tavata. Niin tapahtuikin, ja tapasimme Lasipalatsin ravintolassa 3. tammikuuta 2003.

 

 

Heti alkuunsa Jäätteenmäki huokaisi. Uudenvuodenpuheessaan presidentti Halonen oli ollut pidättyväinen ja pääministeri Lipponen tilaa tekevä Suomen liittymiseen mukaan Yhdysvaltojen Irakin hyökkäyksen jälkihoitoon. Vaalitaistelukin menee hankalaan suuntaan. Jos kannatat hyökkäystä Irakiin äänestät lipposlaisia demareita, jos vastustat äänestät tuomiojalaisia. Presidentti Halosella tuntuu kuitenkin olevan kestävä kanta nojaamisesta YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan. Ratkaisevaa siis oli, tuleeko vielä uutta YK:n turvallisuusneuvoston  päätöslauselmaa eli sellaista, joka oikeuttaisi Yhdysvaltojen hyökkäyksen.

 

 

Kerroin Jäätteenmäelle kuulumiset Brysselissä. Eri tavoin minulla oli monia yhteyksiä korkeissa asemissa oleviin ranskalaisiin, ja niistä merkittävin oli Brysselin johtavien enarkkien ”byroon” kuukausitapaaminen. Sellainen oli taas ollut joulukuun puolivälissä. Olin kuunnellut korva tarkkana, mitä EU:n keskeisillä pääosastoilla, Natossa ja Ranskan lähetystöissä toimivat enarkit kertoivat toisilleen ja siinä samalla minulle.

 

 

Ensimmäinen selvä viesti oli, ettei Yhdysvaltojen ja Englannin julkisista väitteistä huolimatta ole olemassa mitään todisteita Irakilla olevista joukkotuhoaseista. Toinen viesti oli, että koska todisteita ei ole, Ranska ei tule missään tapauksessa kannattamaan hyökkäystä, jos Yhdysvallat tuo sen YK:n turvallisuusneuvostoon. Kolmas viesti oli, että jos ja kun todennäköisesti amerikkalaisten hyökkäys alkaa, se toteutuu lähellä Suomen vaalipäiviä.

 

 

Nykyään on jo runsaasti dokumentoituja tutkimuksia Yhdysvaltojen Irakin hyökkäyksen päätöksenteosta vuosina 2002-2003 ja siihen liittyneestä Valkoisen talon sisäisestä väännöstä presidentti Bushin ja varapresidentti Cheneyn välillä. Vielä jouluna 2002 presidentti Bush kokosi yhteen kaiken saatavilla olevan tiedustelutiedon, ja kommentoi alan johtajille suuttuneesti, että eikö teillä todellakaan ole mitään näyttöön perustuvaa tietoa Irakin joukkotuhoaseista.

 

 

Samaan aikaan Suomen johdolle kuitenkin esitettiin varmana tietona Saddam Husseinin joukkotuhoaseet, ja pääministeri Lipponen varapresidentti Cheneyn kutsusta kävi sen pohjalta joulukuun 2002 alussa keskustelunsa Valkoisessa talossa. Se ei ainakaan heikentänyt varapresidentti Cheneyn politiikkaa suhteessa presidentti Bushiin.

 

 

Tammikuun 3. päivänä 2003 Lasipalatsin ravintolassa oma johtopäätökseni puheenjohtaja Jäätteenmäelle oli, että pääministeri Lipponen oli ottamassa riskin luottaessaan joukkotuhoaseiden olemassaoloon ja YK:n turvallisuusneuvoston toiseenkin päätöslauselmaan pelkästään amerikkalaisten antamien tietojen perusteella - kuten hän sitten vielä joitakin viikkoja ennen eduskuntavaaleja ja hyökkäystä Turun Sanomissa kirjoitti.

 

 

Jäätteenmäki puolestaan sanoi tietojeni puoltavan hänen muodostamaansa kantaa. Ja kun olet noin asiaan syventynyt, voitko kirjoittaa luonnoksen asiaa koskevaksi puheeksi puoluehallitukseen. Joululoma loppui pian ja lensin kevääksi takaisin työmaalle Brysseliin, missä kirjoitin puheluonnoksen. Jäätteenmäki muokkasi sitä puoluehallitukseen. Sitä seurasi kevään voitokas vaalitaistelu, joka käänsi Suomen pois Paavo Lipposen hallituksen valitsemilta raiteilta kohti Irakia.

 

 

Loppuvaiheessaan Lipposen hallitus kommentoi Yhdysvaltojen hyökkäystä käyttäen lievintä mahdollista eli ”lament” eli pahoittelu sanaa. Se taas jäi kaivamaan presidentti Halosta niin, että hän seuraavan vuoden syksynä YK:n yleisistunnossa tuomitsi Yhdysvallat sanoen, että ”osa jäsenkunnasta turvautui voimatoimiin, jotka eivät olleet kansainvälisen oikeuden mukaisia.” Kun joukkotuhoaseita ei ollut löytynyt, Yhdysvallat oli tuossa vaiheessa varsin vaikeassa asemassa ja se hiersi koko vuosikymmenen maiden välisissä poliittisissa yhteyksissä tai paremminkin niiden niukkuudessa jättäen tilaa sotilaille.

 

 

Kaiken kaikkiaan oppositiojohtaja Jäätteenmäellä oli jo tammikuussa 2003 parempi arvostelukyky ja tilannekuva kuin Lipposen hallituksella. Kukaan muu kuin Anneli Jäätteenmäki ei tuolloin uskaltanut haastaa Paavo Lipposta. Jäätteenmäki onkin yksi Suomen lyhytaikaisimmista pääministereistä, mutta myös erityisen paljon vaikuttaneista.

 

 

 

Vuodet ovat vierineet.

 

Suomalaisessa uuden polven ulkopoliittisessa eliitissä jäi kuitenkin päälle vuosituhannen alun ideologinen ajattelu. Mutta läpi näiden vuosien itse Yhdysvalloissa on jatkunut kaikkien presidenttien ja presidenttiehdokkaiden taustajoukoissa intensiivinen realistinen keskustelu Afganistanin ja Irakin operaatioiden viisaudesta ja mahdollisuudesta lopettaa ne. Se jatkui koko presidentti Obaman ja Trumpin kausien ajan heidän taustajoukoissaan kuten myös heti Bidein ehdokkuuden aikana.

 

 

Presidentti Biden oli sitten ensimmäinen, joka katsoi itsellään olevan voimaa ja varaa toteuttaa päätös. Häntä lähellä olevat mutta hallinnon siteistä vapaat keskeiset amerikkalaiset ulkopolitiikan eliitin hahmot kuten Georgetownin professori Charles Kupchan ja Harvardin Graham Allison viestivät nyt Yhdysvaltojen helpottunutta tilannetta keskittyä tämän vuosisadan suuriin kysymyksiin. Mieleen tulee minut silloin yllättänyt tunnelma Harvardin ulkopolitiikan kursseilla 1975-1976 pian Yhdysvalojen Vietnamista lähdön jälkeen.

 

 

Jokainen viime vuosikymmenet amerikkalaista ja suomalaista keskustelua seurannut on voinut arvata suomalaisen ulkopolitiikan ideologisen eliitin yllätyksen Afganistanin sodan tällaisesta loppumisesta.

 

 

Kun tänään seuraa amerikkalaista keskustelua, nousevat tietenkin esiin maan sisäinen kehittäminen sekä Kiinan ja ilmaston haaste. Mutta perässä tulee tietoisuus, että Yhdysvaltojen armeija budjetilla mitaten on yhä yksin yhtä paljon kuin seuraavat 8-9 yhteensä. Merkittävissä puheenvuoroissa linjataan sen voiman varaamista jatkossa säästeliäämmin ja paremmin harkiten kohteisiin, ja voi pitää varmana, että Jäämeren länsipää-pohjoisin Eurooppa on alueena yksi niistä. Eikä Venäjäkään ole lähtemässä täältä pois.

 

 

Siihen taas on satojen vuosien aikana ollut syynä maapallokartalta näkyvä tämän alueen oleminen Atlantin valtojen ja Venäjän keskinäistä rajaseutua. Uusi syy alueen merkitykseen on Jäämeren avautuminen Kiinan mahdolliseksi meritieksi Atlantille. Viimeistään Stolbovan rauhasta 1617 hallitseva Atlantin valta ja Venäjä ovat välttäneet täällä keskinäistä sotaa ja loppupelissä ne ovat aina hoitaneet tänne sitä auttavan järjestyksen – sekä työntäneet alueelta pois sotilaallisesti Keski-Euroopasta paikalle yrittäneet.

 

 

Yksi Washingtonin kulissien nykyinen teema on harmi siitä, että kylmän sodan jälkeinen oma politiikka on puristanut Venäjää Kiinan syliin, sillä geopolitiikan historiallisen kuvion mukaan Venäjän pitäisi olla Euroopan puskuri Kiinaan eikä sen käytävä Eurooppaan – ja miten tilanteen saisi korjattua.

 

 

Presidentti Bidenia on moitittu, ettei hän informoinut ajoissa ja kunnolla lähdöstä, mutta kun haravoi historiaa ei sitä ole vastaavassa tilanteessa tehnyt juuri koskaan kukaan suurvaltojen johtajista – usein paljoa ennen edes omille esikunnilleen. Vastaava toteamus Suomesta on, ettei maan johto ole murrosvaiheissa juuri koskaan ollut selvillä suurvaltojen johtojen perimmäisistä tai keskinäisistä ajatuksista.

 

 

Näiden tekijöiden hyvyyttä tai huonoutta on turha arvuutella, koska ne ovat vain havaittuja tosiasioita. Nyt koetun koronakriisin että Afganistanin jälkeen auttaisi niiden kotimaisten ja ulkomaisten päätösten tarkka analyysi kuten sekin, että pieni valtio pitäisi tärkeimpänä kysymyksenään, miten nyt havaittavat tekijät kohdentuvat sen omaan ympäristöön. Sitä auttaa myös Suomen historian realistinen uudelleen muistaminen osana suurvaltojen loppupelien todellisia päätöksiä. Sodat ja vallankumoukset ovat aina kansalaisille verisiä ja pahoja, mutta siihen rajoittuminen ei kerro kuka, mitä ja miksi niistä päättivät. Se taas on tarpeellista, jotta voisi ottaa oppia.

 

 

Kun uutta puolustusselontekoa lukee hyvällä tahdolla ja sillä silmällä, voi ehkä olla, että se saattaa olla tapahtumassa. Mutta aika näyttää.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tuomioiden vuoksi eilen oli jälleen esillä koululaisen surmaaminen. YLE:n uutiset oli kutsunut sen uutisointiin lapsiasiainvaltuutettu Elina Pekkarisen kommentoimaan asiaa. Viime kuukausien kymmenien ”syiden selvittämisen”, ”varhaisen puuttumisen”, ”sosiaalisten erojen” ”tieteelliset asiantuntijat” ovat olleet silmiinpistävä avuttomia uuden polven kiusaamisen, vihapuheen ja väkivallan kommenteissaan. Nyt Pekkarinen kuitenkin puhui väkivaltaisen kulttuurin ja viestinnän vaikutuksista ja lasten kasvattamisesta. Tähän eroon sisältyy suomalaisessa kulttuurissa kärjistyvä länsimaisen nykykulttuurin perusjännite.

 

 

Kesäkuun Anna -lehdessä Elina Pekkarinen sanoi mm.: ”Lapset imevät ympäristöstään vaikutteita. Me aikuiset olemme vastuussa siitä, että meillä on väkivaltaa ihannoiva viihdemaailma…” Ja kun muussakin viestinnässä on paljon samaa, ”Ei ole ihme, että lapset ja nuoret käyttävät väkivaltaa ja ajattelevat, että se on hyvä tapa saada kunnioitusta ja valtaa.”

 

 

Kysymys laajenevan sähköisen viestinnän väkivallan osasta arjen väkivallassa nousi Suomessa keskusteluun 1980 -luvulla, ja silloinen Yleisradion hallintoneuvosto sekä hallitus muistivat toimilupansa sivistystehtävän.

 

 

Järjestettiin seminaari tuon ajan ”asiantuntijoille”, jotka kuitenkin puolustelivat väkivaltaohjelmia. Heidän kärjessään oli professori Pertti Hemánus, jonka mukaan ”uusmoralisteille” ”… tv-väkivalta on hyvä vihollinen, jonka kimppuun ihmiset on helppo usuttaa ja samalla ohjata huomio pois keskeisimmistä yhteiskunnallisista ongelmista…. Kun käydään hyvää vihollista vastaan, edessä onkin vain ’todellisen’ pahan vihollisen kalpea haamu, yksinkertaistus, teerenkuva eikä teeri.”

 

 

Hemáuksen marxilaisen ajattelun mukaan kulttuuri heijastaa yhteiskunnan kapitalistista alarakennetta, joka on ensin kumottava, jotta kulttuurinen ylärakenne muuttuisi. Toisen tuolloisen ajan ja seminaarin ”tieteellisten asiantuntijoiden” pääteeman taustalla taas oli positivistisen tutkimusotteen lähtökohtana fyysisen luonnon ja ihmisen samanlaisuus - ja sen antamana vanhan valistuksen olettamus ihmisen luontaisesta hyväntahtoisuudesta, jota ei kulttuuri tai viestintä häiritse eikä saisi yrittääkään häiritä.

 

 

Noista lähtökohdista ”informatiivisen ohjelmapolitiikan” mukaisesti Yleisradion ja viestinnän tehtävänä olisi auttaa vallankumousta vieraannuttamalla yleisö kapitalistista perusrakennetta tukevasta ”porvarillisen hegemonian” sivistyshumanistisesta, kristillisestä ja sivistys-kansallisesta kulttuurista.

 

 

Tosiasiassa eurooppalainen ja suomalainen sivistyshistoria kuitenkin osoittaa, että juuri sivistyshumanistinen, kristillinen ja sivistyskansallinen kulttuuri ovat saaneet aikaan luonnontilasta sivistyvän riittävän viisaan ja hyveellisen vapaan ihmisen, joka pystyy rakentamaan hyvää omaa elää ja demokraattista yhteiskuntaa. Vastaavasti sivistystä ylläpitävän kulttuurin hajottamisesta taas on seurauksena ihmisen kielen ja mielen taantuminen henkilökohtaiseen villiytymiseen ja yhteiskunnan 1930 -luvun tragediaan asti.

 

 

Yleisradion hallintoneuvosto otti maaliskuussa 1987 urheasti kantaa, että ”Erityisesti on varottava tarjoamasta väkivaltaisia käyttäytymismalleja ja yleensäkin torjuttava laskelmoiva väkivalta ohjelmistossa… yhtiön ohjelmajohdon tulee asettaa ohjelmavalinnoissa etusijalle sisällöltään elämänmyönteiset ja ihmisarvoa korostavat sekä väkivallattomuutta tukevat ohjelmat.”

 

 

Tuossa vaiheessa 1970 -luvun akateemisen marxilaisen ja positivismin aallon voitto oli kuitenkin Suomessa jo toteutumassa, ja sitä täydensi juuri samana vuonna professori Erik Allardtin Tieteen päivillä johtama hyökkäys akateemikko G.H. von Wrightiä vastaan.

 

 

Uusi marxilainen ja positivistinen sukupolvi sai voimakkaan aseman pian uusia etikettejä käyttäen mm. yliopistojen viestinnän, kasvatustieteen ja oikeustieteen tiedekunnissa paljolti samaan tapaan kuin Lauri Hokkanen kertoo Taideteollisessa korkeakoulussa tapahtuneen. Suomalaisessa kulttuurissa vihakulttuurin sukupolven siirto toiselle tapahtui tunnetusti Kansallisteatterin ja Helsingin Sanomien Tuntemattoman sotilaan yhteishankkeessa, jossa perinteinen ryssä- ja luokkaviha yhdistettiin ja muunnettiin arvostetuksi osaksi uuden polven vihakulttuuria.

 

 

On tietenkin niin, että puhtaasti markkinaehtoinen viestintä vie omalla dynamiikallaan kilpailemaan suurista yleisöistä ihmisen väkeviin vihan, väkivallan ja seksuaalisuuden tarpeisiin vetoamalla. Mutta kun kulttuurista, yhteiskunnasta ja kasvatuksesta hävitetään ne kesyttänyt sivistyshistoria niitä hallitsevana voimana, lopputulos on nyt monissa länsimaissa ja kärjistyvänä Suomessakin näkyvän kaltainen.

 

 

Valtamedia syyttää usein sosiaalista mediaa nykyisistä ongelmista, mutta sen on syytä katsoa yleisöstä kilpaillessaan muille mallia antavaan peilikuvaansa, puhumattakaan perusteiltaan 1970 -luvun perintönä jo tiedostamattomasta ideologiasta vieraannuttaa yleisöä länsimaisesta sivistyshistoriasta ja sen suomalaisesta muodosta. 

 

 

Ylen vuoden 1987 seminaarin julkaisun esipuheeseen kirjoitin Ylen apulaisjohtajana, että ”Sähköisen viestinnän merkityksen kasvaessa on perusteltua käyttää tutkimuksessa myös sellaisia lähestymistapoja, joissa viestintä ja sen muodostama kulttuuri nähdään yhä painavammin myös yhteiskuntaa selittävänä eikä vain selitettävänä muuttujana.”

 

 

Kun näiden vuosien jälkeen nyt kuulee tämän toiveen toteutuneen lapsista ja nuorista huolta kantavan lapsiasiainvaltuutettu tohtori Elina Pekkarisen käytännön johtopäätöksiin asti, on paikallaan kiittää häntä. Samalla on paikallaan toivoa, että uusi tutkijapolvi on jo laajemminkin aloittanut niin paljon pahaa aiheuttaneiden koulukuntien korvaamisen ihmisen ontologiaa eli todellisuutta ja mahdollisuuksia huomioon ottavilla metodeilla, sivistyksellä ja viestinnällä.