Blogi

 

Helsingin Sanomien pääkirjoitus- ja mielipidetoimituksen esimies Saska Saarikoski on lähettänyt 25. syyskuuta ”Suomen kääpiöt vai jättiläiset ?” blogin kirjoittajalle seuraavan viestin.

 

 

Hei, luin blogisi. Etkö oikeasti tajunnut, että minun nimiini laittamasi mielipide oli meidän "muut lehdet" -pätkän otsikko ko. Mantilan pääkirjoituksesta. Muut lehdet ei tietenkään edusta HS:n linjaa vaan niiden muiden lehtien. Kirjoitimme aiheesta kyllä omankin tekstimme, jonka johtopäätös oli kyllä ihan toinen. https://hs.fi/paakirjoitukset/art-2000006643495.html. Odotan kiinnostuneena, miten korjaat asian blogissasi ja millä sanoilla pyydät anteeksi virhettäsi.

 

 

 

Blogin kommentti

 

Blogi tuo esiin havainnon, että kansainvälisen tilanteen muuttuessa myös Suomen ulkopoliittisen keskustelun kenttä on hahmottumassa uudelleen. Siihen liittyen blogi ei tarkastele pääkirjoituksen linjaa vaan toimituksen päätöstä tehdä näkyvä ja kärjistetty nosto, jossa oman perustellun linjansa mukaisesti toimineesta kolmesta europarlamentaarikosta käytetään erityisen halventavaa kieltä. Vapaan tiedonvälityksen oloissa on paikallaan arvioida myös Helsingin Sanomien journalistisia ratkaisuja osana kansallista keskustelua.

 

Risto Volanen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Euroopan parlamentissa äänestettiin Aleksei Navalnyin murha­yritystä koskevasta päätös­lauselmasta. Suomalaiset euro-parlamentaarikot Eero Heinäluoma, Mauri Pekkarinen ja Miapetra Kumpula-Natri lukivat koko pitkän tekstin. He havaitsivat, että erilaiset lobbyt olivat saaneet siihen ujutettua paljon muutakin kuin itse asian - kuten Itämeren lähes valmiin toisen kaasuputken Nord Stream 2:n kieltäminen, Venäjän eristäminen ja sulkeminen pois kansainvälisistä järjestöistä sekä laaja ohjelma EU:n tuesta Venäjän oppositiolle maan sisällä sekä mm. rahoittama samaan tähtäävä yliopisto jossakin EU maassa. Niinpä nämä suomalaiset mepit ilmoittivat tuomitsevansa Navalnyn murhayrityksen, ja äänestivät ylimääräisten kohtien vuoksi tekstistä tyhjää.

 

 

Uuden päätoimittajansa Markku Mantilan Ilkka-Pohjalainen kommentoi: ”Sen kerran kun EU ei ollut poliittinen kääpiö, suomalaiset poliitikot olivat.” Uuden artikkelitoimituksensa päällikön Saska Saarikosken Helsingin Sanomat laittoi paremmaksi: ”Venäjän kovistelusta pidättäytyneet suomalaismepit tekivät itsestään poliittisia kääpiöitä.”

 

 

Samaan aikaan ulkopolitiikan uuden polven tutkijoista professori Hiski Haukkala on julkaissut kirjansa ”Suuren pelin paluu, Suomen tulevaisuus yhä vaarallisemmassa maailmassa” ja ulkopoliittisen Instituutin johtaja Mika Aaltola on hiljakkoin julkaissut ”Poutasään jälkeen” sekä (suomennettuna) ”Demokratian haavoittuvuus ja autokraattinen sekaantuminen: Thukydideen jyrkänne ja huonompaan suuntaan vievä geopoliittinen kilpailu.”

 

 

Näin on Suomeen muodostunut kolme ulkopoliittisen ajattelun ikäluokkaa.

 

 

Mauri Pekkarinen ja Eero Heinäluoma olivat itse mukana kylmän sodan loppuvaiheissa ja sen selvittelyissä, ja tietävät hyvin kyseessä olleen todellinen Neuvostoliiton ja länsivaltojen kamppailu ilman aseita, mutta ydinaseiden ja massiivisten armeijoiden uhkaamana. Heidän ikäluokkansa myös tietää, että viime sodan loppuvaiheissa Yhdysvallat ja Englanti jättivät Suomen Neuvostoliiton etupiiriin sekä enemmänkin, ja sen jälkeen Suomi pystyi hoitamaan asiansa erittäin hyvin omien etujensa mukaisesti. He ovat myös ikäluokkaa, joka muista maista poiketen suuren laman keskelläkin päätti pitää maamme puolustusvoimat kunnossa nähden tulevaisuuden, jossa kylmän sodan voittajien ylivoima hiipuu. Silloin suurvaltojen uusi keskinäinen voimapolitiikka nostaisi jälleen arvoonsa kaiken sen, minkä avulla pieni Suomi on historiansa aikana selvinnyt.

 

 

Yksi osa Suomen selviytymishistoriaa on ollut käyttää omaa järkeä ja olla olematta yllytyshullu.

 

 

Nyt kun Heinäluoma ja Pekkarinen yhdessä yksityiskohdassa toimivat tämän mukaisesti, seuraavan ikäluokan Markku Mantilan ja Saska Saarikosken toimitukset leimasivat heidät ”poliittisiksi kääpiöiksi”. Se pyrkii halventamaan maan kokeneimpia parlamentaarikkoja ja olemaan varoituslaukaus, ettei kukaan muu poikkeaisi Mantilan-Saarikosken linjalta. Sen mukaan länsi voitti kylmän sodan, ja koska Suomi kuuluu länteen Venäjälle on annettava aina selkään muiden mukana.

 

 

Ongelma vain on se, ettei Venäjä vastoin odotuksia mennyt nurin, ja se on nyt liittoutumassa tai paremminkin pakotettu liitoutumaan historiallisen suurella voimalla nousevan Kiinan kanssa. Muualla maailmassa uusi todellisuus alkaa tunkeutua jo valtamediaankin, mutta suomalaiset kollegat ovat jälleen kierroksen jäljessä. Suomen ja Pohjois-Euroopan nyt hahmottuvan geopoliittisen todellisuuden tunnistaminen on kuitenkin meilläkin alullaan, mistä kertovat sattuvasti myös Haukkalan ja Aaltolan kirjojen nimet, ”Poutasään jälkeen” ja ”Suuren pelin paluu”.

 

 

Tässä tai muutenkaan ei ole tarvetta tulkita Aaltolan ja Haukkalan realismin töitä, ne puhuvat puolestaan. Ja vaikka ei yhtyisikään niiden moniin yksityiskohtiin, oman ikäluokkani kannalta tuntuu helpottavalta, että Mantilan ja Saarikosken ikäluokan jälkeen maahan on noussut ulkopoliittisen ajattelun jatkajia, joilla on jalat maan kamaralla ja vieläpä kotimaisella – siis samalla kuin Eero Heinäluomalla, Mauri Pekkarisella sekä uuteen ikäluokkaan jo valmiiksi kuuluvalla Miapetra Kumpula-Natrilla.

 

 

Kun kerran kielikuvat otettiin käyttöön, Suomen poliittiset jättiläiset löytyvät nyt Euroopan parlamentista sekä muutamasta tutkimuslaitoksesta, ja kärryiltä pudonneet jostakin muualta.

 

 

Nykyistä koulukiusaamisen keskustelua seuratessa tulee esiin, ettei nykyinen kasvatus- tai sosiaalitieteellisen koulutuksen saanut poliittinen ja hallinnollinen eliitti kerta kaikkiaan ymmärrä lapsen ja ihmisen sisäistä kasvua ja kehitystä sivistymisenä. Ongelmia, ratkaisuja ja mahdollisuuksia etsitään lapsen ja ihmisen ympäriltä, kun ne ovat hänen sisällään.



Suomessa nykyajan sivistyksen ja sivistyspedakogiikan keskeisiä hahmoja ovat olleet Reijo Wilenius ja Seppo Niemelä. Kumpikin olivat läheisiä, ja opiskelujen aikaisessa vaiheessa Wilenius tarjosi filosofian opettajana mahdollisuuden irrottautua Suomessa valtavirraksi tulleista positivismista ja marxilaisuudesta. Wileniuksen muistaminen on myös johdanto eurooppalaiseen ja suomalaiseen sivistyshumanismiin.

  

 

Reijo Wilenius edusti ja jatkoi hienointa eurooppalaista ja suomalaista sivistyshistoriaa, ja tarjosi näin omalle ikäluokalleni mahdollisuuden saada siihen elinvoimaisen yhteyden.

 

 

Kävin Jyväskylän Lyseon alemman keskiluokan lapsena ja koin omakseni sen isänmaallisesti sävyttyneen sivistyshumanismin, jonka juuret olivat snellmanilaisessa, klassisessa ja luterilaisessa perinteessä.

 

 

Tullessani syksyllä 1964 opiskelemaan Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan kohtasin toisaalta vanhan oikeistohenkisen akateemisuuden ja toisaalta nopeasti etenevän mm. Erik Allardtin edustaman positivistis-teknokraattisen maailmankuvan. Sitä seurasi sitten marxilaisuus, joka levisi ikäluokkani opiskelijoiden keskuudessa kulovalkean tavoin toisaalta äärivasemmiston ja toisaalta äärioikeiston kodeista tulleista opiskelijoista käsin.

 

 

Ajan aatteiden paineissa etsin osaltani aatteellista ratkaisua, ja sen perusteet antoi filosofian vt. professorina toiminut Reijo Wilenius. Kuuntelin hänen luentojaan ja yhteyttä välillämme vahvisti hänen tulonsa Teiniliiton kuraattoriksi ja minun puheenjohtajaksi vuonna 1966. Tuona kesänä Wilenius vieraili Teiniliiton kesäkurssilla ja toi filosofian opinnot aloittaneelle puheenjohtajalle lainaksi Peter Winchin ”The Idea of Social Science and its Relation to Philosophy”.

 

 

Kävelimme pimenevässä elokuun illassa pitkään, ja hän kertoi havainnoistaan yhteiskuntafilosofian uudesta aallosta. Siihen kuuluivat myös Charles Taylor, Ludwig Wittgenstein, G.E.M. Anscombe William Dray ja G. H. von Wright, joka oli julkaissut Psykologia-lehdessä artikkelin ”Käyttäytymisen selittämisestä”. Se siis tapahtui ennen von Wrightin filosofista murrosta, ja myöhemmin ymmärsin, että Wileniuksella oli filosofina von Wrightin voluntaristinen eli sivistyshumanistinen katsomus jo ennen von Wrightiä.

 

 

Tilasin Winchin kooltaan pienen kirjan ja pidin sitä vuosia salkussani kerratakseni usein sen vapauttavalta tuntuvaa wittgensteinilaisia ajatuksia kielen ja sosiaalisen todellisuuden suhteesta: ”Maailma on meille, mitä käsitteemme siitä ovat". Mutta myös me itse olemme itsellemme, mitä käsitteemme itsestämme ovat, ja se on keskeistä ihmisyyden kehittymisessä eli sivistymisessä ja taantumiseessa. Se tarjosi perustan myös ajan pääsuuntausten ideologiakritiikille, ensin positivistiselle ja pian marxilaiselle.

 

 

Kevätlukukaudella 1967 Wilenius luennoi J.V. Snellmanin psykologiasta. Siinä korostui ajatus ihmisen yleisinhimillisestä ja henkilökohtaisesta sivistymisestä vapaaksi toimijaksi, siis irrottautumisesta luontoon kuuluvista välttämättömyyksistä eli sen kausaaliketjuista.

 

 

Syyslukukaudella 1967 Wileniuksen aiheena oli politiikan filosofia, jossa korostuivat Ludvig Wittgenstein ja em. von Wrightin artikkelin sen kirjoittajaa ennakoinut tulkinta. Kun von Wright sitten piti 1970 esitelmän ”Tieteen filosofian kaksi perinnettä” ja seuraavana vuonna julkaisi ”Explanation and Understanding” -teoksensa, olin valmiiksi wrightiläinen. Kirjoitin niiden pohjalta Wileniukselle pro gradun, lisensiaattityön ja väitöskirjan.

 

 

Kehitin filosofian tutkimuksissani von Wrightin praktista syllogismia Wileniuksen hengessä voluntaristiseen eli tahdon vapautta perustelevaan suuntaan. Samaan aikaan Suomen akateeminen valtavirta kuitenkin palasi positivismin ja realismin sekä marxilaisuuden pohjalta siihen, mistä von Wright Ludwig Wittgensteinin muotoilemana oli pyrkinyt eroon: ”Filosofit näkevät jatkuvasti tieteen metodit silmiensä edessä. Tämä tendenssi on metafysiikan todellinen lähde ja johtaa filosofin todelliseen pimeyteen”.

 

 

Sama modernin ajan monistisen eli vain fysiikkaan perustuvan metafysiikan ja sivistyshumanismin ristiriita oli tullut aikaisemminkin esiin monin tavoin, mm. vuoden 1961 C.P. Snown teoksessa Kaksi kulttuuria sekä ns. Hempel–Dray-debatissa ihmis- ja yhteiskuntatieteiden metodista.

 

 

Lyseolaisen isänmaallisesti sävyttyneestä humanismista lähtien olin näissä debateissa asennoitunut humanistiselle puolelle. Sille lähtökohdalle Wileniuksen tunnistama yhteiskuntafilosofian uusi aalto antoi lisää perusteita ja lopulta erityisesti juuri von Wrightin vuoksi tietynlaista vuorenvarmuutta – jota sitten tarvittiinkin. Minulle Wilenius oli aina Aristoteles-Snellman-Wittgenstein-von Wright perinteiden filosofian professori.

 

 

Ajan ”Hempel–Dray”-debatti koski sitä, riittääkö perusteiltaan luonnontieteellinen menetelmä ihmisten tutkimisessa. Jouduin odottamaan eläkepäiviin osoittaakseni, että päätösten ymmärtämisen pohjalta historian tutkija saa paremman kokonaiskuvan esimerkiksi Suomen itsenäistymisen alkuvaiheista kuin temaattis-positivistiselle tai marxilaiselle lähestymistavalle on mahdollista. Tältä perusteiltaan von Wrightin ja Wileniuksen käytännöllisen filosofian metodiselta pohjalta kirjoitin sitten kaksi teosta ("Suomen synty" ja "Nuori Suomi"), jotka tutkivat Suomen ja Euroopan poliittista historiaa vuosina 1789–1922.

 

 

Politiikka oli kiinnostanut jo kouluajoista, ja opiskelemaan tultuani etsin useita vuosia intensiivisesti puoluetta, joka olisi lähimpänä lyseolaisen yhteiskunnallista sivistyshumanismia ja sitten löytämääni eurooppalaisen yhteiskuntafilosofian uutta humanistista aaltoa. Lopulta liityin syksyllä 1967 Keskustaan, jonka Urho Kekkonen myös sopi minulle. Siitä kehittyi alkiolais-kekkoslainen ”Vihreä aalto”. 

 

 

Keskustan opiskelijajärjestön ja nuorisojärjestön johto oli kuitenkin tuolloin k-linjaa, joka vaati nöyrää kuuliaisuutta sen johtaville edustajille puolueessa. Useimpien mielestä aika oli ajanut Santeri Alkion ohi, ja monien mielestä oli sitouduttava yleisdemokraattiseen rintamaan kommunistien ja sosialidemokraattien kanssa. Edistyksellistä oli seurailla positivistis-teknokraattista sosialidemokratiaa ja vähitellen myös marxilaisia.

 

 

Osaltani perustelin – Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kreikkalais-roomalaista ja kristillistä ”humanitasta” yhdistävästä ihmisyys-aatteesta tulleen – alkiolaisen ihmisyysaatteen olevan osa samaa eurooppalaista humanistista traditiota kuin Wittgensteinin, von Wrightin, Winchin ja Wileniuksen humanistisen sosiaalifilosofian uusi aalto. Maahengestä lähtenyt ympäristöajattelu taas oli ennakoinut von Wrightin ajattelua, jonka hän jatkossa konkretisoi maapallon ekosysteemiä vaarantavan modernin teollis-urbaanin teknosysteemin kehityssuunnan kritiikiksi.

 

 

Pieni joukko aavisti nuoren keskustan laajan kentän jatkuvan alkiolaisuuden ja päätti taistella itsenäisen alkiolais-kekkoslaisen linjan puolesta – tuli mitä tuli. Edessä oli vuosien rankka kamppailu, jota en olisi kestänyt ilman Reijo Wileniuksen alkuun auttamaa vuorenvarmuutta ihmisyysaatteen paikasta osana parasta ihmiskunnan ja Euroopan sivistyshistoriaa. Ja paradoksaalisesti tämän päivän maailman haasteet kertovat Reijo Wileniuksen ja G.H. von Wrightin olleen 1970-luvulla puoli vuosisataa aikaansa edellä.

 

 

Tämä kaikki on tietenkin vain pienen pieni osa Reijo Wileniuksen pitkän ja laajan elämäntyön vaikutuksista, mutta osaltani se on peruste liittyä kaikkiin niihin, jotka muistavat suurta suomalaista, eurooppalaista ja yleisinhimillistä sivistyshumanistia.

 

 

Miten tuota sivistyshumanismia voi luonnehtia? Reijo Wileniuksella siihen liittyi keskeisesti Rudolf Steinerin filosofia. Steiner ei koskaan tullut minulle läheiseksi, mutta sen sijaan Wilenuksen luentojen wittgensteinilaisesta ”yhteiskuntafilosofian uudesta aallosta” suuntansa saanut filosofian harrastus vei Aristoteleen sekä Platonin oppilaan Isokrateen ”paideian” sekä siitä oppineen Ciceron ”humanitaksen” kautta tutustumaan myös kirkkoisä Augustinuksen ja Martti Lutherin teologiaan.

 

 

Kaikille näille on yhteistä ymmärtää, että nykyajan liberaalin demokratian perustana oleva ja sen edellyttämä vakaasti viisas, eettinen ja vapaa ihminen on pitkän sivistyshistorian tulos, ja sellaisena hän myös hauras taantumaan kuten uuden ajan historia ja tämäkin päivä kertovat. Positivistis-teknokraattinen ja marxilainen ajattelu sanovat, että lapsen vihapuheen, kiusaamisen, väkivaltaisuuden  ongelmat ratkeavat "varhaisella puuttumisella" erilaisiin ulkoisiin tekijöihin. Sivistys sanoo, että peruskysymys on eettisen sivistyshitorian saavustusten omaksi käsittäminen ja soveltaminen elämään tässä päivässä.  

 

 

Siksi jokaisen sukupolven on ymmärrettävä omakseen omassa luonnollisessa kielessä ja siis psyykessään oleva eurooppalainen ja suomalainen sivistyshistoria ja pidettävä se elävänä omassa ajassaan, jotta ihmisyyden taantumiselta voidaan välttyä. Reijo Wilenius teki sen osaltaan, ja siksi hänen filosofisen ja pedakogisen elämäntyönsä tunteminen ja arvostaminen merkitsee rohkaisua uudelle sukupolvelle jatkaa sivistyshistoriaa ja torjua sitä vastaan suuntautuvat kulttuuritaantumuksen hankkeet.

Osaltani olen Hiski Haukkalan haastattelujen ja kirjaesittelyiden perusteella kommentoinut häntä sanoen liittyväni ulkopoliittiseen realismiin, vaikka tietenkin monista konkreettisista kohdista on syytä keskustella.
 
 
Haukkalan Mtv3:lle antaman haastattelun perusteella hän näyttää nyt kuitenkin argumentoivan presidentti Niinistön aikaisemmin esittämän ulkopuolisen "NYRKKI" -mallin puolesta, joka sotkisi koko järjestelmän nykyisestäänkin. Sen sijaan, on välttämätöntä kehittää siviilikriisien johtamijärjestelmää nykyisen Perustuslain sekä Vanhasen I hallituksen vuoden 2004 tsunamin pohjalta kehittämän ja päättämän mallin mukaisesti. Näistä syistä on paikallaan vielä palata tämän kriisin tapahtumiin ja kokemuksiin.
 
 
Alkuvaikeuksien jälkeen koronakriisin johtaminen saatiin keväällä varsin hyvin hallintaan, mikä näkyi myös silloisista hyvistä tuloksista sekä itse terveydessä että taloudessa. Silloin Suomessa selvittiin sekä viruksen että talouden osalta erinomaisesti maailman kärjessä.
 
 
Alkuongelmien taustalla oli Suomen nykyisen kriisijohtamisen malli, joka perustuu siiloutuneiden viranomaisten erityislainsäädännön, perustuslain säädöksiin sekä valmiuslakiin päällekäisyyksineen. Mutta ensimmäisten vakavien Vantaan lentokentän koordinaatio-ongelmien jälkeen hallitus vahvisti käytännössä otettaan perustuslain pääministerille ja valtioneuvostolle antamin valtuuksin. Jatkossa avuksi otettiin Valmiuslaki.
 
 
Keskikesän jälkeen on taas tullut vaikeuksia kuten ristiriitaisia ohjeita ja materiaalin puutteita. "Suvantovaiheen" aikaa ei käytetty materiaaliseen ja toiminnalliseen toiseen aaltoon varautumiseen. Sairastuneiden määrä on jälleen nousussa, ja ulkomainen kehitys ennakoi riskein lisääntymistä. Jonkin aikaa syy suvantovaiheen jälkeisiin ongelmiin oli epäselvä, mutta SDP:n puoluekokouksessa pääministeri Sanna Marin kertoi kriisijohtamisen uudesta vaiheesta lähtökohtana suppea tulkinta hallituksen kriisijohtamisen juridiikasta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista.
 
 
Hallitus on palannut paljolti aivan alun toimintamalliin eli tavanomaiseen toimivaltaisten viranomaisten järjestelyyyn, jossa kukin kymmenistä viranomaisista ja 12 ministeriöstä toimii ja viestii kansalaisille varsin itsenäisesti ja oman harkintansa mukaan toisten kanssa neuvotellen.
 
 
Tästä perustuslain ja muun lainsäädännön tulkinnasta olen osaltani eri mieltä. Perustelen sitä vuoden 2004 tsunamin ennakkotapauksella, jossa pääministerin johdolla keskitetysti toteutettiin kansainvälisessä vertailussa yksi nopeimmista ja tehokkaimmista pelastushankkeista. Siihen oikeuskansleri Paavo Nikulalla tai millään muulla oikeuviranomaisella ei ollut huomauttamista.
 
 
Näin koronakriisin perusongelmaksi tulee jälleen kriisijohtamisjärjestelmän tulkinnanvaraisuus, hallintojuristit sekä reviirejään vartioivat toimivaltaiset viranomaiset.
 
 
Tässä tilanteessa oli perusteltua käynnistää jo menossa olevan kriisin aikana selvitys nykyisessä järjestelmässä havaituista ongelmista ja sen korjaustarpeista. Kansalaisten turvallisuuden kannalta on välttämätöntä, että se johtaa koko kriisijohtamisjärjestelmän ja sen yksiselitteisen juridiikan uudistaminen nykyaikaa vastaavaksi. Kummankin osalta se merkitsee, että toimivaltaisen siiloviranomaisen ja Valmiuslain väliin saadaan selkeä toimintatapa, jolla johtamisen tasoja voidaan tarpeen mukaan joustavasti nostaa pääministerin ja valtioneuvoston alaisessa rakenteessa.
 
 
Toinen siviilikriisien johtamisen perusasia on johtaa ennakoivasti jo ennakoinnista tai viimeistään oireiden alkaessa, eikä jäädä odottamaan tilanteen huononemista ja reagoida siihen. Vastaavasti on lähdettävä siitä, että hallintojuridiikan tehtävänä on toiminnan suuntaaminen ja tukeminen eikä sen estäminen.
 
 
Oleellista on, ettei nykyaikainen siviilikriisien johtaminen ole joko-tai valintaa itsenäisten hallintosiilojen ja Valmiuslain välillä, vaan kymmenien julkisten ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden tavoitteellinen koordinaatio tehdään johtamisen tasoa tarpeen mukaan nostaen yksittäisistä viranomaisista aina pääministerin johtamaan valtioneuvostoon asti. Ja jos asiaan liitty Tasavallan presidentin toimivaltaan kuuluvaa ulkopolitiikkaa, myös UTVA:aan.
 
 
Tšernobylistä alkaen Suomessa on käyty sama keskustelu kriisijohtamisjärjestelmän vahvuuksista ja ongelmista - ja kriisin jälkeen unohdettu koko asia. Niin tehtiin myös vuoden 2004 tsunamin jälkeen, jolloin maahan ensin kehitettiin Vanhasen hallituksen aikana kansainvälisesti katsoen nykyaikaisinta kärkeä oleva kriisijohtamismalli - mutta perinteiset turvallisuus- ja siiloviranomaiset sitten kaatoivat sen.
 
 
Nyt uudelleen alkavalla keskustelulla on se hyvä puoli, ettei asia pääse unohtumaan kuten aina ennen. Siviilikriisien johtamisjärjestelmää on todellakin uudistettava. Mutta se voidaan tehdä ja kansalaisten turvallisuuden vuoksi tuleekin tehdä nykyisen Perustuslain pohjalta nykyistä lainsäädäntöä kehittäen sekä siviilikriisien johtamisen erityiskyspiirteitä suomalaiseen hallintokäytäntöön soveltaen.
 
 
---------------------- 
 
Seuraavassa lyhyt esitys kriisijohtamismallista: TÄSSÄ
 
Seuraavassa laajempi esitys kriisijohtamisesta: TÄSSÄ
 
Seuraavassa esitys Suomen Perustuslain mukaisesta ulkopolitiikan johtamisjärjestelmästä: TÄSSÄ
 
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vanhan Rooman romahduksen jälkeen Euroopan historia alkoi paavin ja keisarin kamppailulla, kumpi johtaa Eurooppaa ja yhdistää sen. Lopulta seurauksena oli protestanttien kapina kumpaakin vastaan. Sen jälkeen samaa ovat yrittäneet kerran Ranska ja kaksi kertaa Saksa, joka – kuten Henry Kissinger sanoo – teki virheet yrittäessään aseiden voimalla. Samaan tavoitteeseen olisi päässyt antamalla talouden kasvaa ylivoimaiseksi.

 

 

Toisen maailmansodan jälkeen otettiinkin opiksi. Saksa ja Ranska päättivät yrittää yhdessä, ja niiden vedossa perustettiin nykyinen Euroopan Unioni. Sen säännöt tehtiin edistämään jatkuvaa samanlaistumista, mutta myös vähentämään jäsenmaiden pelkoa joutua vastuuseen toisten veloista tai komission itsenäisestä vallasta verotusoikeuden tai lainanoton avulla.

 

 

Alkuvaiheiden jälkeen EU:n kehitys on sitten seurannut Saksan historiaa. Suurimman jäsenvaltion asemaa vahvistivat edelleen yhdistyminen ja Itä-Euroopassa avautuneet mahdollisuudet. Pääkaupunki siirrettiin vanhaan painopisteeseen Berliiniin, ja EU:ta sekä Natoa laajennettiin. Venäjä taklasi 2014 Ukrainassa, jolloin liittokansleri Merkelille oli hetken tarjolla ulkopoliittinen johtajuus. Hän siirsi kuitenkin pallon presidentti Obamalle, joka sopi presidentti Putinin kanssa Euroopan yli uuden kontaktilinjan.

 

 

Saksalle oma yhdistyminen oli kallis operaatio, mutta avuksi tuli euro. Euroopan heikkojen talouksien tultua samaan valuuttaan Saksan devalvoitunut maksuväline johti viennin ja vaihtotaseen voimakkaaseen kasvuun. Maan pankkeihin tuli rahaa ja sitä lainattiin muille euromaille rahoittamaan tuontia Saksasta. Kun näin velkaantuneiden maiden eurokriteerit kävivät ahtaiksi, niitä katsottiin Berliinissä, Pariisissa ja Brysselissä läpi sormien.

 

 

Seurauksena oli eurokriisi, jota solidaarisuuden nimissä komennettiin maksamaan myös sovittujen sääntöjen mukaan eläneet jäsenvaltiot kuten Suomi. Samaan aikaan Saksan vaihtotaseen ylijäämä nousi 150 miljardista eurosta ja 280 miljardiin eli vuosittain 7-8 prosenttiin BKT:stä. Suomessa lukittu euro ja työmarkkina ovat johtaneet vuosikymmeneksi tavaraviennin kasvun pysähtymiseen ja vuosittain 2-4 prosentin vaihtotaseen alijäämään BKT:stä. Samaan aikaan joustavaa kruunuaan käyttävässä Ruotsissa BKT on kymmenen vuoden aikana kasvanut yli kaksi kertaa enemmän kuin Suomessa.

 

 

Ensimmäisenä hermostui Englanti. Se pysyi pois eurosta, ja vetäytyy nyt unionista.

 

 

Ukrainan kriisissä länsi oli yhtenäinen vastatessaan Venäjälle pakottein, mutta presidentti Trumpin kausi aloitti käänteen. Kiinteistöbisneksen taustasta laskee melko helposti EU:n järjestelmän suosivan Saksaa Yhdysvaltojen teollisuuden kilpailijana kuten myös sen, että sen kansantalouden 8 prosentin vuotuisesta ylijäämästä pitäisi hellitä melko helposti yksi prosentti lisää Naton edellyttämiin armeijan kustannuksiin.

 

 

Presidentti Trumpin aikana Yhdysvallat on lyönyt kiilaa Euroopan ja Englannin väliin kuten myös Euroopan ja Venäjän väliin. Yhdysvaltojen voi havaita rakentavan erityisten kumppaneiden käytävää Jäämeren, Pohjolan, Baltian ja reunavaltioiden kautta Mustalle merelle. Sillä suunnalla taas Turkki on ottamassa tavoitteekseen vanhan Ottomaanien valtakunnan etupiirin ja etenee Välimeren etelärannalla jo Libyan tasolla.

 

 

Berliinistä katsoen Saksa kuten Eurooppa on nyt globaalisti siinä lännen ja idän välisessä motissa, josta Bismarck aikoinaan turhaan varoitti Wilhelm II:sta. Saksa on viime aikoina pyrkinyt rakentamaan yhteyksiä Kiinaan, ja se on lehtitietojen mukaan etsinyt kontaktia myös Venäjään, jolla kuitenkin on perinteiseen tapaan aikaa odottaa muitakin tarjouksia.

 

 

Ranska puolestaan on aina pitänyt itseään suurvaltana, jota EU:n tulisi tukea Euroopan voimien kokoajana ja käyttäjänä. Sitä on kuitenkin näihin aikoihin asti jarruttanut Saksan pidättyvyys tällaiseen ”liittovaltio” -kehitykseen sekä lojaali kiinnittyminen Yhdysvaltoihin erityisesti ydinasesuojan ja Naton vuoksi. Pariisissa puolestaan on jo de Gaullen ajoista ollut tavoitteena sekä Euroopan autonomia suhteessa Yhdysvaltoihin että suora yhteys Venäjään, nyt presidentti Macronin sanoin kumppanuutena Atlantilta Vladivostokiin.

 

 

Muutenkaan maailma ei ole rauhoittumaan päin. Yhdysvaltojen sisäinen kuohunta realisoituu ulkoiseksi epävarmuudeksi. Kiinan ja Yhdysvaltojen konflikti eskaloituu Etelä-Kiinan merellä. Venäjä etenee Lähi-Idässä ja Kiina länteen kärjen osalta juuri sovitussa kumppanuudessa Iranin kanssa.

 

 

Berliini, Pariisi ja Bryssel kohtasivat koronakriisin juuri pohtiessaan näitä kärjistyviä geopoliittisia haasteita. Johtopäätös oli massiivinen elvytyspaketti ja sen varjolla ja sen tueksi EU:n muuttaminen Ranskan pitkään toivomaan ja nyt täyskäännöksen tehneen Saksan haluamaan suuntaan.

 

 

EU:n neuvoston elvytyspaketin juridisista ja taloudellisista yksityiskohdista on tarpeen keskustella. Kuitenkin jokainen EU:ta tunteva tietää, että Saksan, Ranskan ja komission vaatiessa EU:n juristit ja useat jäsenmaiden EU -juristit löytävät aina EU:n säädöksistä jonkun pykälän, jota tulkitsemalla kolmikon tahto voidaan toteuttaa. Niin kävi nytkin mutkilla ja vauhdilla, joissa Suomen järjestelmä vaivoin pysyi mukana, jos pysyi.

 

 

Jokainen EU:ta tunteva myös tietää, että tämäkin ennakkotapaus eli komission hallinnoima EU:n oma verotus ja lainanotto avaavat tien, jota pyritään kulkemaan myös jatkossa. On kyllä sanottu, että elvytyspaketin päätösprosessi korosti jäsenmaiden neuvostoa, mutta asian kummankin puolen yhdistäen kokonaiskuva on nyt Saksan ja Ranskan komission avulla lujittuva Euroopan hallinta.

 

 

Käytännössä pieni jäsenmaa Suomi ei voi yksin paljoa vaikuttaa tähän kehitykseen, josta se ei myöskään voi hypätä pois sen enempää kuin muustakaan Euroopan historiasta viimeisen 1000 vuoden aikana. Tältä osin perussuomalaisten nykyinen puhe on kuin yrittäisi selvitä talvisodasta ilmoittamalla, ettei olla siinä mukana. Kansallisten vaikutusmahdollisuuksien maksimointia voi auttaa luopumalla myös kuvittelemasta itseään suuremmasta arvojohtajasta sekä keskittymällä olennaiseen.

 

 

Eurooppa ja Suomi tarvitsevat aivan varmasti Euroopan sekä elvytyksen että geopoliittisen herätyksen, mutta ne on tehtävä kestävällä tavalla.

 

 

Nyt Saksa, Ranska ja komissio eivät ottaneet opiksi eurokriisin hoidosta, vaan laittoivat jälleen myös asiansa hoitaneet pienet pohjoiset jäsenvaltiot maksamaan oman hallintansa laiminlyöneiden jäsenvaltioiden ja sitä hyödyntäneiden Saksan ja Ranskan laskuja. Lisäksi Puolan ja Unkarin suuri osuus elvytyspaketista on selkeästi yritys kilpailla näiden reunavaltioiden suosiosta Yhdysvaltojen kanssa.

 

 

Saman mallin toistuminen jälleen ei ainakaan lisää etelän ja idän nuorten demokratioiden taloudellista vastuunottoa itsestään, mutta se on myös kansalaistensa oikeustajun vastaisena vaarallinen vakaille pohjoisille demokratioille. Tämän ymmärtäminen ja vakavasti ottaminen on myös Saksan, Ranskan ja komission etu.

 

 

Esimerkiksi Suomessa kuluneen vuosikymmenen aikana kokonainen ikäluokka perinteisten demokraattisten puolueiden uuden sukupolven johtajia on joutunut väistymään puolustettuaan EU:n johtavien valtioiden sanelemaa politiikkaa maksaa muiden laskuja. Kun taakkoja jaetaan, on lähtökohdaksi otettava, kuka niihin johtaneesta politiikasta on hyötynyt. Velkamaiden alijäämä on Saksan ylijäämää. Esimerkiksi tämän elvytyspaketin 750 miljardia euroa on samaa suuruusluokkaa kuin Saksan kansantalouden ylijäämä kolmen viimeisen vuoden aikana.

 

 

Koko EU:n järjestelmä on rakennettu niin, että hiljaisuus tulkitaan tyytyväisyydeksi. Siksi Suomen avoimen Saksa, Ranska ja komissio -suhteen rinnalla avoin yhteistyö samassa asemassa olevien jäsenmaiden kanssa on nyt entistäkin tärkeämpää. Samalla on paikallaan sanoa, että myös päällä olevan kotimaisen euro-työmarkkina -lukituksen selvittäminen tavalla tai toisella on samaa suuruusluokkaa oleva elinkysymys.

 

 

Nyt valittu EU:n suunta tulee vaikuttamaan voimakkaasti kaikilla aloilla. Suomelle yksi tärkeä ja monimutkainen asia on turvallisuuspolitiikka. Jos Saksa ja Ranska todella seuraavat nyt viitoittamaansa linjaa, ne joutuvat muodostamaan Euroopalle Yhdysvaltojen ja Venäjän kanssa vertailukelpoisen ja hallitsemansa sotilaallisen voiman. Siihen liittyy runsaasti vaikeita kysymyksiä.

 

 

Miten järjestetään sen suhde Natoon? EU:n Nato -jäsenmaat eivät ole halunneet tähän mennessä Naton ulkopuolella tai sisällä sovittaa yhteen ja yhteiseen johtoon armeijoitaan, perimmiltään toistensa vuoksi – mukaan lukien Saksan, jonka geopoliittisesti merkittävä varustautuminen mullistaisi tilanteen myös Euroopan sisällä.

 

 

Oman kysymyksensä on Euroopan ydinasepelote, jossa Saksa on halunnut tähän asti nojata mieluummin Yhdysvaltoihin kuin Ranskaan. Suomessa turvallisuuspolitiikan sisäpiiri on jo pohtinut Suomen kytkeytymistä Euroopan ydinaseeseen, koska Helsingin Sanomat aloitti siitä hiljakkoin keskustelun pääkirjoituksessaan. Ensimmäinen varsinainen kysymys on sisällöltään sama kuin aikoinaan presidentti de Gaullella Yhdysvalloille. Eli tässä tapauksessa, onko Ranska valmis uhraamaan Pariisin Helsingin puolesta? Vai onko Suomen kannalta parempi järjestää asia niin, ettei tällaista kysymystä tarvitse esittää?

 

 

Oma kysymyksensä on mahdollisen euroarmeijan, Naton ja Yhdysvaltojen suhde Pohjois-Euroopassa. Täällä Tanska on EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ulkopuolella, Norja ei kuulu unioniin ja Ruotsi sekä Suomi ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana lisänneet integroitumistaan sekä toisiinsa että Yhdysvaltoihin, joka puolestaan pyrkii vahvistamaan sotilaallista läsnäoloaan Pohjolassa ja läntisellä Jäämerellä. Aikaisemmassa historiassa Atlantin valtiot Englanti ja Yhdysvallat ovat yhdessä Venäjän kanssa pitäneet Ranskan ja Saksan pois välistään Pohjois-Euroopassa. Asia konkretisoituu Baltian maille kysymyksenä, nojaavatko ne jatkossa turvallisuutensa Saksaan vai Yhdysvaltoihin?

 

 

Tässä on kysymyksiä alkuunsa, mutta on kuitenkin lohduttavaa, että EU:n viime neuvoston jälkeen ne eivät lopu tähän.

 

 

Kokonaisuutena Suomen ja vastaavassa asemassa olevien EU -maiden ei pidä jäädä odottelemaan uusia askeleita nyt avatulla tiellä vaan valmistella Euroopalle malli globalisaation ajan arkkitehtuurista. Siinä EU ei vähennä jäsenvaltioiden vastuuta itsestään vaan tukee ja joustavoi niiden kykyä menestyä globaalissa taloudellisessa ympäristössään sekä omin toimin että yhteistyössä muiden jäsenmaiden kanssa. Se edellyttää mm. suurimpien jäsenvaltioiden ja komission kohtuullisuutta valtansa käytössä niin, että päätökset vastaavat myös pienten jäsenmaiden kansalaisten oikeustajua - jos aikovat pitkän päälle pitää EU:n koossa.