Blogi

Yhdysvaltojen dramaattisten ja huolestuttavien tapahtumien jälkeen alkaa keskustelu demokratian perusteista ja tulevaisuudesta. Siihen Suomen parlamentaarisen sivistysdemokratian aatteella ja kokemuksella on annettavaa.

 

 

Suomi on vakaa demokratia, koska se perustuu kansanivistykseen ja laaja kansa on siksi alusta alkaen alkaen torjunut monia kaappauksia.

 

 

Kuten tunnettua Venäjän vallankumous julistettiin 7. marraskuuta 1917. Suomessa juuri valittu eduskunta julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi ja samalla irti Venäjästä 15. marraskuuta. Jo seuraavana päivänä eduskunta asetti perustuslakivaliokunnan puheenjohtajanaan K.J. Ståhlberg ja jäseninä kansanedustajat laidasta laitaan.

 

 

P.E. Svinhufvudin senaatti antoi 4. joulukuuta sekä itsenäisyysjulistuksen että esityksen uudeksi demokraattiseksi hallitusmuodoksi, ja kaksi päivää myöhemmin eduskunta hyväksyi julistuksen.

 

 

Eduskunnan perustuslakivaliokunta alkoi heti käsitellä hallitusmuotoesitystä ja sai sen ensimmäisen lukemisen valmiiksi 25. tammikuuta 1918. Mutta samaan aikaan samassa talossa valiokunnan sosialidemokraattiset jäsenet päättivät kumota sen. Vallankumous alkoi sitten yllättäen 27.-28. tammikuuta välisenä yönä. Vaasaan siirtynyttä Mannerheimia ei kuitenkaan hämätty, ja hän sai kumouksen torjumiseen tuekseen riittävän osan tasavaltalaista kansaa.

 

 

Yritykset eivät kuitenkaan loppuneet kevääseen 1918. Sen jälkeen oikeisto alkoi ajaa monarkiaa ja saksalaista kuningasta. Maalaisliitto ja jäljellä olleet nuorsuomalaiset eivät siihen taipuneet. Niinpä monarkistit valitsivat 9. lokakuuta saksalaisen kuninkaan vuoden 1772 hallitusmuodon perusteella sen kuninkaalle antamin lähes itsevaltiaan valtuuksin. Tasavaltalaisten viivytys ja Saksan tappio torjuivat sen yrityksen.

 

 

Kesällä 1919 taas valtionhoitaja Mannerheim suunnitteli oikeistoaktivistien ideoimaa vallankaappausta Pietariin suuntautuvan hyökkäyksen tueksi. Se tuli sisäisesti torjutuksi ensin keskustan toimesta ja sitten kaikkien puolueiden sekä Englannin ulkoministeriön tuella.

 

 

Tasavaltainen Suomi alkoi rauhoittua, mutta ei laidoilta. Maasta paenneet punaiset laitettiin rakentamaan ensin sosialismia ja sitten kanavaa Itä-Karjalaan, ja kotimaahan jääneet provosoimaan tannerilaisia sosialidemokraatteja ja porvareita. Oikeiston vanha valta puolusti asemiaan ja alkoi radikalisoitua.

 

 

Äärilaitojen keskinäisen kiihotuksen ensimmäinen suurempi törmäys oli Lapuan joukkotappelu marraskuussa 1929. Sitä seurasi kansalaiskokous ja lähetystö Helsinkiin kommunismin vastustamisen merkeissä. Se tuli kuin tilauksesta valmiiksi organisoituneelle äärioikeistolle, joka kaappasi hankkeen johdon.

 

 

Sitä seurasi kamppailu äärioikeiston ja tasavaltalaisten välillä. Ensimmäinen väkivaltaisuus oli 27. maaliskuuta 1930 vaasalaisen ”Työn äänen” kirjapainon särkeminen. Sitä seurasi vasemmistolaisten kyydityksiä ja murhia. Heinäkuun 6. päivänä joukko lapualaisia tunkeutui Säätytaloon eduskunnan perustuslakivaliokunnan istuntoon ja kyyditti sieltä Lapualle kaksi valiokunnan jäsentä. Seuraavana päivänä oli Helsingissä runsaan 12 000 miehen talonpoikasmarssi. Sen johtoryhmään kuulunut rovasti Kaarlo Kares julisti 22. heinäkuuta: ”On muistettava, että sittenkin on kysymyksessä eräänlainen vallankumous, samanlainen kuin suoritettiin vapaudenajan loppuhetkellä. Eduskuntapuolueiden itsevalta oli ja on kumottava. Ei mikään valta näy astuvan sijaltaan ilman jonkinlaista pakkoa ja väkivaltaa.”

 

 

Heinäkuun 1930 jälkeen kyyditysten vauhti kiihtyi ja ne huipentuivat 14. lokakuuta ensimmäisen presidentin K.J. Ståhlbergin kyyditykseen. Oikeistoradikalismin eli suomalaisen fasismin huipentuma oli 28.-29. helmikuuta 1932 Mäntsälän kapina, jonka taltuttivat presidentti P.E. Svinhufvud sekä suojeluskuntien tasavaltalaiset maalaisliittolaiset vastustamalla mukaan menoa.

 

 

Lopullisen iskun äärioikeistolle antoi kesän 1933 eduskuntavaali, jossa Lapuan liikettä jatkaneen IKL:n ja Kokoomuksen vaaliliitossa Kokoomus menetti 24 paikkaa verrattuna edellisissä vaaleissa yksin saamiinsa paikkoihin. Pankinjohtaja J.K. Paasikivi palasi politiikkaan laittamaan vanhaa puoluettaan järjestykseen ja irrottamaan sitä äärioikeistosta.

 

 

Suomen kokemus oli, että valtaa itselleen demokratialta ottava ääriliike etenee aina ja kaikkialla siihen asti kuin se päättäväisesti torjutaan. Se oli Urho Kekkosenkin "Demokratian itsepuolustuksen" ajatus, ja hän toimi sisäministerinä sen mukaisesti.

 

 

Omalla tavallaan kumousyrityksiin kuului myös O.W. Kuusisen Terijoen hallitus talvisodan alkaessa 1939, mutta senkin laaja kansa torjui. Parhaiten Kuusisen hankkeista onnistui hänen seuraajiensa kolmas yritys 1960 ja 1970 -luvuilla. Kylmän sodan ilmapiirissä marxilaisuus sai Suomessa opiskelijoiden keskuudessa uskomattoman laajan kannatuksen, jonka vaikutus tuntuu yhä ajattelutavoissa asettua erilaisin perustein parlamentaarisen demokratian yläpuolelle.

 

 

Kansainvälisesti katsoen ainukertainen oli Suomen valtamedian ylistämä ryssä- ja luokkavihan yhdistäminen ja uusintaminen asenteeksi vihaan ja väkivaltaan uudelle ikäluokalle Kansallisteatterin Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa 2007. Sitä seurasi vuosina 2017-2019 kevään 1918 marxilaisen vallankumouksen laaja puolustelu mediassa.

 

 

Ajankohtainen demokratian haaste Suomessa on nyt selkeästi presidentti Trumpinkin rohkaisemana esille pyrkivä äärisuuntaus jopa avoimesti lapualaisin tunnuksin. Ääriliikkeiden perustelu on aina ollut joku demokratiaa suurempi asia, ja niitä löytyy jokaisen ikäluokan ääri-ihmisille. Niiden torjumisessa on ratkaisevaa sivistyshistorian synnyttämän viisaan ja tietävän, maltillisen ja kohtuullisen, oikeamielisen, urhean ja hyväntahtoisen laajan kansan eli demokraattisten kansalaisten laaja enemmistö. Suomen historiassa laajan kansan enemmistön on kehittänyt alusta alkaen kansallisuusaate sivistyshankkeena.

 

 

"Suomen synty" ja "Nuori Suomi" -teokset osoittavat itsenäisen Suomen parlamentaarisen demokratian mallin syntyneen J.V. Snellmanin kansallisen sivistysaatteen sekä nuorsuomalaisen K.J. Ståhlbergin argumentoimana kansallisten ja kansainvälisten kokemusten pohjalta. Se on monin tavoin lähellä ensimmäisten demokratioiden eli Yhdysvaltojen ja Englannin John Locken valtio-oppia, mutta Suomen parlamentaarisella sivistysdemokratialla on myös erityinen vahvuus, jolla nyt on laajempaa merkitystä.

 

 

Amerikkalaiset käsittivät alun perin ja perustellusti maailman ensimmäisen demokraattisen valtionsa poikkeukselliseksi ja esimerkiksi muille. Itse asiassa samalla aikakaudella alkunsa saaneen J.V. Snellmanin kansallisuusaatteen mukaan myös Suomi on erityistapaus, mutta yhtenä yleisinhimillisen erityisenä arvokkaana muotona kuten muutkin kansakunnat. Yhdysvaltojen perustajat ymmärsivät vapauden ja demokratian valistuksen mukaisesti valmiina luonnon lahjana. Suomen parlamentaarisen demokratian synty perustuu sivistyksen voimin kasvamiin järkeviin ja tietäviin, eettisiin ja vapaisiin eli demokraattisiin kansalaisiin. Siis kansansivistykseen, jota on jatkuvasti sekä huollettava että puolustettava ettei se taannu.

 

 

Suomen historiallinen kokemus on nyt puheenvuoro Suomea itseään ja koko ihmiskuntaa koskettavaan keskusteluun demokratian vahvistamisesta, puolustamisesta ja tulevaisuudesta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist antoi vuoden lopuksi Ylen toimittaja Kirsi Heikelille mielenkiintoisen ja tärkeän haastattelun – jonka ydinasioita Ylen laajempi uutisointi tosin kuittasi ohittamalla niitä. Haastattelun mukaan Ruotsi jatkaa sotilasliitto Naton osalta vuoden 1812 politiikkaansa, rakentaa Pohjolaan suoraan Yhdysvaltoihin kytkeytyvää sotilaallista kudelmaa eikä mainitse EU:ta turvallisuuspoliittisena tekijänä.

 

 

Haastattelun pääkohtia.

 

Heikel: ”Enemmistö valtiopäivillä kannattaa mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä ja haluaa, että hallitus ilmaisee tämän Ruotsin kantana. Pidät Nato-optiota ongelmallisena, miksi?”

 

Hultqvist: ”Suomella on ollut Nato-optio pitkään. Suomi haluaa kertoa sillä, että se tekee puolustustaan koskevat päätökset itsenäisesti. Ruotsilla on puolestaan perinne sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. Norja ja Tanska ovat Naton jäseniä.

 

Pohjoismaissa vallitsee pitkällä aikavälillä syntynyt turvallisuuspoliittinen tasapaino. Jos yksi maa alkaa tätä keinuttaa ja tuoda mukaan uusia elementtejä, siitä syntyy turvattomuutta ja herää kysymyksiä, onko linja muuttumassa. Se ei ole hallituksesta eikä minusta hyvä asia.”

 

Heikel: ”Miten tärkeää sotilaallinen liittoutumattomuus on sinulle ja puolueellesi sosiaalidemokraateille?”

 

Hultqvist: ”Jos me muuttaisimme turvallisuuspolitiikan linjaa ja hakisimme Naton jäsenyyttä, se muuttaisi tasapainoa koko Skandinaviassa. Se aiheuttaisi Suomelle valtavan paineen, jolla on pitkä raja Venäjän kanssa.

 

Meidän on katsottava, mitä sillä Suomen suhteen saavutettaisiin, jos tekisimme sellaisen päätöksen.

 

Minusta turvallisuutta hyödyttää parhaiten se, että kehitämme sotilaallista yhteistyötä toteuttamiskelposilla tavoilla ja otamme siinä sopivia askeleita eteenpäin.”

 

 

Mitä siis tarkoittaa Ruotsin varjelema koko Skandinavian tasapaino, jonka horjuttaminen aiheuttaisi pitkän Venäjän rajan Suomelle valtavan paineen? Ja mitä tarkoittaa Skandinaviassa pitkällä aikavälillä syntynyt turvallisuuspoliittinen tasapaino, johon uusien elementtien tuominen synnyttäisi turvattomuutta ja kysymyksiä linjan muuttumisesta?

 

 

Kylmän sodan jälkeen Ruotsi arvioi silloin vähentyneen jännityksen vaikutukset väärin, ja se ajoi alas omaa puolustustaan – toisin kuin Ruotsinkin pitkänä itärajana pitkään toiminut Suomi. Maailman jälleen muuttuessa Ruotsilla on nyt kuitenkin entisenä suurvaltana ”pitkän aikavälin” kokemusta nykyajan suurvaltojen kasvavan jännityksen tuomasta haasteesta itselleen ja koko Pohjolalle yhteisvaikutuksena kolmelta suunnalta. Tämän perinteisen haasteen ratkaisusta Ruotsissa on kiistelty heti oman suurvalta-aseman menettämisen jälkeen 1700 -luvulta alkaen.

 

 

Toisaalla ovat olleet revanssihenkiset hattujen perilliset kuten nykyään Carl Bildt ja toisaalla vuoden 1812 politiikka, joka sai nimensä Ruotsin kruununperijä Bernadotten ja Aleksanteri I:n Turun sopimuksesta elokuussa 1812. Napoleonin tappion jälkeen sen mukaisesta Pohjolan tasapainosta tuli osa Wienin kongressin 1815 sopimaa koko Euroopan sata vuotta kestänyttä tasapainojärjestelmää.

 

 

Tietyn alueen geopoliittinen tasapaino tarkoittaa sellaista turvallisuuspoliittista järjestystä, jossa mikään osapuoli ei voi hankkia itselleen uutta etua kärsimättä itse muiden vastareaktioiden vuoksi.

 

 

Hultqvistin pitkän aikavälin eli 1700 -luvun alussa Englannin keskeinen johtaja Winston Churchillin esi-isä Marlborough’n herttua piti Ruotsin erossa silloisesta Euroopan suurvaltojen Espanjan perimyssodasta, mutta samaan aikaan hän myös huolestui Ruotsin tulevaisuudesta Kaarle XII:n vuonna 1709 Poltavalla Venäjän Pietari Suurelle kärsimän tappion vuoksi.

 

 

Marlborough kirjoitti vuonna 1711 Englannin lähettiläälle Moskovaan, että on tärkeätä ”pitää huolta, ettei Ruotsi sorru, jotta voitaisiin turvata riittävässä määrin tasapaino Pohjoisessa”. Jatkossa Aleksanteri I puolestaan perusteli Wienin kongressin yhteydessä syksyllä 1814 Englannin ulkoministeri Robert Castlereaghille Pohjolan tasapainolla autonomisen Suomen muodostamista Pietarin suojaksi sekä omaa pidättyvyyttään ”merellisten etujen” saamisessa eli Atlantin rannikolle etenemisessä antamalla Norja kompensaationa Ruotsille.

 

 

Pohjolan tasapainojärjestys alkoi näin kehittyä Englannille sopivana Venäjän etenemisen patoamisena ja Venäjälle sopivana sen pääkaupungin turvaamisena – unohtamatta Ruotsin Bernadotten ja Suomen Turun realistien kykyä tunnistaa sen silloin sanelemat maidensa mahdolliset edut. 

 

 

Hultqvistin oppitunnin taustalla on osaltaan, että Ruotsissa keskiverto poliittis-hallinnollinen johto tuntee hyvin maansa kohtaloihin vuosisatoja vaikuttaneet suurvaltojen ja omat turvallisuuspoliittiset päätökset. Suomen historiassa taas on jaksoja kuten ensimmäinen ja toinen maailmansota, jolloin maan johto ei tuolloisessa tilanteessa tiennyt missä suurvallat menivät ja runsaasta hyvästä tutkimuksesta huolimatta siinä on jatkuvasti aukkoja, Suomen poliittisen historian laajan selostamisen jäädessä yhä paljolti kirjailijoiden eli Z. Topeliuksen, J.L. Runebergin ja Väinö Linnan varaan.

 

 

Marlborough’n herttuasta presidentti Rooseveltiin ja Pietari Suuresta Staliniin suurvaltojen Suomen politiikka on loppupeleissä ollut keskeisesti sekä Pietarin että Ruotsin turvaamista siten, ettei Ruotsi Venäjän uhkan vuoksi etsi turvaa liittoutumalla sotilaallisesti Venäjää vastaan. Sillä jos – kuten Hultqvist nyt sanoo – Ruotsi niin tekisi, se muodostaisi Venäjälle sotilaallisen uhkan Suomen suunnalta ja Ruotsin liittoutumattomana pitäminen ei enää painaisi Venäjän Suomen politiikassa, johon näin kohdistuisi ”valtava paine”. Ja pitkän päälle Ruotsi itse ja sen suurvaltaliittolainen olisivat Pohjolassa huonommassa asemassa kuin koskaan vuoden 1812 jälkeen. Mahdollisesti amerikkalaisten kanssa keskusteltuaan Hultqvist neuvoo nyt tästä muistiltaan heikentyneitä suomalaisia, ymmärrettävästi lähtökohtanaan Ruotsin oma turvallisuus myös tällä kuohuen alkavalla vuosisadalla.

 

 

Hultqvistille jää näin jäljelle hyödyntää turvallisuutta siten, että ”kehitämme sotilaallista yhteistyötä toteuttamiskelposilla tavoilla ja otamme siinä sopivia askeleita eteenpäin”.

 

 

Mutta mitä nämä toteuttamiskelpoiset tavat tarkoittavat? Varsin monimutkaisia ongelmia, eivätkä ainakaan valmiita Suomelle kaikki juuri ne ratkaisut, joita Hultqvist edellä tarkastellun geopoliittisen linjauksen vaihtoehtona hahmottelee. Niitä voi tarkastella lisää uuden vuoden puolella, kun voi tarkemmin nähdä, millaisen kokonaisuuden osana Ruotsin puolustusministeri näitä muita mahdollisia tapoja ja niiden johtopäätöksiä esittää.

 

 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
Al-Holin päätösprosessissa törmäsi kaksi oikeusideologiaa, tasavaltalainen kansallisvaltion parlamentaarinen demokratia ja sille vastakkainen akateeminen ylikansallinen universalismi. Siksi tiivis yhteenveto on vielä paikallaan.
 
 
Sen voi tehdä tarkastelemalla lähemmin päätösprosessessia, joka oli vaikuttamassa itse dramaattisten tapahtumien taustalla. Siinä asian ydin on se, että vihreiden ideologian perusteella ministeri syrjäytti demokraattisen kansallisvaltion lain eli ulkoministeriön hallintoa koskevat säädökset. Sen eduskunnan perustuslakivaliokunta kuitenkin torjui, vaikka joukko ylikansallista/universalistista oikeusoppia kannattavia professoreita katsoi vihreiden tavoin, että kansallisvaltion lain voi ohittaa heidän, ministerin tai vihreiden ylikansallisen/universalistisen ideologian argumentein.
 
 
Perustuslakivaliokunnan ratkaisu ja sen parlamentaarista demokratiaa kannattavien asiantuntijoiden linjaus olivat kansallisvaltio Suomen parlamentaarisen demokratian voitto yliopistossa ja sen kouluttamissa uuden polven juristeissa melko vahvan aseman saaneista ylikansallisista/universalistisista oikeusideologioista. Suuntautuminen niihin alkoi Suomessa 1960-1970 -luvuilla laajan marxilainen opiskelijaliikkeen perintönä, kun sen monet kannattajat jäivät tiedekuntiin jatkamaan akateemista uraa suoraan ideologialtaan marxilaisina tai suuntautuen epädemokraattisia lähtäkohtia lähimpänä oleviin viratuksiin - jotka myös nojaavat johonkin ylikansalliseen oikeusperustaan. Sellainen on esimerkiksi saksalainen kriittinen koulukunta, joka puolestaan ammentaa marxilaisesta, positivistis-tieteellisestä ja Immanuel Kantin ajattelusta. Sama ilmiö ei tietenkään rajoittunut vain oikeustieteellisiin tiedekuntiin tai Suomeen.
 
 
Suomen parlamentaarisen demokratian historiallisena perustana taas ovat alun perin J.V. Snellmanin argumentoima kansallisuusaate itsenäisyyteen ja demokratiaan johtavana kansansivistyshankkeena sekä erityisesti K.J. Ståhlbergin oman maan kehityksen sekä englantilaisen parlamentarismin histriallisen kehityksen antaman esimerkin ja sen liberaalin demokratian oppi-isän John Locken aatteet. Snellmanille kansakunta on yleisinhimillisen erityinen muoto ja vastaavasti Locken-Ståhlbergin parlamentaariselle demokratialle ihmiskunnan hyvää tarkoittava kansainvälinen oikeus ja välttämätön yhteistyö syntyvät demokraattisten kansallisvaltioiden sopimuksina - eivätkä kansallisvaltion tai ihmismielen yläpuolelta oikeusoppineiden sanelemina tai tulkitsemina normeina.
 
 
Tänään liberaalia demokratiaa haastetaan kaikkialla, ja juuri nyt suomalaisella ja pohjoismaisella kansansivistykseen perustuvalla sivistysliberalismilla on Euroopassa ja maailmanlaajuisesti paljon kokemuksestaan ja ajattelustaan annettavaa. Osaltani olen kuvannut suomalaisen sivistysdemokratian synnyn ja nuoren selviytymisen "Suomen synty" ja "Nuori Suomi" tutkimuksissa (Otava 2017 ja 2019).
 
 
Yhteistä ylikansallisille/universalistisille oikeusideologioille on siis nojata oikeudellinen ajattelu johonkin parlamentaarisen demokratian kansallisvaltion lainsäädännön yläpuolella olevaan perustaan, mikä nyt siis tuli tavallista konkreettisemmin näkyviin yrityksessa syrjäyttää sen perusteella demoktaattisen kansallisvaltio Suomen lainsäädäntöä.
 
 
Voi myös todeta, että sama Suomen oloissa "post-marxilainen" ylikansallinen/universalistinen oikeusideologia on tullut esiin myös mm. koronan kriisijohtamisesta kuten valmiuslaista ja sekä "elokapinasta" käydyssä keskustelussa. Samaa voi sanoa uuden sukupolven oikeushallinnon johdon linjauksissa esimerkiksi suvivirren, Kouvolan kirkkotilojen käytön sekä kansanedustajien puheoikeuden tapauksissa.
 
 
Al-Holin päätösprosessin viimeisimmässä vaiheessa ylikansallinen/universalistinen oikeusoppi kuitenkin vielä saattoi menestyä, sillä vaikka perustuslakivaliokunnan mukaan erityisedustajalle ei voi siirtää päätösvaltaa, ministeri kuitenkin vielä tuntemattomalla juridisella menettelyllä siirsi päätäsvallan hänelle ja vältti ulospäin itse UM:n säädösten mukaisen vastuun vetoamalla "viranomaisharkintaan". On myös mahdollista, ettei tämä siirtämismenettely ollut juridisesti perusteltu, jolloin se joko vielä tulee esille tai nykyinen oikeuskansleri haluaa sen unohtaa.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Suomessa on ollut pitkään menossa ideologisten professoreiden tukema vyörytys, jossa ministeri tai virkamies voi ottaa vallan tulkita oikeuksia ohi Suomen lakien, presidentin ja valtioneuvoston konkreettisiin hallintoratkaisuihin.
 
 
Juuri sen perustuslakivaliokunta torjui: ”Edellä esitetyn mukaisesti perustuslakivaliokunta katsoo, että vaikka ulkoministeri Pekka Haaviston menettelyä muistutuksen kohteena olevassa asiassa (kohta 3) on pidettävä hallintolain ja ulkoasiainhallintolain vastaisena ja siten moitittavana…”
 
 
Lisäksi perustuslakivaliokunta totesi, että "Työjärjestyksen 56 § ei kuitenkaan mahdollista yksityisiä subjekteja koskevan päätösvallan siirtämistä erityisedustajalle. Näiltä osin erityisedustajan määräämistä koskevan päätöksen sanamuoto on ongelmallinen.”
 
 
Samaan oikeusideologiaan perustuvat myös apulaisoikeuskanslerin kanta suvivirteen, eduskunnan oikeusasiamiehen kanta kirkkotilojen käyttöön Kouvolan kouluissa sekä valtakunnansyyttäjän kanta raamatun siteeraamiseen ja kansanedustajan puheoikeuteen eduskunnassa.
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

20.12.2020

 

Väinö Linnan teokset ja niiden tulkinnat ovat osa suomalaisten elämää, niin minunkin. Tuntemattoman sotilaan kanssa olen tullut toimeen, Pohjantähti -trilogian kanssa en. Tässä siltä matkalta.

 

 

 

Kaikki nämä Tuntemattomani

http://www.ristovolanen.fi/118302917/6716875/posting/kaikki-n%C3%A4m%C3%A4-tuntemattomani

 

 

 

Linnan trilogia ja petetty sukupolvi

http://www.ristovolanen.fi/118302917/6949653/posting/linnan-trilogia-ja-petetty-sukupolvi

 

 

 

G.H. von Wright matkaoppaana

https://www.academia.edu/30075061/G_H_von_Wright_matkaoppaana_pdf