Blogi

 Viime päivien ulkopoliittisia vihapuheita seuratessa huomasin, että Erich Maria Remarquen haavoittumisesta ensimmäisessä maailmansodassa tuli kuluneeksi 100 vuotta. Sen jälkeen hän julkaisi vuonna 1929 romaaninsa ”Länsirintamalta ei mitään uutta”. (Im Westen nichts neues). Se kuvaa Paul Bäumerin ensimmäistä maailmansotaa. Kaikkien kauhujen ja järjettömyyden jälkeen hän kuolee, ja sen päivän uutisen mukaan "länsirintamalta ei mitään uutta."

 

Parin vuoden aikana kirjaa myytiin yli kaksi miljoonaa kappaletta. Suosio oli suuri, mutta niin oli rauhan kannattajaksi leimattuun kirjailijaan kohdistunut vihakin. Vuonna 1931 Remarquen oli muutettava pakoon Sveitsiin.

 

Samalla on tullun mieleen joitakin vuosia sitten arvio Peter Slotedijkin eurooppalaista vihaperinnettä käsittelevästä tutkimuksesta.

 

 

 

 

Saksan  – Jürgen Habermasin jälkeen – ”kakkosfilosofin” Peter Sloterdijkin tutkimus vihan pohjavireestä Euroopan aatehistoriassa tarjoaa mahdollisuuden selittää myös suomalaisten ääriliikkeiden vaihtelua sotia edeltäneestä lapualaisuudesta sitä seuranneeseen uusstalinismiin ja nyt taas uuteen viha-aaltoon. 

 

 

Sloterdijkin Raivo ja aika aloittaa aivan alusta eli Homeroksen Iliaan ensimmäisestä sanasta, menis eli raivo tai viha. Otto Mannisen mukaan: ”Laulaos, oi runotar, viha Peleun poian Akhilleun turmiokas, mi akhaijeja löi lukemattomin tuskin…”

 

 

Länsimainen kirjallisuus siis alkoi runoelmalla kunnian loukkaamisesta ja sodasta sen kostona. Homeerinen kulttuuri ilmensi ja loi sotaisaa raivokkuutta, jota tuolloin tarvittiin jatkuvassa kamppailussa naapureiden kanssa.

 

 

Sloterdijkin hyvin tuntema ranskalainen René Girard muistuttaa myös sisäisen elämän menneen muinaisissa yhteisöissä usein kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Silloin rauha palautettiin suuntaamalla kaikkien viha yhteen onnettomaan ihmisuhriin ja sittemmin eläimeen eli syntipukkiin, esimerkiksi Dionysios –kultin tragokseen. Vihan suuntaaminen yhteen ulkoiseen tai sisäiseen kohteeseen oli samalla yhteisön johtamista yhtenäisyyteen muidenkin asioiden hoidon järjestämiseksi.

 

 

Sloterdijkin mukaan alkukantaisen vihan hallintaan saaminen on ollut länsimaisen kulttuurin yksi pääjuonne. Kaikkein vanhimpia ratkaisuja seurasivat vahvat johtajat, keisarit ja kuninkaat, ja sitten lopulta parlamentaarinen demokratia. Vihaa hallintaan saaneen sivistyksen ja ihmisyyden kehityksen rinnalla on välillä myös taannuttu. Sloterdijk analysoi erityisen tarkoin viime vuosisadan radikaalit taantumat stalinismiin ja fasismiin.

 

 

Ensimmäinen suuri askel eteenpäin otettiin Kreikassa 400 –luvulla e.Kr., kun filosofian ja draaman keinoin alettiin korostaa inhimillistä järkeä valtion johtamisessa. Platonin ja Sloterdijkin mukaan ihmisen psyyken itsetunnossa, thymoksessa, piilee kyky sekä kokea arvostusta että loukattuna raivostua vihaamaan. Muiden loukkaama itsekunnioitus ja häpeä saavat aikaan vihaa, mutta vihaa nostaa myös ihmisen sisäinen häpeä epäonnistumisesta itselleen arvokkaan asian saavuttamisessa.

 

 

 

Mitä sanookaan kaksi ja puoli tuhatta vuotta myöhemmin Hannu Salama, suomalainen ”kommunistin lapsuudesta saakka murjottu kakara”: ”…oppikoulu minussa tämän suomalaisuuden inhon synnytti laittamalla lapsirukan ensin häpeämään vanhempiaan ja heidän punauskoaan…” Juhannustanssien tuomio katkeroitti lisää: ”ajan mittaan vauhtiin päässyt selvä ja suora kostonhimo”. (Hannu Salama, Sydän paikallaan. Otava, 2010.)

 

 

Kuin Salamaa ajatellen Sloterdijk sanoo, että loukatun raivo usein kohdistuu niihin, jotka eivät vihaajan mielestä ole kärsineet niin kuin hän itse. Niinpä Salama vihaakin keskiluokkaista duunariporukkaa, kravattiköyhällistöä, tätä keskiluokaksi sanottua kunniallista paskasakkia eli koko sinivalkokeskinkertaisuutta ja suomalaista elämänmuotoa.

 

 

Jo kolmekymmentä vuotta sitten Kyynisen järjen kritiikissään Sloterdijk määritteli kyynisyyden olevan valistuksen vääristynyttä tietoisuutta. Ja jo silloin hän saattoi ennakoida Järkeen vannovan sosialismin johtavan kyynisyyteen ja kaatuvan.

 

 

Hannu Salama analysoi paljolti Sloterdijkin oivalluksen mukaisesti sosialismin romahtamisen seurauksia Suomessa: ”Mutta sitten koko se talo romahti ja tuhannet myös vielä taloon jääneet ”opiskelija-säätyläissosialistit” saivat sieluihinsa pettymyksen ja häpeän vammoja.” Salama näyttää avaavan näkyväksi koko suomalaisen yhteiskunnan post-stalinistisen virtauksen piilotajunnan, joka Sloterdijkin mukaan varastoituna etsii purkautumistietä. Osaltani aikoinaan tulkitsin Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan juuri tämän ilmiön manifestiksi. Nyt voikin sanoa, että yhdistäessään perinteisen luokka- ja ryssävihan se avasi tietä uudelle viha-aallolle.

 

 

 

Mutta miten oli alun perin mahdollista, että ne tuhannet Salaman sanoin ”opiskelija-säätyläissosialistit” pukivat 1970 –luvulla päälleen DDR:n nuorten sinisen paidan ja alkoivat laulaa käsi nyrkissä niin että punapaitojakin hirvitti?

 

 

Vihaperinteiden dynamiikkaa pohtivat tänään monet muutkin kuin Sloterdijk ja Girard. Tuorein kohokohta lienee ollut Pariisissa joitakin vuosia sitten ajan ehkä tunnetuimman kuraattorin Jean Clairin kokoama taidenäyttely Rikos ja rangaistus. Se tutki vihaa ja pahaa autenttisten esineiden sekä kuvataiteen kautta Ranskan vallankumouksesta nykypäiviin. Sekä Sloterdijk että Clair kertovat sosiaalisen ja naapurivihan satojen vuosien jatkumoista ja muuntumisesta eri aikoina.

 

 

Myös Suomessa kuten kaikkialla muuallakin toisiinsa liittyvät viha, väkivaltakulttuuri ja kiusaaminen ovat olleet joku osa elämää, mutta peilin käyttö on ollut vähäisempää kuin muualla. Matti Klinge raportoi hiljakkoin uusintapainoksen saaneessa Vihan veljet ja asevelisosialistit sotaa edeltävien vuosikymmenien äärioikeiston ryssävihasta AKS:ssä sekä Vihan veljissä – veljissä jotka omaksuivat V. A. Koskenniemen vuoden 1918 runosta tunnuslauseen ”Pirua ja ryssää vastaan”. Samaan kokonaisuuteen liittyivät Lapuan liike ja IKL paikallisena muunnelmana  aikakauden vastaavasta eurooppalaisesta liikkeestä.

 

 

Klingen selostus ajan hengestä on vieläkin melko karseaa luettavaa, ja se myös piirtää kuvaa aikansa merkittävän lukeneistoryhmän ihanteesta. Mutta mitä sille tapahtui sodan jälkeen?

 

 

 

Paras analyysi sodan jälkeen tapahtuneesta Sloterdijkin teorian mukaisesta tradition muuntumisesta lienee Pekka Tarkan elämänkerta Pentti Saarikoskesta. Saarikoski näyttää käyneen läpi syvästi ja omakohtaisesti samantapaisen prosessin kuin moni häntä seuranneessa suuressa ikäluokassa enemmän tai vähemmän joukkoa seuraten.

 

 

Kristillisen ja klassisen läpitunkema Saarikoski tuli aikansa modernistiseen kulttuuriin ja suomalaisen politiikan jännitekenttään, jossa uumoiltiin sosialismin lopulta voittavan. Tarkan mukaan Saarikosken oma usko horjui, mutta hän ”halusi takaisin nuoruutensa uskon ja kilvoittelun” maassa, jossa alkoi levitä, - Timo Vihavaista soveltaen - uudenlainen ulkopoliittista yksimielisyyttä vaatinut ”kansalaisuskonto”. Tarkan mukaan nuoressa runoilijassa näkyi tuolloin sekä opportunismia että tosiuskovaisuutta.

 

 

Tarkka kertoo, miten Saarikoski opiskeli marxisminsa Otto Ville Kuusisen johdolla tehdystä Marxisimi-leninismin oppikirjasta, jossa Platonia edeltävät materialistiset filosofit esitettiin  tulevaisuudessa voittavan sosialismin varhaisimpia edustajia. Lopulta Saarikoskelle ”tulevaisuudessa kajasti se kulta-aika, jonka Saarikoski oli aikaisemmin löytänyt menneisyydestä…”

 

 

Itse asiassa tämä Pekka Tarkan tämä kuvaus Pentti Saarikosken sielunliikkeestä etsiä klassista tai oikeastaan esiklassista kulta-aikaa tulevaisuudesta on samanlainen kuin ranskalaisten Luc Ferryn ja Alain Renautin kuvaus Martin Heideggerin tulosta natsiksi 1930 –luvun Saksassa.

 

 

Saarikosken Mitä tapahtuu todella säe ”… minä haluan/lakata olemasta/ja minä haluan/elää kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä” muistuttaa Heideggerin autenttiseen olemiseen uppoamista siinä missä Marxin ihmisen tosiolemuksen toteutumista.

 

 

Peter Sloterdijkin viha –teoriaa seuraten 1970 –luvun suomalaisilla ”opiskelija-säätyläissosialisteilla” matka tasavaltaa väheksyvästä, antiikin ylevyyteen ja ryssävihaan suuntautuvasta säätyläiskodistaan marxilaisen etujoukon luokkavihaan saattoi olla varsin lyhyt. Ryssäviha muuntui pakonkin edessä luokkavihaksi.

 

 

Prosessin saattoi sinetöidä se, ettei Suomen valtiollinen johto elokuussa 1968 ottanut selkeää kantaa Tsekkoslovakian miehitykseen. Vaihtoehtoja näytti maailmassa olevan kaksi ja paine vei sinne, mihin ovea ei suljettu.

 

 

 

Sloterdijk kehittää yksilötason analyysista vihan psykopolitiikan teorian ja analysoi sen pohjalta kristillistä vihaisen Jumalan perinnettä sekä kommunistista ja fasistista raivon maailmanpankkia.

 

 

Yksilötasolta alkaen viha on hänelle dynaaminen ihmismieleen kasautuva, kostonhaluksi kehittyvä voima, aivan niin kuin esimerkiksi Salama itseään kuvaa. Mutta monet ihmiset voivat myös jakaa yhteisen vihan, joka varastoituu heille yhteiseen kulttuuriin. Sen avulla voidaan viha siirtää paikassa ja ajassa muille, jolloin syntyy vihatalous vihapankkeineen ja vihamanagereineen, jotka pitävät huolta vihapääoman investoinnista, kasvattamisesta ja perinnöksi jättämisestä.

 

 

Kristillisen perinteen osalta Sloterdijk kertoo, että toisella vuosisadalla uskoon tulleet menivät valittamaan kirkkoisä Tertulianukselle, miten vaikeata on pakanoiden keskellä rakastaa lähimmäistä, antaa anteeksi tai kääntää toinen poski, kun ne itse elävät synnissä ja vain lyövät toisenkin kerran. Tertulianus kehotti pysymään uskossa, koska Jumala kyllä vihastuu syntisille ja kostaa viimeisellä tuomiolla.

 

 

Kehittyi vähitellen Jumalan vihan perinne kiirastulineen, mistä Luther sitten irrottautui oivaltaessaan, ettei Iustistia Dei tarkoitakaan kostavaa vaan armahtavaa Jumalaa, joka vanhurskauttaa eli oikaisee ihmisen rikkinäisen psyyken kolmiyhteisen kuvansa kaltaiseksi. Lynkattu ihminen tai kansanryhmä on syytön ja lynkkaaja syyllinen, jonka on tehtävä parannus – vaikka Sloterdijk tosin pysyykin kirjassaan vain katolisessa sfäärissä.

 

 

Alkuperäisille marxilaisille viimeinen tuomio taas oli vallankumous. Sloterdijk analysoi mallinsa pohjalta sekä kommunismin että fasismin vihatalouden ja päätyy siihen, että kumpikin sortui lopulta siihen, että voimavaroihin sopivat vihaprojektit loppuivat kesken. Niiden piti suuntautua yli rajojen meneviin vihaprojekteihin, joihin omat voimat eivät riittäneet.

 

 

Jo pari vuotta aikaisemmin Sloterdijk analysoi Sodanjälkeisten kulttuurien teoriassa, miten Euroopan maiden naapurivihat laantuivat ensin Ranskan ja Saksan yhteisvoimin ja sitten EU:n perustamiseen. Sitten Neuvostoliiton romahdus johti siihen, että useat Euroopan maat ovat käytännössä riisuneet itsensä perinteisten sotien aseista.

 

 

Filosofin mukaan eurooppalaisia vihan elpymisen merkkejäkin voi kyllä nähdä maahanmuutto- ja etnisillä rintamilla. Myös kapitalismi on koventunut ja tullut yhä röyhkeämmäksi, kun vanha vainooja sosialismi on poistunut - nostaen sen jalkoihin jäävien uutta kaunaa ja vihaa. Fasismin ja marxismin suurten vihaperinteiden jäljiltä latentit vihavarastot piilevät nyt Euroopassa uutta muuntuvaa kohdettaan etsien.

 

 

Sloterdijkin malli muuntuvine vihaperinteineen, -pankkeineen ja –managereineen tarjoaa mahdollisuuden tutkia ja selittää suomalaisessa vihaperinteessä myös sen uutta kehitysvaihetta.

 

 

Suomessa on tunnistettu hyvin maahanmuuttajiin kohdistuvat vihapuheet. Nyt olisi paikallaan tunnistaa myös muut vihavarastot.

 

-----------------------

 

Peter Sloterdijk, Rage and Time, a psychopolitical investigation. Columbia University Press 2010. 248 s.

(Lyhennetty 2.8.2017)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomessa on ymmärrettävästi pohdittu Venäjän ja Kiinan sotaharjoitusta Itämerellä. Geopolitiikan kannalta se on kuitenkin looginen osa lännen, Kiinan ja Venäjän suhteiden viime vuosien kehitystä.

 

 

Vuonna 1972 Nixonin-Kissingerin hallinto onnistui irrottamaan Venäjän ja Kiinan toisistaan, ja sen jälkeen patoamispolitiikkaa jatkettiin liennytyspolitiikalla. Se vei argumentit kummankin maan johdolta. Seurauksena olivat sisäiset mullistukset sekä kylmän sodan päättyminen lännen voittoon.

 

 

Kylmän sodan jälkeen Yhdysvalloissa kilpailivat realistien kuten George Kennanin, Paul Nitzen ja Henry Kissingerin linja kohtuudesta sekä neokonservatiivien vaatimus kunnon voitosta koko maapallolla.

 

 

Ratkaisuksi tuli neokonservatiivien linja käsitellä voitettuja samaan tapaan kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin Saksa ja Venäjä tekivät keskenään ensin Rapallon ja sitten Moskovan sopimuksen. Venäjän ja Kiinan harjoitus Itämerellä kertoo nyt lännen nykyisten hylkiöiden suunnittelemasta tai sopimasta sotilaallisesta yhteistyöstä omilla rajoillaan sekä idässä että lännessä. Vuosisataiseen tapaansa Venäjä perääntyi niin pitkälle kuin oli pakko ja hankki liittolaisia.

 

 

Esimerkiksi George Kennan, John Maersheimer sekä George Friedman ennakoivat tämäntapaista kehitystä jo 1990 –luvun lopulta alkaen. Henry Kissinger on jurnuttanut siitä kaikki nämä vuodet, ja Zbigniew Brzezinski seurasi perässä.

 

 

Mutta tälläkin kertaa matkassa on uudet mutkansa.

 

 

Kylmän sodan jälkeen kansainvälisen politiikan tutkimus on tulvinut teoksia väestöllisten ja taloudellisten voimasuhteiden muutoksesta maapallolla. Kiinan talous on ajamassa Yhdysvaltojen ohi, ja niitä seuraavienkin länsivaltojen ja nousevien talouksien voimasuhteet ovat kääntymässä päälaelleen. Vielä toisen maailmansodan jälkeen länsi muodosti noin kolmasosan maapallon väestöstä mutta jatkossa varsin pian vain yhdeksäsosan. Lisäksi uusien voimien kasvu sijoittuu uusille alueille. Yhdysvallat uhkaa jäädä vähän sivuun ja Eurooppa omalle niemelleen.

 

 

Ongelma on hyvin tiedossa lännen suurvaltojen poliittisissa esikunnissa. Ratkaisu vain on yhä hakusalla. Yhdysvaltojen kolmet viimeiset presidentinvaalit on voitettu kansaan vetoavalla vetäytymisellä, mutta jatko on ollut vaikeampi. 9/11 jälkeen presidentti Bush päätyi terästettyyn neokonservatismiin, jossa Yhdysvaltojen sotilaallisella voimalla tuettiin läntisten arvojen etenemistä maapallolla. Presidentti Obama toteutti pasifistista liberalismia, jossa edettiin ideologisesti ja taloudellisesti niin pitkälle kuin oli mahdollista ilman omaa ampumista.

 

 

Kaiken rähinän ja sekoilun takana viimeisen vuoden aikana Yhdysvalloissa on käyty kamppailua, miten tästä jatketaan. Esimerkiksi senaattori John McCainin ja Robert Kaganin edustamien neokonservatiivien valtavirraksi tuli Obaman pasifismin kritiikki sekä luottamus Yhdysvaltojen sotilaallisen voiman mahdollisuuksiin koko maapallolla. Tällä suuntauksella on jatkuvasti hegemonia Yhdysvaltojen keskeisissä ajatuspajoissa, sotilas-teollisessa kompleksissa ja valtamediassa.

 

 

Realisteista erityisesti Henry Kissinger on tukenut ehdokas ja presidentti Trumpin tavoitetta paremmista suhteista Venäjään, ja siihen liittyen hänen ajattelussaan perustavin tavoite on vuosikymmenet ollut, ettei Euraasian mantere saa joutua itäpäässä Kiina-Venäjä –liittoutuman tai länsipäässä Eurooppa-Venäjä –liittoutuman valtaan. Vaalien jälkeen on jatkunut kahden linjan kiihkeä taistelu, mutta nyt voi myös havaita niiden sovittelun ja rinnakkaisuuden yhteisvaikutusta Yhdysvaltojen Eurooppa ja Venäjä politiikassa. Yksi nykymaailman ilmiö on, etteivät monimutkaisen systeemin tuottaman politiikan palaset välttämättä sovi yhteen.

 

 

Yksi arvostetuimmista neokonservatiiveista Kurt Volker on saanut vastuulleen Yhdysvaltojen Ukrainan politiikan. Presidentti Trumpin Puolan vierailu oli kuin kopio Ranskan marsalkka Fochin 1920 –luvun reunavaltiopolitiikasta. Hän lähes agitoi nyt ”kolmen meren maita” sekä Venäjää että Saksaa vastaan. Samalla hän vakuutti, ettei kaveri jätä kaveria vaikka itse solmisikin Venäjään kunnon suhteet. Hahmottuva energia- ja pakotepolitiikka kehittyvät samaan suuntaan.

 

 

Kiinan ja Venäjän suhteen käsittely on kuitenkin vaikeampi pala. Se vaatisi jälleen, että Yhdysvalloilla olisi kumpaankin paremmat suhteet kuin niillä keskenään. Kuten 1970 –luvulla suurin vaikeus on kotirintama, mutta työtä tehdään kovasti. Esimerkiksi Harvardin opettajani Graham Allisonin uusi kirja Destined for War (Kohtalona sota) argumentoi suoraan, että nouseva Kiina ja sen ympärille muodostuva koalitio voivat johtaa sotaan Yhdysvaltojen kanssa. Samaan aikaan hän on aloittanut Kennedy Schoolissa laajan Venäjän merkitystä korostavan ohjelman.

 

 

On myös otettava huomioon, ettei Euroopankaan pääkaupungeissa olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Jatkossa nähdään, miten esimerkiksi Bismarckin ja Talleyrandin perilliset reagoivat globaaliin politiikkaan, jossa ovat itse olleet aikanaan mestareita Euroopan puitteissa. Berliinissäkin pohdintaa virkistää, kun huomataan Kiinan harjoittelevan sotatoimia omalla rannikolla.

 

 

Globaali maisemointi on siis runsas vieraalle, jonka kaukainen edeltäjä tuli kerran omassa maisemassaan sanoneeksi, että kohottaa Suomen kansakuntien joukkoon ja toinen, että tunnustaa Suomen julistaman itsenäisyyden.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään on Ranskan kansallispäivä, siis onnea Ranskalle. Suomen synty ja kuohuva Eurooppa kirjan kannessa toinen kuva on Pariisin Bastiljista 14.7.1789. Ylempi kuva on 4.12.1917 Suomen senaatista, jolloin se hyväksyi itsenäisyysjulistuksen: ”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.” Eduskunta hyväksyi julistuksen kaksi päivää myöhemmin 6.12.1917, mistä tuli Suomen itsenäisyyspäivä.

 

 

Kansi kertoo tiiviisti, miten Ranskan vallankumous avasi Euroopassa kuohuvan tien, joka teki suomalaisille mahdolliseksi kehittää myönteisen isänmaallisuuden ja sivistyksen voimin oman itsenäisen valtion.

 

 

Suomen itsenäisyyden 100 -vuotisjuhlavuoden ollessa nyt puolivälissä ihmetyttää kuitenkin yksi asia. Ranskassa kuten muissakin Euroopan maissa oman maan historia on rohkaiseva ja yhdistävä osa kansallista identiteettiä ja kulttuuria rohkaisemassa tiellä eteenpäin. Mutta Suomen virallinen juhlavuosi on rakennettu kansallista historiaa ja identiteettiä sekä kansallisia tunnuksia häpeilevälle hulahula –pohjalle.

 

 

Toivon, että Suomen synty ja kuohuva Eurooppa omalta yhdeltä osaltaan tarjoaa nyt juhlavuotena sen virallisesta ohjelmasta puuttuvaa mahdollisuutta muistaa ja tiedostaa, miten osana Euroopan historiaa mm. Maamme-laulun, Jukolan Eeron ja Suomen taiteen kultakauden ilmentämä myönteinen isänmaallisuus syntyivät ja synnyttivät kansalaisten mielissä itsenäisen kansakunnan. Demokraattisen kansallisvaltion, joka jatkuvasti toteutuu Snellmanin sanoin yhtenä yleisinhimillisen arvokkaana erityisenä muotona eli kykynä ja tahtona toimia kohti maamme onnea ja parasta.

 

 

 

 

  

 

 

 

 

 

 

Kävin keskiviikkona Sippolan hovissa Pohjois-Kymen Paasikiviseurassa alustamassa Suomen synnystä ja kuohuvasta Euroopasta. Kiitos sekä seuralle että aktiiviselle yleisölle mielenkiintoisesta keskustelusta. Paikka oli historiallinen, entisen Suomen asioiden ministerivaltiosihteerin Woldemar Carl von Daehn aikoinaan omistama kartano. Paikalla ovat vierailleet myös mm. Kustaa III ja Aleksanteri I.

 

 

Oli jotenkin juhlallista ajaa muidenkin historiallisten paikkojen ohi kuten Anjalan ja Liikkalan. Tuli mieleen käydä katsomassa Anjalan kartanoa, jossa samaa niemä kantavan liiton allekirjoittajat kokoontuivat Kustaan sodan aikana kesällä 1788. Yksi heistä oli myös marsalkka Mannerheimin isoisän isä Carl Erik Mannerheim, josta kirjakin kertoo.

 

 

Yllätys oli suuri, kun kerrottiin, että kartano on suljettu ja myynnissä. Näin itsenäisyyden juhlavuoteen ajoittuvana se tuntui erikoiselta. En eilen voinut enempää osallistua keskusteluun asiasta, koska ei ollut tietoa asian taustasta. Lomien vuoksi en ole eilen saanut kiinni asiasta vastaavia viranomaisia, mutta perusasetelma on tullut esiin. Museovirasto ja Senaatti kiinteistöt ovat tässä ainoastaan hallinnollisessa roolissa. Päätökset on tehty ministeriöiden tasolla.

 

 

Takana on valtiovarainministeriöstä alkunsa saanut ja opetusministeriöön päätynyt pitkä prosessi, jossa on arvioitu valtion omistamien rakennusten historiallista arvoa, ja Anjalan kartanon osalta on päädytty kielteiseen ratkaisuun. Nyt esiin saadut jäljet päätyvät opetus- ja kulttuuriministeriöön Paavo Arhinmäen aikana. Kun saan lisää selville, jatkan pohdintaa. Jo tässä vaiheessa kaikki tarkentava tai täydentävä tieto on mielenkiintoista kuulla.