Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

YK –puheensa alussa presidentti Donald Trump esitti linjauksia, jotka toistuivat eri muodoissa useaan kertaan koko puheessa. Ne olivat siis puheen keskeinen viesti.

 

 

”Meidän menestyksemme perustuu voimakkaiden ja riippumattomien valtioiden koalitioon, jotka omistavat suvereenisuutensa edistämään turvallisuutta, hyvinvointia ja rauhaa itselleen ja maailmalle…

 

 

Meitä ohjaavat tulokset eivätkä ideologia. Meidän politiikkamme on periaatteellinen realismi, jonka juuret ovat yhteiset tavoitteet, intressit ja arvot…

 

 

Me emme odota eri maiden jakavan samoja kulttuureita, perinteitä, traditioita tai edes poliittis-hallinnollista järjestelmää. Mutta me odotamme kaikkien kansakuntien pitävän kiinni näistä kahdesta suvereenin valtion velvollisuudesta: kunnioittavan oman kansan intressejä ja jokaisen muun suvereenin kansakunnan oikeuksia.”

 

 

Läpi puheen kulkeneen opillisen linjauksen seassa olivat myös ajankohtaiset haasteet rankkoine uhkauksineen: Pohjois-Korea, Iran, Syyria, terrorismi sekä ongelmat Ukraina ja Etelä-Kiinan meri. Myönteiset kommentit saivat Kiina, Venäjä, Englanti, Ranska ja Puola mutta ei Saksa.

 

 

Suomalaisessa keskustelussa on tunnistettu suvereenisuuden ja patrioottisuuden korostuksen poikkeavan Yhdysvaltojen viime vuosikymmenien puhetavasta. Tavallinen tulkinta on. että presidentti Trumpin ”America first” merkitsisi sitä, ettei Yhdysvallat olisi noudattanut samaa periaattetta jo aikaisemmin.

 

 

Presidentti Trumpin puheen rinnalle on nostettu mm. presidentti Niinistön lyhyt, ilmeisesti presidentti Trumpia taklaamaan tarkoitettu viesti: ”Itsenäisyytemme alusta lähtien Suomi on tukenut ja kunnioittanut sääntöihin perustuvaa kansainvälistä järjestystä… Verkottuneessa maailmassa kansallisten intressien edistäminen vaatii myös kansainvälistä tahtoa. Uskon vakaasti, että meidän on maailman yhteisönä puututtava globaaleihin haasteisiin ja uhkiin yhteisesti, eikä toimittava vain yksin. Rauha ja turvallisuus, ihmisoikeudet ja kehitys kuuluvat meille kaikille.”

 

 

”Itsenäisyytemme alusta” on sinänsä lapsus, kun heti alkuunsa Suomesta hyökättiin usein Venäjälle. Silti voi todeta, että ”sääntöihin perustuva kansainvälinen järjestys”, ”kansainvälinen tahto”, ”eikä vain yksin”, ”ihmisoikeudet… kuuluvat… kaikille” symbolisoivat ”me kuulumme länteen” liberaalia ajattelutapaa, jonka sävyt ovat vaihdelleet.

 

 

Alkuperäisen valistusajattelun mukaisesti presidentti Wilson ja presidentti Obama pitivät länsimaisia sääntöjä ja oikeuksia luonnon antamina ja itsestään toteutuvina, kun vain vanha yksinvaltias saadaan viralta. Presidentti Bushin ja nykyisten neomilitaristien mielestä taas amerikkalainen ja läntinen sotilasvoima riittää pakottamaan muun maailman seuramaan.

 

 

Presidentti Trumpin alhaalta ylös kulkeva valtioiden ”suvereenisuuden”, ”periaatteellisen realismin” ja muiden arvoihin puuttumattomuuden korostaminen poikkeaa siis presidentti mm. Niinistön ja ylhäältä luonnonlain omaisista säännöistä ja oikeuksista alaspäin lähtevästä ajattelusta, mihin kuuluu myös kansallisuuden merkityksen vähättely.

 

 

Venäjän presidentin lisäksi nyt myös Yhdysvaltojen presidentin yläpuolelle asettuvien suomalaisten kommentaattoreiden maailmankuvaan ei ole mahtunut, että Yhdysvalloissa on muunkinlaisia ulkopoliittisen ajattelun koulukuntia kuin heidän omansa. Presidentti Trumpin tapauksessa monet hänen YK –puheensa periaatteelliset linjaukset olivat Henry Kissingerin ”World Order” -teoksen kansanomainen painos.

 

 

Kissinger kantaa huolta, että länsimaat ovat levittäneet Westfalenin konferenssin 1648 päättämien suvereenien valtioiden järjestelmän maapallon laajuiseksi, mutta sen nyt ollessa haastettuna kukaan ei kanna huolta sen puolustamisesta. Ensimmäinen havainto presidentti Trumpin puheesta onkin, että Yhdysvallat kutsuu nyt suvereenit valtiot puolustamaan ja vahvistamaan suvereenien valtioiden järjestelmää. Se ensimmäisiä askelia on todeta, että kansainväliset säännöt YK:n peruskirjasta lähtien perustuvat suvereenien valtioiden sopimuksiin eikä päinvastoin.

 

 

Kissingerin toinen teesi on, että “Westfalenin järjetelmän käytännöllinen tulos oli, että eri maiden hyvinvointi olisi parempi, jos ne hyväksyvät toistensa olemassaolon ja erilaisuudet.” Tämä on ollut presidentti Trumpin puheissa jo vaalitaistelun alkuvaiheesta alkaen.

 

 

Presidentti Trumpin ilmeisen yhden oppi-isän mukaan toisin sanoen “Westfalenin rauha ilmensi todellisuuden tajuamista – erityisesti voimaa ja aluetta koskevien totuuksien – tärkempänä kuin ajan uskontojen vaatimusten. Toisin sanoen sen että hyväksyy toisten olemassaolon ja erilaisuuden”.

 

 

Kun seuraa Yhdysvaltojen monien muidenkin realististen koulukuntien keskustelua, nämä näkökulmat tekee niiden mielestään nyt välttämättömäksi se, että maapallon voimasuhteiden muuttuessa lännen on parasta kehittää siihen sopiva toimintamalli ennen kuin on pakko.

 

 

Tässä ei ole paikka argumentoida Donald Trumpin tai Henry Kissingerin puolesta tai vastaan, mutta pienen maan poliittisen johdon ja median silmien sulkeminen merkittävältä osalta 100 vuotta länsimaita ja maapalloakin johtaneen valtion poliittista ajattelua voi käydä kalliiksi. 

 

 

 

 

Aamun Helsingin Sanomat koskettaa yhtä arkaan kohtaan kuin Erkki Tuomioja toimittajilla. Tuomioja arvosteli uuden polven uusmilitaristisia toimittajia itse asiassa siitä, että nämä leikittelevät sodalla kuin pehmonallellaan. Helsingin Sanomien pääkirjoitus kysyy takaisin, kuka tämän aloitti?

 

 

Lehden pääkirjoituksen mukaan ”Kansanedustaja Erkki Tuomioja on useiden ulkoministerikausiensa aikana ollut mukana tekemässä avainpäätöksiä, joilla Suomi on sitoutunut puolustusyhteistyöhön Naton ja Yhdysvaltojen kanssa.” Esimerkkien jälkeen lehti jatkaa, ”Tuomioja siirtyi oppositiokansanedustajaksi toukokuussa 2015. Sen jälkeen on ajoittain vaikuttanut siltä kuin hän olisi palannut vasemmistoradikaaleille juurilleen…”

 

 

Jyrki Kataisen hallitus ulkoministerinään Erkki Tuomioja aloitti talvella 2011 ja Sauli Niinistö aloitti Tasavallan presidenttinä talvella 2012. Sitä ennen Tuomioja oli ulkoministerinä Matti Vanhasen hallituksessa 2003-2007. Ero on siinä, että Halosen-Vanhasen kaudella hallituksen linja oli vahvistaa Itämeren alueen vakaata rauhaa pidättymällä lähtemästä osapuoleksi mukaan alueen sotilaalliseen kilpavarusteluun. Niinistön-Kataisen/Stubbin kaudelta alkaen Suomi on askel askeleelta integroitunut siihen osapuoleksi. Tästä on kyllä puhuttu alusta eli vuodesta 2012 alkaen.

 

 

Ei pidä paikkaansa, että alueen Itämeren alueen sotilaallinen eskalaatio tai Suomen liittyminen siihen olisi alkanut vasta Ukrainan kriisistä talvella 2014. Suomen erityispiirre on kuitenkin myös Ukrainan jälkeen ollut se, että maan ylin johto on samalla pitänyt hyvää keskusteluyhteyttä Venäjään. Suomen politiikka on toiminut niin, että presidentti Niinistön ”neljässä pilarissa” on jokaiselle jotakin kotimaassa ja ulkomailla. Käytännössä se on merkinnyt myös jatkuvaa kamppailua yhden pilarin miesten kanssa kuten mm. Helsingin Sanomien. Siinä mm. Tuomioja näyttää olleen tukena koko ajan. Nyt Helsingin Sanomat itse asiassa huomauttaa, että monella tuolilla on aina omat riskinsä. Tähän asti se on kuitenkin toiminut. Toivotaan parasta myös jatkossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Oli sinänsä harmi, että ilmavoimien hankinnasta tuli alaviite presidentti Niinistön matkakertomukseen. On mahdollista, että se liittyy presidentti Trumpin vaikeaan kotoiseen yhtälöön. Näin se olisi osa sisäistä ja ulkoista kokonaiskuvaa, joka selittää koko vierailua.

 

 

Kaiken meillä mediassa korostetun rähinän taustalla Yhdysvalloissa käydään historiallista kamppailua ulkopolitiikan suunnasta uusmilitaristien ja uusliennyttäjien välillä.

 

 

Uusmilitaristien mukaan Yhdysvaltojen malli on koko ihmiskunnalle yleispätevä ja se voidaan jatkuvasti toteuttaa omin sotilaallisin voimin. Taustalla on kolme päävoimaa.  Yksi on kylmän sodan juoksuhaudoissa jatkuvasti voittoa juhlivat. Toinen on miljoonien dollareiden ja työpaikkojen sotilas-teollinen kompleksi. Kolmas on historian traumoista kärsivien Euroopan reunavaltioiden ja niiden emigranttisukupolven painostusjärjestelmä. Suomen uuseliitin merkittävä osa samaistuu tähän uusmilitarismiin ja tuo siihen mukanaan kotoperäiset historialliset traumat erityisesti Ulkopoliittisessa Instituutissa ja Helsingin Sanomissa.

 

 

Yhdysvaltojen uusliennyttäjien taustalla taas ovat erilaiset ulkopolitiikan realistiset koulukunnat. Niiden yleislinja perustuu tilannekuvaan, että ihmiskunnan voimasuhteet ja ongelmat ovat muuttumassa. Jos niihin ei vastata riittävän nopeasti, seuraavalle sukupolvelle käy huonosti erityisesti länsimaissa. Uusliennyttäjien kauhukuva on Kiinan ja Venäjän liitto ja sen hegemonia Euraasian mantereella. Kahden edellisen presidentin ulkopolitiikka on lisännyt paineita siihen suuntaan, mutta uusliennyttäjät ottivat tavoitteekseen irrottaa Venäjää lähemmäksi Yhdysvaltoja uuden presidentin hallinnon kautta. Uusi siihen altis vaikka monin tavoin ristiriitainen presidentti Trump saatiinkin, mutta uusmilitaristit ovat mobilisoineet kaikki voimansa estämään tämän hankeen.

 

 

Trumpin-Tilllersonin-Mattisin hallinto on kuitenkin kompromisseja tehden edennyt maapallolla alue alueelta, ja jossain vaiheessa pöydälle tuli Pohjois-Eurooppa. Pitkään aikaan ei juuri ole muistettu atlanttisten valtojen eli Yhdysvaltojen ja Englannin omaa liennyttävää perinnettä tällä pallokartalta katsoen omalla raja-alueella. Baltit ovat lobanneet demokraattien uusmilitaristien puolesta, ja Ruotsissakin vanha suurvalta-aate on vienyt samaan suuntaan. Suomen historiallisen realismin perinne on taipunut mutta katkeamatta ja on lähellä amerikkalaisten uusliennyttäjien ajattelua. Kissingerin ja Snellmanin historiallisessa realismissa ero on lähinnä katsoa maailmaa suurvallan ja pienvallan kannalta. Laskemalla yhteen Yhdysvaltojen Venäjän ja pohjoisen Euroopan ongelmat saatiin summaksi kutsua kylään Suomen presidentti.

 

 

Vielä ei tiedetä, mitä presidentti Trump ja presidentti Niinistö tarkkaan ottaen keskustelivat. Itse politiikasta julkisuudessa esitetty sopii kuitenkin amerikkalaisen ja suomalaisen uusliennytyksen tilannekuvaan, vaikka esimerkiksi amerikkalainen arvostus koetellulle Suomen mallille ei olekaan sopinut nykysuomalaiselle uusmilitaristiselle mediahegemonialle.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Virallisen tiedotteen mukaan, ”Tasavallan presidentti Sauli Niinistö tapaa Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin Washingtonissa tiistaina 29. elokuuta 2017. Presidenttien välinen tapaaminen järjestetään Yhdysvaltain presidentin virka-asunnolla Valkoisessa talossa. Kyseessä on presidenttien Niinistö ja Trump ensitapaaminen. Työvierailun tarkemmasta ohjelmasta ja puheenaiheista kerrotaan lähempänä vierailua.”

 

 

On ymmärrettävää, että vierailun kommentit ovat varovaisia, mutta niitä sävyttää myös maan valtamedian ja UPI:n tunteikkuus sekä Yhdysvaltojen että Venäjän nykyiseen johtoon.

 

 

Juuri vuosi sitten Helsingin Sanomat tiivisti oman ja taustojensa vastakarvan kertomalla, että presidentti Niinistön transponderialoite on herättänyt hämmennystä ja että Venäjä on hyödyntänyt sitä omiin tarkoituksiinsa. Presidentti vastasi ”Presidentin kynästä”, ja sama asetelma on jatkunut.

 

 

Arvattavasti Venäjälläkin käydään sisäistä vääntöä suunnasta, mutta siellä jännitteet näyttävät olevan presidentti Putinin otteessa. Yhdysvalloissa taas kaiken julkisen rähinän ja pintakuohun alla käydään lujaa kamppailua ulkopolitiikan suunnasta. Siinä suomalainen valtamedia on valinnut puolensa ja peittää toisen savuverhoonsa.

 

 

Yhdysvalloissa kolmet viimeiset presidentinvaalit on voitettu kansaan vetoavalla vetäytymisteemalla. Presidentti Bush joutui kääntämään kelkkansa 9/11 terroristihyökkäyksen jälkeen, ja vallan sai neokonservatiivinen ajatus sotilaallisen voiman käytöstä maailman demokratisoimiseksi rauhalliseksi.

 

 

Kokemukset Irakin ja Afganistanin demokratisoimisesta asevoimin eivät kuitenkaan innostaneet amerikkalaisia. Presidentti Obaman politiikan pääidea oli jatkaa ”liberaalin järjestyksen” edistämistä kaikkialla, missä voi tehdä ilman omaa aseellista puuttumista. Vanhoista sodista pyrittiin irti, mutta sinänsä hyvää tarkoittava liberaali pasifismi ei ole toiminut.

 

 

Käytännössä Ukrainassa ja Syyriassa toimittiin samaan tapaan kuin meillä heimosoturit ja Trotski sata vuotta sitten. Tyytymättömiä on usutettu kapinaan, mutta vastavoiman tullessa heidät on jätetty sotilaallisesti yksin ja tyydytty omaan propagandavoittoon.

 

 

Presidentti Obaman sotilaallisesti pidättyvä politiikka sai Washingtonissa runsaasti arvostelua, joka jakautui johtopäätöksiltään kahteen suuntaan.

 

 

Toisaalta vanha neokonservatiivinen valtavirta on kehittänyt neomilitaristisen politiikan, jonka mukaan Yhdysvallat on jatkuvasti riittävän vahva pakottamaan maailman ”liberaaliin järjestykseen”. Tämän Robert Kaganin ehkä selkeimmin argumentoiman suuntauksen on omaksunut merkittävä osa kylmän sodan voiton nuorena kokenutta politiikan, hallinnon ja median eliittiä, ja se pyrki Hillary Clintonin tukijoukoksi. Kärsittyään tappion presidentinvaaleissa se taklaa nyt omastakin takaa sekoilevan presidentti Trumpin hallintoa. Samaa neomilitaristista suuntausta seuraa Suomessa UPI:n lisäksi valtamedia.

 

 

Toinen amerikkalainen suuntaus ovat erilaiset presidentti Obaman hallinnon sisä- ja ulkopuolella olleet realistiset uusliennyttävät koulukunnat. Ne ovat jo pitkään sanoneet, että Yhdysvaltojen ja koko lännen on oman etunsa vuoksi ymmärrettävä voimasuhteiden muutos maapallolla. Niiden vuoksi Yhdysvallat tai koko länsi eivät voi enää omalla ylivoimallaan hallita maailmaa. Siksi  konfliktipolitiikan sijaan on rakennettava liennytykseen ja alueellisiin tasapainoihin perustuvaa vakaata rauhaa. Tämä uusliennyttävä suuntaus taas on erityisesti Henry Kissingerin johdolla pyrkinyt vaikuttamaan ehdokas ja presidentti Trumpiin.

 

 

Tällä hetkellä on mahdotonta sanoa presidentti Trumpin hallinnon sisäisen ja ulkoisen väännön asetelmaa, mutta on näkyvissä, että eri suuntausten välillä pyritään hieromaan yhteensopivaa linjaa. Nykyään on myös saatavilla hyvää kirjallisuutta siitä, ettei pääministeri Lipponen tiennyt ja ei ehkä voinutkaan tietää, millaiseen Yhdysvaltojen johdon sisäiseen asetelmaan hän astui joulukuussa 2002. Toivotaan, että tällä kertaa menee paremmin.

 

 

Aivan huvikseen tai pienen maan kahdenvälisten suhteiden vuoksi Yhdysvaltojen presidentti ei raivaa kalenteristaan aikaa keskusteluille ja niiden vaatimalle valmistelulle. Presidentti Trump on todennäköisesti esittänyt periaatteellisen kutsun kaikille puhelimitse onnittelleille. Jos veikata saa, nyt joku on Valkoisessa talossa huomannut Helsingin lähetystönsä raportin presidentti Niinistön ja presidentti Putinin pitkästä keskustelusta Savonlinnassa.

 

 

Parhaassa tapauksessa Suomen historiallinen ja viime vuosien omaperäisyys aloitteellisuudessa ja keskusteluyhteyksissä voi taas tarjota yhden muodon ja toimintakykyisen kumppanin edetä uusliennytyksen suuntaan uusmilitaristien miinoittamalla tiellä.

 

 

Toinen mahdollinen korkealle edennyt virike voi olla meillä väheksytty transponderialoite. Sen tapaista odotettiin Washingtonissa joissakin piireissä jo sen tullessa Suomesta edellisen hallinnon aikana. Tällaisessa asiassa tapahtumien kulku on sellainen, että teknistä asiaa joudutaan katsomaan heti operatiiviselta kannalta ja sittä taas ennen pitkää päädytään strategiseen pohdintaan. Nyt on kyllä Itämeren alueella pian edessä suuria sotaharjoituksia. On kuitenkin paikallaan nähdä, että niiden pienestä eskaloitunut historia ulottuu Ukrainan kriisiä edeltäneisiin vuosiin – eikä Suomikaan ole siinä aivan viaton. Joka tapauksessa nämä taustat antavat nyt mahdollisuuden ylimmällä tasolla olla aloitteellinen pohjoisen Euroopan alueellisesta de-eskalaatiosta eli liennytyksestä.

 

 

Presidentti Niinistö on tosin pitänyt esillä myös korostusta laajemman tilanteen väistämättömistä vaikutuksista Itämerelle. Kuitenkin sekä hänen oma transponderialoitteen kokemuksensa että tämä kutsu osoittavat mahdollisuuden alueelliseen aloitteellisuuteen vähentää jännitystä ja edistää näin vakaata rauhaa. Jos tällaista mahdollisuutta ei olisi, vaihtoehdoksi jäisi tarpeeksi korkealle nousseen jännitteen sopiminen vain suurvaltojen kesken – eikä koskaan oikein tiedä mitä siitä tulisi.

 

 

Presidentti Niinistö sanoo hyvin, että ”väittäjänä olo” on vieras ajatus. Mutta suurvaltojen suhteet ovat aina toimineet niin, että muu tekijä voi olla niille keskinäiseksi hyväksi. Tietenkin omienkin asioiden huolto olisi vielä mahdollisempaa, jos tälläkin kertaa niin olisi.

 

 

 Viime päivien ulkopoliittisia vihapuheita seuratessa huomasin, että Erich Maria Remarquen haavoittumisesta ensimmäisessä maailmansodassa tuli kuluneeksi 100 vuotta. Sen jälkeen hän julkaisi vuonna 1929 romaaninsa ”Länsirintamalta ei mitään uutta”. (Im Westen nichts neues). Se kuvaa Paul Bäumerin ensimmäistä maailmansotaa. Kaikkien kauhujen ja järjettömyyden jälkeen hän kuolee, ja sen päivän uutisen mukaan "länsirintamalta ei mitään uutta."

 

Parin vuoden aikana kirjaa myytiin yli kaksi miljoonaa kappaletta. Suosio oli suuri, mutta niin oli rauhan kannattajaksi leimattuun kirjailijaan kohdistunut vihakin. Vuonna 1931 Remarquen oli muutettava pakoon Sveitsiin.

 

Samalla on tullun mieleen joitakin vuosia sitten arvio Peter Slotedijkin eurooppalaista vihaperinnettä käsittelevästä tutkimuksesta.

 

 

 

 

Saksan  – Jürgen Habermasin jälkeen – ”kakkosfilosofin” Peter Sloterdijkin tutkimus vihan pohjavireestä Euroopan aatehistoriassa tarjoaa mahdollisuuden selittää myös suomalaisten ääriliikkeiden vaihtelua sotia edeltäneestä lapualaisuudesta sitä seuranneeseen uusstalinismiin ja nyt taas uuteen viha-aaltoon. 

 

 

Sloterdijkin Raivo ja aika aloittaa aivan alusta eli Homeroksen Iliaan ensimmäisestä sanasta, menis eli raivo tai viha. Otto Mannisen mukaan: ”Laulaos, oi runotar, viha Peleun poian Akhilleun turmiokas, mi akhaijeja löi lukemattomin tuskin…”

 

 

Länsimainen kirjallisuus siis alkoi runoelmalla kunnian loukkaamisesta ja sodasta sen kostona. Homeerinen kulttuuri ilmensi ja loi sotaisaa raivokkuutta, jota tuolloin tarvittiin jatkuvassa kamppailussa naapureiden kanssa.

 

 

Sloterdijkin hyvin tuntema ranskalainen René Girard muistuttaa myös sisäisen elämän menneen muinaisissa yhteisöissä usein kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Silloin rauha palautettiin suuntaamalla kaikkien viha yhteen onnettomaan ihmisuhriin ja sittemmin eläimeen eli syntipukkiin, esimerkiksi Dionysios –kultin tragokseen. Vihan suuntaaminen yhteen ulkoiseen tai sisäiseen kohteeseen oli samalla yhteisön johtamista yhtenäisyyteen muidenkin asioiden hoidon järjestämiseksi.

 

 

Sloterdijkin mukaan alkukantaisen vihan hallintaan saaminen on ollut länsimaisen kulttuurin yksi pääjuonne. Kaikkein vanhimpia ratkaisuja seurasivat vahvat johtajat, keisarit ja kuninkaat, ja sitten lopulta parlamentaarinen demokratia. Vihaa hallintaan saaneen sivistyksen ja ihmisyyden kehityksen rinnalla on välillä myös taannuttu. Sloterdijk analysoi erityisen tarkoin viime vuosisadan radikaalit taantumat stalinismiin ja fasismiin.

 

 

Ensimmäinen suuri askel eteenpäin otettiin Kreikassa 400 –luvulla e.Kr., kun filosofian ja draaman keinoin alettiin korostaa inhimillistä järkeä valtion johtamisessa. Platonin ja Sloterdijkin mukaan ihmisen psyyken itsetunnossa, thymoksessa, piilee kyky sekä kokea arvostusta että loukattuna raivostua vihaamaan. Muiden loukkaama itsekunnioitus ja häpeä saavat aikaan vihaa, mutta vihaa nostaa myös ihmisen sisäinen häpeä epäonnistumisesta itselleen arvokkaan asian saavuttamisessa.

 

 

 

Mitä sanookaan kaksi ja puoli tuhatta vuotta myöhemmin Hannu Salama, suomalainen ”kommunistin lapsuudesta saakka murjottu kakara”: ”…oppikoulu minussa tämän suomalaisuuden inhon synnytti laittamalla lapsirukan ensin häpeämään vanhempiaan ja heidän punauskoaan…” Juhannustanssien tuomio katkeroitti lisää: ”ajan mittaan vauhtiin päässyt selvä ja suora kostonhimo”. (Hannu Salama, Sydän paikallaan. Otava, 2010.)

 

 

Kuin Salamaa ajatellen Sloterdijk sanoo, että loukatun raivo usein kohdistuu niihin, jotka eivät vihaajan mielestä ole kärsineet niin kuin hän itse. Niinpä Salama vihaakin keskiluokkaista duunariporukkaa, kravattiköyhällistöä, tätä keskiluokaksi sanottua kunniallista paskasakkia eli koko sinivalkokeskinkertaisuutta ja suomalaista elämänmuotoa.

 

 

Jo kolmekymmentä vuotta sitten Kyynisen järjen kritiikissään Sloterdijk määritteli kyynisyyden olevan valistuksen vääristynyttä tietoisuutta. Ja jo silloin hän saattoi ennakoida Järkeen vannovan sosialismin johtavan kyynisyyteen ja kaatuvan.

 

 

Hannu Salama analysoi paljolti Sloterdijkin oivalluksen mukaisesti sosialismin romahtamisen seurauksia Suomessa: ”Mutta sitten koko se talo romahti ja tuhannet myös vielä taloon jääneet ”opiskelija-säätyläissosialistit” saivat sieluihinsa pettymyksen ja häpeän vammoja.” Salama näyttää avaavan näkyväksi koko suomalaisen yhteiskunnan post-stalinistisen virtauksen piilotajunnan, joka Sloterdijkin mukaan varastoituna etsii purkautumistietä. Osaltani aikoinaan tulkitsin Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan juuri tämän ilmiön manifestiksi. Nyt voikin sanoa, että yhdistäessään perinteisen luokka- ja ryssävihan se avasi tietä uudelle viha-aallolle.

 

 

 

Mutta miten oli alun perin mahdollista, että ne tuhannet Salaman sanoin ”opiskelija-säätyläissosialistit” pukivat 1970 –luvulla päälleen DDR:n nuorten sinisen paidan ja alkoivat laulaa käsi nyrkissä niin että punapaitojakin hirvitti?

 

 

Vihaperinteiden dynamiikkaa pohtivat tänään monet muutkin kuin Sloterdijk ja Girard. Tuorein kohokohta lienee ollut Pariisissa joitakin vuosia sitten ajan ehkä tunnetuimman kuraattorin Jean Clairin kokoama taidenäyttely Rikos ja rangaistus. Se tutki vihaa ja pahaa autenttisten esineiden sekä kuvataiteen kautta Ranskan vallankumouksesta nykypäiviin. Sekä Sloterdijk että Clair kertovat sosiaalisen ja naapurivihan satojen vuosien jatkumoista ja muuntumisesta eri aikoina.

 

 

Myös Suomessa kuten kaikkialla muuallakin toisiinsa liittyvät viha, väkivaltakulttuuri ja kiusaaminen ovat olleet joku osa elämää, mutta peilin käyttö on ollut vähäisempää kuin muualla. Matti Klinge raportoi hiljakkoin uusintapainoksen saaneessa Vihan veljet ja asevelisosialistit sotaa edeltävien vuosikymmenien äärioikeiston ryssävihasta AKS:ssä sekä Vihan veljissä – veljissä jotka omaksuivat V. A. Koskenniemen vuoden 1918 runosta tunnuslauseen ”Pirua ja ryssää vastaan”. Samaan kokonaisuuteen liittyivät Lapuan liike ja IKL paikallisena muunnelmana  aikakauden vastaavasta eurooppalaisesta liikkeestä.

 

 

Klingen selostus ajan hengestä on vieläkin melko karseaa luettavaa, ja se myös piirtää kuvaa aikansa merkittävän lukeneistoryhmän ihanteesta. Mutta mitä sille tapahtui sodan jälkeen?

 

 

 

Paras analyysi sodan jälkeen tapahtuneesta Sloterdijkin teorian mukaisesta tradition muuntumisesta lienee Pekka Tarkan elämänkerta Pentti Saarikoskesta. Saarikoski näyttää käyneen läpi syvästi ja omakohtaisesti samantapaisen prosessin kuin moni häntä seuranneessa suuressa ikäluokassa enemmän tai vähemmän joukkoa seuraten.

 

 

Kristillisen ja klassisen läpitunkema Saarikoski tuli aikansa modernistiseen kulttuuriin ja suomalaisen politiikan jännitekenttään, jossa uumoiltiin sosialismin lopulta voittavan. Tarkan mukaan Saarikosken oma usko horjui, mutta hän ”halusi takaisin nuoruutensa uskon ja kilvoittelun” maassa, jossa alkoi levitä, - Timo Vihavaista soveltaen - uudenlainen ulkopoliittista yksimielisyyttä vaatinut ”kansalaisuskonto”. Tarkan mukaan nuoressa runoilijassa näkyi tuolloin sekä opportunismia että tosiuskovaisuutta.

 

 

Tarkka kertoo, miten Saarikoski opiskeli marxisminsa Otto Ville Kuusisen johdolla tehdystä Marxisimi-leninismin oppikirjasta, jossa Platonia edeltävät materialistiset filosofit esitettiin  tulevaisuudessa voittavan sosialismin varhaisimpia edustajia. Lopulta Saarikoskelle ”tulevaisuudessa kajasti se kulta-aika, jonka Saarikoski oli aikaisemmin löytänyt menneisyydestä…”

 

 

Itse asiassa tämä Pekka Tarkan tämä kuvaus Pentti Saarikosken sielunliikkeestä etsiä klassista tai oikeastaan esiklassista kulta-aikaa tulevaisuudesta on samanlainen kuin ranskalaisten Luc Ferryn ja Alain Renautin kuvaus Martin Heideggerin tulosta natsiksi 1930 –luvun Saksassa.

 

 

Saarikosken Mitä tapahtuu todella säe ”… minä haluan/lakata olemasta/ja minä haluan/elää kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä” muistuttaa Heideggerin autenttiseen olemiseen uppoamista siinä missä Marxin ihmisen tosiolemuksen toteutumista.

 

 

Peter Sloterdijkin viha –teoriaa seuraten 1970 –luvun suomalaisilla ”opiskelija-säätyläissosialisteilla” matka tasavaltaa väheksyvästä, antiikin ylevyyteen ja ryssävihaan suuntautuvasta säätyläiskodistaan marxilaisen etujoukon luokkavihaan saattoi olla varsin lyhyt. Ryssäviha muuntui pakonkin edessä luokkavihaksi.

 

 

Prosessin saattoi sinetöidä se, ettei Suomen valtiollinen johto elokuussa 1968 ottanut selkeää kantaa Tsekkoslovakian miehitykseen. Vaihtoehtoja näytti maailmassa olevan kaksi ja paine vei sinne, mihin ovea ei suljettu.

 

 

 

Sloterdijk kehittää yksilötason analyysista vihan psykopolitiikan teorian ja analysoi sen pohjalta kristillistä vihaisen Jumalan perinnettä sekä kommunistista ja fasistista raivon maailmanpankkia.

 

 

Yksilötasolta alkaen viha on hänelle dynaaminen ihmismieleen kasautuva, kostonhaluksi kehittyvä voima, aivan niin kuin esimerkiksi Salama itseään kuvaa. Mutta monet ihmiset voivat myös jakaa yhteisen vihan, joka varastoituu heille yhteiseen kulttuuriin. Sen avulla voidaan viha siirtää paikassa ja ajassa muille, jolloin syntyy vihatalous vihapankkeineen ja vihamanagereineen, jotka pitävät huolta vihapääoman investoinnista, kasvattamisesta ja perinnöksi jättämisestä.

 

 

Kristillisen perinteen osalta Sloterdijk kertoo, että toisella vuosisadalla uskoon tulleet menivät valittamaan kirkkoisä Tertulianukselle, miten vaikeata on pakanoiden keskellä rakastaa lähimmäistä, antaa anteeksi tai kääntää toinen poski, kun ne itse elävät synnissä ja vain lyövät toisenkin kerran. Tertulianus kehotti pysymään uskossa, koska Jumala kyllä vihastuu syntisille ja kostaa viimeisellä tuomiolla.

 

 

Kehittyi vähitellen Jumalan vihan perinne kiirastulineen, mistä Luther sitten irrottautui oivaltaessaan, ettei Iustistia Dei tarkoitakaan kostavaa vaan armahtavaa Jumalaa, joka vanhurskauttaa eli oikaisee ihmisen rikkinäisen psyyken kolmiyhteisen kuvansa kaltaiseksi. Lynkattu ihminen tai kansanryhmä on syytön ja lynkkaaja syyllinen, jonka on tehtävä parannus – vaikka Sloterdijk tosin pysyykin kirjassaan vain katolisessa sfäärissä.

 

 

Alkuperäisille marxilaisille viimeinen tuomio taas oli vallankumous. Sloterdijk analysoi mallinsa pohjalta sekä kommunismin että fasismin vihatalouden ja päätyy siihen, että kumpikin sortui lopulta siihen, että voimavaroihin sopivat vihaprojektit loppuivat kesken. Niiden piti suuntautua yli rajojen meneviin vihaprojekteihin, joihin omat voimat eivät riittäneet.

 

 

Jo pari vuotta aikaisemmin Sloterdijk analysoi Sodanjälkeisten kulttuurien teoriassa, miten Euroopan maiden naapurivihat laantuivat ensin Ranskan ja Saksan yhteisvoimin ja sitten EU:n perustamiseen. Sitten Neuvostoliiton romahdus johti siihen, että useat Euroopan maat ovat käytännössä riisuneet itsensä perinteisten sotien aseista.

 

 

Filosofin mukaan eurooppalaisia vihan elpymisen merkkejäkin voi kyllä nähdä maahanmuutto- ja etnisillä rintamilla. Myös kapitalismi on koventunut ja tullut yhä röyhkeämmäksi, kun vanha vainooja sosialismi on poistunut - nostaen sen jalkoihin jäävien uutta kaunaa ja vihaa. Fasismin ja marxismin suurten vihaperinteiden jäljiltä latentit vihavarastot piilevät nyt Euroopassa uutta muuntuvaa kohdettaan etsien.

 

 

Sloterdijkin malli muuntuvine vihaperinteineen, -pankkeineen ja –managereineen tarjoaa mahdollisuuden tutkia ja selittää suomalaisessa vihaperinteessä myös sen uutta kehitysvaihetta.

 

 

Suomessa on tunnistettu hyvin maahanmuuttajiin kohdistuvat vihapuheet. Nyt olisi paikallaan tunnistaa myös muut vihavarastot.

 

-----------------------

 

Peter Sloterdijk, Rage and Time, a psychopolitical investigation. Columbia University Press 2010. 248 s.

(Lyhennetty 2.8.2017)