Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tutustimme Sepon kanssa, kun hän oli Teiniliiton Maakuntaneuvostossa teiniyhdistyksensä edustajana. Meille kuten monille muillekin syntyi silloin pysyvä tuttavuus ja ystävyys. Sepolle keskustalaisuus oli kotoa Virroilta tuttu, ja tutustuin siihen käydessäni päivän heinätöissä. Osaltani olin tullut pikkukaupungista opiskelemaan politiikasta kiinnostuneena mutta omaa aatteellista kotia etsivänä.

 

 

Elettiin ylioppilas- ja koululaismaailman alkavaa kuohunnan aikaa, mutta myöskään Seppo ei ollut tehnyt omaa ratkaisuaan. Se johti meidät pohtimaan yhteistä ongelmaa. Syyskuussa 1967 istuimme Vanhan ylioppilastalon kahvilan ulkoterassilla ja sovimme, että liitymme Keskustaan. Pari viikkoa myöhemmin ilmoittaudun Sauli Pyyluomalle ehdokkaaksi HYY:n edustajistovaaleihin.

 

 

Seppo oli monissa toimissa nuorisojärjestössäkin, mutta hänen pääenergiansa suuntautui koululaistoimintaan sekä Ylioppilaskuntien liittoon ja sen kansainvälisiin asioihin. Olimme tahoillamme mukana valmistelemassa Euroopan nuorison turvallisuuskonferensseja. Seppo reissasi Prahassa ja minä Budapestissa. Elettiin kylmän sodan ja taistolaisten nousun aikaa, ja olimme omilla lohkoillamme etulinjassa. Seppo piti ajan tasolla, missä mentiin.

 

 

Seppo rohkaisi talvella 1970 ryhtymään puheenjohtajaehdokkaaksi Nuoren Keskustan Liittoon. Alku ei ollut helppo, mutta ei myöskään jatko k-linjan ja yleisdemokraattien puristuksessa. Pälkäneen vuoden 1972 liittokokouksen alla alkoi näyttää siltä, että puheenjohtaja voisi vaihtua. Kun puheenjohtajan vaali alkoi, läksin kävelemään ulos, ja kuulin vain kovimmilla äänillä pidetyt puheenvuorot. Sepon ja Paula Tuomikosken antama tuki kuului niihin.

 

 

Palasimme Pälkäneen liittokokouksen suviyön tapahtumiin yhteisen ystävämme Seppo Niemelän hautajaisissa 2015.  Vasta silloin Seppo kertoi nuoren neuvostodiplomaatin painostaneen häntä koko yön puheenjohtajaehdokkaaksi, jotta minut saataisi sivuun. Siinä tuli yhdessä yksityiskohdassa esiin paljon Seposta.

 

 

Analysoida järkiperäisesti, mistä on kysymys, ja puolustaa tinkimättömästi johtopäätöksen totta sekä oikeaa. Olla uskollinen ystävälle, jonka kanssa oli paiskannut kättä Vanhan terassilla syykuussa 1967. Olla vaatimaton ja kiitosta etsimätön asiassa, josta ansaitsi ja sai sen vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

 

 

Seppo valitsi oman elämäntyönsä suunnan Ulkomaankauppaliitossa, pääministeri Esko Ahon avustajana, lähetystöneuvoksena Washingtonissa, Nokian viestintäjohtajana ja Yleisradiossa. Vetosin vielä kerran hänen apuunsa, kun valtioneuvoston kansliassa järjestettiin merkkivuotta 1809. Muutoin tapasimme satunnaisesti, mutta kaikilla näillä suunnilla nuoruuden yhteiset ystävät myös tavatessa usein kertoivat yhteistyöstään Sepon kanssa.

 

 

Sitten eräs heistä kertoi Sepon sairastuneen. Tapasimme joitakin kertoja ja kerran pitempään. Seppo oli Seppo. Hän ei valittanut tai murehtinut vaan oli kiitollinen vielä edessä olevista päivistä. Menimme läpi elämän kulkua, ja totesimme sen perimiltään olevan kaikille samanlainen.

 

 

Tänään esitän osanoton Sepon perheelle, ja muistan häntä kunnioituksella ajatellen, että juuri hänen kaltaisensa lahjakkaat ja vaatimattomat rakensivat omalla paikallaan sotien jälkeen maasta sen, mistä uusi polvi on jatkanut.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Osaltani yhdyn eduskunnan ja sen perustuslakivaliokunnan vähemmistön kantaan kansanedustaja Mäenpään syytesuoja-asiassa. Kansalaisena torjun esityksen murtaa parlamentaarisen demokratian perustana oleva vallan kolmijako ulottamalla oikeushallinnon valta eduskunnan sisälle sekä murtaa sen mukainen kansanedustajan puheoikeus eduskunnassa sekä siihen liittyvä eduskunnan itsehallinto, joka on tässä tapauksessa jo toteutunut. Yhdyn kansalaisena eduskunnan puhemiehen siinä yhteydessä 24.6.2019 edustaja Mäenpäälle antamaan moitteeseen hänen lausumastaan.

 

 

Kyseessä on nyt yritys murtaa vuodelta 1906 peräisin oleva yksi maailman vanhimmista voimassa olevista demokraattisen perustuslain säädöksistä, joka on tähän asti kestänyt mm. vuosien 1918-1919 vallankumous- ja -kaappausyritykset. Radikaaleimmillaan tällaiset demokratian vastaiset yritykset olivat Suomessa juuri 90 vuotta sitten, jolloin kahden perustuslakivaliokunnan jäsenen kyydityksen jälkeen Lapuan liikkeen johtoon kuulunut Kaarlo Kares (kuvassa oikealla) totesi sen perusteluksi, että "Eduskuntapuolueiden itsevalta oli ja on kumottava."

 

 

Lapuan liikkeen monet hankkeet johtivat tulokseen, mutta eivät yritykset eduskunnan ja sen puolueiden perustuslain mukaisen puhevallan kumoamiseen eduskunnassa. Jos tämä nykyinen hanke toteutuisi, se olisi historiallinen ennakkotapaus ja pään avaus samanlaisiin hankkeisiin myös tulevaisuudessa. Kansalaisena olen huolissani, että pelkkä perustuslakivaliokunnan kantakin avaa tietä samaan suuntaan pitemmälle kuin mihin lapualaisetkaan koskaan pääsivät.

 

 

Erityisesti ihmettelen sitä, että vasemmisto on viime vuosina muistellut 1918 -kevään jälkeistä monien vuosien oikeuslaitoksen käyttöä itseään vastaan, mutta yrittää nyt itse sitä samaa omia vastustajiaan kohtaan. Ihmettelen erityisesti vasemmiston ja vihreiden kansaedustajien puuttuvaa pohdintaa siitä, millaisella kokoonpanolla kymmenen tai kahdenkymmen vuoden perästä Valtakunnansyyttäjä tai perustuslakivaliokunta arvioivat heidän sanastoaan.

 

 

Nykyisen tilanteen taustalla on 1970 -luvulta alkanut oikeustieteellisissä tiedekunnissa tapahtunut kehitys. Vuoden 1968 jälkeen monet marxilaiset opiskelijat jäivät tiedekuntiinsa ja etenivät niissä vähitellen toisiaan tukien professoreiksi. He saivat myös täydennystä silloisesta ajan merkkejä arvailleesta oikeistosta. Kuvaan kuului myös ”Demokraattiset lakimiehet” -yhdistyksen aktivoituminen auttamaan verkottumista läpi valtion ja sen oikeuslaitoksen. Kylmän sodan hiipuessa Neuvostoliiton tappioksi jotkut jäivät vielä julkisestikin marxilaisiksi, mikä tarkoittaa oikeuden johtamista Karl Marxin ihmiselle antamasta universaalista eli kaikille ihmisille yhteisestä, vain työväenluokan etujoukkoa edustavan puolueen keskuskomitean tuntemasta, kommunismiin suuntautuvasta lajiolemuksesta (Gattungswesen) ja sen ristiriidasta nykyisen porvarillisen yhteiskunnan kanssa.

 

 

Monet muunsivat universalisminsa post-marxilaisiksi uusilla otsikoilla. Se tapahtui usein mm. Frankfurtin ”kriittisen” koulun erilaisiin sekoituksin, jotka ammensivat teoriansa marxilaisuudesta sekä Immanuel Kantin universaalista rationalismista ja empiirisen luonnontieteellisestä metodista - perusideanaan kehittää kansallisvaltion parlamentaarisen demokratian yläpuolella oleva oikeusperusta, jota he itse edustavat. Nyt tämä post-marxilaisten oikeusideologien ikäluokka on kouluttanut uuden juristien ikäluokan omiin universalistisiin oikeusteorioihinsa, jotka nostavat edustajansa kansallisen parlamentaarisen demokratian yläpuolelle. Tämä kehitys on nyt huipentumassa Valtakunnansyyttäjän yritykseen saada eduskunta valvontaansa.

 

 

Teoreettisilta perusteiltaan saman ilmiön on voinut viime vuosina havaita myös Valtakunnansyyttäjän Päivi Räsäsen tapauksissa, apulaisoikeuskanslerin suvivirsitapauksessa sekä eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen Kouvolan kirkon käyttöä koskevassa tapauksessa. Tämän nyt myös kansanedustajien syytesuojan kumoamisen myötä etenevän liikkeen taustalla on post-marxilaisen universalismin luontainen pyrkimys hajottaa kulttuurista kansalliset, sivistyshumanistiset ja kristilliset ainekset, jotka muodostavat sen kanssa kilpailevia kansalaisten identiteetin ja oikeuskäsityksen perustoja. Keskustalaisena paheksun aina aikaisemmin parlamentaarisen demokratian puolesta kamppailleen puolueen edustajien liittymistä historiallisesti oman aatteellisen perustansa vastaiseen kantaan.

 

 

Mainittakoon, että tänään eduskuntakeskustelussa syytelupaa puoltaneet esittivät useita epätosia väittämiä perustuslakivaliokunnan asiantuntijoiden lausunnoista. Tosiasiassa professori Veli-Pekka Viljanen edellytti ennen päätöstä Valtakunnansyyttäjän syyteharkintaa, mutta perustuslakivaliokunta ei sitä saanut tiedustelunkaan jälkeen, ja se arveli omin toimin ilman dokumenttia sellaisen tapahtuneen. Professori Päivi Korpisaaren lausunto oli johtopäätökseltään sananvapauden ja seurausten kannalta huolestuneen epäilevä. Professori Mikael Hidén ei ottanut lainkaan kantaa. Puolet asiantuntijoista puolsi perustuslakivaliokunnan enemmistön kantaa.

 

 

Huomiota kiinnittää myös se, että Esitukintalain 8§:n mukaan ”Esitutkintavirkamies on esteellinen, jos… 7) luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta erityisestä syystä vaarantuu.” Tästä huolimatta Valtakunnansyyttäjän valvonnassa tehdyn esitutkinnan suoritti poliisi, joka jo ennen tutkintaa 13.8.2019 esitti kantanaan julkisesti, että kyseessä on ”aika perinteistä vihapuhetta sen takia, että siinä pyritään loukkaamaan ihmisarvoa ja poistamaan ihmisyyttä siitä ryhmästä’. Lisäksi hänellä oli tuolloin ajallisesti läheinen jäsenyystausta Vihreissä, joilla on erityisen jyrkkä suhde sekä itse asiaan että tutkittavan puolueeseen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomalainen julkisuus pitää jatkuvasti yllä lännen voittaman kylmän sodan jälkeistä turvallisuuspoliittista tilannekuvaa, vaikka lähiympäristönkin reaalinen maailma on jo pitkään ollut siirtymässä pois sen alta. Viimeksi se on tullut esiin kommentoitaessa presidentti Trumpin päätöstä vetää lisää joukkoja pois Saksasta liittämättä sitä reaaliseen ympäristöönsä.

 

 

Jopa Yhdysvaltojen vakavan tutkimuksen valtavirta pohtii nykyään, miten tulisi sopeutua Kiinan nousun maailmaan. Toisaalla kannatetaan Kiinan ja Venäjän taklaamista kaikkialla maapallolla niin, että pidetään kiinni saavutetusta ja edetään siellä missä mahdollista. Toisaalla pelätään sen johtavan lopulta suursotaan ja suunnitellaan sopupeliä, jossa maapallo jaettaisi jälleen etupiireihin.

 

 

Presidentti Trump yritti toimikautensa alussa sopupeliä Venäjän kanssa sen irrottamiseksi Kiinasta, mutta hänen kotimainen oppositionsa esti sen. Yhdysvaltojen nykyinen ulkopolitiikka on ennakoimaton yhdistelmä puskemisesta ja sopupeliä, ja sitä tullaan näkemään myös presidentti Trumpin jälkeen. Kiinaa puolestaan kuvaa parhaiten perinteinen reaalipolitiikka. Se jolla on voimaa etenee kunnes tulee toinen voima vastaan.

 

 

Tästä päädytään Yhdysvaltojen ja Kiinan keskinäisen puskemisen maailmaan. Se tarkoittaa, että sotilaallisten suurvaltojen rajapinnoissa muodostuu eskalaatioita, jotka päätyisivät sotimiseen, sopimiseen tai kumpaankin. Siihen maailmaan Euroopalle eli Saksalle ja Ranskalle on luvassa toissijainen ja Venäjälle jo nyt tosiasiallisesti toimiva Kiinan liittolaisen rooli.

 

 

Ranskan presidentti Macron esittää ratkaisuksi Euroopan ja Venäjän liittoutumista samalla kun Ranskassa pohditaan oman eurooppalaisen ydinaseen modernisointia Yhdysvaltojen vetäytymisen varalle. Länsi-Euroopan osalta jatkon ratkaisee lopulta Saksa, joka ydinasesuojansa osalta on tähän asti pitänyt parempana Yhdysvaltoja kuin Ranskaa.

 

 

Kovin tarkkaa tietoa ei ole, millainen keskimatkan ydinohjuksia koskeva sopimus kytkeytyy Saksan tuoreeseen hävittäjähankintaan, jossa tilaus jaetaan eurooppalaisen ja amerikkalaisen koneen välillä julkisin viitauksin kykyyn kantaa ydinaseisiin sopivia ohjuksia. Nyt ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa Yhdysvallat viestii selkeästi sitoumustensa vähentämistä Saksaan. Samaan aikaan Venäjä julkistaa yhtä selkeästi myös taktisten ja keskimatkan ydinohjusten ohjelmoinnin konfliktin alkuvaiheeseen estämään itseensä kohdistuvat uhkat, mikä tässä tilanteessa jo tiedetyn asian alleviivaamista vastapuolille.

 

 

Todennäköisimpiä yhteisvaikutuuksia on Euroopassa kaksi. Ensiksi, toistuu 1970 -luvun strategisia ydinaseita koskevan sopimuksen ja Neuvostoliiton keskimatkan ohjusten käyttöönoton kaltainen tilanne, jossa Eurooppa uhkasi jäädä deterrenssityhjiöön. Silloin ratkaisuksi tulivat Saksan vaatimuksesta amerikkalaiset keskimatkan ohjukset Euroopassa. Toiseksi, nyt Yhdysvaltojen uskottavuuden väheneminen siinäkin suhteessa lisää painetta Saksan rahoitukseen ja myötämääräämisoikeuteen Ranskan ydinaseiden modernisoinnissa. Samaan aikaan maat ovat jälleen kerran löytäneet muutenkin toisensa Euroopan tulevaisuuden hallinnassa.

 

 

Suomessa viime vuosikymmenien ulkopoliittinen retoriikka on kulkenut omia teitään, mutta aivan 2000 –luvun alussa puolustusvoimat ohjelmoitiin tulemaan yhteensopivaksi ja verkottumaan osaksi silloin oletettua kylmän sodan jälkeistä Yhdysvaltojen hallitsemaa maailmaa. Mutta vaikka se maailma ei ole toteutunut, monista eri syistä sillä tiellä on jatkettu. Draaman kielellä, ulkoinen käänne on jo tapahtunut, ja jatkossa seuraa sen tiedostaminen.

 

 

Kaikissa historian käänteissä pienten valtioiden vaihtoehdot muodostuvat suurvaltojen keskinäisen politiikan satunnaisina sivuvaikutuksina. Useita satoja vuosia Venäjä sekä Englanti ja Yhdysvallat ovat olleet pohjoisessa Euroopassa ne suurvallat, jotka ovat kriisien jälkeen sopineet alueen järjestyksestä. Vielä kylmän sodan jälkeenkin ne pitivät täällä turvaetäisyyttä toisiinsa, mikä tarkoitti myös pysymistä pois Suomesta ja Ruotsista. Pitkään historiaansa verrattuna Yhdysvaltojen Pohjolan politiikka on kuitenkin muuttunut.

 

 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Englanti ja Yhdysvallat suhtautuivat epäilevästi Baltian maiden itsenäisyyteen. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa ne luovuttivat kättelyssä Baltian Venäjälle, minkä lisäksi Yhdysvallat harkitsi samaa myös Suomen osalta. Kylmän sodan jälkeen Yhdysvallat sopi 1997 Venäjän kanssa Baltian maiden Nato –jäsenyyden, ja se pyrki myös saamaan Suomen ja Ruotsin vastaamaan Baltian puolustuksesta. Suomi kuitenkin halusi välttää antamasta Yhdysvalloille syytä kiertää ottamaansa vastuuta, ja kieltäytyi kunniasta.

 

 

Kuitenkin vuodesta 2012 Suomi alkoi yhteensopivuuden kasvattamisen lisäksi myös näkyvin vaikka pienin askelin liikkua sotilaallisesti, ensimmäisenä suurempana liikkeenä osallistuminen Islannin ilmavalvontaan. Sen jälkeen Ukrainan kriisi 2014 johti ”horisontaaliseen eskalaatioon” myös Itämerellä, mihin Suomi liittyi askel askeleelta mukaan mm. osallistumalla kasvavin panoksin läntisen koalition sotaharjoituksiin.

 

 

Uusin pohjoisen Euroopan eskalaation vaihe on sen laajeneminen kasvavin panoksin pohjoiseen ja Jäämeren rannikolle. Senkin vauhdittumisessa on kaksi osapuolta, mutta Yhdysvaltojen osalta kyse on myös uudesta asiasta, eli ennakoivasta vastaamisesta ilmastonmuutoksen aiheuttamaan Jäämeren avautumiseen sekä Kiinan nousuun ja Venäjän liittoutumiseen sen kanssa.

 

 

Pohjoismaiden päämiesten vieraillessa 2016 Washingtonissa presidentti Obaman neuvonantaja Charles Kupchan sanoi, että Pohjola on Yhdysvaltojen ”strategista ydinaluetta”. Se on aina pitänyt jossakin mielessä paikkansa, mutta nyt sen korostus tarkoittaa, että Washingtonissa katsotaan Pohjolaa maapallokartalta Jäämeren yli sen toista rantaa hallitsevana alueena rinnallaan Venäjä ja takanaan Eurooppa.

 

 

Kun katsotaan kokonaistulosta kuluneen vuosikymmenen kaikista liikkeistä, Yhdysvallat rakentaa vähitellen vapautuvan Jäämeren läntiseen päähän eli Pohjolaan tukialuetta, jolta se hallitsisi Kiinan ja Venäjän Jäämeren liikennettä Atlantille – ja jatkossa Jäämeren yli sen omalle mantereelle. Suomen kautta muodostuisi maayhteys Venäjän Pietarin-Murmanskin ydinalueelle. Samalla Pohjolan alue muodostaisi yhteyden Itämeren-Mustanmeren väliselle alueelle, jolla Yhdysvallat tukee aktiivisesti ”Kolmen meren” eli perinteisen reunavaltioden hanketta. Sen huippukokous pidetään lokakuussa hiljakkoin mukaan lähteneessä Virossa. Näin Pohjolan yhteys eteläänkin hahmottuu uudella tavalla.

 

 

Presidentti Trumpin kaudella Yhdysvaltojen suhteet Saksaan ja Ranskaan ovat tulleet vaikeiksi. Yhdysvallat tuki brexitiä ja löi kiilaa EU:n ja Englannin väliin. Se on myös rakentanut suoraa yhteyttä moniin Itä-Euroopan valtioihin rohkaissen samalla niiden huolia ja kritiikkiä sekä länteen että itään. Kuitenkaan tavoitteena ei näytä olevan Naton hajottaminen vaan paremminkin sen hallinta, vaikka on vaikea sanoa toeteutuuko tavoite vai onko seurauksena vastavaikutus.

 

 

Hajanaisina ja kahdenkeskisin sidoksin liittolaiset pidetään rivissä ja niitä estetään lähentymästä Yhdysvaltojen omia vastapuolia eli Venäjää ja Kiinaa, joiden kanssa kuitenkin sovitaan tarvittaessa asioista ohi ja yli liittolaisten. Kahdenkeskisiä sotilaallisia keskusteluyhteyksiä Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä on nykyään niin paljon, ettei niissä vältytä katselemasta myöskään pohjoisen Euroopan pelilautaa, jolle Suomikin on kiivennyt mukaan. Tämä kaikki voi kuulostaa epämukavalta, mutta ennen kylmän sodan aikaa se oli normaalia bismarckilaista diplomatiaa.

 

 

Tälläkään kertaa ei Suomessa ole syytä sekoittaa tunteita tosiasioihin. Vain Yhdysvalloilla on voimavaroja rakentaa lännen puolelta Pohjois-Euroopan voimatasapaino Venäjän suuntaan. Kysymys kuuluu, miten se tällä kertaa käyttää voimaansa niin, ettei se aiheuta vahinkoa itselleen puhumattakaan alueen pienistä valtioista, joilla taas on kaikki syy välttää ryhtymistä tälläkään kertaa pelin moukaksi. Euroopalla eli Saksalla tai Ranskalla ei tule olemaan tällä alueella sotilaallista roolia, sillä niiden voimat eivät siihen riitä, ja tässä asiassa Yhdysvalloilla ja Venäjällä on aina ollut yhteinen etu.

 

 

Yhdysvaltojen vaarana on ampua yli omalla pohjoisella rajaseudullaan, kuten myös Venäjän vaarana. Jos pohjoisen eskalaatiota jatketaan, vaihtoehdot ovat lopulta jännityksen kasvusta aiheutuva sotilaallinen vahinko, sen uhatessa syntyvä sopimus uudeksi etupiirijaoksi tai etupiirijako osana Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteiden laajempaa järjestelyä. Näissä tilanteissa Ruotsin ja Yhdysvaltojen jatkuvasti lujittuva avoliitto merkitsee, ettei Venäjällä enää ole Ruotsissa mitään sellaista voitettavaa, joka sen Suomen politiikassa tarvitsisi ottaa huomioon.

 

 

Suomen pitkään jatkunutta sulautumista sadoin sotaharjoituksin ja kymmenin sopimuksin osaksi kehittyvää Yhdysvaltojen luoteisen Euraasian eli Pohjolan tukialuetta on kotimaassa perusteltu kykyjen hankkimisella, yhteensopivuudella kumppaneiden kanssa, häiriöillä tiedonkulussa ja ettei tässä mitään uutta ole – ainakaan julkisesti miettimättä että näissä asioissa jokaista askelta seuraa monia muita. Varmaa sen sijaan on, että suurvaltojen esikunnissa on jo pitkään ollut valmiina tämänkin nurkan skenaariot vuosiksi tai vuosikymmeniksi.

 

 

Globaalin geopolitiikan muutoksen seurausten ja eskalaation riskien nyt noustessa näkyviin on syytä kysyä, kuinka kestävä strateginen ja operatiivinen idea on kaupata ja ostaa Suomelle näin muodostuvaan etulinjaan juuri sellaista “monitoimista” ja ”tunkeutumiskykyistä” hävittäjä-risteilyohjus kalustoa, joka ulottuu satojen kilometrien päähän Venäjän alueelle. Tai kuinka järkevää Yhdysvalloille on edetä jatkuvasti yhä enemmän sotilaallisesti Suomen maaperälle kuten esimerkiksi kevään 2021 suursotaharjoitukseen, josta Suomen puolustusministeri käyttää työnimeä ”Arctic Fox” eli samaa kuin Saksa operaatiostaan samalla seudulla kesällä 1941.

 

 

Strategia on laji jossa liikettä seuraa aina vastaliike. Kun kylmän sodan aikanakin varottiin toisen osapuolen iholle menoa, niitä ei historiassa ole tähän mennessä nähty reaalisesti Yhdysvaltojen ja Venäjän toisiinsa rajoittuvilla pohjoisilla takapihoilla. Kun Englanti aikoinaan halusi taklata etenevää Venäjää, se valitsi aina painopisteen mahdollisimman kauaksi omista rannikoistaan. Krimin sodan aikana Ruotsi kyllä saatiin houkuteltua mukaan suunnittelemaan hyökkäystä Pietariin, mutta kyseessä oli huijaus Venäjän saamiseksi neuvottelupöytään. Sen jälkeen Tukholmassa on näihin vuosiin asti osattu kaikille hyvin tuloksin soveltaa Bernadotten politiikkaa.

 

 

Operatiivisesti katsoen Suomen itsensä maalittamisessa on syytä ottaa huomioon, että kaikki suurvallat ohjelmoivat omat vastatoimensa estämään ensimmäisten sekuntien aikana mahdollisten riskein pääsyn ilmaan. Tältä kannalta onkin pidettävä geopoliittisilta lähtökohdiltaan varsin kevein perustein tehtynä puolustusvoimien uutta "Taistelukenttä" -opetuselokuvaa. Vahingonkin sattuessa vauhti olisi sellainen, että on turha miettiä Suomen lentokenttäpaikkakuntien väestönsuojelua.

 

 

Tämänkin draaman sekä pienillä että suurilla osapuolilla on omat legitiimit turvallisuusintressinsä. Kaikissa vaikeissakin geopolitiikan murroksissa Atlantin vallat ja Venäjä ovat satoja vuosia lopulta löytäneet ratkaisut kriisejä seuranneissa rauhoissa. Suomen osalta asiaa on auttanut oma ennakoiva aktiivisuus ja tietoisuus siitä, että ”Suomen ulkopolitiikan perustehtävänä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen.” Sitä taas auttaa, että tiedetään mitä ne ovat.

 

 

 

 

 

 

Tänään 4. kesäkuuta on marsalkka Mannerheimin syntymäpäivä, josta tuli sotien aikana 16. toukokuuta paraatipäivän sijaan puolustusvoimien juhlapäivä. Hänen tunnetuin syntymäpäivänsa oli kaikkine vieraineen kesällä 1942, mutta mittasuhteiltaan laajin oli 70 –vuotispäivä vuonna 1937. Asiaan kuuluvien onnittelijoiden lisäksi hänen kunniakseen järjestettiin Suurtorilla suuri paraati ja Ullanlinnassa katselmus.

 

 

Mannerheimin koko 70 –vuotispäivä vuonna 1937 korosti hänen jo 1933 ottamaansa ja vähitellen saamaansa kansakunnan kokoajan roolia. Päivän paraatissa syntymäpäiväsankarin takana oli kenraaleiden rivit ja niiden takana ylemmällä portaalla maaliskuun puolivälissä aloittaneen Cajanderin punamultahallituksen edustajat. Paraatin päättyessä Mannerheim kääntyi ja meni tervehtimään ministereitä, joihin kuului mm. sisäministeri Urho Kekkonen.

 

 

Asetelma oli moni tavoin historiallinen. Vielä edellisenä syksynä presidentti Svinhufvud oli kieltäytynyt ottamasta hallitukseen sosialidemokraatteja. Silloin oli nimitetty Kyösti Kallion keskustan ja oikeiston hallitus oikeusministerinään Urho Kekkonen, joka oli käynyt vaalikampanjansa vahvasti AKS:n ja IKL:n vastaisin tunnuksin.

 

 

Vuoden 1937 presidentinvaalissa Kyösti Kallio valittiin tehtäväänsä maalaisliiton, edistyksen ja sosialidemokraattien valitsijamiesten äänin, ja hän aloitti presidenttinä maaliskuun alussa. Sitä seurasi edistyksen Cajanderin johtama ensimmäinen maalaisliiton, edistyksen ja sosialidemokraattien punamultahallitus. Siinä oli kaikista hallituspuolueista keskeisinä ministereinään vuosina 1917-1919 horjumattomimmin tasavaltaa kannattaneita.

 

 

Kekkonen jatkoi Cajanderin hallituksessa sisäministerinä. Siinä tehävässä hän pyrki lakkauttamaan Lapuan liikkeen jatkoksi perustetun IKL:n, mutta hankkeen torjui lopulta Helsingin raastuvanoikeus. ”Kekkosen konsteista” kuultiin kuitenkin vielä 1956 presidentinvaaleissa. Vastaavasti SDP:ssä Väinö Tanner teki keväällä 1937 töitä puolueen kommunistien kanssa yhteistyöhön halukasta vasenta laitaa vastaan, mikä johti mm. Akateemisen sosialistiseuran ASS:n ja kommunisteja lähellä olleiden erottamiseen puolueesta sekä Tannerin maanpuolustusmyönteisiin puheisiin.

 

 

Suomessa äärioikeistolaiset hankkeet olivat konkretisoituneet jo vuonna 1930 talvella Vaasan vasemmistolaisen kirjapainon särkemisenä, kesän talonpoikasmarssina ja syksyn Ståhlbergin kyydityksenä – huipentuakseen mutta myös hiipuakseen presidentti Svinhufvudin johdolla torjuttuun Mäntsälän kapinaan helmi-maliskuussa 1932 sekä J.K. Paasikiven johdolla toteutettuun kokoomuksen irtisanoutumiseen IKL:stä vuoden 1933 raskaasti tappiollisten vaalien jälkeen.

 

 

Tässä poliittisessa ympäristössä Mannerheim puolestaan oli yllättänyt monet perinteiset kannattajansa pitämällä puolitoista kuukautta ennen vuoden 1933 eduskuntavaaleja toukokuun 16. päivän suuren 15 –vuotisparaatin juhlassa puheen sovinnon ja vuoden 1918 arpien unohtamisen puolesta. Hän ei voinut olla tietämätön, että se taklasi tuolloisessa kotimaisessa ja kansainvälisessä ilmapiirissä suurin toivein vaalikampanjoinutta äärioikeistoa. Tekstille ei löytynyt palstatilaa Suojeluskuntien Hakkapeliitta –lehdessä. Presidentti Svinhufvud ja Kivimäen hallitus eivät kuitenkaan panneet pahakseen, sillä kenraalin ylennys sotamarsalkaksi tuli kolme päivää myöhemmin 19. toukokuuta 1933.

 

 

Huolestuttavan kansainvälisen tilanteen, sovun ja puolustustahdon jälkeen Mannerheim jatkoi puheessaan: "Sodan jaloissa elämä tuhotaan ja aineellisia arvoja hävitetään. Nykyaikaisten aseiden kaikki murskaava voima antaa sodalle sen kaamean suuruuden leiman... Missä ritarillisuus ja jalomielisyys puuttuvat ja viha ohjaa miekkaa, siellä ei pysyväistä rauhaa luoda... Mutta aikamme on levotonta ja uhanalaista... Ojentakaamme sentähden alttiisti veljenkäsi jokaiselle, joka tahtoo tehdä työtä ja on valmis täyttämään velvollisuutensa maansa puolesta. Puolustustahtona ilmenevä isänmaallinen henki ja alttius täyttää rivimiehen velvollisuuden silloin kun maata on puolustettava, se on ainoa mitä vaadimme, eikä meidän ole tarvis kysellä, missä hän oli 15 vuotta sitten."

 

 

Kaksi vuotta myöhemmin Vaasassa teksti oli vieläkin suorasukaisempi: "Älkää te vapaussodan miehet unohtako... Meidän täytyy löytää toinen toisemme. Meidän täytyy luottaa toisiimme."

 

 

Heinäkuun 1933 eduskuntavaaleissa IKL sai 14 paikkaa, mutta kokoomus menetti 24 paikkaa. J.K. Paasikivellä oli kaikki syy palata pankista politiikkaan palauttamaan puoluettaan vanhasuomalaisemmalle linjalle. Myös maalaisliiton linja on näyttänyt monista epäselvälta, sillä se hävisi vaaleissa 6 paikkaa, kun taas sosialidemokraatit voittivat 12 paikkaa. Urho Kekkonen kirjoitti seuraavana vuonna ilmestyneen "Demokratian itsepuolustus", eikä hänet eduskuntaan vieneessä seuraavassa vaalikampanjassa tarvinnut arvailla, mitä mieltä hän oli yhtä hyvin IKL:stä kuin SKP:stä.

 

 

Mutta juuri samaan aikaan, kun Suomessa 1930 –luvun alkuvuosina torjuttiin oikeiston ja vasemmiston äärisuuntaukset, Saksassa natsipuolue tuli 1932 vaaleissa suurimmaksi puolueeksi ja Hitler valtakunnan kansleriksi tammikuussa 1933. Sen jälkeen jo 23. maaliskuuta hän ajoi valtiopäivillä läpi lainsäädännön, joka käytännössä merkitsi diktauuria. Oikealle radikalisoituminen jatkui sitten koko vuosikymmenen toiseen maailmansotaan asti Saksan lisäksi erityisesti Mussolinin Italiassa, Francon Espanjassa sekä useissa reunavaltioissa.

 

 

Erikoine asia.

 

 

”Suomen synty sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922” kertoo, miten valikoivaa on ollut noiden vuosien julkinen muistaminen valtamediassa ja oppikirjoissa. Mutta samaa voi sanoa myös niitä seuranneista vuosikymmenistä. Suuri osa muuta Eurooppaa meni silloin ojaan, mutta noiden vuosikymmenien aikana suomalainen demokratia torjui laajalla rintamalla vaarat, pysyi tiellä ja vahvistui selviämään seuraavastakin suursodasta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viime viikkoina katolisen Euroopan lehdistö ja some ovat koronan ja EU:n apupaketin lisäksi muistaneet Jeanne d’Arcia. Syynä on se, että hänet julistettiin pyhimykseksi sata vuotta sitten 16.5.1920, ja hänet poltettiin roviolla juuri tänään 589 vuotta sitten eli 30.5.1431.

 

 

Ehkä Euroopan mantereen historiaa palautuu ranskalaisten mieleen vähän samaan tapaan kuin ”Taistelulähetit 1917” elokuvassa brittien. Ei siis liene pahitteeksi, että muistaa noiden tapahtumien suomalaisia diplomaatteina 600 vuotta sitten.

 

 

Jeanne d’Arcin aikoihin Englanti hallitsi suurta osaa nykyisestä Ranskasta, ja siellä syntyi kansallinen vapausliike. Jeanne oli 1412 syntynyt nuori nainen, joka ajan tapojen mukaan näki näkyjä ja johti ranskalaiset voittoon Orleansin taistelussa 1429. Tuloksena oli Kaarle VII:n kruunaaminen Ranskan kuninkaaksi, mutta myös sekavia juonitteluja ja vielä tappioitakin, joiden tuloksena Jeanne joutui englantilaisten vangiksi ja polttamaksi roviolla kerettiläisyydestä syytettynä 30.5.1431.

 

 

Tuossa vaiheessa Pariisi oli Euroopan johtava yliopisto, eikä se ollut tuntematon suomalaisillekaan. Ensimmäiset lopulta lähes sadasta suomalaisesta opiskelijasta tulivat Pariisin yliopistoon jo 1313. Ensimmäinen kolmesta yliopiston suomalaisesta rehtorista oli 1357 aloittanut Johnnes Petri, joka valittiin akateemiseen virkaansa vuonna 1366 ja kotiin palattuaan Turun tarmokkaaksi piispaksi 1368.

 

 

Vuonna 1425 Pariisiin saapui opiskeleman Olavi Maununpoika, latinaksi Olaus Magni, joka palasi jatko-opintoihin vuonna 1433. Hänen Pariisin kautensa oli siis Ranskan-Englannin satavuotisen sodan vaikeita aikaa.

 

 

Suomalaiset olivat perinteisesti kuuluneet Pariisin yliopiston englantilaiseen osakuntaan, mutta nyt sodittiin Englantia vastaan ja osakunnan jäsenten määrä oli supistunut muutamaan. Mikä pahinta, Pariisin yliopisto oli pelannut korttinsa huonosti Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnissä vuonna 1431 asettumalla kannattamaan kuolemantuomiota kerettiläisyyden perusteella. Sitä uhkasi nyt voittoisan Kaarle VII:n rangaistus.

 

 

Nyt tarvittiin diplomatiaa, ja siinä Olaus Magnilla oli keskeinen rooli. Vuonna 1913 ilmestyneen englanninkielisen Katolisen tietosanakirjan (The Catholic Encyclopedia) (1) mukaan yliopiston ja osakuntansa edustajana hän ”sovitteli (settled) Kaarle VII:n ja yliopiston välisen erimielisyyden, joka johtui yliopiston valitsemasta osapuolesta Jeanne d’Arcin polttamisessa”. Myös Jussi Nuortevan väitöskirja (2) on käsitellyt asiaa.

 

 

Ensin Pariisin yliopisto ilmoittautui Kaarlen puolelle Englannin ja Ranskan aatelin ja paavin piispojen Arrasin konferenssissa kesällä 1435 – muuten sama paikka jossa ”Taistelulähetit 1917” –elokuvan alkuperäiset tapahtumat sijoittuivat 500 vuotta myöhemmin.

 

 

Mutta asia ei ollut sillä selvä. Olaus valittiin yliopiston rehtoriksi saman vuonna 16. joulukuuta, ja Kaarlen joukot valtasivat Pariisin huhtikuun puolivälissä 1436. Yliopisto järjesti sen kunniaksi suuren juhlan, mutta Kaarle Jeannia palvovine kannattajineen ei vain näyttänyt leppyvän. Olaus valittiin jäseneksi lähetystöön, joka neuvotteli sovusta kuninkaan kanssa ja hän oli edustajana ajan oloissa siihen liittyvissä paavin intressejä varmistelevassa Baselin kirkolliskokouksessa 1437.

 

 

Yliopiston tietä Kaarlen leppymiseen paransi vetäytyminen hänen vaatimuksestaan kirkolliskokouksesta 1440. Kun peli alkoi olla myönteisesti selvä keväällä 1438, Olaus palasi kotiin Olavi Maununpojaksi juuri sopivaan aikaan, koska seuraavana kesänä Pariisissa puhkesi rutto epidemia.

 

 

Olavi valittiin Turun piispaksi vuonna 1450. Pohjolassa oli tuolloin menossa vääntö Tanskan ja Ruotsin välillä. Siinä Olavi kannatti mahdollisimman pitkään Tukholmaa, mutta taipui sitten kokeneena diplomaattina odottamaan aikaa parempaa.

 

 

Joka tapauksessa Ranskassa, paavin Italiassa ja Englannissa jotkut pääsivät selville, että jossakin pohjoisessa on pieni kansa, josta löytyy myös diplomaattisia taitoja.

 

---------------------

Lähteitä

 

(1) GRAND DUCHY OF FINLAND.

The Catholic Encyclopedia (1913). 

https://www.newadvent.org/cathen/06076d.htm

 

(2) Jussi Nuorteva: Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun akatemian perustamista 1640

Suomen historiallinen seura, Bibliotheca Historica 27, Helsinki 1999