Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 4.4. on Martin Luther Kingin muistopäivä. Hän opiskeli teologiaa Boston Universityssä ja valmistui sieltä.

 

 

Päivän uutisia katsellessa, säpsähdin kuvia tutuista paikoista. Opiskelin ja valmistelin väitöskirjaa samassa yliopistossa filosofiassa lukuvuotena 1975-1976. Kingin elämäntyö ja tragedia oli tuolloin kaikkien tuoreessa muistissa, ja tietenkin hänen muistonsa tuli esiin monin tavoin. Oli niitä, jotka tunsivat hänet ja vielä enemmän niitä jotka pitivät häntä ihanteenaan. Tavallaan hänen muistonsa avaa tämän puolivuosisadan merkkivuoden. Talvella 1968 edessä olivat Prahan kevät ja Tsekkoslovakian miehitys, Yhdysvaltojen, Saksan ja Ranskan opiskelijaliikkeet. Ne tuntuivat myös Suomessa.

 

 

Jaakko Hintikan suosituksesta ja suosittelemana sain Asla Fullbright stipendin Boston Universityyn. BU:ssa akateemiseksi ohjaajaksi tuli tieteenfilosofi Robert Cohen. Koko lukuvuoden suurin hanke oli hänen seminaarinsa, jonka runkona oli mennä sivu sivulta läpi juuri englanninkielisenä käännöksenä ilmestynyt Moritz Schlickin ”General Theory of Knowledge”.

 

 

Pro gradun yhteydessä olin havainnut läheisyyden ihmisen käytännöllisen päättelyn eli tavoitteeseen tähtäävien keinojen muodostamisen ja tieteellisen teorian muodostamisen välillä. Cohenin seminaarin aikana kävi ilmeiseksi, ettei perinteinen induktio tieteellisen teorian muodostamisessa anna kuitenkaan apua keinojen muodostamisen tarkasteluun. Cohen kuitenkin kertoi, että hänen toimittamassaan sarjassa oli hiljakkoin ilmestynyt Hintikan ja Remeksen tutkimus Pappuksen analyyttisestä menetelmästä.  Se sopi hyvin, sillä olin hankkinut ja aloittanutkin kirjan jo Helsingissä ja se antoikin sitten lähtökohdan vaihtoehtoisten keinojen muodostamisen analyysiin.

 

 

Kysymys päämäärien muodostamisesta oli vaikeampi. Siinähän on kysymys tiedon ja tunteiden yhdistäminen toiminnan tavoitteiksi. Von Wright ei sitä juuri käsitellyt ja itse Aristoteleskin sanoi Rossin Nikomakhoksen etiikan käännöksen mukaan, että harkitsemme keinoja mutta emme tavoitteita.

 

 

Onnekseni huomasin katalogista, että Alasdair MacIntyrellä oli kurssi jossakin toisessa BU:n tiedekunnassa. Hänen aiheenaan oli David Humea seuranneet skottilaiset moralistit sekä Hegelin oikeusfilosofia aikansa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Menin mukaan ja annoin hänelle tutkimussuunnitelmani. Seuraavan tunnin jälkeen hän otti asian puheeksi ja kysyi, millaisia ongelmia minulla on. Kerroin Aristoteleen päämäärien käsittelyyn liittyvistä pulmista. Hän vastasi heti, että siinä kohdassahan Nikomakhoksen etiikka tavallisesti käännetään väärin. Seuraavalle tunnille hän toi kopioina David Wigginsin artikkelin ja puolen tusinaa omiaan. Erityisesti Wiggins avasi Nikomakhoksen etiikan lukemisen uudessa valossa, kun harkinnan tarkastelua saattoi soveltaa myös päämääriin.

 

 

BU:ssa osallistuin myös Marx Wartofskyn, Elisabeth Rapaportin ja Joseph Agassinluennoille. Rohkenin myös tuppautua Harvardiin kuuntelemaan John Rawlsia, joka tutkimussuunnitelmani saatuaan kutsui toimistoonsa ja kysyi paljon praktisesta syllogismista.

 

 

Boston Universityssä havaitsin, että Harvardin Kennedy Schoolin professorit Graham T. Allison ja John D. Steinbuner olivat juuri julkaisseet teoksen päätöksenteosta. Keijo Korhosen suosituskirjeen ja Fulbright –stipendiaatin nimikkeen turvin pääsin heidän kursseilleen ja muutin tutkimussuunnitelman lopun heidän töidensä analyysiksi oman päätöksenteon mallin pohjalta. Päätöksentekoa käsittelevien kurssien oheistuotteena tuli syventyminen ulkopolitiikan kysymyksiin, joita opetustapauksissa käsiteltiin.

 

 

Kun Boston University tuli nyt mieleen, muistan osaltani kunnioituksella sen hengen edustajaa ja vahvistajaa Martin Luther Kingiä ja kiitollisuudella yliopiston opettajia ja oppilaita lukuvuonna 1975-1976.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kiitos professori Vesa Varekselle uuden Kanavan artikkelista, jossa on myös arviointia “1918 Miten vallankumous levisi Suomeen” –kirjasta.

 

 

Vareksen mukan, “Kaikille tuntuu olevan selvää, että Pohjantähti on kansallisen identiteetin todellinen tarina... Risto Volanen ja Lasse Lehtinen toivat uudessa kirjassaan ‘1918 – Miten vallankumous levisi Suomeen’ kuitenkin toisen näkökulman kirjallisuutemme klassikkoon. Heidän mukaansa Pohjantähden antama kuva on jopa estänyt keskustelua siitä, kuinka Suomessa tapahtui vuonna 1918 harkittu vallankumous. Volanen huomautti kirjan julkistamistilaisuudessa ihmettelevään sävyyn, että kun presidentin ja arkkipiispan piti ottaa kantaa, he viittasivat Pohjantähteen eivätkä tutkimuksiin.”

 

 

Monien muiden historian professoreiden tavoin Vares “tuntee olonsa epämukavaksi törmätessään keskusteluissa oletukseen, jonka mukaan Pohjantähti kertoo ‘miten asiat todella olivat’”. Hän palauttaa mieleen joukon asioita, jotka Pohjantähdessä eivät pidä paikkaansa – kärjessä tietenkin torppareiden rooli talvella 1918. Hän tuo myös esille harvemmin muistutetun asian, miten kielteisen kuvan Linna antaa muista kuin vallankumukseen mukaan menneistä. Heissäkin oli kyllä väärin toimineita. Mutta onko se kaikki niistä, jotka torjuivat sosialistisen vallankumouksen, turvasivat näin nuoren itsenäisyyden sekä rakensivat yhdessä demokraattisten sosialidemokraattien kanssa Suomen, joka halusi jatkaa demokraattisena sekä itsenäisenä ja onnistui siinä.

 

 

Tavallisesti Pohjantähti –trilogian faktantarkastus kuitataan sillä, että se on fiktiota. Vares kuitenkin palauttaa mieleen, että omasta mielestään Linna kirjoitti historian tulkintaa. Sen suurena ansiona oli punaisten yli rintamasodankin menneiden kärsimysten kansalliseen julkisuuteen tuominen. Vares myös tunnistaa osuvasti Linnan teoksen yhteiskunnallisen tilauksen aikana, jolloin pyrittiin irti edellisestä 1930 –luvun oikeistolaisesta hegemoniasta keskellä maalta kaupunkiin muuttaneen ja voimansa tunnossa olevan työväestön läpimurtoa.

 

 

Tähän voi liittää, että samaan aikaan oli myös toista oikeistokriittistä polemiikkia. Sitä kävivät ajan modernistit eli “nuoret vihaiset miehet” kuten Jouko Tyyri ja Pekka Lounela, jotka kuitenkin jo Pohjantähden ensimmäisen osan jälkeen tunnistivat myös Pentinkulman lavastuksen. Linna antoikin takaisin trilogian kolmannen osan lopussa.

 

 

Vares ei kuitenkaan toivo valkoista Pohjantähteä eikä pidä sitä edes mahdollisena. Nykyisen Suomen porvarillisen perinteen uudet jatkajat ovat hänen mukaansa modernissa yksilöllisyydessään – ja voisi lisätä “kansainvälisyydessään” – niin kaukana vanhempiensa kristillisestä tai kansallisesta elämänkokemuksesta, ettei siihen enää saada tai halutakaan yhteyttä. Sen huomasi myös virallisen juhlavuoden valmistelussa, jossa alun pitäen leikattiin pois kaikki pitempi tai syvempi kansallinen historia.

 

 

Vares toteaa kentän jääneen paljolti niille, jotka kuitenkin jälleen kerran haluavat kaiholla muistelella “asioita joista on vaiettu” ja joista “voi vasta nyt puhua”. Paradoksaalisesti, Venäjän lisäksi kaikki siitä irrottutumaan pyrkineet kansakunnat kokivat sata vuotta sitten bolsevistisen vallankumouksen tai sen yrityksen, mutta sen tragedian romantisointia esiintyy merkittävästi enää vain Suomessa.

 

 

Vares päätyy siihen, että “Pohjantähti ei kaipaa kaatamista, se on omassa lajissaan edelleen ylittämätön, mutta se kaipaa rinnalleen myös muuta kuin kopioita.” Hän on tietenkin oikeassa, että uusi polvi on etäällä sadan vuoden takaisesta maailmasta, mutta jokaista ihmistä kiinnostaa luontaisesti, mistä hän tulee ja minne hän menee – ja hän myös suunnistaa sen mukaan. Mitään ei tarvitse tai voikaan kaataa, koska tapahtunut on sekin jo toteutunutta historiaa. Mutta kun tänään huomaamme, että meidän sukupolveamme on johdettu harhaan, meillä on oikeastaan velvollisuuskin sanoa se.

 

 

Itse asiassa viime vuosisadan alusta on olemassa erittäin hyvää ja laajaa lähdekriittistä tutkimusta. Ongelma on paremminkin julkisuuden hegemonia, joka suodattaa siitä haluamansa värit. Niihin ei nyt kuulu suomalaisten oma kansallinen sivistysprojekti, joka onnistui loistavasti alkaen pitkästä historiastaan aina itsenäisyysjulistukseen ja sen tunnustuksiin asti – sekä lopulta vaieuksien jälkeen näihin päiviin.

 

 

Muussa aktiivisessa unohtamisessa taas ei ole kysymys vain O.V. Kuusisen ja Kullervo Mannerin kevään 1918 sosialistisen vallankumouksen luonteesta osana ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta. Sen jälkeen törmäsivät pohjoisen Euroopan geopoliittisiin seiniin vuorollaan myös P.E. Svinhufvud ja J.K. Paasikivi, Mannerheim sekä Rudolf Holsti ja Santeri Alkio - puhumattakaan aktivisteista, jotka eivät saaneet jarruja päälle. Kun nyt taas pitkästä aikaa koputellaan samoja seiniä, olisi paikallaan avata kirjat ja katsoa olisiko viimeistä edellisestä kerrasta jotakin opittavaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Väinö Linnan Pohjantähti -trilogialla on yhä hegemonia vuosien 1917-1918 tulkitsijana, vaikka tuskin kukaan tutkija ottaa sitä vakavasti talven 1918 sodan syiden selityksenä. Tilannetta kuvaa hyvin se, että presidentti Sauli Niinistö kehotti vaalikeskustelussa viime vuoden lopulla etsimään tragedian taustaa Pohjantähdestä. Arkkipiispa Kari Mäkinen taas nosti juhlavuoden itsenäisyyspäivän saarnassaan ainoana Suomen historian henkilönä esiin romaanihenkilön Akseli Koskelan, joka tarttui aseeseen demokraattisen valtion kumoamiseksi.

 

 

Väinö Linnan teoksen suuri arvo on siinä, että se nosti esiin vuoden 1918 kärsimykset, ja se onkin kuin tositarina vallankumouspäätöksen seurauksista. Mutta samalla Pohjantähti –trilogia on myös noita vallankumouspäätöksiä ja sodan syitä peittävä lumetarina. Se siirsi katseen pois sekä vastuullisista että niistä, jotka eivät lähteneet mukaan vallankumoukseen ja turvasivat jatkossa kansanvaltaa puolueessaan ja Suomessa.

 

 

Vuosien 1917-1918 tapahtumista on jo pitkään ollut käytettävissä erinomaisia tutkimuksia. Jo Tuomo Polvisen työ antoi kestävän kuvan Venäjän ja Suomen vallankumouksen suhteesta. Kun sen analyysiä Leninin kansallisuuspolitiikasta ei ole haluttu kunnolla ymmärtää, ei myöskään saatu asiallista suomalaista lausuntoa Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta juhlavuoden lopulla.

 

 

Perustietoja talven 1918 tapahtumien syistä antavat myös Viljo Rasila torpparikysymyksestä sekä Markku Kuisma ja Leo Harmaja sotavuosien taloudellisesta kehityksestä. Vaikka Linna rakentaa koko sodan selityksen torpparikysymyksen varaan, sillä ei ollut paljoakaan vaikutusta erityisesti Helsingin ja Turun punakaartien ajaman vallankumouksen syntyyn.

 

 

Kaupungeissa laajempi arjen hätä syntyi maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen keskellä sotatalouden, työttömyyden, inflaation ja elintarviketuonnin kriisistä. ”Nälkä on punikki”, sanoi Juhani Aho, ja hän oli varsin lähellä ongelman ydintä. Ero Tannerin ja Mannerin välillä oli siinä, että ensimmäinen halusi ratkaista sodan oloissa väistämättömiä työväestön ongelmia ja toinen halusi käyttää niitä poliittisesti hyväksi lopulta vallankumoukseen asti.

 

 

Tuoreet Timo Soikkasen ja Samu Nyströmin tutkimukset taas antavat hyvän kuvan paikallisista oloista, ja lisäävät sotatalouden kriisiin Venäjän helmikuun vallankumouksen aiheuttaman valtion järjestysvallan romahtamisen. Erilaiset järjestyskaartit eivät alun perin lähteneet liikkeelle keskinäisestä vihottelusta vaan käytännön tarpeesta hoitaa järjestystä kylillä, kaduilla, mielenosoituksissa ja työpaikoilla.

 

 

Mm. Kari Hokkanen, Eino Ketola, Martti Häikiö ja Henrik Meinander taas ovat julkaisseet tutkimukset tuolloisista keskeisistä poliittisista päättäjistä ja päätöksistä. Tutkijapiireissä kulkee tieto, ettei Eino Ketolan erinomainen tutkimus SDP:n vuoden 1917 sisäisestä kehityksestä saanut sijaa Paasivuorenkadulla. 

 

 

Jo 1980 –luvulla myös opetusministeriö toteutti laajan tutkimushankkeen ”Punaisen Suomen historia 1918” sekä ”Lenin ja Suomi”. Suomen itsenäisyyden 75 –vuotisjuhlavuoden merkeissä toteutettiin laaja tutkimushanke ”Itsenäistymisen vuodet 1917-1920”. Voi vain pahoitella, ettei nyt juhlavuoden ohjelmaan mahtunut merkittävää historiallista osaa. Siitä oli kyllä ehdotuksia tarjolla. Päinvastoin Suomen valtio pyrki irti omasta historiastaan esimerkiksi privatisoimalla P.E. Svinhufvudin Kotkanniemen sekä Anjalan kartanon.

 

 

Normaalissa avoimessa demokraattisessa yhteiskunnassa vuosikymmenien mittaan tehdyt tutkimukset kansallisesta historiasta olisivat johtaneet julkisessa vuorovaikutuksessa tosiaan kritisoivaan ja täydentävään keskusteluun, josta olisi muodostunut vähitellen täsmentyvä osa suomalaista, kaikkien saatavilla olevaa yleissivistystä. Mutta näin ei ole käynyt Suomessa, jossa historiallista yleissivistystä on paremminkin karsittu koulutuksessa. 

 

 

Omakohtaisestikin tuntuu erikoiselta, että kansalainen voi Suomessa elää läpi koulutusjärjestelmän Jyväskylän Kypärämäen kansakoulusta kahden yliopiston dosentiksi tai poliittis-hallinnollisen tien teinikunnan sihteeristä valtiosihteeriksi kohdaten talven 1918 kokonaisselityksenä vain Linnan lumetarinan – ja vasta eläkkeellä on päässyt työn tuloksena selville, että on tullut harhautetuksi.

 

 

Mikä siis on ongelman ydin? Pentinkulman tarina ei kerro sitä, että talvella 1918 kyseessä oli – kotimaisten punakaartien ja venäläisten bolsevikkien painostamana – Kullervo Mannerin ja O.V. Kuusisen johtamien SDP:n vastahakoisten puolue-elimien päättämä epäonnistunut aseellinen vallankumous itsenäisen, demokraattisen valtion kumoamiseksi. Se oli samalla osa maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta.

 

 

Ei siis riittänyt, että talvella 1918 yksi sukupolvi johdettiin harhaan teoissa. Toinen johdettiin ajatuksissa. 

 

 

Itsenäisyyden juhlavuosi 2017 olisi tarjonnut mahdollisuuden aitoon perusteltujen tutkimusten julkiseen vuorovaikutukseen, mutta nyt sitä paremminkin vältettiin. Toivottavasti paremmin onnistustaan alkavana vuonna, jotta seuraavan sukupolven ei enää tarvitse periä myyttejä sekä niiden kuljettamia asenteita ja ennakkoluuloja.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kansanedustaja Erkki Tuomioja kommentoi eilista kommenttiani Helsingin Sanomien uutiseen fbvastauksena:


"En ole tämän suhteen ollenkaan niin tiukkana kuin Sinä Risto näytät olevan. Kommentoin kysyttäessä TP:n puhetta ja sanoin pitäväni hänen käyttämää sisällissota käsitettä oikeana ja sellaisena jota historioitsijat pääsääntöisesti nykyään käyttävät. Kerrankin voin olla Lasse Lehtisen kanssa suurin piirtein samaa mieltä."

 

 

Osaltani kommentoin hänen kommenttiaan:

 
"Kiitos Erkki, hyvä kuulla tämä. Hesan uutisointi oli ehkä epämukava Sinullekin. Osaltani en ole paljoa pohtinut "sodan" etuliiteitä. Kävin tänään vielä Työväenarkistossa varmistamassa sodan lähtökohtaa sen lisäksi, mitä aika laajan ja hyvän tutkimuskirjallisuuden lisäksi tammikuun lopun 1918 Työmies lehti uutisoi puolueneuvoston ja puoluetoimikunnan päätöksistä. Ratkaisevat päätökset tehneen puoluetoimikunnan ja sen toimeenpanevan komitean pöytäkirjat ovat oikeastan ymmärrettävästikin kadonneet, mutta Työmiehen 27.1. ja 28.1. uutisoimat vallankumousjulistukset kertovat niistä.

 

 

SDP:n puoluevaltuuskunnan 20.-22.1. 1918 keskustelupöytäkirjat ovat kuitenkin digitoituna julkisestikin verkossa. Niiden rankka keskustelu käytiin tehdäänkö vallankumous vai ei, ja kiemuroiden jälkeen sitten valittiin toimikuntaan viisi vallankumouksellista lisäjäsentä, joista Haapalaisen ja muiden vallakumouksellisten miehittämänä toimeenpanevana komiteana tuli ylin vallankumouselin julistamaan vallankumouksen. Yksi tutkimusaihe olisi, millainen oli noiden ratkaisevein päivien sisäpiiri, joka tuon junaili.

 

 

Toisin sanoen kyse oli silloisten puolue-elinten päätöksillä aseellisesta vallankumouksesta demokraattisen valtion kumoamiseksi, minkä senaatti torjui aseellisesti ja tuloksena oli sota. Löysin jo edellistä kirjaani tehdessäni SDP:n joulukuun 1918 puoluekokouksen pöytäkirjan, ja siinä Väinö Tanner jo avauspuheessa sanoutuu irti vallankumouksesta: ”Puoluejohtomme pyrki saattamaan puolueen vähemmistönäkin ollen aseellisen voiman kautta valtaan. Tämän erehdyksen seurauksena menetimme vuosikymmenien työn tulokset ja saamme nyt aloittaa uudelleen alusta.”

 

 

Kun tuo Tannerin linjaus tapahtui jo 100 vuotta sitten, tämän talven pohdinnoissa se olisi varmaan kaikille hyvä lähtökohta. Olet varmaan havainnut, että tiettyyn romantisointiin on jälleen taipumusta. Tuon tragedian romantisoiminen näyttää saaneen alkunsa aikoihin jolloin Sinä ja minä tahoillamme puolustimme demokratiaa uuden polven vallankumouksellisia vastaan. Senkin kohokohdasta muuten tulee tänä vuonna kuluneeksi pyöreitä vuosia eli puoli vuosisataa."

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Talven 1918 nimestä on jälleen alettu keskustella. Erkki Tuomioja näyttää jopa olevan varsin tiukkana.

 

 

Varmaan on paikallaan kunnioittaa alun perin käytettyä sanaa eli vallankumous.

 

 

 

Työmies lehti 28.1.1918:

 

”Vallankumousjulistus Suomen kansalle.

 

Suomen työväenluokan suuren vallankumouksen hetki on lyönyt.”

 

”Sosialidemokratien Puoluetoimikunnan valtuuttamana Suomen työväen vallankumouksen korkeimpana elimenä me nyt julistamme, että kaikki vallankumouksellinen valta Suomessa nyt kuuluu

järjestyneelle työväelle ja sen vallankumouselimille.”

 

”Helsingissä, 27 päivänä tammikuuta 1918.

Suomen Työväen Toimeenpaneva Komitea (eli puoluetoimikunnan asettama komitea).

Eero Haapalainen

puheenjohtaja”

 

 

 

 

Väinö Tanner Suomen sos.dem puolueen ylimääräisessä puoluekokouksessa 27.12. 1918:

 

”Puoluejohtomme pyrki saattamaan puolueen vähemmistönäkin ollen aseellisen voiman kautta valtaan. Tämän erehdyksen seurauksena menetimme vuosikymmenien työn tulokset ja saamme nyt aloittaa uudelleen alusta.”