Blogi

 

 

Suomen Geopoliittinen Seura järjesti eilen Askaisissa ensimmäisen Louhisaari-seminaarin, jonka aiheena oli "Turun realistit Euroopan geopolitiikassa". Pidin seminaarissa Turun realisteista esityksen, jonka tiivistelmän Turun Sanomat julkaisi eilen alionaan. Seuraavassa sama teksti tällä kotisivulla. 

 

 

 

 

 

 

 

 

Monet tuntevat ”Turun romantiikan” 1810 –luvulla, mutta Turun realistien merkitys Suomen historiassa ei ole päässyt ansaitsemalleen paikalle.

 

 

Kuitenkin piispa Jakob Tengström, vapaaherra Carl Erik Mannerheim  - marsalkka Mannerheimin isoisän isä – sekä Turun hovioikeuden Robert Henrik Rehbinder vaikuttivat ratkaisevasti Suomen tulevaisuuteen vuosina 1808-1809. He loivat 200 vuotta sitten perustaa autonomiselle Suomelle, josta kasvoi 100 vuotta sitten itsenäistynyt Suomi.

 

 

Kesällä 1807 Napoleon ja Aleksanteri olivat tehneet Tilsitissä sopimuksen, ja sen seurauksena Ruotsia uhkasi vuotta myöhemmin vihollinen kolmelta suunnalta. Sen  armeijasta riitti Suomeen vain kolmannes eli 22 000 miestä. Siitä pääosa perääntyi Pohjanmaalle ja paras kolmannes jätettiin etelän linnoituksiin, jotka antautuivat heti sodan alussa.

 

 

J.L. Runebergin Suomen sodan sankareilla on aina ansaittu paikkansa, mutta varsin varhaisessa vaiheessa Turussa tehtiin johtopäätös, ettei Ruotsi pysty puolustamaan Suomea. Esimerkiksi piispa Tengström sanoi nähneensä heti Tilsitin jälkeen, mitä oli tulossa.

 

  

Mutta mitä tehdä kesällä 1808 miehitetyssä maassa ja kaupungissa?  

 

 

Turussa maan johtava ryhmä pani viisaat päät yhteen ja päätti pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Heti alkuunsa Tengström torjui maapäivien pitämisen sodan aikana. Hän kehotti malttiin ja sai siitä monien vihat päälleen. Jatkossa hän kirjoitti, että myrskyisien aikojen tunnekuohun ja fanatismin jälkeen rauhallinen ja järkevä kansalainen huomaa lopulta olleensa oikeassa.

 

 

Turun seudun aatelisto suostui valitsemaan edustajan lähetyskuntaan Pietariin, kun sille vakuutettiin, ettei tarkoituksena ole korvata säätyjen maapäiviä. Yksi Suomen historian vaikuttavimmista päätöksistä tehtiin, kun Carl Erik Mannerheim valittiin lähetyskuntaan Turun ja Porin läänistä. Hänestä myös tuli myös lähetyskunnan puheenjohtaja.

 

 

Lähetyskunta sanoi keisarille suomalaisten olevansa hänen almamaisiaan ”voimakkaan tietoisina siitä juhlallisesta lupauksesta”, että hän säilyttää Suomen lait ja uskonnon. Suomen lait taas sanovat, ettei lähetyskunnalla ollut oikeutta neuvotella mistään, mikä kuului laillisesti kokoon kutsuttujen säätyjen toimivaltaan.

 

 

Tuohon aikaan Aleksanteri I:n politiikkana oli saada suomalaiset hyväksymään myönteisesti uusi asemansa Pietarin suojavyöhykkeenä ja osana pohjoisen Euroopan järjestystä. Hän lupasi Suomeen säätyjen maapäivät ja toivoi, että lähetyskunta voisi tehdä ehdotuksia asioista, joihin se katsoi toimivaltansa riittävän.

 

 

Parissa päivässä syntyi 17 kohdan lista, johon kotimaisen hallituksen ja sisäisen turvallisuuden lisäksi sisältyi mm. rahaolojen korjaaminen ja rahanvaihtokonttorin perustaminen, venäläisten sotajoukkojen vahinkojen korvaaminen, upseereiden oikeus ja asua virkataloissaan. Pari viikkoa myöhemmin keisari ilmoitti että kaikki hyväksytään.

 

 

Sen jälkeen kutsuttiin Porvooseen maapäivät, joita on kutsuttu myös valtiopäiviksi. Siellä annettiin molemmin puolin valat ja vakuutus mahdollisimman juhlallisesti. Siinä vaiheessa Turun realisteilla oli luottamus sekä säädyissä että keisarin suunnalta, ja heistä tuli maapäivien aikana kaikkien neljän komitean puheenjohtajat.

 

 

Jatkossa Rehbinderistä tuli ministerivaltiosihteeri, joka esitteli Suomen asiat suoraan keisarille. Mannerheimista tuli hallituskonseljin jäsen ja pian senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli Suomen ensimmäinen pääministeri. Hänen kotinsa työhuone on yhä nähtävissä Louhisaaressa. Tengströmistä tuli arkkipiispa ja autonomian alun henkinen johtaja. Matthias Caloniuksesta tuli prokuraattori eli oikeuskansleri. Pian myös Kustaa Mauri Armfelt palasi Suomeen ja hänestä tuli keisarin merkittävä neuvonantaja.

 

 

Muutamassa vuodessa uuden autonomisen suuriruhtinaskunnan perusteet olivat pystyssä. Alussa mukana oli myös Yrjö Maunu Sprengtporten, mutta varsin pian uuden Suomen poliittisen johdon muodostivat Turun realistit. Sitä muistetaan ja tutkitaan nyt Louhisaari-seminaarissa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tällä sivulla on niin pitkään argumentoitu liennytyksen puolesta Itämerellä, että lienee oikeutettua todeta ilahtuminen myönteisistä merkeistä. (TÄSTÄ)

 

 

Kylmän sodan jälkeen Itämerelle syntyi klassinen kaikkien hyväksymä tasapaino, mikä tarkoittaa sitä, ettei mikään osapuoli voi hankkia etua saamatta itselleen vahinkoa. (TÄSTÄ) Se perustui keskeisesti vuoden 1997 Clinton-Jeltsin sopimukseen (TÄSTÄ) eli Yhdysvaltojen vastuunottoon Baltiasta siten, ettei se samalla uhkaisi Venäjää. Itse perustilanne ei ole muuttunut, mutta sitä ovat haastaneet monet erilaiset tekijät.

 

 

Paradoksaalisesti ensimmäinen huoli oli se, että Yhdysvallat alkoi siirtää mielenkiintoaan ja voimavarojaan Lähi-Itään ja Aasiaan – sekä rahapulan vuoksi myös kotimaahan. Tuolloin Yhdysvallat ja Nato alkoivat rakentaa Baltian-Pohjolan ryhmittymää. Suomesta katsoen sen riskinä oli, että Yhdysvallat siirtäisi vastuunsa vähitellen Itämeren omille valtioille. Siihen meidän hartiamme eivät olisi riittäneet, ja siksi koko viime vuosikymmenen Suomi ja Ruotsi olivat varsin pidättyviä mukaan menosta – jotta Yhdysvallat ei saisi syytä jättää tätä nurkkaa oman onnensa varaan. Itsekin kävin saarnamatkoilla Washingtonissa todistelemassa, että maapallokartalta katsoen on Yhdysvaltojen oma etu olla selkeä lupaustensa pitämisessä Itämerellä menemättä kuitenkaan sen pitemmälle. (MM. TÄSTÄ)

 

 

Emme sitten kuitenkaan osanneet varautua kaikkiin Baltian ja Puolan EU ja Nato-jäsenyyksien turvallisuuspoliittisiin seurauksiin. Suurin yllätys oli, millä voimalla kaikki historian taakka alkoi suuntautua uusien jäsenten Venäjä-pelkona vaikuttamaan EU:n ja Naton sisällä. Samaan aikaan myös Ruotsin oikeistohallituksen ulkoministeri Bildt toimi samaan suuntaan. Suomessakin pääsi hallitukseen oikeisto varsinaisena tavoitteenaan Suomen Nato -jäsenyys. Seurauksena oli voimannäyttöjen eli mm. harjoitusten lisääntyminen sekä Suomen ja Ruotsin yhä vahvempi mukaan meno niihin. Samaan aikaan rinnakkain vastaava Venäjän pelko Pietarin turvallisuudesta vahvisti eskalaatiota Venäjällä. Eskalaatio Itämerellä eteni kuin pöytätennistä pelaten.

 

 

Sotilaallinen eskalaatio Itämerellä alkoi jo paljon ennen Ukrainan kriisiä. Ukrainan kriisillä ei ollut mitään välttämätöntä suoraa vaikutusta Itämerelle. Toisin kuitenkin kävi kahdesta syystä.

 

 

Vaikka Itämeren vakauden alueelliset perusteet eivät ole muuttuneet, Ukraina antoi täälläkin lisävoimaa vuosisataiselle Venäjä-pelolle. Toiseksi, erityisesti Yhdysvalloissa aktivoitui ryhmä, joka jo 1990 –luvun lopulla katsoi Baltian turvallisuutta vain sotilasteknisenä tasapainona ja pelkää, että Venäjä voisi käyttää Baltiaa lännen koko puolustusjärjestelmän uskottavuuden romahduttamiseen. Myös Venäjällä on säilynyt tai lisääntynyt edelleen vuosisatainen huoli tai pelko Pietarin turvallisuudesta. Seurauksena ollut Itämeren eskalaation vahvistuminen uudella voimalla.

 

 

Seurauksena oli eskalaation kiihtyminen kolmella tasolla. Ensimmäinen on ollut voimannäyttö erityisesti harjoituksin ja aseteknologian avulla. Toiseksi, se on heijastunut konkreettiselle tasolle kasvavana sotilasliikenteenä ja siinä haastavana käyttäytymisenä kuten lentämisenä ilman transpondereita tai muuten pimeänä. Kolmanneksi, poliittiselle tasolle eskalaatio on heijastunut mm. keskusteluna voimasuhteiden muuttamisesta muuttamalla valtioiden suhdetta Natoon.

 

 

Tämän vuoden aikana on näkyviin tullut neljäs taso. Pohjoisen järjestyksen perustilanne on Euroopan, Venäjän ja amerikkalais-atlanttisen maailman kohtaaminen – samaan tapaan kuin Eurooppa, Venäjä ja Ottomaanien valtakunta kohtasi Balkanilla 1800 -luvulla. On aivan totta, että pohjoinen Eurooppa on Yhdysvaltojen kannalta strateginen ydinalue ja samaan aikaan se on strateginen ydinalue myös Euroopan ja Venäjän kannalta. Jos täällä joku kolmesta geopoliittisesta voimasta yrittäisi ylivaltaa tai vetäytymistä, olisi seurauksen vuosikymmenien kriisi.

 

 

Siksi on kaikkien etu jatkaa ja vahvistaa pohjoisessa Euroopassa kylmän sodan jälkeen saavutettua tasapainoa ja sen hyväksyntää. Siinä kaikille on turvallisinta ja edullisinta sopia keskustellen volyymiltaan mahdollisimman maltillinen tasapainon taso.

 

 

Suurvaltojen muiden huolien keskellä Itämeren eskalaatio uhkasi jo karta käsistä, eikä vieläkään ole mitään syytä ylisanoihin. Kaikista neljästä tasapainon tasoista lentoturvallisuus on kaikille konkreettisin ja puuttuessaan välittömästi vaarallisin.  Siksi suurvallat ovat toisasiallisesti kantaneet siitä huolta jo vuosia huolimatta kaikista muista keskinäisistä melskeistä. Siksi presidentti Niinistö myös teki historiaa tunnisteessaan sekä itse asian että Suomen mahdollisuuden aloitteellisuuteen.

 

 

Presidentti Niinistön aloitteen jälkeen on tapahtunut paljon sekä näyttämöllä että kulisseissa. Kun nyt ollaan niin pitkällä, että Venäjä tekee julkisen aloitteen konkreettisen asiantuntijatason keskustelun aloittamiseen, on syytä varautua vielä sekä mutkiin matkassa että asian lopulta etenemiseen. Kun tällä konkreettisimmalla tasolla päästään eteenpäin pohjoisen Euroopan liennytyksessä ja vakauspolitiikassa, on myös tärkeätä tehdä kaikin tavoin valmistelevaa työtä etenemiseen muilla tasoilla. Sellainen olisi esimerkiksi presidenttiehdokas Matti Vanhasen esitys eskalaloituneiden voimannäyttöjen suunnitelmallisesta vähentämisestä. 

 

 

 

 

Osaltani ajattelin, että tiukan paikan tullen britit äänestäisivät pysymisen puolesta. Sinänsä he ovat toimineet samalla tavoin aikaisemminkin. He palasivat saarelleen Napoleonin sotien, Krimin sodan, ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen.

 

 

Nyt on kylmän sodan jälkeinen paluu. Toinen ongelma on EU:n perusteissa. Sen loputtomiin yhtenäistävä tavoite on vastoin eurooppalaisen sivistysihmisen luontoa. Euroopan uutta suuntaa on etsittävä menemällä Euroopan ja Euroopan Unionin perusteisiin ja etsimällä suuntaa niistä lähtien.

 

Tässä yhden eurooppalaisen pohdintaa Euroopasta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomessa on vähätelty ulkoministeri Steinmeierin lausuntoa, eikä suomalainen media ole edes kertonut sen sisältöä. Siksi on paikallaan tuoda esiin se kokonaisuudessaan:

 

 

”Venäjän suorittama Krimin liittäminen ja sotilaallinen toiminta itäisessä Ukrainassa on herättänyt itäisten naapureidemme keskuudessa tunteen uhkan olemassaolosta. Meidän on otettava se vakavasti. Siksi oli oikein löytää yhteinen Naton vastaus – ja sen me teimme vakuuttamistoimenpiteillä, jotka Naton neuvosto hyväksyi Walesin huippukokouksessa. Me emme väistä vastuutamme!

 

 

Kukaan ei voi pitää Naton toimenpiteiden laajuutta uhkana Venäjälle ja kaikissa toimissa tarkka pitäytyminen Nato-Venäjä perussopimukseen on ollut meille selvä ylittämätön punainen raja.

 

 

Kuitenkin, emme nyt saa enää lisää antaa sytykkeitä tilanteelle äänekkäällä sapelinkalistelulla ja sotahuudoilla. Jokainen on väärässä, joka luulee symbolisten hyökkäysvaunuparaatien liittokunnan rajoilla lisäävän turvallisuutta. Paras neuvo on olla antamatta mitään tekosyitä uudelle vanhalle konfrontaatiolle.

 

 

Olisi kohtalokasta keskittyä ainoastaan sotilaallisiin asioihin ja etsiä ratkaisua vain pelotepolitiikasta. Kuitenkin historia opettaa meitä, että yhteisen puolustustahdon rinnalla on oltava aina valmius vuoropuheluun ja yhteistyöhön. Siksi meidän on aina tarpeen keskustella enemmän kumppaneidemme kanssa aseistariisunnan ja aseidenrajoituksen eduista Euroopan turvallisuudelle

 

 

Me emme lakaise mielipide-eroja tai konflikteja maton alle. Samaan aikaan meillä on intressi integroida Venäjä kansainväliseen vastuun kumppanuuteen. Meillä on siitä esimerkkejä Iranin ydinaseen estämisessä, taistelussa radikaalia Islamia vastaan Lähi-Idässä ja Libyan valtiorakenteiden vakauttamisessa.

 

 

Yli 70 vuotta Euroopan rauhaa ainakin ilman suuria sotia Euroopan mantereella ovat arvokkain aarteemme. Osaltani teen kaikkeni mitä voin turvatakseni, ettei sitä vaaranneta. Meidän toimintaperiaatteemme on oltava tämä: niin paljon turvallisuutta kuin on välttämätöntä ja niin paljon vuoropuhelua ja yhteistyötä kuin on mahdollista.”

 

 

Steinmeier oli kollegani Saksan liittokanslerin valtiosihteerinä Gerhard Schröderin aikana, ja tuntemani perusteella luotan siihen, ettei hän puhu vakavista asioista huvin vuoksi. Osaltani yhdyn hänen huoleensa sekä linjaansa, ja rohkaisen muita tekemään samoin.

 

 

 

 













Uudessa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa ei ole yllätyksiä. Se kuvaa maan uutta ulkopoliittista ajattelua ja siitä seuraavia ongelmia. Sen suurin puute on se, mitä siitä puuttuu.

 

 

Suomen turvallisuus on tähän asti perustanut historialliseen realismiin, jossa valtioiden erilaiset voimat ja käsitykset on sovitetaan diplomatian avulla tasapainoon. Kylmän sodan jälkeen siinä onnistuttiin Itämerellä ja sen jälkeen sitä pyrittiin vakauttamaan.

 

 

Tällä vuosikymmenellä on siirrytty ideologiseen ulkopolitiikkaan. Selonteon mukaan ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka nojaa perustuslakiin kirjattuihin arvoihin, oikeuksiin ja velvollisuuksiin ja edistää niitä.”

 

 

Selonteko jatkaa, että ”Viime vuosikymmenet lähialueidemme turvallisuusjärjestelmän perustana on ollut osapuolten yhteistyö, joka perustui yhteisiin turvallisuuden periaatteisiin sekä aseriisuntasopimuksiin ja luottamusta lisääviin toimiin.” Mutta sitten, ”Euroopan ja Itämeren alueen turvallisuustilanne on heikentynyt. Venäjä valtasi Krimin ja synnytti Itä-Ukrainassa konfliktin. On syntynyt negatiivinen kierre, jonka vaikutuksesta jännite Itämeren alueella on kasvanut ja sotilaallinen toiminta lisääntynyt.”

 

 

Tämän seurauksena hallitus pitää nyt sotaa mahdollisena: ”Turvallisuustilanteen kiristymisellä Euroopassa ja Itämeren alueella on välittömiä vaikutuksia Suomelle. Sotilaallista voimankäyttöä Suomea vastaan tai sillä uhkaamista ei voida sulkea pois.”

 

 

Mitä Suomi voi selonteon mukaan tehdä? ”Suomi vaikuttaa tavoitteellisesti toimintaympäristöönsä osana eurooppalaista ja pohjoismaista yhteisöä.” Naton osalta selonteossa on uutta se, että samalla esiin nostetaan muutkin tahot, ilmeisesti Yhdysvallat:  ”Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa. Suomi vahvistaa aktiivisesti ja laaja-alaisesti kansainvälistä verkostoitumistaan. Suomi pitää yllä sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuutta.”

 

 

Kun suomalaiset eivät innostu Natoon, ”Yhdessä toimien Pohjoismaat vahvistavat oman alueensa turvallisuutta ja voimistavat vaikutustaan kansainvälisissä kysymyksissä. Yhdessä toimien ne tiivistävät suhteitaan muun muassa Yhdysvaltoihin.”

 

 

Suomen uusi ideologinen ulkopolitiikka ei toimi omassa maantieteessään vaan osana ”arvoyhteisöä”.  Samalla se ei näe omalla alueellaan niitä reaalisia tekijöitä, joiden pohjalta muut valtiot toimivat. Seurauksena on ollut aloitekyvyttömyys rauhan puolesta jo vuosia jatkuneessa sapelinkalistelussa, ja päinvastoin sotilaallisesti liittoutumattomana maana mukaan meno toisena osapuolena.

 

 

Ei ollut mikään luonnonlaki, että Ukrainan kriisi väistämättä heijastuisi Itämerelle. Päinvastoin, täällä oli ja on kylmän sodan ratkaisuna suurvaltojen vuonna 1997 sopima ja alueen valtioiden silloin hyväksymä geopoliittinen tasapaino, jossa kukaan ei voi hyötyä toisen kustannuksella vahingoittamatta itseään.

 

 

Jos esimerkiksi Venäjä vahingoittaisi Baltian maita, Itämeren talous- ja sotilasmaantiede on sellainen, että Venäjän vienti estyisi ja kansantalous romahtaisi. Vastaavasti Pietari, Murmansk ja pohjoiset liikenneyhteydet ovat Venäjälle ainakin yhtä tärkeitä kuin Krimin niemimaa, ja tämä on viimeinen alue missä se menee polvilleen.

 

 

Ukrainan kriisi antoi lisää pontta Itämeren kilpavarustelulle, mutta sen todellisia syitä ovat olleet Venäjän huoli Pietarin, Murmanskin sekä meriteiden turvallisuudesta, lännen huoli Baltian turvallisuudesta, Baltian maiden ja Ruotsin oikeiston tehokas toiminta konfliktin korostamiseksi sekä yhden omaan voimaansa yhä luottavan amerikkalaisen ryhmän halu käyttää tilannetta. Niitä ei ole mahdoton sovitella Ukrainasta tai Syyriasta huolimatta, mutta ne eivät myöskään poistu vain odottelemalla tuloksia Ukrainasta tai Syyriasta.

 

 

Selonteon suurin heikkous on se, mitä siinä ei ole. Mitä pitemmälle pohjoisen Euroopan eskalaatio eli kilpavarustelu etenee, sitä vaarallisemmaksi se tulee. Nyt on Suomella – ja Ruotsilla – viimeisiä aikoja tarttua historiaansa eli olla aloitteellinen liennytyksessä, mutta se ei näy selonteosta. Päinvastoin sitoudutaan konfliktin jatkumiseen ja sen yhdeksi osapuoleksi.

 

 

Tähän asti Itämeren sotilaallinen eskalaatio on edennyt kolmella tasolla: sotilasliikenteenä, voimannäyttöinä harjoituksissa ja joukkojen sijoittelussa sekä poliittisella tasolla esimerkiksi liittoutumiskeskusteluissa. Pohjoismaiden Washingtonin vierailu avasi tietä kokonaan uudelle tasolle.

 

 

On aivan totta, että pohjoinen Eurooppa ja Itämeri ovat Yhdysvalloille strategista ydinaluetta reaaliselta maapallokartalta katsoen, ja on kaikille myös Suomelle tärkeätä että Yhdysvallat kantavat tällä alueella siihen kuuluvan vastuunsa ja erityisesti Baltiaan tekemänsä sitoumukset. Mutta tämä maailmankulma on strateginen ydinalue myös Manner-Euroopalle ja Venäjälle. Venäjä on tietenkin hereillä ja on vain ajan kysymys kun Saksa ja Ranska tunnistavat suuren muutoksen mahdollisuuden omalla katollaan.

 

 

Jokaisella alueella kestävä rauha voi perustua vain yhden ylivaltaan tai kaikkien tasapainoon. Seurauksena olisi vuosien tai vuosikymmenien kriisi, jos Itämeren alueen nykyiset ongelmat yritetään ratkaista toteuttamalla täällä Baltia-Pohjolan-USA:n akselin hegemonia. Malttia tarvitaan nyt kaikilla suunnilla.

 

 

Siksi Suomen ja Ruotsin on oltava yhdessä aloitteellisia kylmän sodan jälkeen saavutetun status quohon perustuvan, liennytetyn ja neuvotellun tasapainon palauttamiseksi pohjoiseen Eurooppaan. Suomen ja Ruotsin asema on Itämerellä sellainen, ettei sitä voi kiertää.

 

 

Uutisista on kuultu, että juuri liennytyksen osalta presidentti ja hallitus eivät ole kuunnelleet eduskunnan seurantaryhmää. Paradoksaalisesti samaan kokonaisuuteen kuuluu, että selonteosta puuttuu kokonaan johtavan hallituspuolueen puoluekokouksen linjaukset juuri liennytyksen osalta. Viestimistä on voinut myös havaita, että SDP:n johtavat ulkopoliitikot kantavat osaltaan huolta samasta asiasta.

 

 

Ehkä eduskunta voi vielä kääntää konfliktin odottelun ja edistämisen liennytyksen ja rauhan tavoitteeksi.