Blogi

 







Professori Timo Vihavainen kirjoitti jokin aika sitten mielenkiintoisen blogin Voltairen vuonna 1731 ilmestyneestä Kaarle XII:n historiasta (Karisto 1994). Suomen synnyn kirjoittamisen aikana kävi mielessä tutustua siihen, kun huomasin kirjan olleen Napoleonin matkalukemisena hänen hyökätessään Moskovaan.


Olisi ehkä pitänyt lukea, sillä Vihavaisen siteeraaman Voltairen mukaan ”Hänen (Kaarle XII:n) suuret ominaisuutensa, joista yksi olisi saattanut tehdä jonkun toisen ruhtinaan kuolemattomaksi, ovat tuottaneet onnettomuuden hänen maallensa.”


Suuruudenharhan ja järjen kamppailun tutkiminen olisi varmaan auttanut vielä lisää vuosien 1789-1922 Suomen ja Euroopan historian kirjoittamista. Tosin siihen tuli itse työn aikana apua tutustumalla mm. Napoleonin, Wilhelm II:n ja monien Suomen aktivistien kuten Kai Donnerin ja Elmo Kailan mielenlaatuun. Ensimmäistä kertaa törmäsin asiaan kuitenkin jo Jyväskylän lyseossa.


Lyseon kolmannella luokalla sattui niin, että Kaarle XII:n osalta ”uuden läksyn” alusti hyvä opettajamme Rauha Merta. Tämä sankarikuningas halusi tehdä suureksi Ruotsi-Suomen, mutta venäläiset voittivat Poltavalla, ja Suomessa alkoi raakalaismainen Iso viha. Sattui niin, että seuraavalla tunnilla läksyä kuulusteli sijaisopettaja Erkki Vasama. Kuultuaan sen aiheen järjestäjältä, hän aloitti: ”Jaa ha pojat, kuka olikaan Ruotsin sotahulluin kuningas.”


Topelius on melko varmasti lukenut Voltairen Kaarle XII:n, sillä hänen Välskärin kertomukseksensa käsittelee aivan samaa ihmisen psyyken thymoksen eli itsetunnon ja kunnian vaikutusta historiassa – sekä Kaarle XII:n että talonpojista aateliin kohonneiden Bertelskjöldien osalta. Kokemuksen perusteella voi sanoa, että nykyäänkin päähän menon vaara on suurempi ensimmäisen polven johtajilla kuin vanhojen sukujen jälkeläisillä, joille on kotona kerrottu päänsä menettäneistä esi-isistä eli että herra se on herrallakin.


Mitä sanoikaan Topelius Kaarlesta suurten voittojen jälkeen mutta ennen Poltava taistelua: ”Samoin kuin Kaarle Kustaan aikana, tuli nytkin usein esille kysymys, joka on uudistuva joka kerta, kun suurten ja väkevien luonteiden ylpeys paisuu myötäkäymisen tuulessa: Mitä on vielä jäljellä, joka on voittanut maailman? Itsensä voittaminen.”


Tai Topelius sen jälkeen, kun Kaarle oli saanut surmansa Norjan tuntureilla: ”… Kaarle XII oli kenties suurin tuhlari, mitä milloinkaan on elänyt, tuhlari, joka hukkasi valtakuntansa, valloituksensa, armeijansa ja itsensä… Hän oli skandinaavisen sankarihengen viimeinen ja korkein huippu, tämän sankarihengen, joka jo tuhat vuotta ennen häntä riehui ympäri Euroopan.” Ja osansa Topeliukselta sai myös suomalainen sotamies, ”…joka vielä eli siinä uljaassa uskossaan, että hän kuninkaan lipun alla oli voittava maailman. Hidas suomalainen ei hevin luovu haaveistaan.”


Tuo saattaa kuulostaa etäiseltä, mutta tämän päivän maailmassa se on – jälleen – totisinta totta. Viime maailmansodan jälkeinen sukupolvi oppi, että koko ihmiskunnalla on kaksi vaihtoehtoa eli idän marxilainen tai lännen liberaali. Ja kun Neuvostoliitto romahti, jäljelle jäi liberaali maailmanjärjestys, joka toteutuisi kaikkialla Yhdysvaltojen johdolla ja EU:n tukemana. Siihen ”historian lopun” uskoon oli Suomessakin ihana samaistua, eikä hidas suomalainen hevin luovu haaveistaan.


Kuitenkin tänään maapallolla kamppaillaan jälleen. Vanha Rooman imperiumi perustui Platonin ajatukseen, että sen keisari toteuttaa maan päällä universumin oikeaa järjestystä. Se Rooman keisarikunta hajosi kolmeen osaan, jotka jatkoivat aatetta omilla universaalin oikeuden tulkinnoillaan, ensin keisarillis-monarkistisilla ja sitten valistuksen ja marxismin. Nyt läntinen eurooppalainen ja amerikkalainen, venäläinen sekä islamilainen imperialismi ovat saaneet kilpailijoikseen myös jo Platonin aikoihin kehittyneet Kiinan ja Intian sivilisaatiot nykymuotoisine aatteineen, joista ne eivät aio luopua.


Vanhan Rooman hajoamisen jälkeen myös Euroopan sisällä sen monarkit sovelsivat samaa suuruuden aatetta, mistä juuri Ruotsin Kaarle XII oli yksi esimerkki. Hänen arkkitehtinsa Nicodemus Tessin suunnitteli Tukholman kuninkaan linnan Pohjolan Rooman hengessä niin, että kuningas valtaistuimeltaan katsoo säätyjen yli suoraan vastapäisen saman linnan kirkon alttarille. Suomen antama suoja ja suurvaltapelien muistaminen ovat myös tehneet Ruotsille mahdolliseksi säilyttää käsityksen omasta suuruudestaan – kuten myös Suomea paremman osaamisen nykypeleissä.


Lännen voitto kylmässä sodassa ei Ruotsissa mennyt Suomen nykypolven eliitin tavoin päähän, koska siellä oltiin jo valmiiksi henkisesti muiden yläpuolella. Yhdysvalloissakin maan hupeneva ylivoima johti jo vuosituhannen vaihteessa realismin nousuun tutkimuksessa ja politiikassa. Sen yhtenä seurauksena on ollut presidentti Trumpin politiikka samaan aikaan vedota amerikkalaisten perinteiseen suuruuden henkeen ja vetäytyä maailmalla vastuista missä vain mahdollista. Se taas on sekä houkutellut että pakottanut Yhdysvaltojen tukeen nojanneita maita pohtimaan paikkaansa historiassa ja maantieteessä.


Euroopassa Saksa on jo pitkään talouden voimin räätälöinyt EU:ta itselleen hyödylliseksi. Nyt sen käänteelle kohti liittovaltiota on syynä sekä oma etu että huoli Euroopan jäämisestä globaalien suurvaltojen jalkoihin. Mutta entisiä ja siksi monien johtajiensa mielestä myös tulevia suurvaltoja on alkanut ilmestyä muitakin kuten Puola, ehkä Liettua jos Valkovenäjä mullistuu, Unkari, Bulgaria ja erityisesti Ottomaanien jälkeläinen Turkki – Venäjää unohtamatta. Eikä voi välttyä saman tapaisilta havainnoilta myöskään Ruotsissa – nykynäkymin Yhdysvaltojen tukeman ja monia suomalaisiakin taas sytyttävän skandinaavisen sankarihengen voimin.


Suomi on tähän asti ollut mielenkiintoinen erikoisuus. Suomen herrojen suuruudenharha ja laajan kansan maltillisuus nousi vahvasti esille Nuoren Suomen vuosissa 1917-1922.


Ensin P.E. Svihufvudin ja Santeri Alkion vetämä itsenäisyysjulistus ja tunnustuksen hankkiminen menivät kyllä loistavasti. Mutta sitten poliittisesta laidasta laitaan tuolloisten johtajien Suur-Suomi -aate johti maata. Kevään 1918 vallankumouksen O.V. Kuusinen ja Edvard Gylling olivat yhtä aikaa innokkaita marxilaisia ihmiskunnan valloittajia ja suursuomimiehiä aina siihen asti, kun Stalin lopetti kovakouraisesti haaveen toteuttaa punainen Suur-Suomi Petroskoista käsin.


J.K. Paasikivi ja P.E. Svinhufvud yrittivät saada Saksan tuella Itä-Karjalaa ja Kuolan niemimaata, hekin ymmärtämättä lainkaan ajan geopoliittista tilannetta. Seuraavaksi Mannerheim sai yhdistettyä omat suuret suunnitelmansa sekä Kai Donnerin kaltaiset etniset nationalistit hyökkäykseksi Aunukseen ja hyökkäyssuunnitelmaksi Pietariin. Yllättävän innokas Suur-Suomi mies oli myös Tarton rauhansopimuksen aikoina eräänlaista universaalia etnistä liberalismia kannattanut ulkoministeri Rudolf Holsti mm. Santeri Alkion sivustatuella.


Ytimekkäimmän kommentin Nuoreen Suomesta esitti vuorineuvos Heikki Reenpää: ”Oli se onni, että meiltä löytyi aina maltillinen enemmistö, joka piti oikealla tiellä.” Suomen Synnyn ja Nuoren Suomen perusteella riittävän laajan maltillisen enemmistön synnytti Snellmanin Suomen kansallisuusaate kansansivistyshankkeena, joka kasvatti laajaan kansaan riittävästi viisautta, maltillisuutta ja kohtuullisuutta, oikeamielisyyttä ja hyväntahtoisuutta – joka lopulta johti kestävään itsenäiseen tasavaltaan.


Suomen sisäiseen kansansivistykseen liittyi myös onni, että Atlantin vallat eli Englanti ja Yhdysvallat sekä Venäjä ovat vuosisatoja sopineet suomalaisten tietämättä Pohjois-Euroopan raja-alueensa toisiaan turvaavasta järjestyksestä tavalla, johon myös Suomi sopii. Kuten 1800 -luvulla Saksan yhdistymiseen asti myös heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen Suomen ympäristöä rauhoitti myös Venäjän ja Saksan keskinäinen ymmärrys. Nämä ratkaisivat sekä 1800 -luvun että 1900 -luvun – itse asiassa paljolti suomalaisten tietämättä ja näihin päiviin asti paljolti myös tutkijoiden tutkimatta. Kun Suomessa tutkitaan, kaunokirjaillaan ja markkinoidaan historiaa lähinnä oman puolueen kilven kiillottamiseksi, on syntynyt eräänlainen sanaton sopimus, että muutkin saavat tehdä sen historiallisen realismin häiritsemättä.


Nähtäväksi jää, miten tällä vuosisadalla käy, kun globaalin muutoksen vuoksi täällä Pohjois-Euroopan kolmen tien risteyksessä jälleen kohtaavat nyt Kiinan kanssa liitoutumassa oleva Venäjä, omia teitään seuraavat Atlantin vallat Yhdysvallat ja Englanti sekä Keski-Euroopasta pyrkivä Saksa Ranskan tukemana. Ja kun Ruotsi ei ole unohtanut historiaansa mutta Suomen uusi poliittinen eliitti on sen tehnyt – kuvitellen nyt viimeistä edellisen sukupolven eliitin tavoin suuruudenuskoisena olevansa maailmassa itseään suurempi arvojohtaja.


Kun vielä saattaa olla aikaa varautumiseen tämän vuosisadan tilanteisiin, osaltani ehdotan oppikirjoiksi Suomen syntyä ja Nuorta Suomea, joissa kerrotaan varsin tarkkaan vastaavat kuviot näillä nurkilla. Kuten myös se, millaista on suurvaltapolitiikka, jonka satunnaisina sivuvaikutuksina muodostuvat pienten kansojen vaihtoehdot. Siksi Suomen osalta nytkin on tärkeätä varoa omaa ja muiden suuruudenharhaa sekä katsoa eteensä ja olla jäämättä muiden vedätykseen, suurten tai pienten. Pohjoismaat muodostavat maantieteellisen ja sosio-kulttuurisen ryhmittymän, ja murrosaikana on tärkeätä tietää ennalta millaiseen geopoliittiseen ympäristöön ja millaisella mallilla ollaan menossa.


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Koronakriisin toinen vaihe on jälleen nostanut esiin samat juridiset kysymykset kuin ensimmäinenkin. Aamun Helsingin Sanomissa oikeustieteilijöiden käsityksiä selvittävät professori Kaarlo Tuori ja tutkimusprofessori Martin Scheinin.

 

 

”Oikeustiede” ei kuitenkaan ole tavanomainen tiede vaan nojaa erilaisiin ideologioihin, tässä tapauksessa ”kriittiseen positivismiin” ja ”marxismiin”. Kumpikin näistä tekee perusolettamustensa vuoksi vaikeaksi uusien ja lisääntyvien siviilikriisien johtamisen parlamentaarisissa demokratioissa.

 

 

Monien vaiheiden jälkeen Suomessa on sisäisen turvallisuuden osalta kolmijakoinen järjestelmä.

 

 

Ensiksi on Perustuslain ja Valtioneuvostolain mukaan toimiva pääministerin johtama valtioneuvosto sekä valtioneuvoston kanslia. Toiseksi ovat omissa siiloissaan olevien toimivaltaisten ministeriöiden ja muiden viranomaisten erityslait, jotka edellyttävät siilojen koordinoivan toinen toisiaan niiden valtioneuvoston puuttumatta niihin. Kolmanneksi oli Valmiuslaki, joka edellyttää poikkeusoloja.

 

 

Lisäksi valmiussuunnittelussa on ainakin tavoitteellisesti noin 60 uhkakuvalle tehty sen erityistä lainsäädäntöä vastaavat suunnitelmat. Sellainen oli myös koronaviruksen osalta tarttuvien tautien lain mukaisena valmiina vuodelta 2012.

 

 

Viime kevään kokonaistulos oli hyvä, vaikka tätä monimutkaista järjestelmää tulkittiin ja selitettiin kolmelta keskenään kilpailevalta oikeudelliselta pohjalta. Sitä täydensi monimutkaisen järjestelmän itse kriisijohtamisen niukka osaaminen kaikilla tahoilla.

 

 

Suomen Valmiuslaissa voi tunnistaa ståhlbergilaisen parlamentaarisen demokratian oppi-isän John Locken muotoileman periaatteen, ettei ei ole mahdollista ennakoida kaikkia valtion kohtaamia tilanteita. Sen vuoksi sellaiset on jätettävä parlamentin kontrolloimaan ”harkintaan sille, jolla on käsissään toimeenpaneva valta”, eli parlamentaarista luottamista nauttivalle ja julkisesti julkista valtaa käyttävälle hallitukselle.

 

 

1970 -luvun marxilaisen herätyksen jälkeen uudet suuntaukset ovat kuitenkin saaneet hegemonian Suomessa. ”Oikeuspositivistien” oppi-isän Hans Kelsenin mukaan ”Laissa ei ole poikkeusta… laki siis pysyy voimassa muuttumattomana, jos konkreettisessa tilanteessa tosiasiat eivät vastaa normia.” Tämän rinnalla on edennyt ”kriittisen koulukunnan” suuntauksia, joiden taustalla on marxilaisuus, Immanuel Kantin tai Jürgen Habermasin rationalismi tai yleispätevistä empiirisestä tutkimuksesta johdettuja teorioita. Niiden valtavirran mukaan lait ovat tai niiden pitäisi olla lähteiltään universaaleja tai ylikansallisia, ja siksi niiden soveltaminen ja tulkinta kuuluvat oikeusvaltiossa professoreiden kouluttamille toimivaltaisille viranomaisille ja oikeuslaitokselle eikä eduskunnan luottamusta nauttivalle hallitukselle.

 

 

Näiden oikeusideologioiden toisena äärimmäisyytenä on taustaltaan monarkistinen perinne, joka korostaa parlamentaarista hallitusta pätevämmän tai vahvemman toimijan eli "nyrkin" tarvetta kriiseissä - Carl Schmittin sanoin ”Ei ole olemassa normia, joka on sovellettavissa kaaokseen. Suvereeni on se, joka päättää poikkeuksesta.”

 

 

Vuoden 2004 tsunamin pelastustoimet johdettiin pääministerin nopealla vastuunotolla ja Locken-Ståhlbergin parlamentaarisen demokratian mallin mukaisesti – eikä tähän Perustuslain ja Valtionevostolain soveltamiseen silloin ollut huomauttamista millään oikeusviranomaisella tai -valvojalla. Sen jälkeen siitä yritettiin saada aikaan täsmällisempää lainsäädäntöä sekä nykyajan siviilikriisien edellyttämää pysyvää hallinnollis-teknistä järjestelmää. Sen mukaan tehokkaan johtamisen taso nousisi kriisin vaatimalla tavalla eli laajimmillaan aina julkisen hallinnon kaikkia siiloja ja tasoja koordinoivaan ja ohjaavaan pääministerin johtamaan valtioneuvostoon.

 

 

Nykyinen kriisijohtamisen kaksijakoinen lainsäädäntö on kotoisin ajalta, jolloin kriisitkin olivat kaksijakoisia – eli joko yhden siilon kuten poliisin tai palokunnan hoitamia tai laajoja valtakunnallisia poikkeusoloja. Nykyajan siviilikriisit ja siksi myös niiden johtaminen eivät kuitenkaan ole joko-tai valintaa itsenäisten hallintosiilojen ja Valmiuslain välillä. Niiden vaatima kymmenien julkisten ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden tavoitteellinen koordinaatio on voitava tehdä johtamisen tasoa tarpeen mukaan nostaen yksittäisistä viranomaisista aina pääministerin johtamaan valtioneuvostoon asti. Ja jos asiaan liittyy Tasavallan presidentin toimivaltaan kuuluvaa ulkopolitiikkaa, myös UTVA:aan.

 

 

Toinen siviilikriisien johtamisen perusasia on johtaa ennakoivasti jo ennakoinnista tai viimeistään oireiden alkaessa, eikä jäädä odottamaan tilanteen huononemista ja reagoida siihen. Vastaavasti on lähdettävä siitä, että hallintojuridiikan tehtävänä on toiminnan suuntaaminen ja tukeminen eikä sen estäminen.

 

 

Uudesta nykyaikaisesta kriisijohtamisen mallista saatiin valtioneuvoston periaatepäätös vuonna 2006, mutta universalistiset oikeusideologit ja perinteiset turvallisuushallinnot liittoutuivat keskenään ja hajottivat sen. Uutta tilannekuvajärjestelmää lukuun ottamatta Suomessa palattiin vanhaan siilojärjestelmään ilman ennalta valmisteltua hallituksen tai sen johtamisrakenteen roolia.

 

 

Tämän sekavan ja johtamista estävän järjestelmän keskellä huomasi Marinin hallitus olevansa, kun alkoi kuulua uutisia Wuhanista ja koronaviruksesta. Vastoin monien oikeusideologien keväistä kantaa ståhlbergilainen parlamentaarinen demokratia ja sen Valmiuslaki osoitti sitten toimintakykynsä.

 

 

Kesän suvantovaiheen jälkeen nyt menossa on koronakriisin toinen vaihe ilmeisen niukasti valmisteltuna. Se vaatii itse viruksen osalta kykyä valtakunnalliseen koordinaatioon, joka varmistaa ja ohjaa valmiuden ja toimintakyvyn reagoida herkästi kohdentaen alueellisella ja paikallisella tasolla. Lisäksi se vaatii julkisen vallan kaikkien sektoreiden jatkuvaa ja asiantuntevaa koordinaatiota eli johtamista.

 

 

Voi olla, että hukkaan heitetyn suvantovaiheen jälkeisen ajan vuoksi tartuntatautilakia joudutaan kiireen vuosi uudistamaan vastaamaan ajankohtaisiin konkreettisiin tilanteisiin. Mutta siltä osin olen Kaarlo Tuorin ja Martin Scheinin kanssa samaa mieltä, että mahdollisten kymmenien erilaisten siviilikriisien johtaminen niiden erityslakeja hienosäätämällä ja korjailemalla jopa kriisin aikana ja eduskunnan valiokunnissa on kestämätön toimintatapa. Mutta yhtä kestämätöntä on myös turvautua poikkeusoloihin ja Valmiuslakiin, kun kyseessä on erilaisten kriisien edellyttämä erilaisten toimien räätälöinti valtakunnallisella, alueellisella ja paikallisella tasolla.

 

 

Siksi maamme kriisijohtamisjärjestelmää ja sen lainsäädäntöä tulee kehittää niin, että pääministerin johtaman valtioneuvoston alainen kansliapäällikköihin, valmiuspäällikköihin ja VNK:n johtokeskukseen perustuva rakenne pystyy kaikissa olosuhteissa tarpeen vaatimalla tavalla parlamentaarisesti valvottuna ottamaan vastuun kaikista mahdollisista kriiseistä rajattujen turvallisuustilanteiden ja Valmiuslain välisellä nyt kattamattomalla harmaalla alueella – ja toimimaan myös Valmiuslain mukaisissa poikkeusoloissa. Malli on jo valmiiksi olemassa valtioneuvoston vuoden 2006 periaatepäätöksessä Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisesta.

 

 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
Koronakriisin tultua uuteen kiihtyvään vaiheeseen, on paikallaan palata maamme kriisijohtamisen ongelmiin ja ratkaisuihin.
 
 
Alkuvaikeuksien jälkeen koronakriisin johtaminen saatiin keväällä varsin hyvin hallintaan, mikä näkyi myös silloisista hyvistä tuloksista sekä itse terveydessä että taloudessa. Silloin Suomessa selvittiin sekä viruksen että talouden osalta erinomaisesti maailman kärjessä.
 
 
Alkuongelmien taustalla oli Suomen nykyinen kriisijohtamisen malli, joka perustuu siiloutuneiden viranomaisten erityislainsäädännön, niihin perustuviin suunnitelmiin, perustuslain säädöksiin sekä valmiuslakiin päällekäisyyksineen. Ensimmäisten vakavien Vantaan lentokentän koordinaatio-ongelmien jälkeen hallitus vahvisti kuitenkin käytännössä otettaan perustuslain pääministerille ja valtioneuvostolle antamin valtuuksin. Jatkossa avuksi otettiin Valmiuslaki.
 
 
Keskikesän jälkeen alkoi taas tulla vaikeuksia kuten ristiriitaisia ohjeita ja materiaalin puutteita. "Suvantovaiheen" aikaa ei käytetty valmistautumiseen toisen aallon kansalliseen johtamiseen ja varautumiseen, ja eri alueille kuten eteläiseen Suomeen muodostui sekava joukko erilaisia johto yms. rymiä. Maamme ulkoisen turvallisuuden malliksi on kehitetty "kudelmaa", ja tämän sisäisen kriisin johtamismalli on juuri sellainen.
 
 
Sairastuneiden määrä on jälleen nousussa, ja ulkomainen kehitys ennakoi riskein lisääntymistä. Jonkin aikaa syy suvantovaiheen jälkeisiin ongelmiin oli epäselvä, mutta kesällä pääministeri Marin kertoi kriisijohtamisen uudesta vaiheesta lähtökohtana suppea tulkinta hallituksen kansallisen kriisijohtamisen juridiikasta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista.
 
 
Hallitus on palannut paljolti aivan alun toimintamalliin eli tavanomaiseen toimivaltaisten viranomaisten järjestelyyyn, jossa kukin kymmenistä viranomaisista ja 12 ministeriöstä toimii ja viestii kansalaisille varsin itsenäisesti ja oman harkintansa mukaan toisten kanssa neuvotellen.
 
 
Tästä perustuslain ja muun lainsäädännön tulkinnasta olen osaltani eri mieltä. Perustelen sitä vuoden 2004 tsunamin ennakkotapauksella, jossa pääministerin johdolla keskitetysti toteutettiin kansainvälisessä vertailussa yksi nopeimmista ja tehokkaimmista pelastushankkeista. Siihen oikeuskansleri Paavo Nikulalla tai millään muulla oikeuviranomaisella ei ollut huomauttamista.
 
 
Nyt kuitenkin koronakriisin perusongelmaksi ovat jälleen tulleet kriisijohtamisjärjestelmän tulkinnanvaraisuus, hallintojuristit sekä reviirejään vartioivat toimivaltaiset viranomaiset. Monia asioita perustellaan lainsäädännön puutteilla, mutta demokraattisessa maassa lait ovat toiminnan ohjauksen väline, ja niitä voidaan valmistella ja päättää tarpeen mukaan varsin nopeasti.
 
 
Tässä tilanteessa oli perusteltua käynnistää jo menossa olevan kriisin aikana selvitys nykyisessä järjestelmässä havaituista ongelmista ja sen korjaustarpeista. Kansalaisten turvallisuuden kannalta on välttämätöntä, että se johtaa koko kriisijohtamisjärjestelmän ja sen yksiselitteisen juridiikan uudistaminen nykyaikaa vastaavaksi. Kummankin osalta se merkitsee, että toimivaltaisen siiloviranomaisen ja Valmiuslain väliin saadaan selkeä toimintatapa, jolla johtamisen tasoja voidaan tarpeen mukaan joustavasti nostaa pääministerin ja valtioneuvoston alaisessa rakenteessa.
 
 
Toinen siviilikriisien johtamisen perusasia on johtaa ennakoivasti jo ennakoinnista tai viimeistään oireiden alkaessa, eikä jäädä odottamaan tilanteen huononemista ja reagoida siihen. Vastaavasti on lähdettävä siitä, että hallintojuridiikan tehtävänä on toiminnan suuntaaminen ja tukeminen eikä sen estäminen.
 
 
Kun tämän kriisin toisen vaiheen johtamisen järjestelyissä myöhästyttiin, on nyt tietenkin tehtävä kaikki mahdollinen. Kun tämä kriisi tulee kestämään pitkään, tulisi johtamisen korjaavat toimenpiteet aloittaa välittömästi.
 
 
Oleellista on, ettei nykyaikainen siviilikriisien johtaminen ole joko-tai valintaa itsenäisten hallintosiilojen ja Valmiuslain välillä, vaan kymmenien julkisten ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden tavoitteellinen koordinaatio tehdään johtamisen tasoa tarpeen mukaan nostaen yksittäisistä viranomaisista aina pääministerin johtamaan valtioneuvostoon asti. Ja jos asiaan liitty Tasavallan presidentin toimivaltaan kuuluvaa ulkopolitiikkaa, myös UTVA:aan.
 
 
Tšernobylistä alkaen Suomessa on käyty sama keskustelu kriisijohtamisjärjestelmän vahvuuksista ja ongelmista - ja kriisin jälkeen unohdettu koko asia. Niin tehtiin myös vuoden 2004 tsunamin jälkeen, jolloin maahan ensin kehitettiin Vanhasen hallituksen aikana kansainvälisesti katsoen nykyaikaisinta kärkeä oleva kriisijohtamismalli - mutta perinteiset turvallisuus- ja siiloviranomaiset sitten kaatoivat sen.
 
 
Nyt uudelleen alkavalla keskustelulla on se hyvä puoli, ettei asia pääse unohtumaan kuten aina ennen. Siviilikriisien johtamisjärjestelmää on todellakin uudistettava. Se voidaan tehdä ja kansalaisten turvallisuuden vuoksi tuleekin tehdä nykyisen Perustuslain pohjalta nykyistä lainsäädäntöä kehittäen sekä siviilikriisien johtamisen erityiskyspiirteitä ammattitaitoisesti suomalaiseen hallintokäytäntöön soveltaen.
 
 
---------------------- 
 
Seuraavassa laajempi esitys kriisijohtamisesta: TÄSSÄ
 
 
 

 

Helsingin Sanomien pääkirjoitus- ja mielipidetoimituksen esimies Saska Saarikoski on lähettänyt 25. syyskuuta ”Suomen kääpiöt vai jättiläiset ?” blogin kirjoittajalle seuraavan viestin.

 

 

Hei, luin blogisi. Etkö oikeasti tajunnut, että minun nimiini laittamasi mielipide oli meidän "muut lehdet" -pätkän otsikko ko. Mantilan pääkirjoituksesta. Muut lehdet ei tietenkään edusta HS:n linjaa vaan niiden muiden lehtien. Kirjoitimme aiheesta kyllä omankin tekstimme, jonka johtopäätös oli kyllä ihan toinen. https://hs.fi/paakirjoitukset/art-2000006643495.html. Odotan kiinnostuneena, miten korjaat asian blogissasi ja millä sanoilla pyydät anteeksi virhettäsi.

 

 

 

Blogin kommentti

 

Blogi tuo esiin havainnon, että kansainvälisen tilanteen muuttuessa myös Suomen ulkopoliittisen keskustelun kenttä on hahmottumassa uudelleen. Siihen liittyen blogi ei tarkastele pääkirjoituksen linjaa vaan toimituksen päätöstä tehdä näkyvä ja kärjistetty nosto, jossa oman perustellun linjansa mukaisesti toimineesta kolmesta europarlamentaarikosta käytetään erityisen halventavaa kieltä. Vapaan tiedonvälityksen oloissa on paikallaan arvioida myös Helsingin Sanomien journalistisia ratkaisuja osana kansallista keskustelua.

 

Risto Volanen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Euroopan parlamentissa äänestettiin Aleksei Navalnyin murha­yritystä koskevasta päätös­lauselmasta. Suomalaiset euro-parlamentaarikot Eero Heinäluoma, Mauri Pekkarinen ja Miapetra Kumpula-Natri lukivat koko pitkän tekstin. He havaitsivat, että erilaiset lobbyt olivat saaneet siihen ujutettua paljon muutakin kuin itse asian - kuten Itämeren lähes valmiin toisen kaasuputken Nord Stream 2:n kieltäminen, Venäjän eristäminen ja sulkeminen pois kansainvälisistä järjestöistä sekä laaja ohjelma EU:n tuesta Venäjän oppositiolle maan sisällä sekä mm. rahoittama samaan tähtäävä yliopisto jossakin EU maassa. Niinpä nämä suomalaiset mepit ilmoittivat tuomitsevansa Navalnyn murhayrityksen, ja äänestivät ylimääräisten kohtien vuoksi tekstistä tyhjää.

 

 

Uuden päätoimittajansa Markku Mantilan Ilkka-Pohjalainen kommentoi: ”Sen kerran kun EU ei ollut poliittinen kääpiö, suomalaiset poliitikot olivat.” Uuden artikkelitoimituksensa päällikön Saska Saarikosken Helsingin Sanomat laittoi paremmaksi: ”Venäjän kovistelusta pidättäytyneet suomalaismepit tekivät itsestään poliittisia kääpiöitä.”

 

 

Samaan aikaan ulkopolitiikan uuden polven tutkijoista professori Hiski Haukkala on julkaissut kirjansa ”Suuren pelin paluu, Suomen tulevaisuus yhä vaarallisemmassa maailmassa” ja ulkopoliittisen Instituutin johtaja Mika Aaltola on hiljakkoin julkaissut ”Poutasään jälkeen” sekä (suomennettuna) ”Demokratian haavoittuvuus ja autokraattinen sekaantuminen: Thukydideen jyrkänne ja huonompaan suuntaan vievä geopoliittinen kilpailu.”

 

 

Näin on Suomeen muodostunut kolme ulkopoliittisen ajattelun ikäluokkaa.

 

 

Mauri Pekkarinen ja Eero Heinäluoma olivat itse mukana kylmän sodan loppuvaiheissa ja sen selvittelyissä, ja tietävät hyvin kyseessä olleen todellinen Neuvostoliiton ja länsivaltojen kamppailu ilman aseita, mutta ydinaseiden ja massiivisten armeijoiden uhkaamana. Heidän ikäluokkansa myös tietää, että viime sodan loppuvaiheissa Yhdysvallat ja Englanti jättivät Suomen Neuvostoliiton etupiiriin sekä enemmänkin, ja sen jälkeen Suomi pystyi hoitamaan asiansa erittäin hyvin omien etujensa mukaisesti. He ovat myös ikäluokkaa, joka muista maista poiketen suuren laman keskelläkin päätti pitää maamme puolustusvoimat kunnossa nähden tulevaisuuden, jossa kylmän sodan voittajien ylivoima hiipuu. Silloin suurvaltojen uusi keskinäinen voimapolitiikka nostaisi jälleen arvoonsa kaiken sen, minkä avulla pieni Suomi on historiansa aikana selvinnyt.

 

 

Yksi osa Suomen selviytymishistoriaa on ollut käyttää omaa järkeä ja olla olematta yllytyshullu.

 

 

Nyt kun Heinäluoma ja Pekkarinen yhdessä yksityiskohdassa toimivat tämän mukaisesti, seuraavan ikäluokan Markku Mantilan ja Saska Saarikosken toimitukset leimasivat heidät ”poliittisiksi kääpiöiksi”. Se pyrkii halventamaan maan kokeneimpia parlamentaarikkoja ja olemaan varoituslaukaus, ettei kukaan muu poikkeaisi Mantilan-Saarikosken linjalta. Sen mukaan länsi voitti kylmän sodan, ja koska Suomi kuuluu länteen Venäjälle on annettava aina selkään muiden mukana.

 

 

Ongelma vain on se, ettei Venäjä vastoin odotuksia mennyt nurin, ja se on nyt liittoutumassa tai paremminkin pakotettu liitoutumaan historiallisen suurella voimalla nousevan Kiinan kanssa. Muualla maailmassa uusi todellisuus alkaa tunkeutua jo valtamediaankin, mutta suomalaiset kollegat ovat jälleen kierroksen jäljessä. Suomen ja Pohjois-Euroopan nyt hahmottuvan geopoliittisen todellisuuden tunnistaminen on kuitenkin meilläkin alullaan, mistä kertovat sattuvasti myös Haukkalan ja Aaltolan kirjojen nimet, ”Poutasään jälkeen” ja ”Suuren pelin paluu”.

 

 

Tässä tai muutenkaan ei ole tarvetta tulkita Aaltolan ja Haukkalan realismin töitä, ne puhuvat puolestaan. Ja vaikka ei yhtyisikään niiden moniin yksityiskohtiin, oman ikäluokkani kannalta tuntuu helpottavalta, että Mantilan ja Saarikosken ikäluokan jälkeen maahan on noussut ulkopoliittisen ajattelun jatkajia, joilla on jalat maan kamaralla ja vieläpä kotimaisella – siis samalla kuin Eero Heinäluomalla, Mauri Pekkarisella sekä uuteen ikäluokkaan jo valmiiksi kuuluvalla Miapetra Kumpula-Natrilla.

 

 

Kun kerran kielikuvat otettiin käyttöön, Suomen poliittiset jättiläiset löytyvät nyt Euroopan parlamentista sekä muutamasta tutkimuslaitoksesta, ja kärryiltä pudonneet jostakin muualta.