Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

On ollut mielenkiintoista seurata Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen ja politiikan toimituksen kamppailua.

 

 

Perussuomalaisten puoluekokouksen jälkeen HS:n pääkirjoitus puhui maanantaina 12.6. ”vallankumouksesta ja isänmurhasta”. ”Soinin puolueesta ja hänen ajamistaan arvoista ei jäänyt mitään jäljelle.” ”Oikeistopopulistisiin nationalisteihin” ”verrokkipuolueina” kuului myös Ruotsin natsitaustainen puolue.

 

 

Seuraavana päivänä tiistaina 13.6. HS:n pääkirjoitustoimituksessa oli luettu lisää uuden puheenjohtajan tekstejä. Pääkirjoituksen mukaan ”Kokoomus ja keskusta – ja myös oppositio – ovat sitoutuneet arvoihin, joihin kuuluvat ihmisten yhdenvertaisuus, universaalit ihmisoikeudet sekä yhteiskunnan rakentaminen sovulla. Halla-ahon arvot ovat kaukana näistä periaatteista.” Lehden oma politiikan toimituskin saattoi olla mielessä: ”Hän halusi tehdä itsestään marttyyrin, joka olisi kyllä sitoutunut hallitusohjelmaan. Arvoristiriitaa hän ei tunnistanut eikä tunnustanut.”

 

 

Päivälehden eli Helsingin Sanomien pitkään ja komeimpaan historiaan jää 13.6. pääkirjoituksen johtopäätös: ”Olennaista ei nyt kuitenkaan ole tuleva hallituspohja vaan se, että ei päässyt syntymään käsitystä, että Halla-aho olisi voinut kuljettaa arvonsa hallituksen sisälle muiden hallituspuolueiden hiljaisella hyväksynnällä.”

 

 

Pääkirjoituksen mukaan ”Joskus tarvitaan poikkeuksellisiakin ratkaisuja. Nyt tarvittiin.” Niitä on nähty Suomessa ennenkin, ja jäänyt näkemättä. Toukokuun 18. päivänä vuonna 1934 J.K. Paasikivi ryhtyi kokoomuspuolueen puheenjohtajaksi häätääkseen sieltä ääriliikkeet. Tammikuun 22. päivänä vuonna 1918 sosialidemokraattisessa puolueessa niin ei tehty.

 

 

Lehden politiikan toimituksen ideologia on kuitenkin toinen kuin pääkirjoitustoimituksella, ja sen on voinut tunnistaa pitkin matkaa kuluneen viikon aikana. Eilen Helsingin Sanomien gallup kertoi kansalaisten hyväksyneen Sipilän hallituksen toiminnan, kuten myös perussuomalaisten vanhan johdon irtioton. Politiikantoimittaja Olli Pohjanpalolle oli kuitenkin ”hämmästyttävää, kuinka myönteisesti suomalaiset suhtautuvat perussuomalaisten hajoamiseen”. Hän jatkoi ”Soinin porukasta…” ”pettureista…” ”historian roskakorista…” ”kummallista kyllä…”.

 

 

Tänään toimituksen Marko Junkkari käyttää aukeaman todistamaan että ”Kyllä kansa tietää”, mutta viittaa vain perussuomalaisten kannattajiin, joilta oli kysytty ”perussuomalaisen äänestäjäkunnan pettämisestä” ja Timo Soinin ”lähtemisestä itse perustamastaan puolueesta kilpailevan ryhmän riveihin”. Ennen vanhaan tieteellisyyttään varjellut Suomen Gallup Oy tuskin olisi ottanut tällaista kysymystä nimiinsä.

 

 

Junkkari kuva asiaa tuntevasti, miten Timo Soini sai, mitä itse tilasi - annettuaan myös monien ääriryhmiin kytkeytyvien saada jalansijaa ja lopulta valtaa puolueessa. Junkkarilla on myös sinänsä hyvä kysymys, ”Miksi hänen kristillinen näkemyksensä lähimmäisen rakkaudesta ja ihmisarvosta heräsi vasta nyt?” Kuitenkin entuudestaan tiedetään, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Siksi on mielenkiintoista, että Junkkari paheksuu viime viikon toimia, joita itse lehti on pääkirjoituksissaan perustellut ja vaatinut demokraattisen yhteiskunnan perustana olevaan arvopohjaansa vedoten.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viime päivien poliittisia tapahtumia on seurannut keskustelu, jossa on voinut tunnistaa muiden ohella kaksi erityistä ryhmää, ääriliikkeiden ymmärtäjien ja sinisilmäisten.

 

 

Asian ydin on kuitenkin se, että Suomessa pääsi etenemään varsin pitkälle sosio-kulttuurista taantumista ajava ryhmittymä, jonka ideologia tiivistyy Jussi Halla-ahon muotoiluun: ”Yksi nykyajan aksioomista on, että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo, ja että tuo ihmisarvo on kaikilla ihmisillä samansuuruinen…. Itse asiassa mikään ei viittaa siihen, että ihmisten yhtäläinen arvokkuus (tai ylipäänsä arvokkuus) olisi mitään muuta kuin ajallemme tyypillinen konventio ja julistus, samanlainen kuin menneiden aikojen aksioomat: "aurinko kiertää maata", "paavi on erehtymätön", "naisella ei ole sielua", "itsetyydytys aiheuttaa likinäköisyyttä" Tämä merkitsee länsimaisen sivistyksen - eli klassisen humanismin, kristillisyyden ja valistuksen - tärkeimpien saavutusten kieltämistä.

 

 

Martin Heideggerilla tämä lähtökohta johti natsipuolueeseen, joka Führerin johdolla veisi Euroopan autenttiseen olemiseen eli klassista Kreikkaa edeltäneeseen aikaan. Euroopassa ja Yhdysvalloissa käytiin 1980 –luvulla mm. ”post-modernismin”, ”deconstruktion” ja ”post-strukturalismin” nimellä keskustelu, johon Heideggerin lisäksi antoivat panoksensa mm. Michael Foucault, Jacques Lacan. Se ei juuri ehtinyt vaikuttaa organisoivasti politiikkaan kahdesta syystä. Ranskassa ”uudet filosofit” kuten Bernard-Henri Levy, Andre Glucksman ja Alain Mincin nousivat puolustamaan demokratiaa, ja Yhdysvalloissa neokonservatiivit valtasivat ilmatilan. Toiseksi, vuonna 1987 Victor Fariaksen teos Heidegger et le nazisme osoitti, ettei Heideggerin jäsenyys natsipuolueessa ollut lyhytaikainen hairahdus vaan aatteellinen ratkaisu. Jürgen Habermas tuki tätä teesiä Saksasta.

 

 

Suomen post-marxilaisen hegemonian katveessa paljolti ohitettiin syvempi ja laajempi eurooppalainen ja amerikkalainen keskustelu. Siksi uudella akateemisella ja toimittajien ikäluokalla on ollut vaikeuksia analysoida syvemmin uusien äärisuuntausten rantautumista Suomeen. Sama on koskenut myös uuden polven poliitikkojen argumentointia suomalaisen demokratiaperinteen puolesta. Perussuomalaisten sisällä ja suojassa uudet ääriliikkeet ovat nyt päässeet varsin pitkälle. Timo Soinilla on ollut käytettävissään pieni ja terävä katollinen lukeneisto mm. Opus Deissa, mutta hän antoi tietoisesti ääriryhmien ryhmittyä omaksi tuekseen kohti ulkoministerin paikkaa. Hänen ja Perussuomalaisten nyt kokema ei ole mitenkään harvinainen ilmiö. Historiassa on runsaasti esimerkkejä siitä, miten pienen häikäilemättömän joukon, myötäilijöiden ja sinisilmäisten yhdistelmä voi saada ihmeitä aikaan.

 

 

Suomessa tunnetuin tapaus on tammikuun lopulla 1918. Varsin pieni häikäilemätön joukko kotimaisia bolsevikkeja valtasi Sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimikunnan ja aloitti vallankumousyrityksen. Suurempi historiallinen ilmiö oli 1930 –luvulla Euroopan demokraattisten maiden rauhoittamispolitiikka, joka ei tunnistanut, että silloinen totalitäärinen liike pysähtyy vasta kun tulee seinä vastaan. Oman sukupolveni osalta pienempi koettu esimerkki oli nuorten uusstalinistien marssi 1960-1970 lukujen vaiheessa. Suomen poliittinen kenttä sai uuden hahmon kun liian monet nuoret sosialidemokraatit tekivät jälleen väärän arvion vasemmiston äärisuunnasta ja keskustassa käytiin päättäväisesti kamppailuun demokratian puolesta.

 

 

Kun uudet suomalaiset ääriliikkeet nyt yrittivät tehdä ratkaisevan puoluekaappauksen kohti hallitusvaltaa Suomessa, oli myös myöhäinen hetki torjua se. Siksi torjunnan tehneille on syytä antaa kaikki tuki, siis Juha Sipilälle ja Petteri Orvolle.

 

 

Jatkuvasti on kuitenkin kaksi kysymystä. Ottaen huomioon tähän asti toteutuneen tietoisen työnjaon Perussuomalaisten sisällä, kuinka paljon nykyisten Uuden vaihtoehdon ja Perussuomalaisten jakautumisen taustalla on sovittua työnjakoa?  Hallitusveneen keikuttamisen välttäminen oli sinänsä ymmärrettävää, mutta miten erityisesti jo entuudestaan vinoutunut maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan johdon järjestely vastaa kansalaisten, eduskunnan ja keskustan arvoja ja linjaa? 

 

----------------

 

Lisää viime vuosikymmenien keskustelusta Euroopassa ja Yhdysvalloissa: TÄSSÄ

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jussi Halla-ahon valinta Perussuomalaisten johtoon on saanut aikaan keskustelua ihmisyydestä ja politiikan arvoista. Sitä voidaan käydä Halla-ahon konkreettisten poliittisten linjaustensa pohjalta, mutta hän on myös itse määritellyt varsin selkeästi ideologiset lähtökohtansa. Artikkeli ”Ihmisarvosta” ilmestyi huhtikuussa 2005, ja huolimatta siihen kohdistuneesta kritiikistä se on jatkuvasti esillä ”Scripta, kirjoituksia uppoavasta lännestä” –sivustolla. Tekstistä voi tunnistaa laajaa lukeneisuutta tosiaankin länttä upottavasta ajattelutavasta. Samalla voi tunnistaa Perussuomalaisten neljän ideologisen suuntauksen törmäyksen ja niiden suhdetta muuhun suomalaiseen politiikkaan.

 

 

Jussi Halla-aho kirjoittaa mm. seuraavaa.

 

”Yksi nykyajan aksioomista on, että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo, ja että tuo ihmisarvo on kaikilla ihmisillä samansuuruinen…

 

Itse asiassa mikään ei viittaa siihen, että ihmisten yhtäläinen arvokkuus (tai ylipäänsä arvokkuus) olisi mitään muuta kuin ajallemme tyypillinen konventio ja julistus, samanlainen kuin menneiden aikojen aksioomat: "aurinko kiertää maata", "paavi on erehtymätön", "naisella ei ole sielua", "itsetyydytys aiheuttaa likinäköisyyttä"...

 

Ainoa mitattava ja siten kiistatta olemassaoleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo. Yksilöt voidaan perustellusti asettaa arvohierarkiaan sen mukaan, miten paljon heidän kykyjensä tai osaamisensa poistaminen yhteisön käytöstä heikentäisi yhteisöä…

 

Kunnes joku kertoo minulle, että miten niin kaikki ovat samanarvoisia, olen edellä sanotusta seuraten sitä mieltä, että erilaisuus on eriarvoisuutta ja että kaikki ovat eriarvoisia…

 

Tulevat polvet sylkevät haudoillemme ja päästävät itsestäänselvyyksillemme räkänaurun ja kurapierun. Ei ole mitään syytä olla uskomatta, että "tasa-arvo", "suvaitsevaisuus" ynnä muu meille juuri nyt tärkeä päätyy menneen maailman älyttömyyksien pitkään listaan maata kiertävän auringon, paavin erehtymättömyyden, naisen sieluttomuuden ja itsetyydytyksen aiheuttaman likinäköisyyden seuraksi.”

 

 

Halla-aho sanoo lähtökohtanaan, että ”mikään ei viittaa siihen, että ihmisten yhtäläinen arvokkuus (tai ylipäänsä arvokkuus) olisi mitään muuta kuin ajallemme tyypillinen konventio…” Ei ole vaikeata tunnistaa hänen opiskelleen Michael Foucaultia, Jacques Lacania ja Martin Heideggeria.

 

 

Jo vuonna 1946 Martin Hedegger palasi puolustamaan sotaa edeltänyttä linjaansa humanismia vastaan esseessään Brief über den Humanismus. Foucaultin radikalismi taas tiivistyi lähelle Halla-ahon sanontaa hänen vuoden 1966 humanistisia tieteitä koskevassa tutkimuksessaan Les mots et les choses - une archéologie des sciences humaines: ”Kuitenkin on lohduttavaa ja syvällisen helpotuksen lähde ajatella, että ihminen on vain melko viime aikojen keksintö, hahmo joka ei ole kahtakaan sataa vuotta vanha, ja hän tulee katoamaan niin pian kuin tuo tieto on löytänyt uuden muodon."

 

 

Näiden anti-humanistien tai ”post-modernistien” ajatuksena on, että Ranskan vallankumouksen ja YK:n ihmisoikeuksien julistukset, Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus ja esimerkiksi Suomen perustuslain takaamat perusoikeudet ovat valistuksen ajan keksintö ja sellaisina joko väistämättä tai toivottavasti ajan myötä häviävä ilmiö. Mm. Heideggerin johtopäätöksenä oli löytää ihmisen autenttinen olomuoto klassista Kreikkaa edeltäneestä ajasta ja palata sinne.

 

 

Ajatus ihmisyyden, ihmisarvon tai ihmisoikeuksien historiallisesta kehittymisestä ei ole sinänsä erikoinen tai uusi. Länsimaisessa sivilisaatiossa demokraattinen eli tietävä, eettinen ja vapaa ihminen alkoi sivistyä kreikkalaisen paideian ja roomalaisen humanitaksen kardinaalihyveinä, jotka kristinusko liitti lähimmäisen rakkauteen ja teki samalla uuden humanitaksensa eli ihmisyyden yleisinhimilliseksi. Kun oppi oli mennyt perille, valistus otti sen omakseen. Sen rinnalle jäi myös elämään valistuksen ja sivistyksen yhdistänyt sivistyshumanismi tai ihmisyysaate, joka muistuttaa ihmisyyden jatkuvasta kehitystarpeesta ja samalla siis myös taantumisen vaarasta.

 

 

Kun ihmisyys on jotakin, joka kehittyy, sitä on myös aika ajoin vähätelty tai yritetty saada taantumaan - kuten nyt. Timo Soinin karuun kohteluun puolueessaan liittyy se paradoksi, että hänelle katolisena ihmisarvo alkaa hedelmöittymisestä ja eikä pääty lainkaan. Häntä lähellä olevat katoliset oppineet ovat aivan varmasti tunnistaneet Halla-ahon ajattelun ongelman, mutta poliittisia johtopäätöksiä Soini ei tehnyt vaan jätti sen Halla-aholle. Myös Jussi Niinistön edustama kolmas Perussuomalaisten päävirtaus eli sotaa edeltäneiden aktivistien perinneliike jäi pois puolueen johdosta. Neljäs virtaus eli kansanomainen protestipopulismi on nyt uuden puoluejohdon muokattavissa.

 

 

Suomalaisilla valistuksen ja kansansivistyksen perinteistä kasvaneilla poliittisilla kansanliikkeillä on nyt haastajana varsin selkeästi anti-humanistisen johdon puolue. Samalla on paikallaan tunnistaa, että protestipopulismilla on myös uusi ilmenemistie. Se on vihreissä yhtenä virtauksena ilmenevä antropomorfismi, jossa häviää ero ihmisen, eläimen, muun luonnon ja koneen välillä.

 

 

Jos tästä jotakin hyvää seuraa, niin ainakin valistuksen ja sivistyksen perilliset joutuvat nyt elvyttämään huonoissa kantimissa olevan aatteellisen tutkimustyönsä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Helsingin Sanomat julkaisi tänään Laura Saarikosken hyvin tehdyn Robert Kaganin haastattelun. Sitä on syytä tervehtiä lehden myönteisenä hankkeena tuoda suomalaiseen keskusteluun ajan tasalla oleva amerikkalainen puheenvuoro. Kagan on amerikkalaisen turvallisuuspoliittisen eliitin yhden keskeisen suuntauksen kannattaja. Näkyvänä neokonservatiivina hän on jo pitkään edustanut näkemystä, että Yhdysvallat pystyy ja sen tulee tarvittaessa vain ominkin taloudellisin ja sotilaallisin voimin turvata maailmassa amerikkalaisittain ”liberaali järjestys”.

 

 

Kaganilla on runsaasti merkittävää tutkimusta, mutta tunnetuksi hän on tullut argumentoivista pamfleteistaan. Niistä tunnetuin on vuonna 2003 ilmestynyt ”Paratiisin vartijat, Yhdysvallat, Eurooppa ja uusi maailmanjärjestys”. Se on ironinen analyysi siitä, miten Yhdysvaltojen sotilasvoima pitää pystyssä maailmanjärjestystä ja Euroopan Unionia sekä EU:n ”pehmeää valtaa”, jonka turvin eurooppalaisia arvoja levitetään kaikkiin ilmansuuntiin.

 

 

Kolmet viimeiset Yhdysvaltojen presidentinvaalit on kuitenkin voitettu vetäytymisteemalla eli vaatimuksella mitoittaa maan tavoitteet maailmassa sen voimia vastaavaksi. Kansalaismielipiteen lisäksi sen taustalla on myös laaja realistinen geopoliittinen suuntaus, kuten Henry Kissinger, Zbigniew Brzezinski, Charles A. Kupchan tai Graham Allison. Kaikkien näiden vaalien jälkeen Kaganin tavoin ajattelevat neokonservatiivit ovat kuitenkin tehneet vastahyökkäyksen.

 

 

Presidentti Obaman alkaessa Robert Kagan julkaisi vuonna 2012 kirjan ”Maailma, jonka Yhdysvallat teki”. Sen viesti oli jatkaa amerikkalaiseen sotilaalliseen ja taloudelliseen voimaan perustuvan järjestyksen ylläpitämistä ja levittämistä maapallolla. Asiaa auttoi puolison Victoria Nulandin nimittäminen apulaisulkoministeriksi. Joku meni kuitenkin vikaan, kun presidentti Obama salli kyllä pehmeän etenemisen, mutta ei vetänyt liipaisimesta Ukrainassa tai Syyriassa.

 

 

Yhdysvaltojen viime syksyn presidentinvaalien ulkopoliittinen kysymys oli, terästetäänkö Obaman politiikkaa presidentti Hillary Clintonin johdolla vai yritetäänkö jotakin muuta, esimerkiksi liennyttää Venäjän suuntaan. Kaganin haastattelu kertoo, että kaiken muun ohella Washingtonissa on jälleen kysymys myös neokonservatiivien vastaiskusta. ”Sen sijaan Trumpin kädet Venäjän suhteen ovat sidotut, koska poliisi ja kongressi tutkivat hänen avustajiensa Venäjä-yhteyksiä.”

 

 

Kaganin haastattelun ydin on kuitenkin Washingtonin ja Helsingin kaganilaisten paniikki. ”Paratiisin vartijoissa” amerikkalainen kirjoittaja ylenkatsoi Eurooppaa lähes yhtä paljon kuin Venäjää tai Kiinaa. Jo viime talvena Kaganin artikkeli Foreign Policy -lehdessä kertoi huolesta Yhdysvaltojen kyvystä ja halusta jatkaa voimallaan ”liberaalia valistusprojektia” ja siitä haluttomuudesta seuraavasta maailmanlaajuisesta ”kaaoksesta ja konfliktista”. Siitä Kagan jatkaa tänään sanomalla, että ”Nyt kaikki on Euroopasta kiinni.”

 

 

Kagan kauppaa suomalaisille ja presidentti Niinistön Naantalin keskusteluun ajatusta, että Yhdysvaltojen horjuessa, Eurooppa Saksan johdolla ja Ranskan tuella ottaisi tehtäväkseen pitää muut järjestyksessä.

 

 

Kagan on oikeassa, että pitemmässä historiassa ”Yhdysvaltojen ja Euroopan liittolaisuus ei ole normaali tila”. Yhdysvaltojen ja Venäjän välit olivat hyvät koko 1800 –luvun, ja kummankin maailmansodan Yhdysvallat taisteli Venäjän liittolaisena Saksaa vastaan. Mutta siihen liittyy myös, ettei kylmä sotakaan ollut normaalitila, vaan lyhyt jakso pitkässä historiassa. Siksi sen lähtökohdat ovat vanhentuneet. Kagan muistaa myös oikein, että Yhdysvallat sulkeutui ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1920 –luvulla, mutta ei sitä, että Euroopassa seurasi tuolloin Saksan ja Venäjän liittoutuminen Rapallossa pääsiäisenä 1922.

 

 

Tänään Saksa on tullut taloudellisin keinoin Euroopan johtovaltioksi, eikä ole todennäköistä että se nyt itsensä militarisoitumisella haluaisi herättää ympäristössään pakokauhua, joka kaksi kertaa on johtanut suursotaan. Liittokansleri Merkelin linjauksissa on muistutettu, että ”Saksan ja Euroopan on pidettävä hyvät suhteet Yhdysvaltoihin, Britanniaan ja myös Venäjään.” Historian havinaa oli Münchenin konferenssissa helmikuussa: ”Haluamme taistella Venäjän kanssa kansainvälistä terrorismia vastaan. Me haluaisimme kehittää järkeviä taloussuhteita, kehittää eräänlaisen liiton Vladivostokista Eurooppaan.”

 

 

Ei ole todennäköistä, että Saksa ottaisi ulkopolitiikkansa lähtökohdaksi Kaganin asenteen. Berliinistä katsoen Venäjän mammuttimaisella maa-alueella elää 180 miljoonaa ihmistä erilaisia kansallisuuksia ympärillään neljän sivilisaation yhteensä yli neljä miljardia ihmistä. Länsimaiden puolustusbudjetti on suurempi kuin Venäjän koko kansantuote. Venäjän voimilla voi suurin uhrauksin saada yksittäisiin kohteisiin tehokkaan sulkutulen ja ydinasepelotteen, mutta niillä voimilla ei vastavaikutukset huomioon ottaen vallata yhtään kokonaista vierasta maata ilman omaa kriisiä.

 

 

Toinen amerikkalainen pääsuuntaus ovat erilaiset realismin painotukset kuten, Henry Kissinger, juuri edesmenneen Zbigniew Brzezinskin seuraajat tai Harvardin Graham Allison, joka juuri julkaisi uuden kirjansa Yhdysvaltojen ja Kiinan sodan välttämisestä. He poikkeavat mm. Robert Kaganista siinä, että he ottavat totena Yhdysvaltojen ja länsimaiden tämän vuosisadan todellisen strategisen haasteen. Maapallon taloudelliset ja väestölliset voimasuhteet ovat kääntymässä radikaalisti Yhdysvaltoja sekä länsimaita vastaan ja ovat jättämässä Yhdysvallat sivuun kehityksen painopisteestä Euraasian mantereella. Yhdysvaltojen ja Suomen kaganilaiset taas haluavat jatkaa kylmän sodan asenteilla vanhentunutta politiikkaa, joka työntää Venäjää Kiinan syliin.

 

 

Ennemmin tai myöhemmin Yhdysvaltojen presidentti toteaa välttämättömyyden maansa, länsimaiden ja ihmiskunnan kannalta. Liittokansleri Merkeliä soveltaen se merkitsee, että ”Yhdysvaltojen on pidettävä hyvät suhteet Saksaan ja Eurooppaan ja myös Venäjään.” Siihen asti Suomessa on syytä koettaa auttaa tätä myös meille tärkeätä kehitystä, kohdistaa huomio tämän kehityksen vaikutuksiin omassa reaalisessa ympäristössä Pohjois-Euroopassa sekä minimoida omien kaganilaisten jo tekemää vahinkoa.

 

 

.
https://fi.ambafrance.org/Suomen-ja-Ranskan-historialliset-suhteet-symposium