Nykyhistoriaa

Viljelijöitä Euroopan historiassa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomalaisen median punavihreää maatalouden, metsätalouden ja maaseudun tykitystä seuratessa on jälleen tullut mieleen aika Euroopan viljelijöiden ja heidän osuuskuntiensa järjestön COPA-COGECA:n pääsihteerinä 1997-2003 – muutenkin kuin itse maatalouden ja osuustoiminnan edusmiehenä. Se aika oli rankkaa kamppailua eurooppalaisen ja suomalaisen kestävän kehityksen mukaisen perheviljelmän puolesta joidenkin maiden teollistuneiden jättiläistilojen maatalouksia ja globaalin kapitalismin ketjuja vastaan. 

 

 

Kuuden vuoden aikana ehti oppia Euroopan historiaa sen kaikissa maissa. Historia vaikuttaa vahvasti kaikissa maissa asenteisiin myös maatalouteen. Eräänlaisia äärimmäisyyksiä ovat ranskalaiset, jotka laidasta laitaan rakastavat maatalouttaan ja suomalaisen median punavihreä virtaus, joka systemaattisesti etsii suomalaisesta maataloudesta jotakin pahaa sanottavaa.

 

 

Euroopassa perheviljelmien kylillä elivät rinnakkain perinteet ja nykyaika. Suomalaista sykähdytti kuunnellessaan paikalliseen tapaan pukeutunutta espanjalaista isäntää, joka Nokian kännykkä kädessään esitteli ylpeänä tuliterää Valmet traktoriaan. Oli myös alueita kuten pohjoinen Portugali, joilla oli kymmeniätuhansia pienviljelmiä Suomen viime vuosisadan alun olosuhteissa. Ja toisaalta Hollannissa oli alkamassa selkeästi amerikkalaismallista teollista lihantuotantoa, johon sitten jatkossa lyötiin kansallisesti jarruja päälle. Liikuttavaa oli olla saksalaisten ja ranskalaisten viljelijöiden tapaamisissa laulamassa Euroopan hymniä ja kuulla perään puheita Euroopan maatalouden ja rauhan puolesta. Yksi esimerkki historiasta ja ehkä rankin kokemus oli eräässä Itä-Euroopan pääkaupungissa.

 

 

1990 –luvun lopulla alkoi tulla selväksi EU:n merkittävä ja nopea laajeneminen. Se tarkoitti suurta haastetta myös COPA:lle ja COGECA:lle järjestöinä. Jäsenmäärä yli kaksinkertaistuisi lähes kertaheitolla seitsemästä miljoonasta viiteentoista miljoonaan. Kun ensimmäiset tilannekartoitukset oli tehty ja yhteydet saatu, huomattiin, että vapautumisen jälkeen melkein kaikkiin tuleviin jäsenmaihin oli syntynyt 3-4 tuottajajärjestöä. Se taas tietäisi jatkossa monenlaisia järjestöllisiä ja poliittisia ongelmia. Jostakin kumman syystä osuustoiminnasta puhuminenkaan ei mennyt perille, päinvastoin.

 

 

Niinpä tavoitteeksi tuli auttaa uusien maiden viljelijöitä Euroopan Unioniin ja samalla markkinoida ajatusta, että EU:ssa tulosten saaminen edellyttää kansallista ja eurooppalaista yhtenäisyyttä. Sitä minäkin saarnasin Brysselissä käyville uusien maiden tuottajien edustajille, kuten tietysti myös tuottajaosuustoiminnan merkitystä.

 

 

Samaa lähetystehtävää varten kiersin monissa tulevissa jäsenmaissa. Vaikka kaikista COPA-COGECA:n pääsihteerinä pitämistäni puheista väkevin kokemus oli Ranskan tuottajajärjestön konferenssissa, sille vetivät vertoja nuo rohkaisupuheet Euroopan Unionista itäisen Euroopan kulttuuritaloissa.

 

 

Tulokset uusien jäsenmaiden järjestöjen yhdistämisessä olivat kuitenkin heikot. Niinpä suunnittelin uutta kierrosta ja aloitin sen maasta, joka näytti erityisen vaikealta. Menin sen pääkaupunkiin ja kovalla työllä sain sen järjestöjen johtajat suostumaan yhteiselle illalliselle.

 

 

Samaan pöytään istuttiin vaivautuneissa tunnelmissa. Yksi järjestöistä oli kutsunut mukaan myös vanhemman entisen johtohenkilönsä, jonka ikä oli varmaankin 80-90 vuoden välillä. Selvästi havaitsi, miten vaikuttava hahmo hän oli. Kerroin parhaat tietämäni Brysselin juorut ja kaskut ja niiden väliin sijoitin konkreettisia kertomuksia siitä, miten eri maissa ja Brysselissä yhtenäisyys oli auttanut.

 

 

Sitten pidin illallispuheen, jonka olin tarkkaan suunnitellut ladatuksi vetoamaan demokraattisen maan demokraattisen etujärjestötoiminnan ja osuustoiminnan puolesta. Mutta kun lopuksi nostin maljan yhtenäisyydelle, osa nosti sen ja osa heistäkin maistoi vain vähän.

 

 

Kun tuli kahvin aika, uusimman tuottajajärjestön puheenjohtaja pyysi minut vähän sivuun. Ja asiaa hänellä olikin. Hän katsoi minuun ja katsoi tuohon yhden järjestön vanhaan puheenjohtajaan. Herra Volanen, kun te näytätte tietävän kaikki, tiedättekö myös, että vuonna 1948 tuo mies haki meidän kylältä yhden yön aikana isännät ja lehmät. Lehmät jäivät kaikki osuuskuntaan, eivätkä isännistäkään kaikki palanneet. Minun isäni oli silloin pieni poika ja isoisäni karja vietiin. Luuletteko, että kuulun koskaan samaan järjestöön?

 

 

Kun palasin Brysseliin, en paljoa puhunut asiasta, mutta aloimme kehittää uutta lähestymistapaa tulevien EU:n jäsenmaiden tuottajajärjestöihin, ja mietimme sopivaa sanastoa osuustoiminnasta puhumiseen. Keväällä 2003 Anneli Jäätteenmäki kutsui sitten kotimaahan pääministerin valtiosihteeriksi ja Matti Vanhanen jatkoi kontrahtia. Kuulemani mukaan Itä-Euroopassa aika on parantanut jäsenyyden alkuvaiheessa vielä aristaneita arpia.

 

--------------

Kuvassa COPA-COGECA:n pääsihteeri eri maiden tuottajajärjestöjen puheenjohtajien kanssa johtamassa mielenosoitusta Strasburgissa.