Nykyhistoriaa

Suomi kolmen tien risteyksessä 200 vuotta

 

 

 

 

 

 

 

Itse asiassa Venäjän ja Englannin yhteistyö Pohjois-Euroopassa alkoi jo Stolbovan rauhasta 1617 ja Uudenkaupungin rauhasta 1721, mutta ensimmäistä kertaa sen argumentoi selvästi Aleksanteri I perustaessaan Suomen suuriruhtinaskunnan Napoleonin sotien aikana. Suomalaisillekin se varmistui lopullisesti heinäkuun 11. päivänä 1815, kun Åbo Allmänna Tidningissä oli uutinen runsaat kolme viikkoa aikaisemmin käydystä Waterloon taistelusta.

 

"Antwerpen 19. kesäkuuta 1815. (Virallisesti)

Wellingtonin herttua, urhoollisen Preussin armeijan tukemana, on ei ainoastaan torjunut häntä vastaan kohdistetun hyökkäyksen vaan myös ajanut Bonaparten aivan kokonaan pakoon.... Päätaistelu 18. päivänä tapahtui Waterloon ja Blancenoitin välillä, 4 mailia Brysselistä, suurimmalla kuumuudella. Iltaa kohti ratkesi voitto meidän eduksemme. Se oli täydellinen...."

 

 “(Virallisesti)" ja ”… voitto meidän eduksemme" kertovat tunnelmista Suomen suuriruhtinaskunnassa ainakin johtavissa piireissä.  Uuden autonomisen valtion rakentaminen oli saatu hyvin alulle, ja Napoleonin voitto Waterloossa olisi sotkenut kuvioita.

 

Wienin kongressi oli päättynyt sopimukseen viikkoa ennen Waterloon taistelua, ja sielläkin huokaistiin helpotuksesta. Suomen asiaa ei oltu käsitelty neuvottelupöydässä, mutta uusi pohjoinen järjestys oli sovittu Haminan ja Kielin rauhoissa, ja niitä ei enää avattu. Bernadotten epäsäätyinen kuninkuus oli vastoin kongressin laillisuusperiaatetta, mutta siihenkään ei koskettu.

 

Suomi oli kyllä noussut esiin Englannin ulkoministeri Robert Castlereaghin ja Aleksanteri I:n keskinäisessä noottien vaihdossa. Kongressin alussa Castlereagh protestoi Aleksanteri I:n suuria suunnitelmia erityisesti Puolan osalta ja huomautti, että Venäjä oli jo saamassa Suomen.

 

Aleksanteri vastasi Castlereaghille omalla nootillaan: ”Pyytäessäni Englantia ponnistelemaan Norjan takaamiseksi (Ruotsille) halusin järjestää liittolaisen, jolla oli sama tavoite. Saatoin vain menettää suuria merellisiä etuja, jotka Norja antoi Ruotsille minua vastaan. Sitä vastoin kun kaikki oli kompensoitu, minun pääkaupunkini tuli asemaan jossa sitä vastaan ei voi hyökätä, ja samalla paremmin alueelleen keskittyneellä Ruotsilla ei ollut enää mitään pelättävää. Tällä tavoin puolin ja toisin hankittiin turvallisuutta, kaikki syyt hälytyttäviin keskusteluihin oli poistettu. Jos tässä eivät toteudu tasapainon periaatteet, en tiedä missä ne toteutuvat.”

 

Aleksanterin nootti oli lähellä perinteistä brittien ajattelua eikä Castlereagh enää protestoinut. Itse asiassa Aleksanterin ja Castlereaghin noottien vaihdossa tuli sovituksi Venäjän ja silloisen Atlantin suurvallan välillä Pohjois-Euroopan tasapainojärjestyksen periaatteet, jotka ovat pitäneet näihin päiviin asti. Suurvaltojen keskinäisellä raja-alueella kumpikin oli suojattu ja kumpikaan ei voinut hankkia etuja kärsimättä itse toisen vastaliikkeen vuoksi. Itävallan ulkoministeri Metternich esitti kyllä kritiikkiä, mutta jatkossakin kuvioon kuului, että Manner-Euroopan johtovaltion tulo Pohjois-Euroopan alueelle estettiin yhdessä, jatkossa kahteen kertaan Saksan.

 

Ruotsissa tuleva kuningas Bernadotte ymmärsi kuvion kuten myös autonomisen Suomen johto eli ”Turun realistit” Carl Erik Mannerheim, Robert Henrik Rehbinder ja Jakob Tengström sekä Kustaa Mauri Armfelt. Wienin kongressin sopima Euroopan järjestelmä piti koko 1800 -luvun ajan, kuten myös Bernadotten politiikka Ruotsissa. Se ei kuitenkaan merkinnyt täyttä rauhaa Euroopassa tai Itämerellä. Krimin sodan taustalla oli Englannin ja Ranskan politiikka taklata voimistuvalta näyttänyttä Venäjää, mutta sen painopiste sovittiin tietoisesti Mustalle merelle. Itämeren sota oli sivustaoperaatio, ja siihen myös Bernadotten poika Oskar saatiin kiinnostumaan, mutta huijaustarkoituksessa.

 

Sitten Saksa yhdistyi sekä vahvistui ja kaikki muuttui. Sitä vastaan alkoivat liittoutua Ranska, Englanti ja Venäjä, jonka Suomenkin politiikka muuttui samalla hyväksynnän etsimisestä venäläistämiseksi. Tuloksena oli ensimmäinen maailmansota. Siinä Saksa hävisi Bismarckin pelkäämässä kahden rintaman sodassa. Venäjällä oli vallankumous, ja Suomi itsenäistyi.

 

Vanha Venäjä oli imperialistinen kuten kaikki aikakauden suurvallat. Uuden Neuvostoliiton ytimessä taas oli sen julistamisesta lähtien vaikea särö. Ideologiana oli maailmanvallankumous, mutta samaan aikaan piti hoitaa Venäjän oma perinteinen turvallisuus. Tätä ristiriitaa piti sovittaa myös Pohjois-Euroopassa Neuvostoliiton alusta sen loppuun. Suomessa pelättiin heti Neuvosto-Venäjän paluuta ja ratkaisuksi etsittiin Saksan suojaa.

 

Kuningashankkeensa epäonnistumisen jälkeen J.K. Paasikivi oli ilmeisesti ensimmäinen, joka sanoi, että Suomen osalta Neuvostoliitolle riitti sen oma perinteinen turvallisuus ja luoteisrajan rauhoittaminen – eli malli josta Aleksanteri ja Castlereagh olivat vaihtaneet noottinsa. Venäjällä oli kyllä runsaasti Suomesta paenneita paluuhaluisia. Heidät ohjattiin kuitenkin rakentamaan ihanneyhteiskuntaa Itä-Karjalaan, eivätkä he pahaksi onnekseen ymmärtäneet geopolitiikkaa. Lontoossa taas Pohjolan tasapainoa kannattanut ulkoministeriö voitti sotaministeriön. Suomessa ei 1920 ja 1930 -luvuilla oikein tunnistettu, että Suomen ympäristön rauhoittumiseen vaikutti kaksi perustekijää, Neuvostoliiton ja Englannin perinteinen tasapainopolitiikka sekä Neuvostoliiton ja Saksan välille sotilaiden vedossa syntynyt keskinäinen ymmärrys.

 

 

Maailmansodat ja kylmä sota

 

Adolf Hitler on helppo osoittaa syylliseksi toiseen maailmansotaan, mutta hänen nousunsa ja alkumenestyksensä takana oli perimmiltään epäonnistunut Wersailles’n rauha. Joka tapauksessa hän ajautui samaan Bismarckin pelkäämään kahden rintaman loukkuun kuin Wilhelm II ja samoin seurauksin. Presidentti Rooseveltin toisen maailmansodan ajan tavoite oli perusteiltaan sama kuin presidentti Wilsonilla ensimmäisen maailmansodan aikana, eli turvata rauha sodan jälkeen. Keskeisiä keinoja olivat suurvaltojen johtama YK sekä voimatasapaino, joka antoi itäisen Euroopan Neuvostoliiton etupiiriin.

 

Omituinen poikkeus oli kuitenkin Suomi. Presidentti Roosevelt oli varautunut joulukuussa 1943 Teheranissa antamaan Suomen Stalinille, mutta se ei hänelle kelvannut. Rooseveltin, Churchillin ja Stalinin sopimus Suomesta oli jälleen Aleksanterin ja Castlereaghin tasapainomallin mukainen, eli Suomelle Pietari Suuren raja, yhteistyösopimus sekä Neuvostoliitolle hegemonia Itämerellä. Ainoa selitys Stalinin pidättyvyydelle oli Pohjois-Euroopan tasapaino eli oma turvallisuus Suomen suunnalta, mihin kytkeytyi myös se, että olonsa Suomen selän takana turvallisemmaksi tunteva Ruotsi säilytti puolueettomuuden pidättymällä liittoutumisesta Neuvostoliiton vihollisten kanssa.

 

Tällä mallilla mentiin myös läpi kylmän sodan, mutta ei ilman ongelmia. Vaikka toisen maailmansodan loppuratkaisu Pohjois-Euroopassa osalta oli Aleksanterin-Castlereaghin tasapaino, Neuvostoliiton alkuperäinen ristiriitainen ulkopolitiikka jatkui. Toisaalta tavoitteena oli maailmanlaajuinen sosialismin voitto, ja toisaalta piti säilyttää oma turvallisuus ja rauha sekä omilla rajoilla että kapitalistisen ydinasesuurvallan eli Yhdysvaltojen kanssa. Lisäksi piti heikosta taloudesta jättää jotakin myös kansalaisten hyvinvointiin. Näiden painotusten välillä Neuvostoliiton sisällä käytiin vuoteen 1991 asti kamppailua. Kylmä sota oli globaalisti todellista kylmää sotaa ilman aseita, ja Neuvostoliiton edetessä sen sisäinen kiista ideologian ja turvallisuuden välillä tuli polttavaksi myös Suomen osalta.

 

 

Suomen tapaus

 

Kylmän sodan ajan Neuvostoliiton Suomen politiikassa kilpaili siis ideologinen sekä turvallisuuden linja, ja se kärjistyi Neuvostoliiton pyrkiessä ja onnistuessa etenemään globaalissa politiikassaan.

 

Esimerkiksi kesällä 1970 Aleksei Beljakov aloitti suurlähettiläänä Helsingissä. Hän puuttui monin tavoin Suomen sisäisiin asioihin ja erityisesti sisäisesti jaettuun kommunistiseen puolueeseen ajatuksena eteneminen koko maassa, mikä opiskelijoiden ja nuorison keskuudessa näyttikin lupaavalta. Samaan aikaan Moskovan turvallisuuslinjan edustajana ja Beljakovin kilpailijana Suomessa oli Viktor Vladimirov. Presidentti Kekkonen tunsi ja hallitsi pelin, ja sen tuloksena Beljakov kutsuttiin kotiin helmikuussa 1971.

 

Yksi kylmän sodan paradokseja oli, että vuoden 1975 Helsingin ETYK:n ajateltiin liennyttävän ja vakauttavan kansainvälistä politiikkaa, mutta neuvostojohto tulkitsi sen oman voimansa ja lännen heikkouden merkiksi. Se yritti uutta etenemistä joka suunnalla, osa siitä myös Suomessa. Vladimir Stepanov jatkoi Beljakovin hengessä ideoiden osaltaan mm. heinäkuussa 1978 marsalkka Dmitri Ustinovin vierailun ja ehdotuksen yhteisistä sotaharjoituksista. Jälleen presidentti Kekkonen osoittautui liian kovaksi vastustajaksi sekä Ustinoville että Stepanoville, jolle tuli lähtö heinäkuussa 1979.

 

Neuvostoliiton puolella nämä pelit voitti turvallisuuslinja sekä Vladimirov, jolla oli rooli linjan jatkumisessa Suomessa Mauno Koiviston johdolla. Sen aikana Neuvostoliiton voimat loppuivat, eikä Suomen politiikassa ole juuri kuultu niistä, jotka olivat yrittäneet Kekkosen ja Koiviston ohi vasemmalta.

 

Myös Atlantin valtojen eli Englannin ja Yhdysvaltojen puolelta Pohjois-Euroopassa seurattiin Aleksanterin-Castlereaghin mallia kylmän sodan loppuun asti. Vaikka jännite oli välillä korkealla kumpikaan osapuoli ei uhannut tai pyrkinyt uhkaamaan suoraan toisen osapuolen strategisia ydinalueita, mikä Pohjois-Euroopassa merkitsi etäisyyden pitämistä Pietarin-Murmanskin alueeseen. Myös jatkosta sovittiin Helsingissä 1997 perinteisellä yhteydellä presidentti Clintonin ja presidentti Jeltsinin kesken, kun Venäjä hyväksyi Baltian maiden jäsenyyden Natossa.

 

 

Entä nyt

 

Viimeisen 200 vuoden historian kannalta historiallinen mullistus alkoi 2010 -luvun alussa, kun Suomi ja Ruotsi alkoivat sotilaallisesti integroitua sekä toisiinsa että Yhdysvaltojen järjestelmiin. Nykyisen eskalaation jatkuessa sen kulminaatio tulee ennemmin tai myöhemmin tavalla tai toisella. Samaan aikaan myös Euroopassa on tapahtunut paljon. Henry Kissinger sanoi aikoinaan, että Saksa teki kahteen kertaan virheen yrittämällä sotilaallisesti Euroopan johtajuutta – se olisi voinut saavuttaa saman antamalla taloutensa kasvaa Eurooppaa dominoivaksi.

 

Nyt tuo Saksan virhe on korjattu taloudellisin keinoin, mutta historiallinen Bismarckin huoli realisoituu jälleen. Liittokansleri Angela Merkel katsoi aluksi Itä-Eurooppaan ja nojasi Yhdysvaltoihin, mutta pettyi ja nyt anglosaksit taklaavat Atlantilta päin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat jätti itäisen Euroopan Ranskan hoivaan kiistelemään keskenään. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat antoi Itä-Euroopan Neuvostoliitolle. Nyt se rakentaa reunavaltioihin suoraa yhteyttä, joka auttaa pitämään Eurooppaa erossa Venäjästä.

 

Kiina näyttää olevan kiinnostunut yhteyden vahvistamisesta Manner-Eurooppaan, mutta Venäjä odottaa perinteiseen tapaan, mistä tulee mielenkiintoisin tarjous. Saksalle ei omalta kannaltaan jää oikein muuta vaihtoehtoa kuin koota ja keskittää omaan johtoonsa Euroopan voimia käytettävissä olevin keinoin, mutta se taas huolestuttaa monia ja etenkin pohjoisen pieniä maita sekä Itävaltaa, jotka eivät näytä innostuvan mukaan edes koronan varjolla.

 

Suomi on samassa paikassa kuin ennenkin ja ainakin perustuslain tekstin mukaan myös täysivaltainen eli suvereeni valtio.