Uutta historiaa

Pentin kanssa Kekkosen luona

 

 

 

 

 

 

 

Näihin aikoihin tulee kuluneeksi puoli vuosisataa siitä, kun kylmän sodan ajan keskustassa kamppailtiin alkiolais-kekkoslainen kansanliike uuden nousun alkuun.

 

 

Syksyn 1968 Vanhan valtauksen jälkeen opiskelijamaailmassa oli käyty aatteellista lähitaistelua laitos laitokselta. Siihen kietoutuivat Vietnamin sota, Maon kulttuurivallankumous sekä kotimaan opintotuen ja korkeakouluhallinnon uudistus. Uusalkiolainen keskusta ja vasemmiston uusstalinismi alkoivat vuosikymmeniä vaikuttaneen nousunsa. Sosialidemokraatit hyytyivät aatteellisesti ja vanhat oikeistolaiset perheet vuotivat suoraan äärivasemmalle.

 

 

Syksyn 1969 ylioppilaskuntien vaaleissa keskusta eteni vahvasti koko maassa. Helsingissä paikkamäärä nousi yhdestä kuuteen.

 

 

Keskustan nousu ei kuitenkaan sopinut sen enempää sosialidemokraateille kuin kommunisteille. Toisaalta niillä ei ollut HYY:ssä tai SYL:ssä enemmistöä ja ne tarvitsivat keskustaa. Oltiin keskellä valtakunnallisia paineita kansanrintamaan ja pian opiskelijamaailman paineita kommunistien kontrolloimaan yleisdemokraattiseen rintamaan. Tämä sävytti myös vasemmiston asenteita meihin keskustalaisiin opiskelijoihin: ette uskalla muuta kuin tulla varmistamaan enemmistömme.

 

 

Teimme keskustassa ratkaisun toimia itsenäisesti ja neuvotella HYY:ssä kokoomuksen ja sitoutumattomien kanssa. Neuvottelu eteni nopeasti, ja tuloksena oli esimerkiksi Ylioppilaslehden päätoimittajan paikka keskustan Seppo Niemelälle. Se merkitsi uuden nuoren keskustan lähtöä omille tielleen sekä suhteessa keskustan silloisiin sisäisiin kamppailuihin että suhteessa opiskelijamaailman oikeistoon ja vasemmistoon.

 

 

Seurauksena oli suuri taistelu keskustan sisällä ja ulkopuolella. Kylmä sota oli kuumimmillaan ja eräs Neuvostoliiton lähetystön nuori diplomaatit otti kantaa: ”Jos et pura sitä sopimusta oikeiston kanssa, sinut arvioidaan Komsomolskaja Pravdassa”. Protestoin sitä vähän vanhemmalle varsinaiselle kotiryssälleni, ja hän sanoi että, ”ei tarvitse välittää”. Ihmettelin pitkään tuolloista neuvostodiplomaattien kaksijakoisuutta, ja vasta myöhemmin olen ymmärtänyt sen heijastaneen koko Neuvostoliiton ajan jatkunutta kaksijakoisuutta ideologian ja geopolitiikan välillä jopa meidän silloisella mikroskooppisella tasolla.

 

 

Myös kotijenkkini, kotibrittini ja kotisakuni halusivat tiuhaan tahtiin kuulla, missä mennään. Siihen aikaan vähävaraisen opiskelija-aktiivin taloutta auttoi monien eri maiden diplomaattien tarjoamat lounaat ja iltapalat. Supo seurasi lähinnä itäsuuntaa, mutta ainakin minulla oli volyymia enemmän lännessä. Kun sitten valtiosihteerinä menin 2003 ensimmäistä kertaa vierailemaan Supoon, katsoin pitkään isäntien joukossa ollutta jotenkin tutulta vaikuttanutta vanhempaa tarkastajaa, mihin hän vastasi: ”Joo, tuttuja ollaan, vierekkäisissä pöydissä istuttiin”.  Myöhemmin tapasin Lontoossa silloisen kotibrittini eli MI6:n agentin, ja hän sanoi läntisten agenttien puhuneen keskenään, että ”kylmän sodan etulinja kulkee Suomen nuorison sielujen läpi”.

 

 

Syksyllä 1969 Helsingin opiskelevien keskustanuorten k-linjalaiset yleisdemokraatit sanoivat, että presidentti Kekkonen on suuttunut yhteistyösopimuksesta kokoomuksen kanssa. Kokouksissa huudettiin, että ”Tehtaankatu on leveämpi kuin Rauhankatu (jossa oli opetusministeri Virolaisen johtama opetusministeriö)” Soitin Matti Kekkoselle, että jos tarvitaan, voin selostaa tilannetta presidentti Kekkoselle. Parin tunnin perästä sain kutsun Tamminiemeen. Ajattelin, että tarvitsen todistajan mukaani, ja kiiruhdin Porthaniaan. Siellä löysin Pentti Kourin pitämässä seminaariesitelmää. Vinkkasin hänet luokseni oven raosta ja kerroin asian. Pentti palasi sisään ja tuli hetken perästä mukaan selostettuaan professorilleen, että pitää mennä tapaamaan presidentti Kekkosta.

 

 

Presidentti otti meidät vastaan työhuoneessaan, ja adjutantti toi kolmannen tuolin ikkunan vieressä olleeseen pieneen pöytään (kuvassa). Selostimme kannattavamme sekä hänen ulkopolitiikkaansa että silloista keskustan ja vasemmiston hallitusta, mutta nyt oli oman uskottavuuden vuoksi välttämätöntä tehdä opiskelijamaailmassa pesäero vasemmistoon. Presidentti vastasi melko sanatarkasti: ”Niin, olenhan minäkin taktiikkaa harrastanut, mutta kyllä tähän liittyy myös riskejä”. Sovimme Pentin kanssa tulkita sitä ystävillemme, ettei presidentti kieltänyt meitä.

 

 

Viehättävää sinänsä, vuonna 2003 ilmestyneessä presidentti Kekkosen päiväkirjan 3. osassa on 14.11.1969  on hänen merkintänsä:  ”Ylioppilaat Volanen ja Kouri luonani selostamassa HYY:n hallitusneuvotteluja. Aikovat mennä yhteistyöhön oikeiston kanssa. Selitin yleisiä linjoja.” Tuon ajan muista merkinnöistä voi päätellä häntä yksinkertaisesi kaiken kiireen keskellä kiinnostaneen, mihin suuntaan nuori polvi oli hänen vanhassa puolueessaan menossa. 

 

 

Presidentti Kekkosen asenne riitti, ja jatkoimme aatteellista kamppailuamme itsenäisen alkiolais-kekkoslaisen linjan puolesta keskustan sisällä k-linjalaisia ja yleisdemokraatteja vastaan sekä ulospäin aatteellisesti hyytymässä olleita sosialidemokraatteja sekä nousussa olleita stalinisteja vastaan.

 

 

Sekin oli lähikamppailua. Tamminiemen virailun aikoihin sain kuulla erehtyneeni puoleesta ja kehotettiin hakeutumaan kokoomukseen. Toisaalta kävi selväksi, että keskustan sitoutuminen stalinistein johtamaan yleisdemokraattiseen rintamaan olisi merkinnyt vähintäänkin nousun loppua. Talvella 1970 ydinjoukkomme sai puolelleen helsinkiläisten keskustaopiskelijoiden enemmistön. Erotimme Helsingin opiskelijoiden yleisdemokraattiset liittokokousedustajat ja sen jälkeen itse yleisdemokraattisen KOL:n johtokunnan. Sen jälkeen vähemmistöön jääneet asettivat vielä syksyllä HYY:n vaaleihin oman keskustalaisen ehdokaslistan, jonka vaalikmpanjan puolueen k-linja rahoitti. Osaltani taas otin itselleni opiskelijajärjestön vaaliliiton kampanjan rahoittamiseksi lainan, jonka Johannes Virolainen takasi.

 

 

Marxilainen opiskelijaliike menestyi aluksi uskomattoman hyvin, mutta Neuvostoliiton jouduttua vaikeuksiin ja lopulta romahdettua sen päivät olivat luettuja politiikassa. Monet vetäytyivät kulttuuriin, mediaan ja yliopistojen tiedekuntiin purkamaan sieltä klassaista, suomalais-kansallista ja kristillistä sivistyshumanismia.

 

 

Nuori kokoomus pyrki tuohon aikaan väleihin keskustan k-linjalaisten kanssa, eikä sitä ollut aatteellisesti olemassa. Sosialidemokraateista oli jatkuvaa vuotoa uusstalinisteihin, ja siellä tehtiin historian valossa tuttu ratkaisu vastata vaaraan vasemmalta siirtymällä itsekin samaan suuntaan - vain harvojen kuten Lasse Lehtisen jarruttaessa. Keskustassa uusi aatteellinen kamppailu jatkui nuorisoliikkeessä kesään 1974, jolloin Esko Aho valittiin yksimielisesti keskustanuorten NKL:n puheenjohtajaksi. Jatkossa koettiin muissa maissa tuntematon nuorsuomalaisen, alkiolais-kekkoslaisen kansanliikkeen uusi nousu.