Kamppailu suurista ikäluokista

Kohtasin Vanhalla Peter von Baghin

 

 

 

 

 

 

 

 

25.11.2018

 

Vuosi sitten muisteltiin itsenäistymistä ja alettiin muistaa seuraavan vuoden 1918 vallankumousta. Sitä tilaisuutta ei kuitenkaan käytetty kansallisen historiamme avaamiseen vaan sulkemiseen. Taustana on tietenkin vuodesta alkaen 1968 uudelleen nousseen marxilaisen lukeneiston mediaan ja kulttuuriin jättämä jälki. Sen murroksen muistamisen osalta kunnioittava kiitos APU -lehdelle ja YLE:n radiolle urheudesta tarkastella aikaa monipuolisesti.

 

Ymmärrän hyvin, että monille on vaikeata tunnistaa 1960-1970 lukujen vaihteessa alkanutta keskustan uutta aatteellista ja poliittista nousua.  Mutta erikoista on, että vasemmistossa monet ujostelevat vuoden 1968 jälkeistä koko kuvaa samaan tapaan kuin aikaa 50 vuotta sitä ennen. Hyvän avun voisivat antaa Peter von Bagh ja Pekka Tarkka.

 

 

Tunsin Peter von Baghin jo 1960 –luvun keskivaiheilta, mutta ensimmäinen törmäys tapahtui Vanhan valtauksen aikana (alkuperäinen artikkeli tapahtuneesta). Silti arvostin häntä alansa johtavana hahmona ja myös siksi, että hän rohkeni katsoa peiliin Vanhan valtauksen jälkeisenä stalinistien kaverina.  

 

Hän kertoo siitä sukupolvikuvana arvokkaassa omaelämänkerrallisessa “Muisteja” –teoksessaan. (Like, Helsinki 2014)

 

“Mainitsen nykytilanteen ilmaistakseni vakaumukseni, että Vanhan valtaus oli enemmän kuin kallis muisto.

 

Taistolaisuutta on verrattu 30-luvun toisen laidan ääriliikkeeseen, Akateemiseen Karjala-Seuraan.  Uudemman tulokkaan perisynti on ulkopoliittinen “rähmälläänolo”...  He taisivat olla vähiten opportunistinen ryhmä ja siten pikemminkin kentän rehellisin – ja naiivein tekijä. Muut näyttelivät alusta loppuun...

 

Myönnän auliisti viihtyneeni parhaiten äärivasemmistolaisten kanssa. Heidän joukossaan oli ilmiselvästi eniten energiaa ja huumoria. Heissä oli esiintymiskykyä ja taiteellista talenttia, joiden ansiosta Suomi maana tuli hyvään valoon...

 

Tunnettu termi “myötäjuoksija” kuvannee tarkasti suhdettani ns. taistolaisuuteen. Vuosikymmenien takainen liike on yhä käypä kirosana, kun joku halutan saattaa ikävään valoon ja pikavauhtia työelämän ulkopuolelle...

 

Monet ovat pyrkineet salonkikelpoisuuteen katumalla nuoruutensa rientoja julkisesti. Toiset taas ovat nähneet oman epäonnensa selityksenä liikaa valtaa saaneiden äärivasemmistolaisten henkisen painostuksen. Vainoharhainen näkemys edellyttää voimakasta mielikuvitusta...

 

Liikettä on ihmetelty paljon, ja kai aiheellisestikin. Miten kirkasjärkisin opiskelevan nuorison osa – ajattelen nyt vain sitä, en hetken aikaa melko tuntuvaa työläiskannatusta – rakentaa poliittisen liikkeen, jonka kulmakivenä on Neuvostoliitto ja sen kannatus? Suosituin selitys on isänkapina. Porvarillisten perheiden lapset halusivat protestoida vanhempiensa katsomuksia ja sodan käyneen sukupolven arvoja vastaan.

 

Silloinen vihollinen oli kieputettu ihannekuvaksi. Se loisti, vaikka reallisosialismin todellisuudesta piti toki olla aiva varmasti riittävästi hälyyttävää tietoa. Muistan isäni syvästi surumielisen katseen, kun hän näki Oulussa käydessäni yöpöydälläni  jonkun Lenin-läpykän. “Hän pyrki tappamaan meidät kaikki”, isä sanoi ja tiesi mistä puhui, tuttuja perheitä oli kadonnut lapsuuden Pietarissa...

 

Taistolaiset mainitaan usein hihhulilaumaksi. Itse muistan toisin. Päälauseita olivat vakavuus ja tiedonjano, kapitalistisen Suomen epäkohtia ja todellisuutta analysoitiin lahjomattomasti...”

 

Peter von Baghin hienoon ja avoimeen sukupolvikertomukseen verrattava on Pekka Tarkan analyysi Pentti Saarikoskesta. Saarikoski kävi läpi syvästi ja omakohtaisesti samantapaisen prosessin kuin moni häntä seuranneessa suuressa ikäluokassa enemmän tai vähemmän joukkoa seuraten.

 

Kristillisen ja klassisen läpitunkema Saarikoski tuli aikansa modernistiseen kulttuuriin ja suomalaisen politiikan jännitekenttään, jossa uumoiltiin sosialismin lopulta voittavan. Tarkan mukaan Saarikosken oma usko horjui, mutta hän ”halusi takaisin nuoruutensa uskon ja kilvoittelun” maassa, jossa alkoi levitä, - Timo Vihavaista soveltaen - uudenlainen ulkopoliittista yksimielisyyttä vaatinut ”kansalaisuskonto”. Tarkan mukaan nuoressa runoilijassa näkyi tuolloin sekä opportunismia että tosiuskovaisuutta.

 

Tarkka kertoo, miten Saarikoski opiskeli marxisminsa Otto Ville Kuusisen johdolla tehdystä Marxisimi-leninismin oppikirjasta, jossa Platonia edeltävät materialistiset filosofit esitettiin  tulevaisuudessa voittavan sosialismin varhaisimpia edustajia. Lopulta Saarikoskelle ”tulevaisuudessa kajasti se kulta-aika, jonka Saarikoski oli aikaisemmin löytänyt menneisyydestä…”

 

Itse asiassa tämä Pekka Tarkan tämä kuvaus Pentti Saarikosken sielunliikkeestä etsiä klassista tai oikeastaan esiklassista kulta-aikaa tulevaisuudesta on samanlainen kuin ranskalaisten Luc Ferryn ja Alain Renautin kuvaus Martin Heideggerin tulosta natsiksi 1930 –luvun Saksassa.

 

Saarikosken Mitä tapahtuu todella säe ”… minä haluan/lakata olemasta/ja minä haluan/elää kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä” muistuttaa Heideggerin autenttiseen olemiseen uppoamista siinä missä Marxin ihmisen tosiolemuksen toteutumista.

 

1970 –luvun suomalaisilla Hannu Salaman sanoin ”opiskelija-säätyläissosialisteilla” matka tasavaltaa väheksyvästä, antiikin ylevyyteen ja ryssävihaan suuntautuvasta maailmasta marxilaiseen neuvostomieliseen etujoukkoon tai yleisdemokraatiksi sen liepeille oli lopulta varsin lyhyt. Kuten myös takaisin.