Uutta historiaa

 

 

 

 

 

 

 

Näihin aikoihin tulee kuluneeksi puoli vuosisataa siitä, kun kylmän sodan ajan keskustassa kamppailtiin alkiolais-kekkoslainen kansanliike uuden nousun alkuun.

 

 

Syksyn 1968 Vanhan valtauksen jälkeen opiskelijamaailmassa oli käyty aatteellista lähitaistelua laitos laitokselta. Siihen kietoutuivat Vietnamin sota, Maon kulttuurivallankumous sekä kotimaan opintotuen ja korkeakouluhallinnon uudistus. Uusalkiolainen keskusta ja vasemmiston uusstalinismi alkoivat vuosikymmeniä vaikuttaneen nousunsa. Sosialidemokraatit hyytyivät aatteellisesti ja vanhat oikeistolaiset perheet vuotivat suoraan äärivasemmalle.

 

 

Syksyn 1969 ylioppilaskuntien vaaleissa keskusta eteni vahvasti koko maassa. Helsingissä paikkamäärä nousi yhdestä kuuteen.

 

 

Keskustan nousu ei kuitenkaan sopinut sen enempää sosialidemokraateille kuin kommunisteille. Toisaalta niillä ei ollut HYY:ssä tai SYL:ssä enemmistöä ja ne tarvitsivat keskustaa. Oltiin keskellä valtakunnallisia paineita kansanrintamaan ja pian opiskelijamaailman paineita kommunistien kontrolloimaan yleisdemokraattiseen rintamaan. Tämä sävytti myös vasemmiston asenteita meihin keskustalaisiin opiskelijoihin: ette uskalla muuta kuin tulla varmistamaan enemmistömme.

 

 

Teimme keskustassa ratkaisun toimia itsenäisesti ja neuvotella HYY:ssä kokoomuksen ja sitoutumattomien kanssa. Neuvottelu eteni nopeasti, ja tuloksena oli esimerkiksi Ylioppilaslehden päätoimittajan paikka keskustan Seppo Niemelälle. Se merkitsi uuden nuoren keskustan lähtöä omille tielleen sekä suhteessa keskustan silloisiin sisäisiin kamppailuihin että suhteessa opiskelijamaailman oikeistoon ja vasemmistoon.

 

 

Seurauksena oli suuri taistelu keskustan sisällä ja ulkopuolella. Kylmä sota oli kuumimmillaan ja eräs Neuvostoliiton lähetystön nuori diplomaatit otti kantaa: ”Jos et pura sitä sopimusta oikeiston kanssa, sinut arvioidaan Komsomolskaja Pravdassa”. Protestoin sitä vähän vanhemmalle varsinaiselle kotiryssälleni, ja hän sanoi että, ”ei tarvitse välittää”. Ihmettelin pitkään tuolloista neuvostodiplomaattien kaksijakoisuutta, ja vasta myöhemmin olen ymmärtänyt sen heijastaneen koko Neuvostoliiton ajan jatkunutta kaksijakoisuutta ideologian ja geopolitiikan välillä jopa meidän silloisella mikroskooppisella tasolla.

 

 

Myös kotijenkkini, kotibrittini ja kotisakuni halusivat tiuhaan tahtiin kuulla, missä mennään. Siihen aikaan vähävaraisen opiskelija-aktiivin taloutta auttoi monien eri maiden diplomaattien tarjoamat lounaat ja iltapalat. Supo seurasi lähinnä itäsuuntaa, mutta ainakin minulla oli volyymia enemmän lännessä. Kun sitten valtiosihteerinä menin 2003 ensimmäistä kertaa vierailemaan Supoon, katsoin pitkään isäntien joukossa ollutta jotenkin tutulta vaikuttanutta vanhempaa tarkastajaa, mihin hän vastasi: ”Joo, tuttuja ollaan, vierekkäisissä pöydissä istuttiin”.  Myöhemmin tapasin Lontoossa silloisen kotibrittini eli MI6:n agentin, ja hän sanoi läntisten agenttien puhuneen keskenään, että ”kylmän sodan etulinja kulkee Suomen nuorison sielujen läpi”.

 

 

Syksyllä 1969 Helsingin opiskelevien keskustanuorten k-linjalaiset yleisdemokraatit sanoivat, että presidentti Kekkonen on suuttunut yhteistyösopimuksesta kokoomuksen kanssa. Kokouksissa huudettiin, että ”Tehtaankatu on leveämpi kuin Rauhankatu (jossa oli opetusministeri Virolaisen johtama opetusministeriö)” Soitin Matti Kekkoselle, että jos tarvitaan, voin selostaa tilannetta presidentti Kekkoselle. Parin tunnin perästä sain kutsun Tamminiemeen. Ajattelin, että tarvitsen todistajan mukaani, ja kiiruhdin Porthaniaan. Siellä löysin Pentti Kourin pitämässä seminaariesitelmää. Vinkkasin hänet luokseni oven raosta ja kerroin asian. Pentti palasi sisään ja tuli hetken perästä mukaan selostettuaan professorilleen, että pitää mennä tapaamaan presidentti Kekkosta.

 

 

Presidentti otti meidät vastaan työhuoneessaan, ja adjutantti toi kolmannen tuolin ikkunan vieressä olleeseen pieneen pöytään (kuvassa). Selostimme kannattavamme sekä hänen ulkopolitiikkaansa että silloista keskustan ja vasemmiston hallitusta, mutta nyt oli oman uskottavuuden vuoksi välttämätöntä tehdä opiskelijamaailmassa pesäero vasemmistoon. Presidentti vastasi melko sanatarkasti: ”Niin, olenhan minäkin taktiikkaa harrastanut, mutta kyllä tähän liittyy myös riskejä”. Sovimme Pentin kanssa tulkita sitä ystävillemme, ettei presidentti kieltänyt meitä.

 

 

Viehättävää sinänsä, vuonna 2003 ilmestyneessä presidentti Kekkosen päiväkirjan 3. osassa on 14.11.1969  on hänen merkintänsä:  ”Ylioppilaat Volanen ja Kouri luonani selostamassa HYY:n hallitusneuvotteluja. Aikovat mennä yhteistyöhön oikeiston kanssa. Selitin yleisiä linjoja.” Tuon ajan muista merkinnöistä voi päätellä häntä yksinkertaisesi kaiken kiireen keskellä kiinnostaneen, mihin suuntaan nuori polvi oli hänen vanhassa puolueessaan menossa. 

 

 

Presidentti Kekkosen asenne riitti, ja jatkoimme aatteellista kamppailuamme itsenäisen alkiolais-kekkoslaisen linjan puolesta keskustan sisällä k-linjalaisia ja yleisdemokraatteja vastaan sekä ulospäin aatteellisesti hyytymässä olleita sosialidemokraatteja sekä nousussa olleita stalinisteja vastaan.

 

 

Sekin oli lähikamppailua. Tamminiemen virailun aikoihin sain kuulla erehtyneeni puoleesta ja kehotettiin hakeutumaan kokoomukseen. Toisaalta kävi selväksi, että keskustan sitoutuminen stalinistein johtamaan yleisdemokraattiseen rintamaan olisi merkinnyt vähintäänkin nousun loppua. Talvella 1970 ydinjoukkomme sai puolelleen helsinkiläisten keskustaopiskelijoiden enemmistön. Erotimme Helsingin opiskelijoiden yleisdemokraattiset liittokokousedustajat ja sen jälkeen itse yleisdemokraattisen KOL:n johtokunnan. Sen jälkeen vähemmistöön jääneet asettivat vielä syksyllä HYY:n vaaleihin oman keskustalaisen ehdokaslistan, jonka vaalikmpanjan puolueen k-linja rahoitti. Osaltani taas otin itselleni opiskelijajärjestön vaaliliiton kampanjan rahoittamiseksi lainan, jonka Johannes Virolainen takasi.

 

 

Marxilainen opiskelijaliike menestyi aluksi uskomattoman hyvin, mutta Neuvostoliiton jouduttua vaikeuksiin ja lopulta romahdettua sen päivät olivat luettuja politiikassa. Monet vetäytyivät kulttuuriin, mediaan ja yliopistojen tiedekuntiin purkamaan sieltä klassaista, suomalais-kansallista ja kristillistä sivistyshumanismia.

 

 

Nuori kokoomus pyrki tuohon aikaan väleihin keskustan k-linjalaisten kanssa, eikä sitä ollut aatteellisesti olemassa. Sosialidemokraateista oli jatkuvaa vuotoa uusstalinisteihin, ja siellä tehtiin historian valossa tuttu ratkaisu vastata vaaraan vasemmalta siirtymällä itsekin samaan suuntaan - vain harvojen kuten Lasse Lehtisen jarruttaessa. Keskustassa uusi aatteellinen kamppailu jatkui nuorisoliikkeessä kesään 1974, jolloin Esko Aho valittiin yksimielisesti keskustanuorten NKL:n puheenjohtajaksi. Jatkossa koettiin muissa maissa tuntematon nuorsuomalaisen, alkiolais-kekkoslaisen kansanliikkeen uusi nousu.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

25.11.2018

 

Vuosi sitten muisteltiin itsenäistymistä ja alettiin muistaa seuraavan vuoden 1918 vallankumousta. Sitä tilaisuutta ei kuitenkaan käytetty kansallisen historiamme avaamiseen vaan sulkemiseen. Taustana on tietenkin vuodesta alkaen 1968 uudelleen nousseen marxilaisen lukeneiston mediaan ja kulttuuriin jättämä jälki. Sen murroksen muistamisen osalta kunnioittava kiitos APU -lehdelle ja YLE:n radiolle urheudesta tarkastella aikaa monipuolisesti.

 

Ymmärrän hyvin, että monille on vaikeata tunnistaa 1960-1970 lukujen vaihteessa alkanutta keskustan uutta aatteellista ja poliittista nousua.  Mutta erikoista on, että vasemmistossa monet ujostelevat vuoden 1968 jälkeistä koko kuvaa samaan tapaan kuin aikaa 50 vuotta sitä ennen. Hyvän avun voisivat antaa Peter von Bagh ja Pekka Tarkka.

 

 

Tunsin Peter von Baghin jo 1960 –luvun keskivaiheilta, mutta ensimmäinen törmäys tapahtui Vanhan valtauksen aikana (alkuperäinen artikkeli tapahtuneesta). Silti arvostin häntä alansa johtavana hahmona ja myös siksi, että hän rohkeni katsoa peiliin Vanhan valtauksen jälkeisenä stalinistien kaverina.  

 

Hän kertoo siitä sukupolvikuvana arvokkaassa omaelämänkerrallisessa “Muisteja” –teoksessaan. (Like, Helsinki 2014)

 

“Mainitsen nykytilanteen ilmaistakseni vakaumukseni, että Vanhan valtaus oli enemmän kuin kallis muisto.

 

Taistolaisuutta on verrattu 30-luvun toisen laidan ääriliikkeeseen, Akateemiseen Karjala-Seuraan.  Uudemman tulokkaan perisynti on ulkopoliittinen “rähmälläänolo”...  He taisivat olla vähiten opportunistinen ryhmä ja siten pikemminkin kentän rehellisin – ja naiivein tekijä. Muut näyttelivät alusta loppuun...

 

Myönnän auliisti viihtyneeni parhaiten äärivasemmistolaisten kanssa. Heidän joukossaan oli ilmiselvästi eniten energiaa ja huumoria. Heissä oli esiintymiskykyä ja taiteellista talenttia, joiden ansiosta Suomi maana tuli hyvään valoon...

 

Tunnettu termi “myötäjuoksija” kuvannee tarkasti suhdettani ns. taistolaisuuteen. Vuosikymmenien takainen liike on yhä käypä kirosana, kun joku halutan saattaa ikävään valoon ja pikavauhtia työelämän ulkopuolelle...

 

Monet ovat pyrkineet salonkikelpoisuuteen katumalla nuoruutensa rientoja julkisesti. Toiset taas ovat nähneet oman epäonnensa selityksenä liikaa valtaa saaneiden äärivasemmistolaisten henkisen painostuksen. Vainoharhainen näkemys edellyttää voimakasta mielikuvitusta...

 

Liikettä on ihmetelty paljon, ja kai aiheellisestikin. Miten kirkasjärkisin opiskelevan nuorison osa – ajattelen nyt vain sitä, en hetken aikaa melko tuntuvaa työläiskannatusta – rakentaa poliittisen liikkeen, jonka kulmakivenä on Neuvostoliitto ja sen kannatus? Suosituin selitys on isänkapina. Porvarillisten perheiden lapset halusivat protestoida vanhempiensa katsomuksia ja sodan käyneen sukupolven arvoja vastaan.

 

Silloinen vihollinen oli kieputettu ihannekuvaksi. Se loisti, vaikka reallisosialismin todellisuudesta piti toki olla aiva varmasti riittävästi hälyyttävää tietoa. Muistan isäni syvästi surumielisen katseen, kun hän näki Oulussa käydessäni yöpöydälläni  jonkun Lenin-läpykän. “Hän pyrki tappamaan meidät kaikki”, isä sanoi ja tiesi mistä puhui, tuttuja perheitä oli kadonnut lapsuuden Pietarissa...

 

Taistolaiset mainitaan usein hihhulilaumaksi. Itse muistan toisin. Päälauseita olivat vakavuus ja tiedonjano, kapitalistisen Suomen epäkohtia ja todellisuutta analysoitiin lahjomattomasti...”

 

Peter von Baghin hienoon ja avoimeen sukupolvikertomukseen verrattava on Pekka Tarkan analyysi Pentti Saarikoskesta. Saarikoski kävi läpi syvästi ja omakohtaisesti samantapaisen prosessin kuin moni häntä seuranneessa suuressa ikäluokassa enemmän tai vähemmän joukkoa seuraten.

 

Kristillisen ja klassisen läpitunkema Saarikoski tuli aikansa modernistiseen kulttuuriin ja suomalaisen politiikan jännitekenttään, jossa uumoiltiin sosialismin lopulta voittavan. Tarkan mukaan Saarikosken oma usko horjui, mutta hän ”halusi takaisin nuoruutensa uskon ja kilvoittelun” maassa, jossa alkoi levitä, - Timo Vihavaista soveltaen - uudenlainen ulkopoliittista yksimielisyyttä vaatinut ”kansalaisuskonto”. Tarkan mukaan nuoressa runoilijassa näkyi tuolloin sekä opportunismia että tosiuskovaisuutta.

 

Tarkka kertoo, miten Saarikoski opiskeli marxisminsa Otto Ville Kuusisen johdolla tehdystä Marxisimi-leninismin oppikirjasta, jossa Platonia edeltävät materialistiset filosofit esitettiin  tulevaisuudessa voittavan sosialismin varhaisimpia edustajia. Lopulta Saarikoskelle ”tulevaisuudessa kajasti se kulta-aika, jonka Saarikoski oli aikaisemmin löytänyt menneisyydestä…”

 

Itse asiassa tämä Pekka Tarkan tämä kuvaus Pentti Saarikosken sielunliikkeestä etsiä klassista tai oikeastaan esiklassista kulta-aikaa tulevaisuudesta on samanlainen kuin ranskalaisten Luc Ferryn ja Alain Renautin kuvaus Martin Heideggerin tulosta natsiksi 1930 –luvun Saksassa.

 

Saarikosken Mitä tapahtuu todella säe ”… minä haluan/lakata olemasta/ja minä haluan/elää kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä” muistuttaa Heideggerin autenttiseen olemiseen uppoamista siinä missä Marxin ihmisen tosiolemuksen toteutumista.

 

1970 –luvun suomalaisilla Hannu Salaman sanoin ”opiskelija-säätyläissosialisteilla” matka tasavaltaa väheksyvästä, antiikin ylevyyteen ja ryssävihaan suuntautuvasta maailmasta marxilaiseen neuvostomieliseen etujoukkoon tai yleisdemokraatiksi sen liepeille oli lopulta varsin lyhyt. Kuten myös takaisin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viime päivinä on muistettu Neuvostoliiton tekemää Tsekkoslovakian miehitystä 50 vuotta sitten. Tuon ajan nuorille suomalaisille se oli yksi askel vuoden 1968 mullistuksissa. Oli koettu Prahan kevät ja lopulta presidentti de Gaullen eroon johtaneet Pariisin opiskelijamellakat. Saksassa ja Yhdysvalloissa opiskelijalevottomuudet olivat arkipäivää. Nyt sitten olivat neuvostopanssarit Prahan keskustassa.

 

 

Noina päiviä alkoivat myös Suomen nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen aktiivit jakautua kahteen suuntaan.

 

 

Sattumoisin 21. elokuuta 1968 aamulla Keskustan Opiskelijaliiton pääsihteeri Olli Saarela ja minä lensimme aamukoneella Helsingistä Jyväskylään. Olimme kuulleet aamu-uutisista ensimmäiset tiedot, ja perille saavuttuamme menimme kotiini Tellervonkadulle kuuntelemaan lisää.

 

 

Pohdimme, mitä tehdä.

 

 

Päädyimme siihen, että nyt pitäisi kaikkien puolueiden nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen tuomita miehitys yhdessä. Ne kutsuttiinkin seuraavaksi päiväksi kokoukseen, joka pidettiin Ylioppilaslehden toimituksessa. Kaikkien edustajat tulivat paikalle, ja kohtuullisella työllä yhteinen teksti saatiin valmiiksi.

 

 

Mutta sitten tuli paikalle vanhempi SKDL:n opiskelijajärjestön SOL:n edustaja, ja hän ilmoitti, ettei hänen järjestönsä hyväksy tekstiä. Siitä seurasi, että myös puolueen nuorisojärjestö SDNL jättäytyi pois. Hetken harkittuaan SDP:n opiskelijajärjestö SONK ilmoitti jäävänsä pois, mutta puolueen nuorisojärjestö SNK pysyvänsä mukana.

 

 

Näin tultiin siihen, että jäljelle jääneet kokoomuksesta keskustaan ja sosialidemokraattien nuorisojärjestöön sopivat antavansa kukin oman julkilausumansa.

 

 

Tuolloinen jako ennakoi tulevia vuosia. SOL oli tai alkoi olla vähemmistökommunistien eli taistolaisten eli uusstalinistien käsissä, ja vaikka SDNL:ssä oli demokratiaa kannattava enemmistö, sisäinen paine oli ilmeisesti liian kova. SONK:n linjaus sen sijaan ennakoi ja toteutti monien mutta ei kaikkien osalta silloin hyvässä nousussa olleen opiskelijavasemmiston suuntautumisen “yleisdemokraattiseen” rintamaan opiskelijapolitiikassa, kulttuurielämässä ja journalismissa. Sen pitkät varjot näkyvät jatkuvasti. Samasta asiasta käytiin puolen vuosikymmentä kamppailua myös Keskustan opiskelija- ja nuorisojärjestöissä meidän alkiolaisten tasavaltalaisten ja k-linja-yleisdemokraattien välillä. Mutta sen kisan alkiolaiset voittivat aloittaakseen kaikkien yllätykseksi auringon laskuun tuomitun puolueen uuden nousun.

 

 

Seuraavana syksynä tätä kehitystä sitten radikalisoi Suomen oloissa ainutlaatuinen viestintätapahtuma Vanhan valtaus.

 

 

 

 

 

Juuri näihin aikoihin 50 vuotta alkoi suuri aatteellinen kamppailu alkiolais-kekkoslaisen keskustan ja erilaisten vasemmistolaisten suuntausten välillä. Toukokuussa 1968 pidin Jyväskylän ideologiafoorumissa esityksen aiheena ”Keskustan kehitys”.

 

Alkaneeessa keskustelussa yksi ensimmäisiä alkiolaisen haastajan puheenvuoroja oli seuraava toukokuussa 1968 Katsauksessa esitetty analyysi silloisesta aatteellisesta tilanteesta, otsikolla "New left is old wing" - otsikon taustana se, että opiskelijavasemmistossa puhuttiin juuri tuolloin "uusvasemmistolaisuudesta". Tuossa vaiheessa opiskelijavasemmiston valtavirtana oli vielä mm. Pekka Kuusen, Jussi Linnamon tai Mauno Koiviston "positivistis-teknokraattinen" yhteiskuntaihanne ja varsinainen marxilainen tai Rauno Setälän sanoin uusstalinistinen nousu oli vasta alkamassa. Ajan kuvaan kuului myös se, ettei tuolloisesta oikeistosta kuultu aatteellisia puheenvuoroja.

 

Puheenvuoron argumentoinnin ajankohtaisena taustana oli von Wrightin, Peter Winchin ja William Drayn analyyttisen hermeneutiikan lisäksi juuri ilmestynyt Jürgen Habermasin ”Technik und Wissenschaft als Ideologie” (Tekniikka ja tiede ideologiana).

 

TÄSSÄ: "New left is old wing" 

 

(Kuvassa Jürgen Habermas 1960 -luvun lopulla. Samaa kuvaa käytettiin Keskustan vaalirenkaan mainoksessa syksyn 1969 HYY:n vaaleissa)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viimeistään vuosien 1917-1918 muistaminen tai sen puutteet ovat kertoneet, miten syvät jäljet 1970 -luvun opiskelijamarxilaisuus jätti suomalaiseen kulttuuriin ja mediaan. Siksi on ollut suomalaisen itseymmärryksen vuoksi paikallaan avata 100 vuoden takaisen itsenäistymisen ja vallankumouksen reaalista kokonaiskuvaa. Sama on paikallaan myös vallankumouksen henkisestä renessanssista, joka alkoi 1968. Seuraan tuon vuoden tapahtumien kulkua, tosin verkkaisemmin kuin kuluneen vuoden aikana itsenäistymisen vaiheita.

 

 

Ajan merkit olivat näkyvissä keväällä 1968. Radikaalit opiskelijaliikkeet olivat nousussa Yhdysvalloissa ja Saksassa. Prahan kevät lupasi muutoksia myös sosialistisessa Itä-Euroopassa. Vietnamin sota mobilisoi protestiliikkeitä kaikkialla. Suomessa oli alkanut nuoren vasemmiston vasemmistolaistuminen, mikä näkyi opiskelijamaailmassa ensimmäiseksi Jyväskylässä. Sinne järjestettiin toukokuussa "Ideologiafoorumi", jonka ilmeisenä tarkoituksena oli kansainvälisen kehityksen läpilyönti Suomessa.

 

 

Jyväskylässä opiskellut Olli Saarela oli tullut Keskustan Opiskelijaliiton pääsihteeriksi. Olin liittynyt Keskustaan ja syksyllä 1967 filosofian opiskelijana alkanut tutkia Santeri Alkion paikaa suomalaisessa ja euroopplaisessa aatehistoriassa. Saarela pyysi minua pitämään Jyväskylän foorumissa keskustan puheenvuoron. Sen taustana olivat Santeri Alkion aatteelliset työt sekä silloisen opettajani Reijo Wileniuksen avaama näköala mm. Ludvig Wittgensteinin ja G.H. von Wrightin sosiaalifilosofian uuteen humanistiseen aaltoon.

 

 

Tästä puheenvuorosta tuli sitten kaikkine puutteineenkin avaus keskustan uuden polven aatteelliseen keskusteluun - Santeri Alkion uuteen löytämiseen ja Vihreään aaltoon. Se oli myös avaus sekä aikaisemman teknokraattisen sosialidemokratian kritiikkiin sekä vastavoima nopeasti nousseelle opiskelijamarxilaisuudelle, jota alettiin kutsua myös SKP:n vähemmistöjohtaja Taisto Sinisalon mukaan taistolaisuudeksi ja myös stalinismiksi.

 

 

Saksalainen Rudi Dutschke oli kutsuttu Jyväskylään pääpuhujaksi, mutta häntä ammmuttiin11. huhtikuuta, ja matka Jyväskylään jäi tekemättä. Kokonaisuutena eri vasemmistosuuntausten ideologinen panos Jyväskylässä oli yllättävän vaatimaton. Tavallaan saimme tarpeellista etumatkaa, ennen kuin opiskelijamarxilaiset suurten voimien tukemana pääsivät vyörymään yliopistoihin.

 

 

Tässä puheessa toin ensimmäistä kertaa esiin "Vihreän aallon". Saman vuoden kesäkuussa NKL:n liittokokous julisti 1970 -luvun Vihreän aallon vuosikymmeneksi.

 

 

Ensimmäinen dokumentti on siis puheenvuoro Ideologiafoorumissa toukokuun alussa 1918. Opetusministeri Johannes Virolainenkin kävi esittämässä tervehdyksen salintäyteiselle yleisölle. En tuolloin ollut kertaakaan keskustellut hänen kanssaan. Ilmeisesti Olli Saarela oli antanut puheeni hänelle. Istuin Jyväskylän yliopiston juhlasalin toisella penkkirivillä. Eturiviin tullessaan Virolainen tunnisti, tervehti ja sanoi "mie luin siun puheesi, puhu vaan rohkeasti". 


TÄSSÄ

Jyväskylän ideologiafoorumi toukokuussa 1968

Keskustan kehitys