Nykyhistoriaa

 

 

 

 

 

 

 

 

Entinen pääministeri Anneli Jäätteenmäki oli 12. marraskuuta ”itse asiassa kuultuna” ohjelman haastateltavana. Siinä sivuttiin myös talven 2002-2003 tapahtumia. Kun niistä on julkisuudessa ollut paljon puutteellisia ja vääriäkin tietoja, voi olla paikallaan täydentää.

 

 

Joulukuun alussa 2002 yllätyin myönteisesti, kun ulkoministeriö kutsui Brysselin etujärjestötehtävästä kotimaahan Helsinki –prosessin konferenssiin. Siinä oli kyse Suomen panoksesta kehittyvien maiden kehitykseen.

 

 

Konferenssi alkoi vastaanotolla Kansallismuseossa. Juuri kotoa lähtiessäni kuulin uutisista, että pääministeri Paavo Lipponen oli saanut kutsun Washingtoniin. Vastaanotolla tapasin ensimmäisten joukossa vanhan tuttavani toimittaja Olli Kivisen. Kysyin häneltä, mistähän Lipposen kutsussa mahtaa olla kysymys. Jatkoin oppineeni Brysselissä, että siihen kammariin on arvokkaat tiketit. Kivinen vastasi, että hyviä suhteita kai tässä vaalitaan.

 

 

Illalla oli illallinen Finlandia talolla. Nuoruuden tutut olivat edenneet asemiin ulkoministeriössä, ja joitakin heistä tuli tervehtimään istuen samaan pöytään. Mutta sitten kansliapäällikkö Antti Satuli tuli hakemaan heidät omaansa. Eivät ainakaan lörpöttelisi. Jotakin oli siis tekeillä.

 

 

Perjantaina viimeisen konferenssipäivän aamuna ulkoministeri Tuomioja ilmoitti, että hän puhuu heti, koska UTVA on kutsuttu kiireellisesti koolle. Kun sen jälkeen tulin kotiin, uutisista kerrottiin, että UTVA on päättänyt Suomen selvittävän mahdollisuuksia osallistua mahdollisen Irakin sodan jälkeiseen jälkihoitoon. Soitin Kiviselle, että löytyihän se hintalappu.

 

 

Palasin Brysseliin COPA-COGECA:n työmaalle, ja kelasin uutisia verkosta. Perjantaina Valkoisen talon tiedottaja oli kertonut, että Suomi on ystävämaa ja sen pääministeri Paavo Lipponen saapuu vierailulle Washingtoniin. Kuvio oli ilmeinen, mutta ei aivan selvä.

 

 

Jossakin Helsingissä käynnin vaiheessa soitin myös puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäelle tapaamista varten. Kiireissään hän pyysi soittamaan joululomalla, jotta voisimme silloin nähdä. Niin tapahtuikin ja tapasimme Lasipalatsin ravintolassa 3. tammikuuta 2003.

 

 

Heti alkuunsa Jäätteenmäki huokaisi. Tämä vaalitaistelu menee hankalaan suuntaan. Jos kannatat hyökkäystä Irakiin äänestät lipposlaisia demareita, jos vastustat äänestät tuomiojalaisia. Presidentti Halosella tuntuu kuitenkin olevan kestävä kanta nojaamisesta YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan. Ratkaisevaa siis on, tuleeko vielä tosita päätöslauselmaa eli sellaista, joka oikeuttaisi Yhdysvaltojen hyökkäyksen.

 

 

Kerroin kuulumiset Brysselissä. Eri tavoin minulla oli monia yhteyksiä korkeissa asemissa oleviin ranskalaisiin, ja niistä merkittävin oli Brysselin johtavien enarkkien ”byroon” kuukausilounas. Sellainen oli taas ollut joulukuun puolivälissä. Olin kuunnellut korva tarkkana, mitä EU:n keskeisillä pääosastoilla, Natossa ja Ranskan lähetystöissä toimivat enarkit kertoivat toisilleen ja siinä samalla minulle.

 

 

Ensimmäinen selvä viesti oli se, ettei ole olemassa mitään todisteita Irakilla olevista joukkotuhoaseista. Toinen viesti oli, että koska todisteita ei ole, Ranska ei kannata hyökkäystä, jos Yhdysvallat tuo sen YK:n turvallisuusneuvostoon. Kolmas viesti oli, että jos ja kun todennäköisesti amerikkalaisten hyökkäys alkaa, se toteutuu lähellä Suomen vaalipäiviä.

 

 

Oma johtopäätökseni oli, että pääministeri Lipponen oli ottamassa Suomen historiassa vertaansa vailla olevan ulkopoliittisen riskin luottaessaan joukkotuhoaseiden olemassaoloon ja YK:n turvallisuusneuvoston toiseenkin päätöslauselmaan pelkästään amerikkalaisten antamien tietojen perusteella - kuten hän sitten vielä joitakin viikkoja ennen eduskuntavaaleja ja hyökkäystä Turun Sanomissa kirjoitti.

 

 

Sama Lipposen linja sitten vielä jatkui, kun hänen hallituksensa kommentoi tapahtunutta hyökkäystä käyttäen lievintä mahdollista eli ”lament” eli pahoittelu sanaa. Se taas jäi kaivamaan presidentti Halosta ja ulkoministeri Tuomiojaa niin, että he seuraavan vuoden syksynä Yhdysvaltojen herkimpänä hetkenä koko kansainvälisen yleisön edessä YK:n yleisistunnossa tuomitsivat Yhdysvallat – kaikkine vaikutuksineen koko vuosikymmeneksi.

 

 

Kerroin kaiken tietämäni Anneli Jäätteenmäelle tammikuun 3. päivän keskustelussa Lasipalatsissa. Hän sanoi tietojeni puoltavan hänen muodostamaansa kantaa. Ja kun olet noin asiaan syventynyt, voitko kirjoittaa luonnoksen asiaa koskevaksi puheeksi puoluehallitukseen. Joululoma loppui pian ja lensin kevääksi takaisin työmaalle Brysseliin, missä kirjoitin puheluonnoksen. Jäätteenmäki muokkasi sitä puoluehallitukseen. Sitä seurasi kevään voitokas vaalitaistelu, joka käänsi Suomen Paavo Lipposen hallituksen valitsemilta raiteilta kohti Irakia ja siitä eteenpäin.

 

 

Tuskin kukaan muu kuin Anneli Jäätteenmäki olisi tuolloin uskaltanut haastaa Paavo Lipposen. Jäätteenmäki onkin yksi Suomen lyhytaikaisimmista pääministereistä, mutta myös erityisen paljon vaikuttaneista.

 

 

Kaiken kaikkiaan oppositiojohtaja Jäätteenmäellä oli jo tammikuussa 2003 parempi arvostelukyky ja tilannekuva kuin Lipposen hallituksella. Viime vuosina on ilmestynyt useita tutkimuksia Irakin sotaan johtaneesta Yhdysvaltojen päätöksenteosta. Suomen kannalta oleellista on, että vielä joulun alla 2002 presidentti Bush oli epävarma omasta kannastaan, ja hän oli tuskastunut omien tiedustelupalveluidensa olemattomaan faktatietoon Irakin joukkotuhoaseista. Nykytiedoin sotaa kannattaneen varapresidentti Dick Cheneyn kutsu Suomen pääministerille toteutti muun ohessa Cheneyn tekemää presidentti Bushin lobbausta hyökkäyksen kannalle.

 

 

Huhtikuussa 2003 Jäätteenmäki sitten soitti Brysseliin. Hän sanoi hallituksen syntyvän ja kysyi, pääsenkö heti pääministerin valtiosihteeriksi. Minulla oli vuoden irtisanomisaika, mutta onneksi seuraavana päivänä COPA-COGECAN johtokunta kokoontui, ja se ymmärsi asian.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Itse asiassa Venäjän ja Englannin yhteistyö Pohjois-Euroopassa alkoi jo Stolbovan rauhasta 1617 ja Uudenkaupungin rauhasta 1721, mutta ensimmäistä kertaa sen argumentoi selvästi Aleksanteri I perustaessaan Suomen suuriruhtinaskunnan Napoleonin sotien aikana. Suomalaisillekin se varmistui lopullisesti heinäkuun 11. päivänä 1815, kun Åbo Allmänna Tidningissä oli uutinen runsaat kolme viikkoa aikaisemmin käydystä Waterloon taistelusta.

 

"Antwerpen 19. kesäkuuta 1815. (Virallisesti)

Wellingtonin herttua, urhoollisen Preussin armeijan tukemana, on ei ainoastaan torjunut häntä vastaan kohdistetun hyökkäyksen vaan myös ajanut Bonaparten aivan kokonaan pakoon.... Päätaistelu 18. päivänä tapahtui Waterloon ja Blancenoitin välillä, 4 mailia Brysselistä, suurimmalla kuumuudella. Iltaa kohti ratkesi voitto meidän eduksemme. Se oli täydellinen...."

 

 “(Virallisesti)" ja ”… voitto meidän eduksemme" kertovat tunnelmista Suomen suuriruhtinaskunnassa ainakin johtavissa piireissä.  Uuden autonomisen valtion rakentaminen oli saatu hyvin alulle, ja Napoleonin voitto Waterloossa olisi sotkenut kuvioita.

 

Wienin kongressi oli päättynyt sopimukseen viikkoa ennen Waterloon taistelua, ja sielläkin huokaistiin helpotuksesta. Suomen asiaa ei oltu käsitelty neuvottelupöydässä, mutta uusi pohjoinen järjestys oli sovittu Haminan ja Kielin rauhoissa, ja niitä ei enää avattu. Bernadotten epäsäätyinen kuninkuus oli vastoin kongressin laillisuusperiaatetta, mutta siihenkään ei koskettu.

 

Suomi oli kyllä noussut esiin Englannin ulkoministeri Robert Castlereaghin ja Aleksanteri I:n keskinäisessä noottien vaihdossa. Kongressin alussa Castlereagh protestoi Aleksanteri I:n suuria suunnitelmia erityisesti Puolan osalta ja huomautti, että Venäjä oli jo saamassa Suomen.

 

Aleksanteri vastasi Castlereaghille omalla nootillaan: ”Pyytäessäni Englantia ponnistelemaan Norjan takaamiseksi (Ruotsille) halusin järjestää liittolaisen, jolla oli sama tavoite. Saatoin vain menettää suuria merellisiä etuja, jotka Norja antoi Ruotsille minua vastaan. Sitä vastoin kun kaikki oli kompensoitu, minun pääkaupunkini tuli asemaan jossa sitä vastaan ei voi hyökätä, ja samalla paremmin alueelleen keskittyneellä Ruotsilla ei ollut enää mitään pelättävää. Tällä tavoin puolin ja toisin hankittiin turvallisuutta, kaikki syyt hälytyttäviin keskusteluihin oli poistettu. Jos tässä eivät toteudu tasapainon periaatteet, en tiedä missä ne toteutuvat.”

 

Aleksanterin nootti oli lähellä perinteistä brittien ajattelua eikä Castlereagh enää protestoinut. Itse asiassa Aleksanterin ja Castlereaghin noottien vaihdossa tuli sovituksi Venäjän ja silloisen Atlantin suurvallan välillä Pohjois-Euroopan tasapainojärjestyksen periaatteet, jotka ovat pitäneet näihin päiviin asti. Suurvaltojen keskinäisellä raja-alueella kumpikin oli suojattu ja kumpikaan ei voinut hankkia etuja kärsimättä itse toisen vastaliikkeen vuoksi. Itävallan ulkoministeri Metternich esitti kyllä kritiikkiä, mutta jatkossakin kuvioon kuului, että Manner-Euroopan johtovaltion tulo Pohjois-Euroopan alueelle estettiin yhdessä, jatkossa kahteen kertaan Saksan.

 

Ruotsissa tuleva kuningas Bernadotte ymmärsi kuvion kuten myös autonomisen Suomen johto eli ”Turun realistit” Carl Erik Mannerheim, Robert Henrik Rehbinder ja Jakob Tengström sekä Kustaa Mauri Armfelt. Wienin kongressin sopima Euroopan järjestelmä piti koko 1800 -luvun ajan, kuten myös Bernadotten politiikka Ruotsissa. Se ei kuitenkaan merkinnyt täyttä rauhaa Euroopassa tai Itämerellä. Krimin sodan taustalla oli Englannin ja Ranskan politiikka taklata voimistuvalta näyttänyttä Venäjää, mutta sen painopiste sovittiin tietoisesti Mustalle merelle. Itämeren sota oli sivustaoperaatio, ja siihen myös Bernadotten poika Oskar saatiin kiinnostumaan, mutta huijaustarkoituksessa.

 

Sitten Saksa yhdistyi sekä vahvistui ja kaikki muuttui. Sitä vastaan alkoivat liittoutua Ranska, Englanti ja Venäjä, jonka Suomenkin politiikka muuttui samalla hyväksynnän etsimisestä venäläistämiseksi. Tuloksena oli ensimmäinen maailmansota. Siinä Saksa hävisi Bismarckin pelkäämässä kahden rintaman sodassa. Venäjällä oli vallankumous, ja Suomi itsenäistyi.

 

Vanha Venäjä oli imperialistinen kuten kaikki aikakauden suurvallat. Uuden Neuvostoliiton ytimessä taas oli sen julistamisesta lähtien vaikea särö. Ideologiana oli maailmanvallankumous, mutta samaan aikaan piti hoitaa Venäjän oma perinteinen turvallisuus. Tätä ristiriitaa piti sovittaa myös Pohjois-Euroopassa Neuvostoliiton alusta sen loppuun. Suomessa pelättiin heti Neuvosto-Venäjän paluuta ja ratkaisuksi etsittiin Saksan suojaa.

 

Kuningashankkeensa epäonnistumisen jälkeen J.K. Paasikivi oli ilmeisesti ensimmäinen, joka sanoi, että Suomen osalta Neuvostoliitolle riitti sen oma perinteinen turvallisuus ja luoteisrajan rauhoittaminen – eli malli josta Aleksanteri ja Castlereagh olivat vaihtaneet noottinsa. Venäjällä oli kyllä runsaasti Suomesta paenneita paluuhaluisia. Heidät ohjattiin kuitenkin rakentamaan ihanneyhteiskuntaa Itä-Karjalaan, eivätkä he pahaksi onnekseen ymmärtäneet geopolitiikkaa. Lontoossa taas Pohjolan tasapainoa kannattanut ulkoministeriö voitti sotaministeriön. Suomessa ei 1920 ja 1930 -luvuilla oikein tunnistettu, että Suomen ympäristön rauhoittumiseen vaikutti kaksi perustekijää, Neuvostoliiton ja Englannin perinteinen tasapainopolitiikka sekä Neuvostoliiton ja Saksan välille sotilaiden vedossa syntynyt keskinäinen ymmärrys.

 

 

Maailmansodat ja kylmä sota

 

Adolf Hitler on helppo osoittaa syylliseksi toiseen maailmansotaan, mutta hänen nousunsa ja alkumenestyksensä takana oli perimmiltään epäonnistunut Wersailles’n rauha. Joka tapauksessa hän ajautui samaan Bismarckin pelkäämään kahden rintaman loukkuun kuin Wilhelm II ja samoin seurauksin. Presidentti Rooseveltin toisen maailmansodan ajan tavoite oli perusteiltaan sama kuin presidentti Wilsonilla ensimmäisen maailmansodan aikana, eli turvata rauha sodan jälkeen. Keskeisiä keinoja olivat suurvaltojen johtama YK sekä voimatasapaino, joka antoi itäisen Euroopan Neuvostoliiton etupiiriin.

 

Omituinen poikkeus oli kuitenkin Suomi. Presidentti Roosevelt oli varautunut joulukuussa 1943 Teheranissa antamaan Suomen Stalinille, mutta se ei hänelle kelvannut. Rooseveltin, Churchillin ja Stalinin sopimus Suomesta oli jälleen Aleksanterin ja Castlereaghin tasapainomallin mukainen, eli Suomelle Pietari Suuren raja, yhteistyösopimus sekä Neuvostoliitolle hegemonia Itämerellä. Ainoa selitys Stalinin pidättyvyydelle oli Pohjois-Euroopan tasapaino eli oma turvallisuus Suomen suunnalta, mihin kytkeytyi myös se, että olonsa Suomen selän takana turvallisemmaksi tunteva Ruotsi säilytti puolueettomuuden pidättymällä liittoutumisesta Neuvostoliiton vihollisten kanssa.

 

Tällä mallilla mentiin myös läpi kylmän sodan, mutta ei ilman ongelmia. Vaikka toisen maailmansodan loppuratkaisu Pohjois-Euroopassa osalta oli Aleksanterin-Castlereaghin tasapaino, Neuvostoliiton alkuperäinen ristiriitainen ulkopolitiikka jatkui. Toisaalta tavoitteena oli maailmanlaajuinen sosialismin voitto, ja toisaalta piti säilyttää oma turvallisuus ja rauha sekä omilla rajoilla että kapitalistisen ydinasesuurvallan eli Yhdysvaltojen kanssa. Lisäksi piti heikosta taloudesta jättää jotakin myös kansalaisten hyvinvointiin. Näiden painotusten välillä Neuvostoliiton sisällä käytiin vuoteen 1991 asti kamppailua. Kylmä sota oli globaalisti todellista kylmää sotaa ilman aseita, ja Neuvostoliiton edetessä sen sisäinen kiista ideologian ja turvallisuuden välillä tuli polttavaksi myös Suomen osalta.

 

 

Suomen tapaus

 

Kylmän sodan ajan Neuvostoliiton Suomen politiikassa kilpaili siis ideologinen sekä turvallisuuden linja, ja se kärjistyi Neuvostoliiton pyrkiessä ja onnistuessa etenemään globaalissa politiikassaan.

 

Esimerkiksi kesällä 1970 Aleksei Beljakov aloitti suurlähettiläänä Helsingissä. Hän puuttui monin tavoin Suomen sisäisiin asioihin ja erityisesti sisäisesti jaettuun kommunistiseen puolueeseen ajatuksena eteneminen koko maassa, mikä opiskelijoiden ja nuorison keskuudessa näyttikin lupaavalta. Samaan aikaan Moskovan turvallisuuslinjan edustajana ja Beljakovin kilpailijana Suomessa oli Viktor Vladimirov. Presidentti Kekkonen tunsi ja hallitsi pelin, ja sen tuloksena Beljakov kutsuttiin kotiin helmikuussa 1971.

 

Yksi kylmän sodan paradokseja oli, että vuoden 1975 Helsingin ETYK:n ajateltiin liennyttävän ja vakauttavan kansainvälistä politiikkaa, mutta neuvostojohto tulkitsi sen oman voimansa ja lännen heikkouden merkiksi. Se yritti uutta etenemistä joka suunnalla, osa siitä myös Suomessa. Vladimir Stepanov jatkoi Beljakovin hengessä ideoiden osaltaan mm. heinäkuussa 1978 marsalkka Dmitri Ustinovin vierailun ja ehdotuksen yhteisistä sotaharjoituksista. Jälleen presidentti Kekkonen osoittautui liian kovaksi vastustajaksi sekä Ustinoville että Stepanoville, jolle tuli lähtö heinäkuussa 1979.

 

Neuvostoliiton puolella nämä pelit voitti turvallisuuslinja sekä Vladimirov, jolla oli rooli linjan jatkumisessa Suomessa Mauno Koiviston johdolla. Sen aikana Neuvostoliiton voimat loppuivat, eikä Suomen politiikassa ole juuri kuultu niistä, jotka olivat yrittäneet Kekkosen ja Koiviston ohi vasemmalta.

 

Myös Atlantin valtojen eli Englannin ja Yhdysvaltojen puolelta Pohjois-Euroopassa seurattiin Aleksanterin-Castlereaghin mallia kylmän sodan loppuun asti. Vaikka jännite oli välillä korkealla kumpikaan osapuoli ei uhannut tai pyrkinyt uhkaamaan suoraan toisen osapuolen strategisia ydinalueita, mikä Pohjois-Euroopassa merkitsi etäisyyden pitämistä Pietarin-Murmanskin alueeseen. Myös jatkosta sovittiin Helsingissä 1997 perinteisellä yhteydellä presidentti Clintonin ja presidentti Jeltsinin kesken, kun Venäjä hyväksyi Baltian maiden jäsenyyden Natossa.

 

 

Entä nyt

 

Viimeisen 200 vuoden historian kannalta historiallinen mullistus alkoi 2010 -luvun alussa, kun Suomi ja Ruotsi alkoivat sotilaallisesti integroitua sekä toisiinsa että Yhdysvaltojen järjestelmiin. Nykyisen eskalaation jatkuessa sen kulminaatio tulee ennemmin tai myöhemmin tavalla tai toisella. Samaan aikaan myös Euroopassa on tapahtunut paljon. Henry Kissinger sanoi aikoinaan, että Saksa teki kahteen kertaan virheen yrittämällä sotilaallisesti Euroopan johtajuutta – se olisi voinut saavuttaa saman antamalla taloutensa kasvaa Eurooppaa dominoivaksi.

 

Nyt tuo Saksan virhe on korjattu taloudellisin keinoin, mutta historiallinen Bismarckin huoli realisoituu jälleen. Liittokansleri Angela Merkel katsoi aluksi Itä-Eurooppaan ja nojasi Yhdysvaltoihin, mutta pettyi ja nyt anglosaksit taklaavat Atlantilta päin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat jätti itäisen Euroopan Ranskan hoivaan kiistelemään keskenään. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat antoi Itä-Euroopan Neuvostoliitolle. Nyt se rakentaa reunavaltioihin suoraa yhteyttä, joka auttaa pitämään Eurooppaa erossa Venäjästä.

 

Kiina näyttää olevan kiinnostunut yhteyden vahvistamisesta Manner-Eurooppaan, mutta Venäjä odottaa perinteiseen tapaan, mistä tulee mielenkiintoisin tarjous. Saksalle ei omalta kannaltaan jää oikein muuta vaihtoehtoa kuin koota ja keskittää omaan johtoonsa Euroopan voimia käytettävissä olevin keinoin, mutta se taas huolestuttaa monia ja etenkin pohjoisen pieniä maita sekä Itävaltaa, jotka eivät näytä innostuvan mukaan edes koronan varjolla.

 

Suomi on samassa paikassa kuin ennenkin ja ainakin perustuslain tekstin mukaan myös täysivaltainen eli suvereeni valtio.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään 90 vuotta sitten 7. heinäkuuta 1930 Helsinkiin tuli “talonpoikaismarssi”, joka oli nousevan suomalaisen äärioikeiston ensimmäinen voimannäyttö.

 

Usein sanotaan, että Suomi on vakaa demokratia, mutta se johtuu siitä, että tasavallassa kumous- ja kaappausyritykset on torjuttu.

 

Ruotsalaisen monarkismin aikana onnistui kaksi sotilaskaappausta. Ensimmäinen oli suomalaisen Jakob Maunu Sprengtportenin tukema Kustaa III:n kaappaus vuonna 1772, jonka tuloksena syntyi Suomessa vuoteen 1919 voimassa ollut perustuslaki.  Porvoon poika, Siikajoen taistelun voittaja Carl Johan Adlercreutz puolestaan vangitsi omin käsin Kustaa IV:n talvella 1809, ja hän sai siitä palkkioksi sekä kunniaa että kartanon. Kun vuonna 2009 oli 1809 merkkivuosi, ruotsalaiset kollegani kaskuilivat, että Ruotsissa on ollut vain kaksi vallankaappausta ja nekin suomalaisten tekemiä.

 

Monarkismin ajan suomalais-kansalliset kumoukset ovat oma lukunsa. Ruotsin ja Venäjän ”Suomen sota” oli vielä kesken, mutta kun Aleksanteri I kutsui 30. marraskuuta 1808 luokseen suomalaisten lähetyskunnan, sen johtaja – marsalkka Mannerheimin isoisän isä – Carl Erik Mannerheim yksinkertaisesti ilmoitti edustavansa Suomen kansaa.  Marraskuun 14. päivänä 1917 taas oli vaikea tilanne, kun bolsevikit olivat ottaneet vallan Pietarissa ja Suomen sosialistit uhkasivat tehdä saman Helsingissä. Santeri Alkio ehdotti ratkaisuksi, että eduskunta ottaa ylimmän vallan itselleen. Niin tehtiin, Suomi oli itsenäinen, ja sosialistinen vallankumous heti perään peruttiin.

 

Tunnettujen mutkien jälkeen P.E. Svinhufvudin senaatti julkisti 4. joulukuuta itsenäisyyden ja antoi samalla eduskunnalle esityksen tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi. Pari päivää myöhemmin eduskunta vahvisti julistuksen.

"Suomen synty" ja "Nuori Suomi" -teokset osoittavat todeksi John Locken ja K.J. Ståhlbergin valtio- ja oikeus-opin Suomen parlamentaarisen demokratian kehittymisestä käytännöllisen järjen kokemusten ja kansansivistyksen pohjalta. Ensin kansa ottaa hallintaansa parlamentin ja sitten parlamentti hallituksen. Valta kuuluu kansalle jota edustaa itseään hallitseva demokraattisesti valittu eduskunta. Näin syntynyt itsenäinen parlamentaarinen demokratia on ollut luja torjumaan kaappaukset ja kumoukset, vaikka yrityksistä ei ole ollut puutetta. Niitä ei myöskään tarvinnut odottaa.

 

Jo tammikuussa 1918 tasavallassa ajettiin kaksilla raiteilla. Eduskunnan perustuslakivaliokunta käsitteli Säätytalossa 4. joulukuuta annettua esitystä tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi, ja sen sosialidemokraattiset jäsenet kuten O.W. Kuusinen pistäytyivät välillä SDP:n ryhmähuoneessa päättämässä 27. tammikuuta alkaneesta sosialistisesta vallankumouksesta. Sattui kuitenkin niin, että sinisilmäiset porvarit olivat lähettäneet jo yhden vallankumouksen kokeneen kenraali Mannerheimin Vaasaan, ja hän aloitti siellä omin päin kumouksen torjumisen eli käytännössä vapaussodan.

 

Yritykset eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Vallankumouksen tultua torjutuksi oikeisto alkoi ajaa monarkiaa ja saksalaista kuningasta. Maalaisliitto ja jäljellä olleet nuorsuomalaiset eivät siihen taipuneet. Niinpä monarkistit valitsivat 9. lokakuuta saksalaisen kuninkaan vuoden 1772 hallitusmuodon perusteella sen kuninkaalle antamin lähes itsevaltiaan valtuuksin. Tasavaltalaisten viivytys ja Saksan tappio torjuivat sen yrityksen.

 

Kesällä 1919 valtionhoitaja Mannerheim suunnitteli oikeistoaktivistien – erityisesti Jörn Donnerin isän Kai Donnerin – ideoimaa vallankaappausta Pietariin suuntautuvan hyökkäyksen tueksi. Se taas tuli sisäisesti torjutuksi laidasta laitaan ja ulkoisesti Englannin ulkoministeriön tuella.

 

Tasavaltainen Suomi alkoi rauhoittua, mutta ei laidoilta. Vallankumouksen tappiosta ja sen jälkeisestä kohtelusta katkerat olivat valmiita yrittämään uudelleen, mutta se ei sopinut Leninin ja Stalinin Venäjän luoteisrajaa rauhoittavaan geopolitiikkaan. Lohdutukseksi paenneet laitettiin rakentamaan sosialismia Itä-Karjalaan ja kotimaahan jääneet haastamaan tannerilaisia sosialidemokraatteja ja provosoimaan porvareita. Vuosien 1918-1919 oikeiston vanha valta taas organisoitui puolustamaan omia asemiaan ja kokomaan riveihinsä kommunisteja ja koko vasemmistoa pelkääviä kansalaisia.

 

Tulostakin syntyi monine kansalaiskokouksineen 1920 -luvun loppuun mennessä.

 

Ensimmäisten äärioikeiston ja äärivasemmiston törmäysten joukossa oli marraskuussa 1929 Lapualle tulleiden nuorten punapaitojen ja paikallisten nuorten tappelu. Sitä seurasi Lapuan ensimmäinen kansalaiskokous ja lähetystö Helsinkiin kommunismin vastustamisen vielä tuolloin laillisen menon merkeissä. Mutta se tuli kuin tilauksesta valmiiksi organisoituneelle herrasväen äärioikeistolle, joka ryntäsi mukaan ja pääsi pian tosiasialliseen johtoon.

 

Sitä taas seurasi ensin Etelä-Pohjanmaalla maakunnan jako kahteen ja vuosien kamppailu Vihtori Kosolan johtamien lapuanliikeläisten ja Ilkan päätoimittajaksi tulleen Artturi Leinosen johtamien tasavaltalaisten maalaisliittolaisten välillä. Sama jako ja maalaisliittolaisten parlamentaarisen demokratian puolustaminen levisi koko maahan. Ensimmäinen väkivaltaisuus oli 27. maaliskuuta 1930 vaasalaisen ”Työn äänen” kirjapainon särkeminen. Sitä seurasi useita vuosia vasemmistolaisten kyydityksiä ja myös useita murhia, joiden selvittämisen tehottomuudessa tuli esiin myös silloisen poliisi- ja oikeushallinnon asenne.

 

Runsaan 12 000 miehen talonpoikasmarssi Helsinkiin 7. heinäkuuta oli osa tätä äärioikeiston projektia. Sen järjestelystä vastanneeseen 31 henkiseen valtuuskuntaan kuului 5 pankinjohtajaa, 4 pappia, 4 upseeria, 6 yritysjohtajaa, 4 yliopistomiestä ja 6 maanviljelijää. Eduskunnan painostamisen tiivisti Lapuan liikkeen johtoryhmään kuulunut rovasti Kaarlo Kares marssin jälkeen 22. heinäkuuta: ”On muistettava, että sittenkin on kysymyksessä eräänlainen vallankumous, samanlainen kuin suoritettiin vapaudenajan loppuhetkellä Ruotsissa (em. Kustaa III:n kaappaus 1772). Eduskuntapuolueiden itsevalta oli ja on kumottava. Ei mikään valta näy astuvan sijaltaan ilman jonkinlaista pakkoa ja väkivaltaa.”

 

Lapuan liike sai läpi monia kommunistien vastaisia vaatimuksia, mutta eduskunnan sisäiseen tai sen "puolueiden itsevaltaan” eduskunnassa se ei pystynyt.

 

Heinäkuun 1930 jälkeen kyyditysten vauhti kiihtyi ja ne huipentuivat 14. lokakuuta ensimmäisen presidentin K.J. Stålbergin kyyditykseen, jonka taustalta löytyi armeijan yleisesikunnan johtoa. Tämä oli jo liikaa monille myötämielisille, mutta se ei pysäyttänyt. Oikeistoradikalismin eli suomalaisen fasismin huipentuma oli 28.-29. helmikuuta 1932 Mäntsälän kapina, jonka taltuttivat presidentti P.E. Svinhufvud sekä suojeluskuntien tasavaltalaiset maalaisliittolaiset vastustamalla mukaan menoa.

 

Lopullisen iskun äärioikeistolle antoi kesän 1933 eduskuntavaalit, joissa Lapuan liikettä jatkaneen IKL:n ja Kokoomuksen vaaliliitossa Kokoomus menetti 24 paikkaa verrattuna edellisissä vaaleissa yksin saamiinsa paikkoihin. Pankinjohtaja J.K. Paasikivi palasi politiikkaan laittamaan vanhaa puoluettaan järjestykseen ja irrottamaan sitä äärioikeistosta.

 

Valtaa itselleen parlamentaariselta demokratialta ottava kumouksellinen liike etenee aina ja kaikkialla siihen asti kuin se päättäväisesti torjutaan - oli Urho Kekkosenkin "Demokratian itsepuolutuksen" ajatus.

 

Omalla tavallaan kumousyrityksiin kuului myös O.W. Kuusisen Terijoen hallitus talvisodan alkaessa 1939. Parhaiten O.W. Kuusisen hankkeista kuitenkin onnistui – vaikka ei torjunnan vuoksi loppuun asti – hänen ja hänen seuraajiensa kolmas yritys 1960 ja 1970 -luvuilla. Silloin kylmän sodan ja läntisen opiskelijamaailman kuohunnan kärjistyneessä ilmapiirissä marxilaisuus sai Suomen opiskelijoiden keskuudessa uskomattoman nopean ja laajan kannatuksen. Sen merkitystä ovat jälkeenpäin vähätelleet lähinnä ne, jotka menivät mukaan ja ne, jotka eivät uskaltaneet vastustaa.

 

Kuten tunnettua opiskelijamarxilaiset eivät menestyneet demokraattisessa politiikassa, ja Neuvostoliiton romahtaminen viimeisteli siltä osin lopun koko hankkeelle. Monet tarkistivat kantansa, mutta monet jäivät ja menivät aatteineen yliopistojen tiedekuntiin, mediaan ja kulttuurin instituutioihin. On niitäkin, jotka ovat yhä avoimesti marxilaisia, mutta enemmän on niitä, jotka kehittivät taustaltaan marxilaisesta ajattelusta uusia post-marxilaisia universalistisia anti-demokraattisia versioita.

 

Läpi historian äärivasemmistolaisten ja äärioikeistolaisten perustelu vallan kumoamiselle tai kaappaamiselle on ollut, että heillä on joku koko ihmiskunnalle pätevä universaali tieto tai suurempi asia, joka oikeuttaa ottamaan vallan demokraattiselta parlamentilta tai ainakin alistamaan sen valvontaan. Keisarin ja kuninkaan vallan vuosisatainen perustelu oli se, että hän edustaa maan päällä universaalia oikeaa jumalallista järjestystä. Marxilaisten perustelu on ihmisen kommunismiin suuntautuva ”lajiolemus” (Gattungswesen), jonka parhaiten tuntee työväenluokan etujoukkoa edustava kommunistinen puolue. Natsien suuntauksista Martin Heideggerin perustelu Hitlerin vallalle oli pääsy hänen johdollaan ihmisen alkuperäiseen ”autenttiseen olemiseen”. Lapualaisten perustelu ”eduskuntapuolueiden itsevallan kumoamiselle” oli isänmaan pelastaminen kommunismilta.

 

Marxilaisuuden ajauduttua kriisiin vasemmistolaisessa poliittisessa ja oikeusteoriassa tuli keskeiseksi Frankfurtin ”kriittinen koulu”, jonka keskeiset ajattelijat ammensivat yhä Marxista mutta myös Immanuel Kantin kaikille yhteisestä rationalismista ja erilaisista positivistis-empiristisistä tutkimuksen teorioista. Yksi esimerkki oli - nyt uusimmassa kirjassaan jälleen itseään revisioivan - Jürgen Habermasin ajattelu, jonka mukaan tieteellisiesti todennettavissa olevien perustelujen ”diskurssi” vie politiikassa yleiseen rationaalin konsensukseen – ja jatkossa Euroopan täyteen yhdentymiseen. Immanuel Kantin mukaan sama tie löytyy kaikille ihmisille yhteisestä ja perusteiltaan samanlaisesta järjestä.

 

Näin Marxin universaalista lajiolemuksesta oli lyhyt matka uusiin kansallista parlamentaarista demokratiaa ylempänä oleviin universalistisiin käsityksiin esimerkiksi kansainvälisessä oikeudessa, ihmisoikeuksissa ja EU -oikeudessa – ajattelutapa johon monet 1970 -luvulla aloittaneet professorit ovat kouluttaneet uutta sukupolvea. Oma lukunsa suomalaistenkin yliopistojen todellisuutta ovat myös sekaan mahtuneet "post-modernit" kaikki kelpaa vastareaktiot marxilaisuudelle ja yhden ainoan metodin positivismille.

 

Suomalaisen parlamentaarisen demokratian mukaan perustuslain pohjalta toimiva eduskunta määrittää lakeina suvereenin valtion käsityksen oikeasta ja kansainvälinen tai EU -oikeus syntyy tällaisten valtioiden sopimuksilla – joihin sitoudutaan ja joiden suhde ongelmatilanteessa valtion omaan perustuslakiin jää valtion itsensä tutkittavaksi ja ratkaistavaksi. Mikä juuri nyt sattuu olemaan ajankohtainen kysymys pohdittaessa Suomen kantaa Saksan ja komission koronapakettiin.

 

Post-marxilaisen universalismin erilaiset muodot taas lähtevät itse kehittämistään ja tulkitsemistaan demokraattisen valtion eduskuntaa ylemmistä perusteista. Esimerkiksi siihen koulutettu ja samaistuva Valtiosyyttäjä haluaa nyt puolestaan kumota "eduskuntapuolueiden itsevallan" eli tavoittelee itselleen oikeutta valvoa eduskunnan sisäistä toimintaa - kuten myös demokraattisten kansalaisten identiteettiä muodostavaa mutta omiin käsitteisiinsä sopimatonta kulttuuria.

 

Näin on paradoksaalisesti tultu nyt etenevään uustotalitääriseen ajatteluun, joka pyrkii ottamaan demokraattista valtiota haltuunsa sisältä päin tarvitsematta marssia Senaatin torille.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomalaisen median punavihreää maatalouden, metsätalouden ja maaseudun tykitystä seuratessa on jälleen tullut mieleen aika Euroopan viljelijöiden ja heidän osuuskuntiensa järjestön COPA-COGECA:n pääsihteerinä 1997-2003 – muutenkin kuin itse maatalouden ja osuustoiminnan edusmiehenä. Se aika oli rankkaa kamppailua eurooppalaisen ja suomalaisen kestävän kehityksen mukaisen perheviljelmän puolesta joidenkin maiden teollistuneiden jättiläistilojen maatalouksia ja globaalin kapitalismin ketjuja vastaan. 

 

 

Kuuden vuoden aikana ehti oppia Euroopan historiaa sen kaikissa maissa. Historia vaikuttaa vahvasti kaikissa maissa asenteisiin myös maatalouteen. Eräänlaisia äärimmäisyyksiä ovat ranskalaiset, jotka laidasta laitaan rakastavat maatalouttaan ja suomalaisen median punavihreä virtaus, joka systemaattisesti etsii suomalaisesta maataloudesta jotakin pahaa sanottavaa.

 

 

Euroopassa perheviljelmien kylillä elivät rinnakkain perinteet ja nykyaika. Suomalaista sykähdytti kuunnellessaan paikalliseen tapaan pukeutunutta espanjalaista isäntää, joka Nokian kännykkä kädessään esitteli ylpeänä tuliterää Valmet traktoriaan. Oli myös alueita kuten pohjoinen Portugali, joilla oli kymmeniätuhansia pienviljelmiä Suomen viime vuosisadan alun olosuhteissa. Ja toisaalta Hollannissa oli alkamassa selkeästi amerikkalaismallista teollista lihantuotantoa, johon sitten jatkossa lyötiin kansallisesti jarruja päälle. Liikuttavaa oli olla saksalaisten ja ranskalaisten viljelijöiden tapaamisissa laulamassa Euroopan hymniä ja kuulla perään puheita Euroopan maatalouden ja rauhan puolesta. Yksi esimerkki historiasta ja ehkä rankin kokemus oli eräässä Itä-Euroopan pääkaupungissa.

 

 

1990 –luvun lopulla alkoi tulla selväksi EU:n merkittävä ja nopea laajeneminen. Se tarkoitti suurta haastetta myös COPA:lle ja COGECA:lle järjestöinä. Jäsenmäärä yli kaksinkertaistuisi lähes kertaheitolla seitsemästä miljoonasta viiteentoista miljoonaan. Kun ensimmäiset tilannekartoitukset oli tehty ja yhteydet saatu, huomattiin, että vapautumisen jälkeen melkein kaikkiin tuleviin jäsenmaihin oli syntynyt 3-4 tuottajajärjestöä. Se taas tietäisi jatkossa monenlaisia järjestöllisiä ja poliittisia ongelmia. Jostakin kumman syystä osuustoiminnasta puhuminenkaan ei mennyt perille, päinvastoin.

 

 

Niinpä tavoitteeksi tuli auttaa uusien maiden viljelijöitä Euroopan Unioniin ja samalla markkinoida ajatusta, että EU:ssa tulosten saaminen edellyttää kansallista ja eurooppalaista yhtenäisyyttä. Sitä minäkin saarnasin Brysselissä käyville uusien maiden tuottajien edustajille, kuten tietysti myös tuottajaosuustoiminnan merkitystä.

 

 

Samaa lähetystehtävää varten kiersin monissa tulevissa jäsenmaissa. Vaikka kaikista COPA-COGECA:n pääsihteerinä pitämistäni puheista väkevin kokemus oli Ranskan tuottajajärjestön konferenssissa, sille vetivät vertoja nuo rohkaisupuheet Euroopan Unionista itäisen Euroopan kulttuuritaloissa.

 

 

Tulokset uusien jäsenmaiden järjestöjen yhdistämisessä olivat kuitenkin heikot. Niinpä suunnittelin uutta kierrosta ja aloitin sen maasta, joka näytti erityisen vaikealta. Menin sen pääkaupunkiin ja kovalla työllä sain sen järjestöjen johtajat suostumaan yhteiselle illalliselle.

 

 

Samaan pöytään istuttiin vaivautuneissa tunnelmissa. Yksi järjestöistä oli kutsunut mukaan myös vanhemman entisen johtohenkilönsä, jonka ikä oli varmaankin 80-90 vuoden välillä. Selvästi havaitsi, miten vaikuttava hahmo hän oli. Kerroin parhaat tietämäni Brysselin juorut ja kaskut ja niiden väliin sijoitin konkreettisia kertomuksia siitä, miten eri maissa ja Brysselissä yhtenäisyys oli auttanut.

 

 

Sitten pidin illallispuheen, jonka olin tarkkaan suunnitellut ladatuksi vetoamaan demokraattisen maan demokraattisen etujärjestötoiminnan ja osuustoiminnan puolesta. Mutta kun lopuksi nostin maljan yhtenäisyydelle, osa nosti sen ja osa heistäkin maistoi vain vähän.

 

 

Kun tuli kahvin aika, uusimman tuottajajärjestön puheenjohtaja pyysi minut vähän sivuun. Ja asiaa hänellä olikin. Hän katsoi minuun ja katsoi tuohon yhden järjestön vanhaan puheenjohtajaan. Herra Volanen, kun te näytätte tietävän kaikki, tiedättekö myös, että vuonna 1948 tuo mies haki meidän kylältä yhden yön aikana isännät ja lehmät. Lehmät jäivät kaikki osuuskuntaan, eivätkä isännistäkään kaikki palanneet. Minun isäni oli silloin pieni poika ja isoisäni karja vietiin. Luuletteko, että kuulun koskaan samaan järjestöön?

 

 

Kun palasin Brysseliin, en paljoa puhunut asiasta, mutta aloimme kehittää uutta lähestymistapaa tulevien EU:n jäsenmaiden tuottajajärjestöihin, ja mietimme sopivaa sanastoa osuustoiminnasta puhumiseen. Keväällä 2003 Anneli Jäätteenmäki kutsui sitten kotimaahan pääministerin valtiosihteeriksi ja Matti Vanhanen jatkoi kontrahtia. Kuulemani mukaan Itä-Euroopassa aika on parantanut jäsenyyden alkuvaiheessa vielä aristaneita arpia.

 

--------------

Kuvassa COPA-COGECA:n pääsihteeri eri maiden tuottajajärjestöjen puheenjohtajien kanssa johtamassa mielenosoitusta Strasburgissa.

 

 

 

 

(4.5.2020)

 

 

 

 

Juuri 50 vuotta sitten Pekka Puska, Seppo Naumanen, Mauno Harmo, Seppo J. Nieminen ja minä saavuimme New Yorkiin hallituksen kutsumina "suomalaisina opiskelijajohtajina" ja luimme New York Timesista yhden palstan uutisen, että Kent State yliopiston kampuksella kansalliskaarti oli surmannut 4 ja haavoittanut 9 opiskelijaa. Sen taustana olivat koko maan yliopistoissa menossa olleet Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset. Kylmä sota oli kuumimmillaan, ja myös meidän matkamme liittyi siihen.

 

 

Suomessa oli jatkunut myllerrys opiskelijaliikkeessä. SKP:n vähemmistöä kannattaneet ”taistolaiset” eli ”stalinistit” olivat voimakkaassa nousussa ja he olivat O.W. Kuusisen kansanrintamataktiikan mukaisesti lanseeranneet ”yleisdemokraattisen rintaman”, joka tarkoitti sitoutumista yhteistyöhön heidän kanssaan. Keskustassa lisäperusteena oli k-linjan ajatus presidentin ulkopolitiikkaa tukevasta yhteistyöstä vasemmiston kanssa.

 

 

Syksyllä me keskustan itsenäistä linjaa kannattaneet olimme tehneet HYY:ssä sopimuksen kokoomuksen ja tiedekuntajärjestöjen kanssa, ja se oli johtanut rankaan konflikiin opiskelijajärjestön sisällä. Sen jatkona KOL:oon johtokuntaan oli valittu yleisdemokraattinen enemmistö. Lisäksi nuorisojärjestö NKL:n johto oli k-linjalaisilla. Olli Saarela, Tapio Rajavuori ja minä otimme tavoitteeksi saada keskusta aatteellisesti omalle linjalle eli irti yleisdemokraattisesta rintamasta vaihtamalla johto kummassakin järjestössä. Pari viikkoa ennen Yhdysvaltojen matkaa KOL:n puheenjohtaja vaihtui kesken kautta Kauko Juhantaloon, ja sitä ennen olin osaltani ilmoittautunut puheenjohtajaehdokkaaksi NKL:n kesäkuun liittokokouksessa.

 

 

Niinä viikkoina Yhdysvaltojen Helsingin Tiedotuskeskuksen virkailija kutsui käymään ja ehdotti kolmen viikon matkaa Yhdysvaltoihin. Tunsin tietenkin tämän ”pienemmän CIA –stipendin”, mutta USA:n tilanteeseen tutustuminen kiinnosti ja viiden eri puolueiden opiskelijoiden joukko saatiin kasaan. Saimme eteen Yhdysvaltojen kartan ja kynät käteen. Siitä syntyi lentomatka Helsinki-New York-Boston-Seatle-San Fransisco-Des Moines-Washington-Helsinki.  Ajan kuvioon kuului, että Keskustassa kilpailijat ja kannattajat ajattelivat matkan heikentävän mahdollisuuksia NKL:n puheenjohtajakisassa, mutta siitä selvittiin kertomalla kotibritille, kotisakulle ja kotiryssälle, että nyt mennään.

 

 

Saavuimme New Yorkiin 5. toukokuuta, ja luimme ensimmäiseksi New York Timesista varsin pienellä uutisen Kent Statesta. Ensimmäisenä päivänä vierailimme Columbia Universityssä, missä samana aamuna oli räjäytetty sen symboli Alma Mater -patsas ja kampuksella parveili poliiseja. Päärakennuksen ovet olivat laudoilla suljettuja ja sisään pääsimme lujasti vartioidusta sivuovesta.

 

 

Ennen YK:n päämajaan menoa kävimme opiskelijoiden YK –liikkeen päämajassa, ja odottelimme pääsihteeriä rupatellen toimiston väen kanssa. Pääsihteeri sitten esitteli meidät heille suomalaisiksi opiskelijoiksi, ja kauhistuneiden ilmeiden keskeltä kuului: ”Hyvä Jumala, oletteko opiskelijoita, vaikka näytätte aivan normaaleilta.” YK:ssa kuuntelimme kiivaan Turvallisuusneuvoston, ja Max Jakobson tarjosi lounaan. Me taas kauhistuimme, kun hän laski leikkiä Urho Kekkosesta.

 

 

Bostonin suurissa yliopistoissa Harvardissa ja MIT:ssä marihuanan haju leijui Vienamin sodan vastaisissa ”sit in” tilaisuuksissa ja muuallakin eikä tarjoajistakaan ollut puutetta. Kuljimme läpi salien, joissa opiskelijat istuivat ja makailivat vilteillä, polttelivat ja kuunteivat tai soittivat enemmän tai vähemmän eksoottista musiikkia. Isännät järjestivät urakalla tapaamisia sotaa vastustavia opiskelijoiden ja sitä kannattavien kansanmiesten kanssa. Vähänkin kansanomaisemmissa paikoissa kuten rakennustyömaiden telineillä liehuivat liput ja näkyivät julisteet kuten "Love it or leave it!". Vastaavasti opiskelijaasuntoloiden ikkunoissa oli paljon Vietnamin sodan vastaisia iskulauseita. Niistä mieleen jäi Seatlesta vähän poikkeava: "I Really Don't Know".

 

 

Stanfordissa tapasimme professori Jaakko Hintikan, ja sain päähäni kysyä isänniltä raadikaalien opettajien tapaamista. ”O yes!”, ja minut vietiin tapamaan reipasta nuorta apulaisprofessoria, jonka seinällä oli somasti ripustettuna oikea sirppi ja vasara asianmukaiseen asentoon. Hän vakuutti, että Yhdysvalloissa sosialismi tulee olemaan aivan toisenlainen kuin Neuvostoliitossa. En voinut tietää, kuinka monelle nauhalle keskustelu meni, ja aloin puhua Aristoteleen praktisesta syllogismista.

 

 

Matkan varrella oli tietenkin tapaamisia, joissa vaikutelmamme kiinnostivat isäntiä, eikä voinut välttää tiettyä myönteitä kokemusta, että tällaisena kriisiaikana meille oli suorastaan tyrkytetty kokemuksia maasta kaikkine sen hetken huolineen ja murheineen. Se antoi sitten taustaa, kun viisi vuotta myöhemmin menin opiskeleman Boston Universityyn. Siinä välillä oli kuitenkin neljä vuotta alkiolaista kamppailua Keskustan nuorisoliikkeessä, joka jatkui sitten pian kotiin paluun jälkeen NKL:n Naantalin liittokokouksessa.

 

 

Kylmän sodan etulinjaa sekin oli. Kun pairikymmentä vuotta myöhemmin tapasin Lontoossa tuolloisen kotibrittini eli MI6:n agentin, onnittelin häntä, että kaikkien kertomiensa tehtävien jälkeen oli vielä hengissä. Hän vastasi: "No, eihän se teilläkään helppoa ollut. Me lännen agetit ajattelimme, että kylmän sodan etulinja kulkee teidän sielujenne läpi".