Lyhyt johdanto Euroopan uudistamiseen

Kohti Euroopan kolmatta tietä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eurovaalit ovat osaltaan nostaneet esiin Euroopan ongelmat. Myös Ukrainan kriisi on vaikuttanut samalla tavoin. Kotisivu liittyy keskusteluun arvioimalla Euroopan kehitystä, tilannetta ja tulevaisuutta.

 

 

 

Paul Kennedy aloittaa teoksensa Suurvaltojen nousu ja tuho (The Rise and Fall of Great Powers)  toteamalla, ettei vuonna 1500 mikään viitannut siihen, että Euroopasta tulisi jotakin erikoista. Paremminkin Ottomaanien, Persian ja Kiinan imperiumit näyttivät olevan nousussa. Kuitenkin juuri tuolloin oli alkamassa kehitys kohti eurooppalaisuuden ylivaltaa maapallolla, eli aikakausi jonka loppua nyt todistamme.

 

 

Kennedy esittää Euroopan vuosisataisen hegemonian syyksi valtioiden kilpailun tuoman dynamiikan ja keskitetyn dynastian välttämisen. Hän liittyy laajaan joukkoon viime vuosisadan Euroopan ja länsimaiden idean tutkijoita Max Weberistä, Oswald Spengleristä tai Arnold ToynbeestäuudempiinSamuel  Huntingtoniin ja Francis Fukuyamaan. Myös tämä tutkielma pohtii Euroopan ideaa ja Euroopan Unionin finalitéta sekä niiden yhteensopivuutta ja mahdollisuuksia jatkossa.

 

 

Useimpien nykyeurooppalaisten omakuva perustunee kuitenkin yhä valistushistorioitsija Edward Gibbonin koulukuntaan. Sen mukaan kreikkalais-roomalainen kulttuuri huipentui kultakaudeksi Roomassa ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina. Sitä seurasivat romahdus ja pimeä keskiaika, mitä taas seurasi renascentia romanitas ja tulevaisuudesta hyvää lupaava valistuksen aika.

 

 

Kun juuri tuo modernin valistuksen luoma Eurooppa on tänään haastettu, on ymmärrettävää, että nykyinen keskustelu suuntautuu tutkimaan myös sen syvempää taustaa. Tähän aaltoon kuuluvat mm. Charles Taylor, René Girard, Robert N. Bellah, Peter Sloterdijk, uudempiFrancis Fucuyamaja tavallaan myös Joseph Ratzinger.

 

 

Tässä viime aikojen keskustelussa näkee usein viittauksia Karl Jaspersin Achsenzeitiin eli Axial Ageen siis akseli- tai käänneaikaan. Se tarkoittaa vuosien 800-200 eKr. välistä jaksoa, jolloin läpi maapallon nousivat esiin nykyäänkin tunnistettavat sivilisaatiot: konfutselaisuus, hindulaisuus, buddhalaisuus, klassinen Kreikka ja Israelin suuret profeetat – ja lopulta myös Eurooppa ja eurooppalaisuus.

 

 

Akseliajan tutkimuksessa profiloituvat Robert N. Bellahin edustama naturalis-sosiologinen koulukunta ja René Girardin antropologia. Bellahin mukaan esiaksiaalisten, arkaais- barbaaristen järjestelmien legitimaatiokriisi johti kaikkialla ensin ”kieltäjien” ryhmien muodostumiseen, ja saatuaan kulttuurisen hegemonian nämä profeetat, erakot, filosofit saivat lopulta aikaan sosiokulttuurisen muutoksen. Käytän seuraavassa myös Euroopan esiaksiaalisesta ajasta arkaais-barbaarinen sanaparia korostaakseni sekä oman että muiden kulttuureiden samantapaista alkukantaista kehitysvaihetta.

 

 

Girardin teorian ytimessä taas on esiaksiaalisten ja aksiaalisten yhteisöjen yhtenäisyyden johtaminen ihmis- tai eläinuhrien avulla ja uuden aikakauden alkaminen noiden viha-syntipukkikulttuureiden syrjäytymisestä. Tähän Peter Sloterdijkvielä lisää, että arkaais-barbaaristen yhteisöjen jäsenten keskinäinen viha saatettiin taltuttaa paitsi syntipukkien avulla myös suuntaamalla se homeerisena vihana ulkoiseen vastustajaan kuten Homeroksen Iliaassa. Sloterdijkin mukaan koko arkaais-barbaariselle ihmiskunnalle ominaisen ulkoisen ja sosiaalisen vihan hallintaan saaminen on eurooppalaisen sivistyksen keskeinen sisältö, eikä projekti ole vieläkään valmis. Tilaisuuden tullen ”vihamanagereiden” hallitsemat ”vihavarastot” investoidaan uutta raivoa kasvattamaan.

 

 

Näin on palattu Max Weberin kysymykseen, millaisen tapahtumaketjun seurauksena juuri länsimaissa esiintyy kulttuuri-ilmiöitä, jotka edustavat yleismaailmallisesti merkittävää kehityssuuntaa?

 

 

Eurooppa sivistysprojektina

 

Kuten tunnettua, sana Europa tulee kreikkalaisesta mytologiasta ja alueen nimenä se esiintyy ensin Herodotoksella 400 -luvulla eKr. Mutta vasta 1200 vuotta myöhemmin, siis vuoden 800 jKr. tienoilla maanosan luoteisosassa alettiin puhua Euroopasta ja ”meistä” eurooppalaisina.

 

 

Sitä ennen, ajanlaskun alkuvuosina tämän tulevan Euroopan kehitykselle oli avautunut kaksi kilpailevaa projektia, kreikkalais-roomalainen ja kristillinen. Noihin aikoihin Rooma oli kärsinyt ensimmäiset suuret tappionsa sekä pohjoisessa että etelässä. Rajansa saavuttanut maailmanvalta ei enää selvinnyt vanhalla tasavaltalaisella hallinnolla ja kulttuurilla.

 

 

Rooman johtoon tuli keisari, jonka tueksi kehitettiin kaiken läpäisevä monistis-teistinen kultti. Keisari Augustus nimitettiin Pontifex maximuksena perinteisen papiston johtoon ja samalla hänet itsensä jumalallistettiin platonistisin argumentein, erityisesti Timaios –dialogin pohjalta. Sen mukaan keisari edustaa ja toteuttaa mikrokosmoksessa eli maan päällä taivaallisen makrokosmoksen rationaalia ja siksi jumalallista oikeaa järjestystä, iustusta. Samaan kokonaisuuteen kuuluu Platonin Lait –dialogin argumentti, että valtiomiehen tärkein tehtävä on alamaistensa psyyken hoito. Rooma kukistui, mutta Augustus -projekti kantoi keisareita 1900 vuotta aina ensimmäiseen maailmansotaan asti.

 

 

Mutta samaan aikaan läksi liikkeelle myös toinen projekti. Keisarin maan päällä edustaman universaalin iustuksen eli oikean sijaan sen strategiana oli saada ihmisen psyyke suoraan Jumalan armosta oikeaan (dikaiosyne, Iustitia Dei) tai Mikal Agricolan kääntämänä ”vanhurskaaseen” kolmiyhteiseen järjestykseen - ja sitten nämä tervesieluiset ihmiset rakentamaan oman yhteisönsä, ecclesian tai ”Jumalan valtakunnan”.

 

 

Tämä Paavalin projekti erilaisti omaperäisellä tavalla kristittyjen, Bellahin termillä ”kieltäjien”, elämäntapayhteisöt keisarin kriisiytyvän valtakunnan sisällä. Se erotti uskontonsa keisarikultin monistis-teistisestä valtiouskonnosta, mutta ei uskovia valtion maallisista funktioista. Se myös lopetti arkaais-barbaarisinten kulttuureiden tai niistä perityt ihmis- ja eläinuhrit, koska sen ytimessä oli usko, että uhri on syytön ja uhraajat syyllisiä, joiden tulee tehdä parannus.

 

 

Bellah on ilmeisen oikeassa, että vanhojen arkaais-barbaaristen kulttuureiden heikentynyt legitimiteetti käynnisti muutoksen myös Välimeren alueella. Mutta se ei vielä selitä, miksi se tapahtui juuri niin kuin tapahtui. Syvempi selitys näyttää olevan aksiaalisena aikana läpi koko ihmiskunnan koetussa, ihmisen konstituutiosta tulevasta, ihmisyyden kehitystarpeessa - ihmisyyden jota roomalaiset nimittivät sanalla humanitas. Sen sisällön he omaksuivat Ciceron johdolla kreikkalaisten paideia kasvatusohjelmasta.

 

 

Tässä ei ole mahdollista yrittää humanitaksen, humanismin, ihmisyyden tarkempaa kehittelyä. Myöhemmän historian valossa kyseessä oli ihmisen sivistyminen kohti omaa elämänhallintaa ja yhteisönsä hallintaa hyvän tai oikean elämän elämiseksi - omaksumalla keskeiset elämänhallinnan hyveet: dikaiosyne (oikeamielisyys/vanhurskaus), sophrosyne (kohtuullisuus/maltillisuus), sophia (viisaus), andreia (urheus/päättäväisyys), ja lopulta kristillisessä muodossaan agape (lähimmäisen rakkaus).

 

 

Ihmisyyden kehityksen modernin ajan tulosta luonnehtii hyvin John Rawlsin ja J.B. Schneewindin kuvaus demokraattisesta ihmisestä, joka on tietävä, eettinen ja vastuullisesti vapaa ohjaamaan itseään ja osallistumaan demokraattisen yhteisönsä ohjaukseen. Käytän jatkossa tuosta ihmisyyden kulttuurisesta kehittymisestä Reinhold von Beckerindie Bildung sanan suomennosta sivistys, koska se kokoaa yhteen kristillisen, klassisen ja kansalaisuuteen perustuvat ideaalit tai tulkinnat ihmisen kasvusta esiaksiaalisesta, barbaaris-arkaaisesta alkukantaisuudesta hyväksi ihmiseksi ja kunnon kansalaiseksi.

 

 

Mutta klassisen Kreikan Platonin rationalismi tai sen roomalainen sovellutus Augustus -projekti eivät pystyneet toteuttamaan ihmisyyden kehitystarvetta vaan ajautuivat hellenismin osana kriisiin. Meidän gibbonlaisessa hengessä kasvaneiden modernin ajan ihmisten on vaikeata myöntää, että historiallisesti uuden vaiheen Välimeren alueen ja sitten Euroopan sivilisaation kehityksessä toetutti Paavalin-Augustinuksen kristillinen projekti, joka vähitellen mobilisoi avukseen ja kumppanikseen klassisen IsokrateenjaCiceron, septem artes liberales koulutusohjelman, niin myös Aristoteleen poeettisen muodon taiteessa, vapaaksi revisioidun praktisen päättelyn sekä ymmärtämisen tai hermeneutiikan humanistisessa tutkimuksessa.

 

 

Tämän Euroopassa voittaneen projektin ydin oli ihmisyyden kehitys sivistämällä psyyke kolmiyhteiseksi tai vanhurskaaksi ja sen kautta kestävällä tavalla kykeneväksi vapaaseen praktiseen päättelyyn ja sen mukaiseen toimintaan. Mutta kun hyveellinen, vapaa käytännöllinen järki voi muodostaa ja tehdä samanlaisissakin – puhumattakaan erilaisista – olosuhteissa useita erilaisia päätöksiä, tämä johti väistämättä eurooppalaisten ihmisten ja yhteisöjen erilaistumiseen. Euroopan ihmisistä ja kansoista tuli – J.V. Snellmania soveltaen – ihmisyyden tai yleisinhimillisen erityisiä muotoja. Se taas johti väistämättä tarpeeseen kehittää sellainen maallinen regimentti, joka sopii vastuullisesti vapaiden ihmisten yhteiskunnalliseen elämään eli lopulta demokraattinen valtio.

 

 

Myöhemmin valistuksen myötä tietoisuus ihmisyyden kehityksestä sivistyksenä jäi taka-alalle. Viime vuosikymmeninä Euroopan post-strukturalistit ja post-modernistit sekä Yhdysvaltojen klassisistiset ja evankeliset neo-konservatiivit palasivat siihen, mutta jäivät erimieliseksi, onko tulos hyvä vai huono. Ja ne joiden mielestä tulos tai ainakin ideaali on hyvä, taas palasivat Leo Straussin termein alkuperäiseen teologis-poliittiseen ongelmaan, eli sivistyikö ihminen Paavalin vanhurskaus -projektin ilmoituksen varassa vai Platonin logos -projektin pohjalta omin voimin.

 

 

Eurooppa syntyi siis ihmisyyden kehitystarvetta toteuttavana sivistysprojektina.  Seuraavassa tutkitaan, miten tämä Euroopan sivistysprojektitoteutui ja miten siitä tuli valistusprojekti.

 

 

Euroopan alku

 

Vainoista huolimatta kristinusko levisi Roomassa tavallisten ihmisten liikkeenä ja lopulta keisari Konstantinus kääntyi uuteen uskoon vuonna 312. Vuonna 380 kristinuskosta tuli Roomassa ainoa sallittu uskonto, mutta mikä oleellista valtakunta jakautui pian, ja läntinen osa alkoi hajota. Vuonna 410 Alarikvaltasi Rooman ja 70 vuotta myöhemmin kukistui viimeinen nimellinen keisari Romulus Augustulus.

 

 

Läntiseen Roomaan ja sen lähialueelle syntyi valtatyhjiö ja sen seurauksena poliittinen ja uskonnollis-kulttuurinen sekasorto. Nykyisen Euroopan alueella eli erilaisten hellenistis-roomalaisten ja kristilliset oppisuuntien rinnalla arkaais-barbaarisia yhteisöjä – minkä sitten valistuksen rinnalla kulkenut uuden ajan romantiikka hämärsi näkyvistä. Olavi Paavolainen näkee Risti ja hakaristi –teoksessaan nerokkaasti, että juuri tämän oman vanhan esiaksiaalisen barbarian revanssi kristinuskosta oli 1900 –luvun natsismin ydin.

 

 

Läntisen Rooman romahtamisen aiheuttaman sekaannuksen keskeltä alkoi vähitellen kehittyä, uusi hengellinen regimentti erilaisina kristillisten ”kieltäjien” kansanomaisina herätys- matkasaarnaaja- ja luostariliikkeinä. Sen rinnalla ja sen tukemana elpyi ja kehittyi myös maallinen regimentti, joka puolestaan kristinuskon alkuidean mukaisesti alkoi vähitellen mutta hitaasti irtautua hengellisestä regimentistä. Samalla se myös pitkään tuki miekallaan vauhtiin päässeen hengellisen regimentin laajentamista, kuten myös täällä Euroopan viimeisessä pohjoisessa nurkassa. Kuten aina kriiseissä, aluksi vetovastuun otti paikallisesti ja alueittain se regimentti – piispa tai ruhtinas – jolla oli siihen resurssit ja toinen tuki.

 

 

Ensimmäisen puolen vuosituhannen jälkeen oltiin niin pitkällä, että jouluna 800 Rooman piispa eli paavi Leo III kruunasi läntisen kristikunnan luoteisen kolkan kuninkaan Kaarlen uudeksi keisariksi suojelemaan läntistä kristikuntaa BysanttiajaIslamia vastaan. Eurooppalaisen logiikan mukaisesti tämä ensimmäinen post-roomalainen keskitetty valta kuitenkin hajosi ja 40 vuotta myöhemmin. Paavin kruunaaman Otto Suuren pienten ruhtinaskuntien keisarius uudistui vuonna 962 vain osassa Eurooppaa.

 

 

Euroopan nousu

 

Valta kuitenkin turmeli ja keskiajan eurooppalaisen politiikan suuri kamppailu oli keisarin ja paavin valtataistelu siitä, kumman johdossa Euroopan yhtenäiseen johtoon voitaisiin palata. Samalla tuo taistelu jätti tilaa syntyvien valtioiden, erityisesti Ranskan ja Englannin nousulle. Samaan aikaan islamilaisilta oppineilta uudelleen länteen löydetyt Platonin ja Aristoteleen tekstit merkitsivät hellenismin paluuta katoliseen teologiaan. Mutta se teki myös mahdolliseksi argumentoida oppineesti paavin ja keisarin legitimiteetti Rooman keisareiden platonistista ideologiaa seuraten taivaan makrokosmoksen edustamisena maan päällä.

 

 

Ristiretkien mobilisoijana paavi pääsi vähitellen niskan päälle ja vuonna 1075 Gregorius VIIsyrjäytti kirkollisista asioista keisari Henrik IV:n, jota tunnettu Canossan matkakaan ei lopulta auttanut. Vakinainen inkvisitio perustettiin 1229.  Vuonna 1302 Bonifacius VIII sitten julisti Unam Sanctum bullassa olevansa ylin sekä hengellinen että maallinen hallitsija. Silloin eurooppalainen valtio näytti ensimmäistä kertaa voimansa ja Ranskan Filip IV laittoi paavin 70 vuodeksi Avignoniin kotiarestiin.

 

 

Mutta keisarikaan ei antanut periksi. Vuonna 1440 keisarikunnan johtoon tulivat Habsburgit ja vuonna 1519 keisariksi tullut Kaarle V otti ohjelmakseen Euroopan yhdistämisen Respublica Christianina, jossa vallitsisi yhteinen Dominium Mundi.

 

 

Paavi ja keisari kilpailivat keskenään Euroopan herruudesta, mutta heidän valtansa legitimiteetti perustui pohjimmiltaan samaan argumenttiin eli taivaallisen makrokosmoksen edustamiseen maan päällä. Euroopan historian uusi aika alkoi, kun tuo argumentti törmäsi ensin reformaatioon ja sitten uuteen eli tieteelliseen metodiin sekä sen synnyttämään valistukseen.

 

 

Martti Lutherin teologia yksin uskosta, yksin armosta, yksin sanasta oli aidosti vallankumouksellinen oppi haastaessaan paavin vallan legitimiteetin, koska se tarkoitti, että ihminen asioi suoraan Jumalan kanssa eikä tarvitse välikäsiä. Se antoi myös maallisille ruhtinaille ideologisen argumentin sekä paavia että keisaria vastaan. Seurauksena oli paavin ja keisarin liittoutuminen reformaatiota vastaan sekä kolmekymmentävuotinen sota. Se päättyi 1648 Westfalenin rauhassa Grotiuksen argumentoimana suvereenin valtion perustamiseen. Näin myös sinetöitiin Euroopan sisäinen erilaistuminen kansoihin ja heidän valtioihinsa, Snellmanin hengessä sanoen yleisen erityisiin muotoihin.

 

 

Kuten tunnettua, uudenajan alussa Euroopassa toistettiin myös Paavalindikaiosynen eli vanhurskauden ja kreikkalais-klassisen katsomuksen välinen debatti – nyt Lutherin ja ErasmusRotterdamilaisen välillä. Sen jälkeen Euroopassa on voitu puhua reformaation ja renessanssin humanismista.

 

 

Thomas Ertman on tehnyt vertailevan tutkimuksen Euroopan valtiorakenteiden kehityksestä keski- ja uudella ajalla. Hän on havainnut kolme päälinjaa: reformaation välttäneen eteläisen Euroopan perinnöllisen absolutismin, Saksan absolutistisen byrokratian sekä Englannin ja osin pohjoismaiden perustuslaillisen byrokratian. Niiden erojen selittävä tekijä on Ertmanin mukaan reformoidun alueen väestön kyky mobilisoitua paikalliselta tasolta kontrolloimaan valtion monarkkia. Se taas esti militaristisen ja korruptoituneen aateliston todellisen vallan valtiossa.

 

 

Westfalenin rauhan jälkeen barokin Eurooppaa johtivat siis varsin erilaiset monarkit, mutta heidän legitimiteettinsä perustui samaan yli-inhimilliseen argumenttiin kuin paavin tai keisarin. Reformaation jälkeen sille antoi seuraavan ja ratkaisevan iskun uusi eli tieteellinen metodi. Sille argumentin oikeellisuus perustui vain periaatteessa jokaisen ihmisen tarkistettavissa olevaan objektiiviseen havaintoon ja logiikan mukaiseen järkeen. Jouko Tyyrin aforismia seuraten Galileo Galilei oli aikansa suuri demokraatti, sillä erimielisyydessä paavin tai keisarin kanssa hän vastasi, katsotaan ja lasketaan.

 

 

Euroopan valistus

 

Uuden eli tieteellisen metodin vaatima loogis-empiirinen näyttö liittyi reformaation sola fide argumenttiin paavin, keisarin ja monarkin legitimiteetin haastajana. Sen seurauksena Thomas Hobbes, John Locke ja Jean Jaques Rousseau kehittivät kukin tavallaan Westfalenin suvereenin valtion legitimiteetin perustaksi kansan ja hallitsijan välillä tehtävän yhteiskuntasopimuksen. Sitä seurasivat Yhdysvaltojen ja Ranskan vallankumoukset sekä sen jälkeen kaikki muut.

 

 

Uutta tieteellistä metodia tulkinnut René Descarteshylkäsi ajatuksen Platonin kolmiosaisesta tai Augustinuksen kolmiyhteisestä psyykestä, koska niitä ei voi selkeästi käsittää. Siitä lähtökohdasta hän teki jaon mielen järkeen ja ruumiiseen passioineen. Siinä hengessä modernin ajan valistus alkoi kehittyä kolmeen suuntaan, kahteen yleispätevyyttä vaativaan monistiseen ja yhteen komplementaristiseen: Gottfried Wilhelm von Leibnizin, Baruch Spinozan ja Immanuel Kantin kautta rationaalisti hallittuun järjen maailmaan sekä David Humen, Adam Smithin sekä David Ricardon kautta yksilön passioita tai tarpeita tyydyttävään markkinoiden maailmaan.

 

 

Immanuel Kant esitti Euroopan rationaalin hallinnan ohjelman jo vuonna 1795 artikkelissaan Zum Ewigen Frieden, vuosi Ranskan vallankumouksen sotien alkamisen jälken. Vapaiden sisämarkkinoiden osalta vastaavan välitavoitteen voi lukea David Ricardon teoksesta On the Principles of Political Economy and Taxation vuodelta 1817. 

 

 

Kolmanneksi modernin ajan suuntaukseksi tuli hajanaisempi, komplementaristinen valistunut sivistys, joka pyrki yhdistämään sivistyksen ja valistuksen - kuten Saksassa Johann von Herder ja Wilhelm von Humbolt, Englannissa sekä John Stuart Millettä erityisesti T.H. Greene, pohjoismaissa kansansivistyksen Nikolai Grundtvig sekä suomalaiset Santeri Alkio ja Zachris Castrén – kuten myös 1970 –luvun alun G.H. von Wright. J.V. Snellmantaas tekikoko kansasta sivistysprojektin.

 

 

John Locken, Immanuel Kantin, David Humen jälkiä jatkaen modernin ajan hegemonian sai ajatus, että runsaan 1500 vuoden eurooppalaisen sivistysprojektin tulokset kulttuurissa ja ihmismielissä ovat luonnon lahjoja tai ainakin kerran saavutettuina luonnostaan kestäviä. Ihmisarvo on itsestäänselvyys, ihminen luontaisesti hyväntahtoinen ja ihmisen psyyke luontaisesti valmis, lähinnä vain informaatiota tarvitseva. Siksi ihmisen psyyke ei myöskään tarvitse Paavalin vanhurskautta tai salli Platonin valtion hoitoa.

 

 

Tänään ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten helposti reformaatio alkoi perääntyä modernin monististen suuntausten tieltä – niin ettei alkuperäistä dikaiosyneä, Iustitia Deitä tai vanhurskautta enää oikein tunnista esimerkiksi Nathan Söderblominnordisk social läran” alta. Katolisuus taas valitsi strategiakseen uustomismin, jonka mukaan järki ja ilmoitus ovat perimmiltään yhteneväisiä ja sen korkein tulkitsija on kirkko ja sen johto – opillinen suuntaus jota erityisesti Joseph Ratzinger eri tehtävissään on vahvistanut hellenistisen platonismin suuntaan.

 

 

Kuten tiedämme, Immanuel Kant asiaa edistääkseen ja Max Weber sitä kriittisesti tarkastellen jatkoivat modernin maailman vielä kolmeen osaan. Weber tulkitsee modernia aikaa rationalisoitumisena ja siitä seuraavana tieteen, moraalin ja taiteen itsenäistymisenä omiksi järjestelmikseen.

 

 

Jürgen Habermas sanoo tarkkanäköisesti, että Weberin mukaan modernisaatio toteuttaa tieteen, moraalin ja taiteen ”…irtoamisen siitä perinteen virrasta, joka jatkaa luonnonvoimaisesti arkikäytännön hermeneutiikassa.” Tästä arkikäytännön hermeneutiikan alueesta Habermas itse kehitti ihmisten elämismaailman käsitteen, jonka hän asetti arkikäytännöstä irronneiden järjestelmätasojen vastapuoleksi – vaikka hän nyt EU –politiikassaan asettuu lopulta rationaalin järjestelmätason puolelle.

 

 

Euroopan sivistysperinteet tosiaankin jatkoivat ”elämismaailman perinteen virran arkikäytännön hermeneutiikassa”. Mutta myös järjestelmätason uudet tiede-, taide- ja moraalikäsitteet alkoivat integroitua ja tehdä interventioita sivistysperäiseen elämismaailmaan, arkikäytännön hermeneutiikkaan. Samalla järjestelmätason järjen ja markkinoiden maailmat alkoivat purkaa elämismaailman kielestä ja kulttuurista sen sivistysaineksia. Näin sekä valistus että sivistys saivat uudelleen kilpailijoikseen Raymond Aroninsanoin sivistyksen rikkoutuneen kuoren alta nousseen taantumisen arkaais-barbaariseen - arkipäivän kiusaamis-, vihapuhe- väkivaltakulttuureista aina laajaan sosiokulttuuriseen taantumiseen.

 

 

Sosiokulttuurisen taantumisen osalta jo Napoleon kehitti ensimmäisenä modernilla ajalla sotilasdiktatuurin argumentin vaatimalla demokratian syntyvaiheen murroksessa valtion kriisijohtoa johtoa alan ammattimiehille. Hitlerin idea taas oli paluu aksiaalista aikaa edeltäneeseen, Heideggerin termein autenttiseen, germaaniseen olemiseen. Karl Marxin argumentti taas ammensi perimmiltään Kreikan aksiaalisesta ajasta, tarkemmin sanoen Aristoteleen olemustiedosta käännettynä ihmisen tosiolemukseksi, jonka vain työväenluokan etujoukkoa edustava puolue voi tietää oikein. Nämä totalitääriset taantumat kietoutuivat Ranskan vallankumouksen sodista uutta voimaa saaneeseen homeeriseen naapurivihaan, valtasivat lopulta monet valtiot ja johtivat sotien kierteeseen.

 

 

Euroopan Unioni

 

Kun uuden ajan sotien kierre oli saavuttanut huippunsa toisessa maailmansodassa, viime järkyttyneet uuden Euroopan rakentajat kehittivät uuden tulevaisuuden näköalan, finalitén, niistä modernin valistuksen aineksista, joita kulttuurissa oli silloin saatavilla. Niitä olivat monien mielipide valtion sotasyyllisyydestä, Immanuel Kantin ja Jean Monnetin argumentoima koko Euroopan rationaali hallinta sekä Adam Smithin ja David Ricardonperinteenvapaa markkina. Kun myös Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton globaali ylivalta haastoi Euroopan, noista elementeistä syntyi lopulta vuoden 1957 Rooman sopimus.

 

 

Ei missään virallisesti päätetyn, mutta Euroopan yhdentymisen arkkitehtien ja vielä tänään monien jakaman uuden Euroopan finalitén, mukaan sisämarkkinat ja yhteinen hallinto kehittyisivät rationaalin komission johdolla funktio funktiolta alkaen hiilestä, teräksestä ja maataloudesta. Komissio saisi lopulta legitimiteettinsä eurooppakansalaisten valitsemalta Euroopan parlamentilta – samalla kun sotiin syylliseksi katsottu ”valtio” jäisi vähitellen taka-alalle neuvostoonsa, josta tulisi mahdollisesti toinen kamari.

 

 

Jean Monnet tiivisti Euroopan uuden finalitén ytimekkäästi: ”Nous ne coalissons pas des Etats, nous unissons des hommes”. Emme kokoa yhteen valtioita, me yhdistämme ihmisiä. Tämän idean mukaisesti Rooman sopimuksen ensimmäiseksi tavoitteeksi tuli ”jatkuvasti yhä läheisempi (sans cesse plus étroite, ever-closer) Euroopan kansojen unioni”.

 

 

Kuten tiedämme, Euroopan yhdentymisen finalitén toteuttamiseksi komission alaisuuteen muodostettiin laaja hallinto. Sen tehtäväksi tuli tuottaa ehdotuksia jäsenvaltioiden säädösten ja toiminnan yhdentämiseksi tai samanlaistamiseksi ja sellaisina tuotavaksi yhteiseen hallintaan. Tämä sai pitkään perustelun sisämarkkinoiden luomisesta. Mutta myös sen jälkeen aloitteellisuus elämismaailmojen samanlaistamiseen ”sans cesse” on jatkunut rationaalin byrokratian toimintana.

 

 

Myöhäisen liittymisemme vuoksi emme ehkä Suomessa aivan täysin tunnista Rooman sopimuksen aloittaman yhdentymisen merkitystä historiallisena rauhan ja modernisaation projektina. Se on ollut lopettamassa erityisesti Ranskan ja Saksan vuosisataista vihakierrettä, toteuttamassa Euroopassa hyvinvointia edistävät toimivat markkinat, tasoittamassa suurta elinkeinorakenteen muutosta, integroinut nykyaikaan kolme eteläisen Euroopan fasistista valtiota sekä itäisen Euroopan sosialistiset maat, jotka eivät omassa historiassaan koskaan aikaisemmin ole kokeneet vakaata demokratiaa.

 

 

Mutta samalla tavoin on hyvä tarkastella asiallisesti ja riittävällä aikaperspektiivillä Euroopan ja sen finalitén nykyisiä ja tulevia ongelmia.

 

 

Euroopan kokemukset ja tuleva

 

Edellä on argumentoitu Euroopan historian alkaneen ensiksi kristillisenä ja sitä tukevana kreikkalais-klassisena sivistysprojektina ja jatkuneen jatkoksi tieteellisen metodin käynnistämänä valistusprojektina.

 

 

Eurooppalaisten sivistyshistoria alkoi erilaisista tilanteista, mutta sen luonteeseen myös kuului, että eurooppalaisten elämismaailmat, kansat ja valtiot erilaistuivat eurooppalaisen sivistyksen erityiseksi muodoiksi. Toisen maailmansodan jälkeen Euroopan yhdentymisen valistusperäinen järjestelmätaso taas syntyi kahden monististen suuntausten eli rationaalin hallinnan ja vapaan markkinan pohjalta.

 

 

Viimeisen puolen vuosisadan aikana Euroopan sivistyshistorian luoma elämismaailmojen ja yhteiskuntien erilaisuus on kohdannut Euroopan valistusperäisen yhdentymisen finalitén edellyttämän samanlaistumisen keskitettyyn hallinnan.

 

 

Menemättä tässä asian taloudelliseen puoleen, on ilmeistä, että euron kriisi on kärjistynyt esimerkki pitkään erilaisia muotoja saaneiden Euroopan yhteiskuntien - tässä kansantalouksien - jännitteestä samanlaisuutta edellyttävän Euroopan Unionin finalitén kanssa - euron tapauksessa samantasoisen tuottavuuden vaatimuksen kanssa.

 

 

On ilmeistä, että euron kriisi nosti näkyviin kysymyksen Euroopan pitkään jatkuneen erilaistumisen ja Euroopan Unionin samanlaistavan finalitén suhteesta, joka muutoinkin oli tulossa esille – kuten nyt käynyt Hollannissa ja Englannissa sekä Kansleri Merkelin toimesta Saksassa ja myös presidentti Niinistön toimesta Suomessa.

 

 

Toinen kysymys on, mikä loppujen lopuksi on Euroopan suvereenin, demokraattisen oikeusvaltion rooli Euroopassa ja suhde Euroopan Unioniin.

 

 

Edellä on argumentoitu demokraattisen oikeusvaltion olevan eurooppalaisten  sivistyshistorian suuri saavutus. Paradoksaalisesti kaikkiin 1957 jälkeisiin sopimuksen uudistamisprosesseihin on julkisessa ja poliittisessa keskustelussa menty liittovaltiota visioivan finalitén merkeissä. Kuitenkin tiukan paikan tullen jäsenvaltiot ja erityisesti suurimmat niistä ovat aina varmistaneet itselleen EU:ssa viimeisen sanan - eivätkä myöskään ole jättäneet sitä sanomatta. Tämä ohjelmallis-teoreettisen liittovaltio –finalitén ja erityisesti suurten jäsenvaltioiden todellisen roolin välinen ristiriitainen suhde on myös keskeinen osa nykyisen euron ja Euroopan nykykriisin syntyä, nykytilaa ja ratkaisua.

 

 

Kolmas Euroopan kysymys koskee rakennetta, jolla eurooppalaiset voivat vastata ja sopeutua ajan taloudellisiin haasteisiin. Noin 500 vuoden hegemonian jälkeen puoli miljardia eurooppalaista kohtaavat nyt globaaleilla markkinoilla runsaan kuuden miljardin ihmisen sivilisaatiot, joilla on yhä enemmän sama teknologia ja runsaasti pienemmät työkustannukset kuin Euroopalla. Sekä Euroopan että Yhdysvaltojen julkinen velkakriisi ovat ilmeistä alkua suurelle käänteelle 500 vuotta kestäneessä Euroopan hegemoniassa. Mutta miten se hallitaan toisaalta kilpailukyvyn, toisaalta sosiaalisesti oikeudenmukaisen sopeutumisen kannalta?

 

 

Neljäs kysymys koskee Euroopan ulkoisten poliittisten haasteiden edellyttämää rakennetta. Miten euro-amerikkalaisen hegemonian purkautuminen vaikuttaa kansainväliseen järjestelmään ja valtaenemmistön suhtautumiseen entisiin hegemonisteihin? Kaikki, viimeksi Egypti ja Syyria, viittaa siihen, että uuden tieteellisen metodin käsitteiden läpäistessä aksiaaliselta ajalta peräisin olevia sivilisaatioita, vaikeudet eivät ole ainakaan pienempiä kuin Euroopassa. Entä miten kehitetään järkevät suhteet laajasti ottaen samasta perinteistä kasvaneiden Euroopan, Yhdysvaltojen ja Venäjän välille?

 

 

Viides kysymys koskee modernin globalisaation ajan kokonaan uusia haasteita, joista mikään valtio tai koko Eurooppakaan ei selviä yksin. Keskinäisriippuvan talouden lisäksi yhä keskeisempiä ovat global commons alueet eli ihmiskunnan ”yhteislaitumet” kuten erityisesti ympäristö ja ilmastomuutos, tietotekniset avaruudet, ilmakehä, lähiavaruus, valtameret, napa-alueet ja niin edelleen.

 

 

Vaihtoehdot

 

 

On oikeastaan erikoista, miten keskustelu jatkuvasti kulkee perinteisen rationaalin hallinnan eli liittovaltion ja vapaan markkinan raiteissa. Edellistä edustakoon tässä Jürgen Habermas ja jälkimmäistä pääministeri David Cameron.

 

 

Kuten ainakin oma ikäluokkani muistaa, kriittisen koulukunnan työn jatkajana nuori Jürgen Habermas etsi vaihtoehtoisia tiedonintressejä ja niitä vastaavia metodeja. Mutta lopulta marxilaisperäinen Frankfurtin koulukunnan valistuksen kritiikki alkoi tehdä tilaa muillekin modernia valistusta kyseenalaistaville post-strukturalistisille, heidegger-nietzeläisille, post-modernistisille suuntauksille. Se taas näytti – sinänsä hyvällä syyllä – kauhistuttaneen paitsi eurooppalaisten monististen tiedekäsitysten edustajia myös Habermasia seuraajineen.

 

 

Monien vaiheiden jälkeenJürgen Habermas päätyi kehittämään Immanuel Kantin subjektista löytämän rationaalisuuden sijaan sosiaalisen diskurssin kielestä syntyvän rationaalin konsensuksen – ja sen pohjalta hän omistautui viemään loppuun, niin kuin hän sanoo, ”keskeneräistä valistuksen projektia” Euroopan liittovaltioksi ja edelleen vastaavaa globaalia hallintaa. Tänään Habermas argumentoi globalisaation etenevän funktioittain ja siksi repivän hajalleen eurooppalaisia hyvinvointivaltioita. Se vaatii hänen mukaansa vastavoimakseen funktioiden integrointia eurooppalaisella tasolla.

 

 

Euron kriisin osalta Habermasin mukaan: ”Erilaisten tuottavuuksien tasoittaminen keskipitkällä aikavälillä voidaan saada aikaan vain yhteisellä tai ainakin tiiviisti koordinoidulla budjetti-, talous- ja sosiaalipolitiikalla.” Sama ajattelu toistuu myös monissa muissa nyt liittovaltiota puolustavissa puheenvuoroissa, kuten mm. tuoreessa keskeisten käytännön miesten ja tutkijoiden – Tony Blairista ja Jacques Delorsista Anthony Giddensiin– ”Berggruenin raportissa”.

 

 

Liittovaltiokehityksen kritiikin taas argumentoi ehkä selkeimmin Englannin pääministeri David Cameron. Hänen mukaansa globalisaation maailmassa unionin jatkuvasti lisääntyvä yhdenmukaistava, keskitytetty rationaali hallinto ei enää toteuta unionin alkuperäistä rauhan ja hyvinvoinnin projektia vaan kääntyy itseään vastaan. Funktioittain etenevä globalisaatio edellyttää hänen mukaansa nimenomaan joustavuutta eikä keskittämistä.

 

 

Pääministeri Cameronin linjauksessa voi identifioida yhden vanhimman eurooppalaisen valtion ja sen parlamentaarisen demokratian äänen. Mutta siinä voi lukea myös ajantasaisen kilpailuteorian, jonka mukaan globaaleilla markkinoilla kilpaillaan erilaisuudella eikä samanlaisuudella. Perimmiltään Euroopan Unionin ydin on Cameronillekuitenkin vapaat sisämarkkinat globalisoituvien markkinoiden maailmassa - ja se riittää.

 

 

Pääministeri Cameron on oikeassa siinä, että Euroopan Unionin finalitén ajatus jatkuvasta samanlaistamisesta ja keskittämisestä on globaalin kilpailuympäristön kannalta kestämätön. Mutta yhtä kestämätön on myös eurooppalaisen valtion irrottaminen Euroopasta ja luulo, että nykymaailmassa joku eurooppalainen maa pärjäisi yksin.

 

 

Perinteisessä raiteessa – liittovaltion puolesta tai sitä vastaan – kulkeva keskustelu ei vastaa ajan tarpeita siitäkään syystä, että reaalinen EU:n päätöksenteko on kulkenut varsin vähällä julkisella keskustelulla sekavaan ja pienille maille huonoon suuntaan. Eurooppa–neuvostosta, neuvostojen eri kokoonpanoista, komissiosta, euroryhmästä, vakausmekanismista, Euroopan keskuspankista ja komission pääosastoista on muodostunut kansalaisille huonosti läpinäkyvä kokonaisuus.

 

 

Jo euroon kuuluvien maiden valinnassa, sen kriteereiden pettämisessä ja oman maan pankkien suosimisessa Saksalla ja Ranskalla oli kriittinen roolinsa, joka uhkaa jatkua. Myös Euroopan Unionin itsensä kannalta on tärkeätä, että tosiasiallisen päätöstentekojärjestelmä selkeytyy ja tulee kaikki jäsenmaat mukaan ottavaksi.

 

 

Selviääkö Eurooppa?

 

Hallinnon tutkijan kannalta, vaikkapa Alfred D. Chandleria tai Edgar Scheinia seuraten, jokaisen organisaation osalta on järkevää aika ajoin arvioida sen strategiaa eli tavoitteita ja keinoja, kulttuuria ja rakennetta, niin myös Euroopan.

 

 

Toisen maailmansodan jälkeisissä oloissa Euroopan sisämarkkinoiden ja rationaalin hallinnon yhdentäminen toteutti tarkoitettua rauhan ja hyvinvoinnin tehtäväänsä. Mutta maailma on siitä muuttunut ja nyt on käymässä ilmeiseksi, että Euroopan elämismaailmojen samanlaistamisella keskitettyyn hallintaan on rajansa.



Samoin on syytä kysyä, onko perusteltua enää heikentää vuosisatojen työn tuloksena syntyneitä kansalaisten ja kansojen vastuulliseen vapauteen perustuvia demokraattisia oikeusvaltioita vai rohkaista ja voimistaa niitä omien kansantalouksiensa mobilisoijina sekä kilpailukyvyn edistämiseen ja sosiaalisesti kestävään oikeudenmukaiseen sopeutumiseen.

 

 

Nykymaailmassa eurooppalaisilla on yhä enemmän taloudellisia ja poliittisia haasteita, jotka vaativat dynaamista vastaamista paikallis-kunnallisilla ja yritysten tasolla, kansallisella ja eurooppalaisella tasolla - sekä globaalin ajan haasteita, joihin voidaan vastata vain eurooppalaisella tai globaalilla tasolla.

 

 

Ukrainan kriisi on myös aktualisoinut Euroopan Unionissa yhtyvän vanhan Roomalaisen imperialismin universaalisuuden ja sivistyksestä irronneen valistuksen universaalisuuden vaatimuksen vaaran. Kumpikin yhdessä perustavat uskon, että laajentamalla ikuisesti ja maan ääriin unionin "arvoyhteisöä" erilaisilla nimikkeillä kuten lähialueyhteistyönä, toteutetaan suurta yleisinhimillistä ohjelmaa. Käytännössä kuitenkin ajelehditaan byrokraattisella johdolla loputtomiin rauhaa vaarantaviin konflikteihin.

 

  

Siis selviääkö Eurooppa?

 

Ei selviä, jos yrittää Habermasin hengessä jatkaa modernin projektia yhdenmukaistavana, keskitettynä hallintana - yhä etäämmälle eurooppalaisten valistuneeseen sivistykseen perustuvasta elämismaailmasta ja sen luomasta vastuulliseen vapauteen perustuvasta demokraattisesta oikeusvaltiosta.

 

 

Ei selviä, jos toteuttaa pääministeri Cameronin hengessä modernin projektia markkinoiden vetämänä ja perustaa Euroopan tulevaisuutta vain sisämarkkinoihin ja omille teille lähteviin jäsenvaltioihin.

 

 

Kyllä selviää, jos reformoi modernin elinvoimaiseksi valistuneeksi sivistykseksi ja ottaa työnsä tehneen finalitén sijaan Euroopan arkkitehtuurin perustaksi eurooppalaisten elämismaailmojen palvelemisen ja heidän demokraattisten oikeusvaltioidensa yhteistyön, vastuun ja mobilisoinnin.

 

 

Tässä kansa-Eurooppa-ihmiskunta -mallissa Euroopan tulevaisuutta ei katsota ylhäältä päin tai kauas tulevaisuutteen projisoidusta rationaalin hallinnan teoriasta käsin, vaan eurooppalaisten elämismaailmasta katsoen. Päätökset tehdään mahdollisimman lähellä elämismaailmaa ja ne sijoitetaan ylemmille Euroopan ja globaalin tasoille käytännöllisen tarpeen ja järjen pohjalta – suvereeneja, demokraattisia oikeusvaltioita ja niiden välttämätöntä yhteistyötä runkona pitäen.

 

 

Tällöin on monin osin mahdollista palauttaa päätösvaltaa Unionin tasolta jäsenvaltioille, mutta myös tarpeen mukaan tunnistaa eurooppalaisten ja koko ihmiskunnan yhteisten asioiden hoidon tarve Euroopan tai ihmiskunnan tasolla - ilman huolta, että se olisi huolta aiheuttava askel liittovaltiokehitykseen.

 

 

Kaiken kaikkiaan, yhdyn niihin lukuisiin eurooppalaisiin puheenvuoroihin, että Euroopan Unionin historiallinen ensimmäinen vaihe on työnsä tehnyt. Nykyisen finalitén tai toimintamallin jatkaminen jatkaa loputonta samanlaistamisen, keskittämisen ja laajenemisen kierrettä, joka johtaa loputtomiin jännitteisiin ja törmäyksiin Euroopan sisällä ja ympäristössä. 



Jotta Eurooppa selviäisi, valistunut sivistys, sen luomat demokraattiset oikeusvaltiot, niiden yhteistyö ja yhteistyö sivilisaatioiden kanssa on otettava kaiken valtiollisen ja eurooppalaisen politiikan pohjaksi.

 

(Alkupeäinen, tässä päivitetty teksti on julkaistu Tiedepolitiikka -lehdessä 4/2013)

 

 

Kommentit ovat tervetulleita: http://www.ristovolanen.fi/118302934