Nuoren keskustan kylmä sota

Viime aikojen keskustelu kertoo, miten puutteellisesti tunnetaan lähihistoriaa erityisesti keskustan osalta. 1960-1970 -lukujen murrosta on tutkittu ja raportoitu lähinnä vasemmiston kannalta.

 

Pieneltä osaltani koetan täyttää aukkoa tällä historiikilla. Kyseessä on myös mikroskooppi -tutkielma, miten yhdestä tyypillisestä keskikokoisen kaupungin keskikansan lapsesta tuli keskustalainen. Toivon, että edistän näin tutkijoiden mielenkiintoa tuohon usein ennakko-oletusten pohjalta nähtyyn nuoren polven murrokseen kylmän sodan aikaan.

 

 

  

Jatkosodan ja keskiluokan lapset

 

Osaltani kertomus alkaa Jyväskylän Kypärämäen työläiskaupunginosasta. Sen omakotitalot ja kaupungin vuokra-asunnot rakennettiin sotien välissä ja heti niiden jälkeen. Kansakoulu nousi suurille ikäluokille vuonna 1948.

 

 

Kaupunginosan urheiluseura oli Toverit. Pesäpallossa useimmat kannattivat Veikkoja eivätkä Kiriä kuten meidän perheessä. Kerran linja-autossa paluumatkalla Harjulta tuli käsirysy siitä, oliko Kirin voittolyönti Veikkoja vastaan laiton vai ei.

 

 

Nuorista sieluista kamppailtiin myös Savelan parakilla Pioneerien, Nuorten kotkien ja NMKY:n illoissa. Monet ystäväni tekivät niissä samoja lehtisahauksia ja nahkatöitä, laulut vain vaihtuivat. Kotonani suosittiin Namikkaa ja siellä olivat myös väkevimmät laulunsanat. Ne nousivat myöhemmin mieleen tiukimmissa paikoissa, kun piti erottaa Keskustan Opiskelijaliiton yleisdemokraattinen johtokunta, perustaa Pellervossa Maitovaltuuskunta MTK:n jyrkästi vastustaessa, kirjoittaa Anneli Jäätteenmäen puolustuspuhetta tai päättää tsunamin uhrien evakuoinnista vastoin ulkoministeriön kantaa.

 

 

SOK:n Jyväskylän konttorin elintarvikeosaston hoitaja Erkki Volanen rakensi omakotitalon Kypärämäkeen talvisodan ja jatkosodan välissä. Vanhempani olivat tavanneet Taipaleessa, mihin Räisälän Myllypellon Helga -lotta oli mennyt pataljoonan esikuntaan postinhoitajaksi. Juhannuksena 1941 he kuuntelivat aamulla uutiset Hitlerin puheesta, keskipäivällä heidät vihittiin ja iltapäivällä tuore aviomies läksi sotaan.

 

 

Myöhemmin Yleisradiossa tuli tervehtimään isän sotakaveri, joka kertoi vääpeli Volasen vaatineen joukkueensa aina lukemaan Suomen Kuvalehdestä Pekka Peitsen jutut. Vanhempani kannattivatkin ääneen Urho Kekkosta. Muutoin kotona ei puhuttu sanaakaan puoluepolitiikkaa sen jälkeen kun isä oli laskenut leikkiä äidin mielipiteistä. Aate kyllä oli, ja se oli pellervolainen osuustoiminta.

 

 

Sen verran sain kuitenkin poliittista kasvatusta, että vanhempani ostivat minulle ennen 1962 presidentinvaaleja Matti Kekkosen ja Jouko Tyyrin ”Asiat ja asenteet”. Perään hankin sitten itse Pekka Lounelan ”Ollaan sitten suomalaisia” ja Jörn Donnerin ”Terveenä sairaalassa”. Heitä sanottiin ”nuoriksi vihaisiksi miehiksi”. Jouko Tyyri oli minulle aina vapaan ihmisen ideaalityyppi. Eniten noina vuosina kuitenkin kosketti Dag Hammarskjöldin ”Vägmärken”, jonka otin Savon Prikaatiin ja siitä eteenpäin matkalukemiseksi.

 

 

Kansakoulunopettajat säteilivät Cygnaeuksen kasvatusoppia. Jyväskylän Lyseossa pidettiin huoli isänmaallisuudesta ja uskonnonopettajan körttiläissävytteisestä hengellisyydestä. Teinikunta oli voimissaan. Partion jälkeen tulin ensin teinikunnan sihteeriksi ja sitten puheenjohtajaksi. Politiikka alkoi kiinnostaa, mutta keväällä 1963 luultavasti jokainen läksi Lyseosta ilman puoluekantaa.

 

 

Nousevan keskiluokan lapset etsivät suuntaansa

 

Kouluajan teiniaktiivista tuli osakunnan kulttuurisihteeri, Teiniliiton hallituksen jäsen ja sitten puheenjohtaja vuodeksi 1966. Ensimmäisenä opiskelutalvena kiersin illat melkein kaikkien mahdollisten poliittisten ja aatteellisten yhdistysten tilaisuuksissa. Erityisesti kiehtoi Jarno Pennasen rehevä persoona.

 

 

Etelä-Afrikka – toimikuntaa pidettiin yhtenä radikalismin kärkenä; tulin Teiniliiton edustajana Arvo Salon johtamaan johtokuntaan. Lapualaisoopperan runoilija oli tuolloin kunniansa kukkuloilla, ja johtokunnan kokousten jälkeen jäimme usein jatkamaan Vanhan Kellarin Gaudeamus –kabinettiin maailman parantamista. Illan lopulla Salo palasi aina samoihin teemoihin. Tämä parin vuoden takainen Honkaliiton pääsihteeri toisti ja toisti: ”Kekkosesta on päästävä vasemmalta ohi”. Sitten hän riimitti alkoholi- ja kulttuuripoliittista linjaa: ”Kun nuoriso saa humalan, se unohtaa Jumalan”. Olin tuntenut mielenkiintoa sosialidemokraatteihin, mutta nämä aatteet eivät maistuneet.

 

 

Talvella 1965 Jouko Loikkanen ehdotti pääkaupungin siirtämistä Jyväskylään. Keskisuomaisille tämä oli mainio ajatus. Helsingin opiskelevien keskustanuorten Erkki Himanen, Sauli Pyyluoma ja Mikko Tuohi ottivat yhteyttä KSO:n kulttuurisihteeriin ja ehdottivat aiheesta paneelikeskustelua. Silloin tapasin ensimmäiset ilmielävät keskustalaiset. Pian perustettiin Nuorten maakuntapoliittinen yhdistys ”Provinsia” ja tulin sen puheenjohtajaksi sosialidemokraattien ja keskustalaisten sitoutumattomana kompromissiehdokkaana. Pian selvisi, että Provinsialle ja aluepolitiikalle tuli käytännössä tukea vain keskustan suunnasta.

 

 

Pohdittuani asiaa Seppo Härkösen kanssa liityin keskustaan lupautumalla Sauli Pyyluomalle Hoknin ehdokkaaksi HYY:n edustajistovaaleihin syyskuussa 1967. Se tapahtui Domuksen lähistöllä tuolloin olleiden kaasusäiliöiden kohdalla. Muutamia viikkoja aikaisemmin olimme istuneet Seppo Härkösen kanssa Vanhan ylioppilastalon terassilla ja tulleet samaan johtopäätökseen. Taustalla oli kyllä monien päivänpoliittisten yhtymäkohtien löytyminen ja tuttavuuksien kehittyminen, mutta ennen kaikkea omakohtainen henkinen murros, kun perinteisen luterilaisen ja snellmanilaisen kasvatuksen saanut vähän vakava nuorimies oli törmännyt tuolloiseen valtiotieteellisen tiedekunnan antiin.

 

 

Jostakin syystä olin kouluaikaan kiinnostunut filosofiasta. Ensimmäinen kunnon lukukokemus oli Bertrand Russellin ”Länsimaisen filosofian historia”, jonka vaatimattoman ymmärtämisen varassa kirjoitin ylioppilasaineen Hegelistä. Russell perusteli tietenkin omaa loogista empirismiään, mutta eniten viehättivät hänen huumorin sävyttämät klassisen filosofian – Platonin ja Aristoteleen – sekäkeskiajan skolastiikan riepottelut. Hapuilevasta harrastuksesta seurasi varsin pian näkemys, etteivät luonnontieteellisen metodin edellyttämät käsitteet kata etiikan tarpeita - eivätkä arvoja ja tosiasioita yhdistävää käytännöllistä päättelyä eli poliittista toimintaa. Positivistinen tai realistinen tieteenfilosofia ei siis riitä. Tarvitaan humanistista kulttuuria ja sitä tulkitsevaa filosofiaa.

 

 

Kouluajan filosofian harrastuksella oli toinenkin vaikutus. Tulin selvittäneeksi välini Karl Marxin kanssa vuosia ennen kuin ikäluokkani valtiotieteilijät kääntyivät nopeasti ja laumoittain hänen uskoonsa.

 

 

Alkion ihmisyysaate, valistuneen sivistyksen perillinen

 

Kuusikymmentäluvun alussa sanottiin, että ajan suomalaisen sivistyneistön aatehistoriallinen ikä oli viisikymmentä vuotta muuta Eurooppaa jäljessä. Tällä tarkoitettiin, että moderni tieteellinen kulttuuri, moderni taide, yksilönvapaus ja yleensä maallistuminen eivät vielä olleet keskeistä elämänsisältöä. Muualla tuo murros oli tapahtunut jo vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla. Suomessa perinteinen klassinen, kansallinen, ja kristillinen antoivat perussävyn akateemisellekin elämänpiirille. Laura Kolbe Ylioppilaskunnan historiassaan on mainiosti kuvannut tradition ja modernin kohtaamista ylioppilasmaailmassa 1960- ja 1970 –luvuilla.

 

 

Jouko Tyyri selitti tiettyä jälkeenjääneisyyttä sillä, että sodan jälkeen meillä ei rankaistu sodanaikaista eliittiä - enempää kuin oli pakko sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä. Niinpä virkoihinsa, professuureihinsa ja lehtorintehtäviinsä jääneet etsivät uusia muotoja meidän nuorten kasvattamiseksi isänmaallisessa ja kristillisessä hengessä. Vielä 1960 –luvun alussa Teiniliitolla oli siinä oma paikkansa kuten osakunnilla ja HYY:ssä valtaa pitävällä Vapauden Akateemisella Liitolla.

 

 

Heti sodan jälkeen liberaali, moderni, maallistuva, angloamerikkalainen kulttuuri kuitenkin eteni maailmassa. Ainakin yhteiskuntatieteissä 1960 –luvun monet opettajat oli koulutettu ASLA-Fulbright stipendien voimin Yhdysvalloissa. Euroopassa ja pohjoismaissa taas nousi uudelleen marxilaisuus, vaikka valtavirraksi tuli erityisesti keynesiläisyyteen nojaava hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen.

 

 

Suomen yliopistoissa yksi syy ensin hitaaseen ja sitten hyvin nopeaan muutokseen oli sekin, että suomalainen lukeneisto oli sata vuotta keskittynyt Venäjän kysymykseen. Kun tuo asia tuli ratkaistuksi Urho Kekkosen voiton pohjalta vuosien 1956 ja 1962 presidentinvaaleissa, meille tulvahti puolessa vuosikymmenessä Euroopan puolen vuosisadan padotut aatevirtaukset.

 

 

Oma ikäluokkani ja pian suuret ikäluokat tulivat opiskelemaan juuri tuohon perinteen ja modernin törmäyskohtaan. Vuoden 1965 HYY:n edustajistovaaleissa vasemmisto ja keskusta solmivat ”Radikaalin vaaliliiton”, mutta keskusta ei saanut yhtään paikkaa. Itse olin tuolloin listoilla osakuntien ”Akateemisessa vaaliliitossa”. Muistan Jyrki Vesikansan suunnitelleen, että ”otetaan VALli ja valta” Osakunnat kuitenkin romahtivat ja itse jäin keskisuomalaisesta osakunnasta yhtä ääntä vaille. Tiedekuntajärjestöt olivat suuri voittaja.

 

 

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa luentosalit olivat tuolloin tupaten täynnä, muotiaineena sosiologia. Henkinen johtaja oli sosiologian professori Erik Allardt. Hänen perässään kulkivat Klaus Mäkelä, Hannu Taanila, Ilkka Taipale ja laajemmin sadankomitealaiset, jotka esiintyivät nyt vielä Erkki Tuomiojan kantama merkki rinnassa aina siellä missä tapahtui. Erik Allardt käveli luennoillaan edestakaisin salin edessä, ja väki istui kuin kirkossa. Jokaisessa lauseessa oli ainakin yksi ”niin kuin”, se levisi koko maahan edistyksellisen puheen merkiksi.

 

 

Suuren synteesin oli tehnyt Pekka Kuusi teoksessaan ”1960-luvun sosiaalipolitiikka”, jossa todistettiin sosiaalipolitiikan edistävän talouskasvua. Kuvaan kuuluivat Pentti Saarikosken runous ja törmäilyt, Hannu Salaman Juhannustanssit ja paljon muuta. Kansainvälisesti kärjistyivät sekä kylmä että Vietnamin sota. Kokonaisuutena tämä näytti merkitsevän vasemmiston etenemistä nuorison keskuudessa meillä ja muualla. Ensimmäiseksi askeleksi näytti muodostuvan vuoden 1966 eduskuntavaalit, joissa vasemmisto sai enemmistön.

 

 

Minua kiinnosti ja viehätti empiristinen yhteiskuntatutkimus, mutta olin omaksunut näkemyksen, ettei se riitä poliittisen toiminnan perustaksi. Pekka Kuusen ideologia alkoi tuntua yhä yksipuolisemmalta. Paavo Kähkölän järjestämässä keskustelussa sain jopa mahdollisuuden sanoa hänelle, etten pidä ihmiskuvasta, jossa ihminen on vain mato, joka nielee kulutusta ja ulostaa kansantuloa. Kun huomasin, ettei hän ymmärtänyt, etsin entistäkin enemmän muita vaihtoehtoja.

 

 

Tutustuminen Reijo Wileniukseen merkitsi paljon. Hänestä tuli Teiniliiton kuraattori kun olin liiton hallituksessa, ja aloin käydä hänen luennoillaan. Hän tarjosi saataville ”myöhemmän Ludvig Wittgensteinin” inspiroimaa yhteiskuntafilosofista keskustelua lähinnä anglosaksisista maista. Luin intohimoisesti ”positivismin kriitikkoina” Peter Winchiä, William Draytä, G.M.S. Anscombea, ja pian myös G.H. von Wrightiä ja Charles Tayloria. Seuraavaksi kuvaan tuli saksalainen kriittinen koulukunta, erityisesti tuolloin tekniikan ja tieteen ideologisoimista kritisoinut Jürgen Habermas.

 

 

Johtopäätös oli, että Suomen sen päivän muotisosiologit ja sosiaalipoliitikot ovat itse asiassa sukupolven myöhässä kansainvälisestä kehityksestä ja että on luotava uuden sukupolven synteesi humanistisen kulttuurin ja modernin tieteen välille. Luonnontieteellinen käsitteenmuodostus ja metodi tai positivistiset yhteiskuntatieteet – mukaan lukien neoklassinen kansantaloustiede – eivät riittäneet yhteiskunnan ja politiikan tavoitteiden perustaksi esimerkiksi aluepolitiikassa. Siihen tarvittiin sivistysihmisten demokraattinen ja hajautettu poliittinen päätöksenteko, metodisesti monipuoliset ihmis- ja yhteiskuntatieteet sekä myös humanistisen ymmärryksen ja kulttuurin koko skaala. Saman ajattelutavan löysin Santeri Alkion kirjoituksista ja ihmisyysaatteessa.

 

 

Alkiolaisuuden uusi alku

 

Keskustalaisina opiskelijoina otimmekin sitten aatteellisen rynnäkön kärjeksi kritisoida sekä marxilaisuutta että sosialidemokraattien positivistista tiedekäsitystä ja sen mukaista teknokraattista kulutusyhteiskuntaa.

 

 

Tiivistin keskustan ja sen aatehistorian opiskelua ja tulin siihen johtopäätökseen, että kun länsimainen klassinen traditio - kuten meillä snellmanilainen sivistysaate - ja moderni ensimmäistä kertaa törmäsivät Suomessa, sen törmäyksen synteesinä syntyi juuri nuorsuomalainen, alkiolainen, tasavaltalainen, maalaisliitto. Siinä olisi valmis pohja myös seuraavaan synteesiin, joka olisi Vihreä aalto. Keskustan ulko- ja aluepolitiikkaa olin kannattanut jo pitkään.

 

 

Syvempi aatteellinen yhteys alkiolaisen keskustan ja tuolloisen tilanteen välillä ei ollut tuulesta temmattu. Alkion aikakauden henkiseen murrokseen voi tutustua myös muiden Nuori-Suomi albumin kirjoittajien tuotannossa: Arvid Järnefeltin ”Isänmaa” –romaanissa tai Juhani Ahon ”Kevät ja takatalvessa”.

 

Syksyn 1967 HYY:n edustajistovaaleissa sain Keskisuomalaisen osakunnan jäämään pois vaaleista ja lähinnä kai niillä äänillä menin läpi ensimmäisenä keskustalaisena. Muodostimme Juha Klemolan kanssa kahden hengen keskusta-liberaalin edustajistoryhmän. SDP taisi saada kuusi paikkaa ja SKDL kaksi tai kolme. Istuimme edustajistossa rinnan Erkki Tuomiojan, I.C. Björklundin, Jeja-Pekka Roosin kanssa.

 

Ajan oloja kuvaa tuolloinen Hoknin syyskokous. Emme saaneet osanottajista johtokuntaa täyteen, mutta Timo Ristimäki oli tuonut mukanaan TKKssa opiskelevan serkkupoikansa. Tämä lupautui taivuttelun jälkeen mukaan sillä ehdolla, ettei asia tule julkisuuteen.

 

Alussa kaikki oli kotoista, ja vasta vähitellen opin ympäristöä ja aloin myös tuottaa pettymyksiä. Vasta Tatu Vanhasen NKL:n historiaa lukiessani käsitin, että sekä KOL että NKL olivat tuolloin K-linjan tarkkaan paaluttamia. Nuorena tulokkaana en ymmärtänyt, millaista huolta aiheutti K-linjassa, kun ei ymmärtänyt talon tapoja ja rupesi puhumaan alkiolaisuudesta – josta tuohon aikaan puhui enää vain Kerttu Saalasti.

 

Nimi Volanen oli jo sinänsä huono lähtökohta. Sehän viittasi selvästi Virolaisen ja Väänäsen V –linjaan. Olin ja halusin olla autuaallisen tietämätön puolueen linjariidoista, olinhan tehnyt valintani aatteellisilla ja myös ulkopoliittisilla perusteilla. Jossakin vaiheessa jyväskyläläinen KOL:n pääsihteeriksi tullut Olli Saarela sanoi minulle, ”Pidä varasi, K-linja on lähtenyt liikkeelle”. Muistan vastanneeni, ”mikä ihmeen K–linja”.

 

Tytti Isohookana-Asunmaa on uudessa puoluehistoriassa käsitellyt puolueen noiden vuosien linjakysymyksiä. Minulle K –linja merkitsi aluksi Urho Kekkosen ulkopolitiikan kannattamista ja ajattelin myös, että Ahti Karjalainen noina voimansa päivinä on mies paikallaan. Mutta ajan mittaan huomasin asian mutkistuvan. Yksi ja toinen tuli esittämään K-linjalaisena - Tamminiemen tai Karjalaisen nimissä - , että pitäisi ajatella niin tai näin. Lisäksi Karjalaisen ympärille muodostui nuortenkin ryhmä, jonka läpi ei tahtonut päästä suoraan puhumaan Karjalaisen kanssa. Jouduin puheyhteyden hyväksi tekemään paljon töitä. Muutamissa vaikeissa paikoissa hän oli ainoa, jolta sai tärkeitä tietoja ja neuvoja.

 

NKL:n liittosihteerinä oli tuolloin Olavi Konttinen ja hänen aloitteestaan perustettiin NKL:n ”poliittinen toimikunta”, johon tulin puheenjohtajaksi. Se oli sitten ulkosuhteissa oiva nimi, koska sosialististen maiden edustajat tavallisesti puristivat lujasti ja pitkään kätellessään Kekkosen puolueen nuorisojärjestön poliittisen toimikunnan puheenjohtajaa. Ensimmäinen talvi keskustalaisena meni sitten opiskelija- ja nuorisojärjestöjen työhön. Keskustalainen opiskelijaliike oli uuden nousun alussa kaikissa ylioppilaskunnissa ja Teiniliitossa saatiin jalka ovenrakoon.

 

Tultiin vuoteen 1968, opiskelijat liikehtivät kaikkialla lännessä ja sosialismin uudistajat kaikkialla idässä. Jostakin syystä Jyväskylän ylioppilaskunnassa oltiin noin vuosi muita edellä. Siellä tapahtui ensimmäinen tunnetun sosialidemokraatin, Mikko Kankaisen loikkaus kommunisteihin ja sitten stalinisteihin. Siellä myös järjestettiin toukokuussa 1968 ”Ideologiafoorumi”, joka ilmeisesti oli suunniteltu kansainvälisen ylioppilasradikalismin läpimurroksi Suomeen. Saksalaisen vallankumouksellisen Rudi Dutschken piti tulla puhumaan, mutta häntä ammuttiin mielenosoituksessa pari viikkoa aikaisemmin.

 

Olli Saarela junaili puheenvuoron myös keskustalle ja pyysi minua pitämään se. Taoin pari viikkoa paperille tekstiä, johon kokosin kaikki mitä ymmärsin Santeri Alkiosta ja filosofiasta. Todistin, että alkiolainen ihmisyysaate liittyy suoraan länsimaiseen humanistiseen perinteeseen, jota nykyään edustavat mm. Wittgenstein, Winch, von Wright ja Wilenius - ja että se nyt vihreänä aaltona uudelleen noustessaan tulee päihittämään sekä sosialismin että kapitalismin.

 

Samoihin aikoihin kuohui myös Yhdysvaltojen yliopistoissa, ja Pariisin ylioppilaslevottomuudet johtivat presidentti de Gaullen kaatumiseen. Menossa oli myös Prahan kevät, joka päättyi miehitykseen elokuussa. Nuoriso- ja opiskelijajärjestöt kokoontuivat Ylioppilaslehden toimitukseen neuvottelemaan yhteisestä Tsekkoslovakian miehityksen tuomitsevasta julkilausumasta. Yhteinen teksti saatiinkin aikaan, mutta sitten siitä irrottautui SKDL:n opiskelija järjestö, sitten sen nuorisojärjestö ja lopulta SDP:n opiskelijajärjestö. Tästä alkoi jako, joka tuntui pitkään.

 

Suomessa oli vasemmistoenemmistöinen eduskunta ja siihen nojaava vasemmiston ja keskustan hallitus. Uudessa poliittisessa kodissani minun oli helppo kannattaa tätä yhteistyötä. Mutta maassa tapahtui muutakin. Alkoi näyttää siltä, että jyrkän linjan kommunistit halusivat Neuvostoliiton tukemana sitoa sosialidemokraatit ja keskustan pysyvästi ja omilla ehdoillaan kansanrintamaan. Silloisten aavistusten ja monien tämän päivän tutkijoiden mielestä joidenkin suomalaisten ja neuvostoliittolaistenkin tavoitteena oli ”ensimmäisen kehittyneen kapitalistisen maan siirtyminen sosialismiin”.

 

Opiskelijamaailmassa kansanrintamataktiikan sovellutus oli ”yleisdemokraattinen rintama”. Meitä keskustalaisia vaadittiin myös nuoriso- ja opiskelijapolitiikassa sitoutumaan pysyvästi yleisdemokraattiseen eli vasemmistoyhteistyöhön. Suuri osa jo aikaisemmin mukaan tulleista keskustalaisista opiskelijoista liitti ajatuksen silloisen kansanrintamahallituksen, ulkopolitiikan, Urho Kekkosen ja K-linjan kannattamiseen. Keskustalaisittain ongelman ytimeksi tuli, että ylioppilaspoliittinen yleisdemokraattisuus ja puolueen K-linjalaisuus kietoutuivat yhteen.

 

Meille uusille keskustalaisille opiskelija-aktiiveille ja suurelle osalle NKL:n jäseniä ajatus ehdottomasta sitoutumisesta yleisdemokraattiseen rintamaan oli mahdoton hyväksyä. Monethan meistä olivat valinneet juuri vasemmiston ja keskustan välillä, ja olimme vakuuttuneita siitä, että keskustan on omalta pohjaltaan vahvistettava demokraattista poliittista identiteettiään. Ilman sitä jauhautuisimme vasemmiston ja oikeiston väliin.

 

Yleinen ja keskustan sisäinen tilanne alkoivat kärjistyä lokakuussa 1968 ”Vanhan valtauksen” myötä. Oli tulossa Ylioppilaskunnan 100 –vuotisjuhla komeine frakki-iltapukuperinteineen. Presidentti Kekkosen oli määrä puhua juhlassa. Ympäri maailman opiskelijat valtasivat teattereita ja julkisia rakennuksia, meillä oman Ylioppilastalon.

 

Muodostettiin vapaamuotoinen ”Ylioppilaat-Studenterna” –liike valmistelemaan keskustelutilaisuutta ylioppilaskunnan ja yliopiston demokratiasta Vanhalle juhlaa edeltäväksi illaksi. Keskustalaisina menimme järjestelyihin mukaan. Keskusta-liberaalien aloitteesta HYY:n edustajisto hyväksyi esityksen, että Vanhan juhlasali on annettava käyttöömme, mutta kun tulimme paikalle ovi oli kiinni. Syntyi tungos, jossa oven ikkuna rikkoutui. Sisälle mentiin kuitenkin erään ylioppilasteatterin näyttelijän avattua oven sisältäpäin. Suuren julkisuuden saattelemana ilta pidettiin puheita täydelle salille, ja ne radikalisoituivat koko ajan. Me keskustalaiset olimme lukumääräisessä vähemmistössä, ja illan aikana jäimme samaan tahtiin alakynteen.

 

Puolen yön aikaan kokous keskeytettiin, ja päätettiin siivota sali. Aamulla varhain Olli Saarela ja minä kävimme raportoimassa asiasta opetusministeri Virolaiselle ja palasimme sitten Vanhalle. Sinne oli alkanut saapua ”työpaikkojen lähetystöjä” rakentamaan työläisten ja opiskelijoiden vallankumouksellista rintamaa. Tässä vaiheessa päätimme sanoutua irti kokouksesta, minkä Olli Saarela kävi ilmoittamassa kovaääniseen. Sosialidemokraattien Marianne Laxen oli tuolloin kokouksen puheenjohtajana. Hän tuomitsi meidät pettureina ja alkoi laulaa ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa….” Väki yhtyi ja se sävel korvissamme marssimme ulos.

 

Vanhan valtauksen jälkeen yhä useammilla luennoilla alkoi olla marxilaisia kritiikkiryhmiä. Taistolaisuus levisi kuin kulovalkea. Omassa joukossamme ensimmäinen oire tulevasta oli se, että jotkut vanhemmat Hoknin jäsenet moittivat minua kansanrintaman rikkomisesta marssimalla ulos.

 

HYY:n hallitus vaihtui ja uusi puheenjohtaja Lauri Virkkunen katsoi, että hänellä tulee olla ainakin yhden valtakunnallisesti suuren poliittisen ryhmän tuki ja se olimme me kahdella edustajallamme. Ilkka Taipale jaksoi vielä viime talvena olla kitkerä siitä, että niin pienellä edustajistoryhmällä saimme ”niin paljon pahaa aikaan” ylioppilaskunnassa. Ylioppilaslehden päätoimittaja Yrjö Larmola aikoi ensin erota sosialidemokraattisen toimitussihteerinsä hyväksi, mutta rohkaisimme häntä jäämään paikalleen. Tämä johti Tapio Rajavuoren korkeakoulupoliittisen toimittajan paikkaan ja omaan ryhmänimimerkkiimme ”Kolmas mies”. Seuraavana kesänä ylioppilaskunnan hallitus sitten yritti erottaa toimittaja Rajavuoren perusteena hänen keskustalaisuutensa. Suuren julkisen hälyn poliittisen väännön jälkeen erotusehdotus peruutettiin.

 

Kevät 1969 oli aatteellista lähitaistelua laitos laitokselta, mihin liittyi korkeakouluhallinnon uudistus. Omaksikin yllätykseksemme opetusministeri, puheenjohtaja Johannes Virolainen omaksui lopulta radikaaleimman mahdollisen linjan: ”mies ja ääni”. Olli Saarelasta oli tullut maan ensimmäinen ministerin poliittinen sihteeri. Virolaisen tunnettua ”Hankenin puhetta” korkeakoulu-uudistuksesta viimeistelimme yhdessä Tapio Rajavuoren kanssa Vanhan kellarin kabinetissa. Virolaista moitittiin paljon tästä linjauksesta. Luultavasti hän aavisti lopputuloksen, mutta sai ainakin valtakunnallisesti läpi suuriin voittoihin johtaneen uskottavuuden keskustalaisille opiskelijoille.

 

Syksyn 1969 edustajistovaalit lähestyivät. Keskustan suuntaan oli runsaasti tulijoita, jotka kuitenkin arastelivat ratkaisevan askeleen ottamista jäseneksi. Ratkaisun tarjosivat silloiset HYY:n säännöt. Perustimme yhteen vaalirenkaaseen kaksi vaaliliittoa, kriittisen ja demokraattisen. Toiseen tulivat jäsenet ja toiseen uudet sitoutumattomat keskustalaiset. Paikkamäärä nousi Helsingissä yhdestä kuuteen ja voittoja tuli läpi Suomen.

 

Keskustan nousu ei kuitenkaan sopinut sen enempää sosialidemokraateille kuin kommunisteille. Toisaalta näillä ei ollut HYY:ssä tai SYL:ssä enemmistöä ja ne tarvitsivat keskustaa. Menin kerran vähän myöhässä neuvotteluun ja kuulin sisältä jonkun sanovan, että ”otetaan Kepu mukaan, niin saadaan enemmistö”. Oltiin keskellä valtakunnallisia paineita kansanrintamaan ja opiskelijamaailman paineita yleisdemokraattiseen rintamaan. Tämä sävytti myös vasemmiston asenteita meihin: tulette mukaan, mutta heidän ehdoillaan.

 

Teimme ratkaisun neuvotella kokoomuksen ja tiedekuntajärjestöjen kanssa. Neuvottelu eteni nopeasti ja saimme mahdollisuuden vakiinnuttaa keskustan aseman ylioppilasmaailmassa, erityisesti saamalla neuvottelutuloksena silloin erityisen tärkeän Ylioppilaslehden päätoimittajan paikan Seppo Niemelälle. Muistan tuolloin pohtineeni paitsi neuvottelutuloksen sisältöä myös sitä, että meidän on oman tulevaisuutemme turvaamiseksi irrottauduttava yleisdemokraattisesta rintamasta eli tosiasiallisesta stalinistien ohjauksesta.

 

Seurauksena oli suuri taistelu ulkona ja sisällä. Eräät Neuvostoliiton lähetystön nuoret edustajat ottivat kantaa. Hoknin yleisdemokraatit sanoivat, että presidentti Kekkonen on vihainen. Soitin Matti Kekkoselle, että jos tarvitaan, voin selostaa tilannetta presidentille. Parin tunnin perästä adjutantti toi Domukseen kutsun Tamminiemeen. Kiiruhdin Porthaniaan ja löysin Pentti Kourin seminaariesitelmäänsä pitämästä. Vinkkasin oven raosta, että nyt mennään Tamminiemeen. Perillä ilmeni, että presidentti tunsi hyvin asian. Viehättävää sinänsä, 14.11. -69 presidentti Kekkosen päiväkirjassa on merkintä: ”Ylioppilaat Volanen ja Kouri luonani selostamassa HYY:n hallitusneuvotteluja. Aikovat mennä yhteistyöhön oikeiston kanssa. Selitin yleisiä linjoja.”

 

Presidentti Kekkonen piti paljon yhteyksiä nuorisoon. Hän piti esimerkiksi ns. ”lastenkutsuja”, joihin kutsuttiin tavallisesti mukana 20–30 nuorison ja nuoren taiteen edustajaa. Kutsulistoja laati erityisesti Eino S. Repo ystävineen ja poikineen. Itse en koskaan saanut kutsua, mikä tietenkin kiusasi aikanaan. Puolen tusinaa kertaa saatoin pienemmissä joukoissa tai yksinkin käydä toimittamassa jotakin asiaa. Monien poliittisten johtajien kanssa olin usein ollut epävarma, olivatko loppujen lopuksi kuunnelleet ollenkaan. Kekkonen oli tässä aivan toisenlainen. Keskustelussa sai sellaisen kokemuksen, että hän syventyi ja ymmärsi viimeistä sopukkaa myöten puhekumppaninsa ongelman. Vieläkin muistan, miten polvet sulivat, kun hän kesken jotakin selostustani sanoi, ”Anteeksi saanko kysyä…” – ja sitten kysyi jotakin pientä detaljia ajatuksenjuoksussani.

 

Syksyn 1969 sopimus oikeiston kanssa toi kitkerän erimielisyyden Hoknin sisälle. Syyskokouksessa valittiin johtokunta, jossa enemmistö oli tehdyn ratkaisun kannalla, mutta Jaakko Nummisen pitkän esitelmän vuoksi liittokokousedustajien valinta KOL:in liittokokoukseen jäi jatkokokoukseen. Jouduin menemään tuona päivänä esivaalimatkalle Keski-Suomeen ja kokouksessa kävi niin, että yleisdemokraattista linjaa kannattavat tulivat valituksi KOL:n liittokokoukseen. Bottnialla valittiin sitten Leo Eskolan puheenjohdolla KOL:lle enemmistöltään yleisdemokraattinen johtokunta. Sen jälkeen jouduin itse koville, kuten hiljakkoin puolueeseen tai lähelle tullut muukin uusi väki. Eräät yleisdemokraattisen ja K-linjan mielessään yhdistäneet totesivat minulle, että olen väärässä puolueessa, pitäisi katsella kokoomuksen suuntaan.

 

Oma asetelma tietenkin kiinnosti, mutta tulin siihen vakaumukseen, että opiskelijaliikkeen sitoutuminen tosiasiassa stalinistien johtamaan yleisdemokraattiseen rintamaan veisi koko liikkeen turmioon. Alkuvuodesta 1970 monet meistä itsenäistä linjaa kannattavista koimme vaihtoehdoiksi joko erota itse tai erottaa KOL:n yleisdemokraattinen johtokunta. Päätimme koettaa jälkimmäistä vaihtoehtoa.

 

Hoknin kevätkokouksen lähestyessä soitin Jukka Vihriälälle Latokartanoon, että nyt tarvitaan kokoukseen vakaita keskustalaisia. Heitä tulikin vakiojoukon lisäksi bussilastillinen. Suomenmaan yläkerta oli tupaten täynnä sekä väkeä että tupakan savua. Enemmistön kanta tuli selville, kun sain enemmistön kokouksen puheenjohtajan vaalissa. Nousin seisomaan pöydälle ja johdin puhetta voimakkaasti huutaen. Kun liittokokousedustajia ruvettiin vaihtamaan, Timo Ristimäki ilmoitti, ettei hänen joukostaan ketään tule mukaan. Näin oli KOL:n liittokokouksen enemmistö todennäköinen.

 

Tieto KOL:n johtokunnan vaihtamisesta levisi tietenkin puolueen piirissä. Ensiksi otti yhteyttä Juhani Perttunen ja tuli käymään Domukseen. Hän kertoi sekä K-linjan että presidentin olevan huolissaan ja varotti seurauksista. Pahiten kirveli se, että myös puheenjohtaja Virolainen otti Leo Eskolan ja minut puhutteluun ja esitti hankkeen perumista. Minua pidettiin yleisesti ”Virolaisen miehenä” ja olenkin aina arvostanut häntä suurmiesten joukkoon. Tuon tapahtuman jälkeen tuotti vähemmän kipua aiheuttaa hänelle pari vuotta myöhemmin pettymys, kun yhtä pakottavassa tilanteessa, NKL:n pelastamiseksi K-linjalta, esitin Ahti Karjalaista puolueen presidenttiehdokkaaksi.

 

Naantalin liittokokouksessa oli tunnelmaa alusta alkaen, vaikka tulos näytti aluksi selvältä. Sitten tilanne alkoi kuitenkin muuttua. Aamulla läheisin ystäväni Olli Saarela sanoi, Risto voidaanko me sittenkään. Hätäännyin aika lailla. Käytävällä tuli ensimmäiseksi vastaan oululainen Kielo Karioja. Selostin tilanteen, ja hän sanoi, ettei aina voi antaa periksi. Paikalle tuli jyväskyläläinen Armi Kyynäräinen, joka sanoi myös, että Risto älä anna periksi. Menimme kokoukseen, puheenjohtaja vaihdettiin varmuuden vuoksi. Muistan vieläkin, miten puristin nuijaa rystyset valkoisina niin pitkään, että vanha johtokunta oli erotettu äänin 28-14 - ja uudeksi puheenjohtajaksi valittu turkulainen opiskelija Kauko Juhantalo. Sen jälkeen olen aina Kielon ja Armin tavatessani nimittänyt heitä maailman urheimmiksi naisiksi.

 

Seuraavalla viikolla yhden erotetun johtokunnan jäsenen kerrottiin liittyneen SKP:n Viiskulman osastoon. Jonkun ajan perästä luokseni tuli käymään vahva yleisdemokraatti ja K-linjalainen, lestadiolainen Olavi Hertteli, joka kertoi menneensä erottamisen jälkeen Linnunlaulun kalliolle hypätäkseen junan alle. Hänen eteensä oli kuitenkin ilmestynyt mies, joka oli tarttunut käteen ja vienyt kotiin. Tämän kuultuani ajattelin ensimmäistä kertaa, ettei politiikka ehkä sittenkään ole minun alaani. Vuosien perästä Timo Ristimäki kertoi poliittisena näkynään olleen ”sirppi ja vasara” ja omaksi roolikseen edustaa sitä sirppiä.

 

Vähitellen sisäinen tilanne opiskelijaliikkeessä tasaantui ja voittokulku jatkui läpi 1970-luvun. Omalta osaltani varsinainen aatteellinen aherrus oli kuitenkin vasta alullaan. Taustaltaan samat väännöt käytiin läpi NKL:ssä, missä olin puheenjohtajana 1970-1974. Koetin seurata sitä, mitä sanoin seuraajalleni Esko Aholle: nuorisojärjestön puheenjohtajan on ajateltava järjestön ja puolueen tulevaisuutta ja oltava itsenäinen puolueen puheenjohtajan, K-linjan ja Neuvostoliiton suhteen.

 

Sitten olin pitkään pois aktiivipalveluksesta, ja tulin Anneli Jäätteenmäen kutsusta valtioneuvoston kansliaan, missä huomasin pian tekeväni töitä yhdessä kolmen muun entisen NKL:n puheenjohtajan ja yhden liittosihteerin kanssa.

 

Historiassa on vaikea jossitella. Ajattelen vieläkin, että KOL:issa oli tavalla tai toisella käytävä läpi tämä prosessi keskustan uuden nousun pohjaksi. Sama luultavasti piti paikkansa myös NKL:n tulevista vuosista.

 

Keskeinen tekijä koko draaman taustalla oli kylmän sodan muodostama tilanne. Viime aikoina on paljon puhuttu neuvostodiplomaattien – tai oikeastaan KGB:n  - toiminnasta Helsingissä noina vuosina. Muutaman kerran kävi niin, että nuorempi neuvostodiplomaatti uhkaili. Syksyn 1969 sopimuksen jälkeen minulle esimerkiksi sanottiin, että jos sopimusta ei muuteta minut arvioidaan Komsomolskaja Pravdassa. Mutta kun protestoin tätä vanhemmalle neuvostodiplomaatille, hän pahoitteli tapahtunutta ja sanoi, ettei tarvitse välittää.

 

Ainakin minulla oli kaikkina noina vuosina yhteydenpitäjä myös Yhdysvaltojen, Englannin ja Länsi-Saksan lähetystöistä. Ilmeisesti Suojelupoliisi seurasi vain itäsuuntaa. Nyt voi tuntua omituiselta, mutta nuorelle miehelle oli melkoinen etu vaikkakin suuri kuorma, että neljän suurvallan edustajat säännöllisesti esittivät näkemyksiään ja heille saattoi esittää omia näkemyksiään. Etenkin, kun joutui olemaan kovakourainen omia yleisdemokraatteja kohtaan tai vasemmiston suuntaan, pyrin kertomaan ennalta, mitä oli tulossa. Niinpä, kun esimerkiksi ystäväni Timo Ristimäki jossakin kokouksessa huusi väliin, että ”Tehtaankatu on leveämpi kuin Rauhankatu” (Tehtaankadulla oli Neuvostoliiton suurlähetystö ja Rauhankadulla Virolaisen opetusministeriö), saatoin suhtautua asiaan melko tyynesti.

 

Kymmenisen vuotta sitten tapasin silloisen englantilaisdiplomaatin Lontoossa. Hän osoittautui olleen sen maan tiedustelupalvelun henkilö. Hän tiivisti tilanteen Suomessa noina nuoruusvuosina: ”Me lännessä ajattelimme, että kylmän sodan etulinja kulkee Suomen nuorison sielujen läpi.”

 

Tänään sanoisin, että sekä idästä että lännestä eri organisaatioista toimivat edustajat pyrkivät noina vuosina etenemään Suomessakin niin pitkälle kuin pääsivät, mutta tavallisesti uskoivat puhetta, kun sanoi missä raja kulkee. Keskustalaisten ongelmaksi tuli vähitellen se, että lähes kaikki muut alkoivat pyrkiä itäsuhteissa meistä vasemmalta ohi. Noiden vuosien ylilyönnit olivat paljolti myös suomalaisten omaa tekoa. Tilanne kehittyi kuitenkin huonoon suuntaan ja olisi käynyt vaaralliseksi, jos Neuvostoliitto olisi edelleen vahvistunut kansainvälisesti samalla tavoin kuin 1960 ja 1970 –luvuilla.

 

Me siis koimme puolustavamme keskustan demokraattista, tasavaltaista linjaa totalitääristä taantumusta vastaan ja uudistavamme kansanliikettämme sen omalta aateperustalta vastaamaan uuden ajan uusiin haasteisiin.

 

Tänään on huolestuttavaa, että noiden vuosien kotimaista stalinismia yritetään uudelleen romantisoida vaikkapa Peter von Baghin muistelmissa tai ”laululiikkeen” nimellä. Yhtä huolestuttavaa tietenkin on, että nyt toisen suunnan propaganda uppoaa Suomessa osaan uutta polvea yhtä helposti kuin sen toisen silloin ennen.

 

Henkilökohtaisella tasolla kävin Leo Eskolan 50-vuotispäivänä pyytämässä anteeksi nuoruuden hurjia aikoja.